Mitä luin tänään: Mila Teräs, Jäljet (ja muutakin Schjerfbeckiä)

Assyriologin syksy on Turkin matkan jälkeen lähtenyt käyntiin mukavissa tunnelmissa -- huolen aiheena on kuitenkin se, että syksy vaikuttaa olevan niin täynnä uusia, etenkin taidetta koskevia ja sivuavia kirjoja, niin etten todennäköisesti millään ehdi niitä kaikkia lukea, saati postata. Saan nähdä  miten minun käy, yhtään tylsää hetkeä ei ole toistaiseksi näköpiirissä, aina voi lukea! Jo keväällä olisin kovasti tahtonut tutustua juuri ilmestyneeseen Helene Schjerfbeckistä (1862-1946) kertovaan Mila Teräksen romaaniin Jäljet (Karisto 2017), mutta vasta palattuani matkalta puoliso ystävällisesti kiikutti sen minulle SKSn kirjastosta.

Olen hyvin kauan ollut kiinnostunut Schjerfbeckin maalauksista. Ensimmäinen muistoni, jostain kansakouluajalta, on pieni juliste, jonka isosiskoni oli hankkinut (ilmeisesti Ateneumissa käydessään) ja jonka hän sinitarralla liimasi haaleankeltaiselle seinälle sänkynsä yläpuolelle. Sinä ahtaassa huoneessa tapiolalaisrivitalossa, jossa "me tytöt", neljä lukumäärältään, jaoimme, ei ollut aitoa taidetta seinällä, mutta kylläkin juuri pieniä julisteita ja postikortteja. Schjerfbeckin Toipilas (1888) oli ensikosketukseni  hänen taiteeseensa -- jo silloin mietin, että tyttö olisi voinut olla minä itse, koska ennen kouluaikoja olin kohtuullisen sairaalloinen (yhden talven aikana sairastin hongkongilaisen ja puolen tusinaa muuta virusta...). Aina kun näen Toipilaan joko Ateneumissa tai jossain lukuisista Schjerfbeck-näyttelyistä, pääsen takaisin tuohon pieneen huoneeseen, muistan julisteen lisäksi kalustuksen, kirjahyllyn, kaiken. Siksi halusin ehdottomasti lukea Jäljet, minua kiinnosti miten Teräs työstää yhtä Suomen rakastetuimman naistaiteilijan elämää kaunokirjallisessa muodossa.

Teräksen teksti teki minuun unenomaisen ja impressionistisen vaikutuksen, pidin tunnelmasta kovasti. Romaani oli sujuvaa luettavaa ja hän on taitavasti onnistunut vangitsemaan ajan hengen, tai ainakin jotain, minkä me tämän ajan lukijan hetimiten tunnistamme "ajan hengeksi" (saattaa siis olla vain omaa mielikuvitustamme).  Teräksen tyyli toi jossain mielessä mieleen Virginia Woolfin (1882-1941) teokset, tärkeintä ei ole selkeä juoni vaan ihmisen päässä tapahtuva tajunnanvirta ja kaikkien aistien tuottamat elämykset.

Kun väri on oikein kaunis, minä kuulen sen musiikkina, sävelinä, niin epämusikaalinen kuin olenkin (s. 54). 

Miehen ohimoille valuvat vaaleiden hiusten uniset laineet. Silmät niiden alla ovat suuret, intensiiviset (s. 157). 

Varsinaista juonta Teräs ei ole romaaniinsa rakentanut. Aikatasoja on periaatteessa kaksi, Schjerfbeckin viimeiset ajat Saltsjöbadenin parantolassa 1945 ja sen kanssa vuorotellen käydään lävitse taiteilijan biografiaa luku luvulta, kun aika ja paikka vaihtuvat, se kerrotaan luvun tai kappaleen alussa. Tämän vuoksi tästä romaanista ei voi tehdä mitään juonipaljastuksia. Jos et kirjaa aloittaessasi tiedä mitään Schjerfbeckin elämäkerrasta tai taiteellisesta tuotannosta, teksti pitää sinua varmasti tiukasti otteessaan ja lukuelämys saattaa olla jopa valtava. Jos sinulla puolestaan on jo kohtalaiset tiedot Schjerfbeckin tiestä ja kohtalosta taiteen saralla, tunnet vähintään hänen tärkeimmät teoksensa, niin silloin lukuelämys voi jäädä kokonaisuutena laihemmaksi.

