Isoäiti-ikäinen lukee Rafael Donneria

Assyriologin piti seuraavaksi postata taideväärennöksiä käsittelevistä kirjoista, mutta viime päivinä tuli selväksi se, että Rafael Donnerin (1990 -) Människan är ett känsligt djur (Förlaget 2018) kiilaa väliin. Kirja ilmestyi keväällä samanaikaisesti molemmilla kotimaisilla kielillä, suomeksi Ihminen on herkkä eläin (Teos 2018) Laura Jänisniemen käännöksenä. Minulla oli jo keväällä mielessä se, että tämä on opus, jonka haluan lukea. Koska elämäni täyttyy jatkuvasta kirjojen katkeamattomasta virrasta ja koska harvoin lähden etsimällä etsimään mitään teosta, joka ei liity tutkimuksiini, jään yleensä odottamaan, että jokin kiinnostavaksi noteeraamani hyppää silmieni ulottuville. Hyppy ei tapahtunut keväällä vaan vasta nyt, joululahjaostoksilla, alkuperäiskielellä.

Monille blogini lukijoille on varmaan tuttua se, että luen paljon elämäkerrallista ja etenkin omaelämäkerrallista kirjallisuutta. Kiehtova genre, ihmisten eletty elämä voittaa usein taidokkaan fiktion. Nuoren miehen kirjoittama autobiografinen essee lähestyy minua kahdesta suunnasta. Autobiografiaa ja muistelmia kirjoittavat yleensä iäkkäämmät ihmiset ja koska lapsuudesta ja nuoruudesta on niin kauan aikaa, monet tuntuvat konstruoivan tähän elämänsä alkutaipaleeseen kohtalaisen määrän sellaista mistä on vain hyvin hämäriä muistikuvia. Mitä voit muistaa enää, oikeasti, esimerkiksi viidenkymmenen vuoden takaa? Avainhetkiä kyllä, mutta paljon muuta saattaa olla kadonnut mielesi sopukoista. Miten alle kolmekymppinen mies käsittelee elämäänsä? Toinen minua puhutteleva suunta on juuri tuo nuori mies ja hänen aivoituksensa. Esikoiseni kotiutuu näinä päivinä Santahaminasta ja äitinä minulla oli nyt erinomainen tilaisuus kurkistaa yhden nuoren miehen tapaan heijastaa sitä maailmaa ja yhteiskuntaa missä oma poika elää.

Donnerin teksti ei sinänsä ole mitenkään sanataituruuden huippu. Silti se nappaa hihasta ja vetää mukaansa tavalla, jota ei voi kun ihailla. Alkuun kuvataan kuuluisaa isää haavoittuvimmillaan: hänelle tehdään par'aikaa vaativaa sydänleikkausta ja koska isän ja pojan välinen ikäero on suuri, voisi Donner yhtä hyvin seurata sitä kuinka isoisää ronklataan leikkauspöydällä. Ja häntä hävettää se, kuinka isänsä ei leikkauksen jälkeen ymmärrä pissaavansa virtsakatetriin. Donner käsittelee jonkin verran isäsuhdettaan, sitä mitä on elää hänen vuorensa varjossa. Hän toistaa hyvin paljon samoja teemoja, joita isä-Donner on käsitellyt erittäin monessa teoksessaan ja itse luin kirjaa juuri tässä intertekstuaalisessa kontekstissa, samalla kysyen koko ajan: onko Rafael Donner tietoinen tästä, onko hän lukenut isänsä tuotantoa ja ovatko tietyt aiheet tarkoitettu alaviitteiksi isän tuotannolle?

Koska esseet on järjestetty "tunneteemojen" mukaan, Donner ei käsittele lyhyttä elämäänsä kronologisessa järjestyksessä. Avoimesti hän kertoo monista komplekseistaan ja "hävettävistä" tapahtumista elämässään (tosin avoimeksi jää, mitkä on niitä asioita joista vaietaan = esim. äiti). Itkupilli pieni poika, jolla oli "my guilty pleasure", Legoilla leikkiminen ja Muumien katselu (s. 28). Isoäiti-ikäiselle naiselle ja kahden pojan äidille jää epäselväksi ymmärtääkö Donner sen, että jokaisella pojalla on samanlaisia salaisuuksia -- että muut pojat saattavat koulussa pitää moisia aktiviteetteja kypsymättöminä tai epämiehekkäinä, mutta harrastavat kotona ihan samaa?    Kokonaisuudessaan Donnerin esseissä on suhteellisen vähän omaelämäkerrallisia "faktoja" tai kertomuksia, teemoja pohdiskellaan myös paljon hyvin yleisellä tasolla. Donner tunnustautuu feministiksi, mutta onko hän myös luonnonsuojelija? Hän tuntuu kantavan huolta monista inhimillisistä epäkohdista ja osittain myös ilmastonmuutoksesta, mutta ei käsittele kuitenkaan sitä, miten epäterveellistä tupakointi on (= osa hänen omaa elämäänsä). Samalla juuri esseiden argumentaatioiden epätäydellisyys ja rosoisuus tekee niistä kiehtovia: nuori mies kehtaa olla aidosti raakile.

Ehkä eniten minuun iski Donnerin vuodatus nimestään. Hänen ensimmäinen virallinen etunimensä oli Rudolf. Vanhempien valinnasta muodostui valtava henkinen taakka ja passista se on nyt poistettu, vaikka perhe kutsuu häntä yhä sillä nimellä. Oli pakko mennä heti alakertaan kysymään esikoiselta miten hän kokee oman nimensä, vaikka se ei olekaan Petteri (Punakuonon mukaan).  Huokaisin helpotuksesta, koska poika sanoi oman nimensä olevan ihan hyvä, emme ole tuottaneet elinikäisiä traumoja hänelle sen vuoksi.

Voisin tarttua vielä yhteen jos toiseenkin teemaan, mutta jouluvalmistelut painavat päälle. Donner on lupaava kirjoittaja ja monen muun tavoin jään odottamaan lisää. Jäin kuitenkin miettimään kirjan kohdeyleisöä -- kirjablogipostauksien perusteella Donnerin esikoisteosta ovat lukeneet ennen kaikkea naiset, vaikka minusta esseet voisivat antaa paljon etenkin monille nuorille miehille. Kuten omat poikani, jotka aika monelta osin jakavat Donnerin osaa tässä maailmassa -- valkoisia miehiä, etuoikeutetuissa oloissa kasvaneita. Tämä privilegioitu asema korostuu Donnerin teksteissä ja hän sivuaa myös sitä, miten asema velvoittaa vastuunkatoon tästä yhteisestä maapallostamme. Näistä syistä ostin viikolla myös kirjan suomennoksen. Esikoinen saa sen joululahjaksi ja vaikka hän lukijana on hyvin omapäinen, yritän saada myös hänet innostumaan ihmisestä herkkänä eläimenä. 

Suosittelen kirjaa ihan kaikille. Suosittelen myös katsomaan YLE 1 Perjantai-ohjelman (katsottavissa linkistä Areenassa, toistaiseksi), missä Donneria haastatellaan.