Teräs ei siis ota tekstissään juurikaan kaunokirjallisia vapauksia, rakenna omaa tulkintaansa. Liki orjallisesti hän ujuttaa tarinaan taiteilijan keskeisimmät maalaukset ja kun selaan Riitta Konttisen (1946-) ansiokasta Schjerfbeck-biografiaa Oma tie (2012) voi kysyä kuinka paljon jälkiä tämä teos on jättänyt Teräksen romaaniin. Siinä ei ole sinänsä mitään väärää, itsekin rakastan kaunokirjallisia tekstejä, joiden taakse kätkeytyy millintarkka taustatutkimustyö. Tämän suhteen Teräs osoittaa kykynsä operoida sen tiedon kanssa, mitä meillä on Schjerfbeckin elämästä olemassa. Kirjan lopussa hän täysin oikeaoppisesti antaa tunnustusta tutkijoille sekä liittää laajahkon kirjallisuusluettelon. Siitä huolimatta jäin hieman kaipaamaan jotain ajatuksellista "twistiä", jotain omaa tulkintaa esimerkiksi syy- ja seuraussuhteista, enemmän mielikuvituksellista lentoa. 

Jäljet-romaania voi siis suositella lukijoille, joille Schjerfbeck ei ole entuudestaan kovin tuttu. Se voi herättää kiinnostuksen tutustua etenkin kirjallisuusluettelossa mainittuihin teoksiin. Myös Rakel Liehun Helene -romaani mainitaan -- senkin olen kauan sitten lukenut ja tekisi nyt vertailun vuoksi mieli lukea uudestaan (jos vain olisi aikaa!).

Itselleni Jäljet toimi mainiona inspiraationa saada käsiini Einar Reuterin (1881-1968) kirjoittama varhainen kirja Schjerfbeckistä, H. Ahtela, Helena Schjerfbeck (omakustanne 1917)

Hän on kaikki mitä minulla on.

Viime kesänä ymmärsin sen kaikkein selvimmin, kun kannoin paketin postista kotiin väsymyksestä särisevin jäsenin ja revin sen auki malttamattomasti.

Se oli tullut.

Monografia, jonka Reuter oli minusta julkaissut. Oliko hän todella tuhlannut kokonaisen kirjan -- minuun?

Ensimmäisen puoli tuntia vapisin. (s. 190).

Reuterin kirja huokuu sadan vuoden takaista taikaa ja tuo kouriintuntuvasti esille sen, miten paljon vähemmän ihmisillä oli ympärillään muita värejä kuin luonnossa räiskyvät. Kirjat olivat mustavalkoisia ja esimerkiksi Schjerfbeck-lempiteokseni Sirkustyttö, näyttää mustavalkokuvana hyvin erilaiselta. Myös Ahtelan käyttämä vie meidät vuosisadan taakse, tuntuu arkaaiselta mutta ylen voimakkaalta!

Jäljet innoittivat minut edelleen hankkimaan yhden lisän Schjerfbeck-aiheisiin kirjoihini: Reuterin, siis H. Ahtelan toisen, 1953 ilmestyneen kirjan. Reuter/Ahtela kiinnostaa, koska tämän vuoden keväästä olohuoneessamme on yksi hänen oma maalauksensa. Se on tosin yhä paketissa, etsii paikkaansa tai jää odottamaan ripustusta uudessa kodissa. Kirjan löysin Hagelstamilta ja se on aikoinaan kuulunut vuorineuvoksetar Iris Långhjelmille. 

Tällainen on Helena Schjerfbeckin kamppailu ollut. Hän on kamppaillut pelastaakseen jotain itsenäistä alati uhkaavan kuoleman kynsistä, hän on siinä onnistunut ja antanut ihmiskunnalle ijäti kestäviä kauneusarvoja (H. Ahtela 1917, s. 38).