elokuun viimeisenä & onnea professori Klinge!

Elokuun viimeisenä paistaa ihana aurinko. Käyn kävelyllä koiran kanssa. Elokuun viimeisenä mietin aina elämääni, menneitä vuosia. Myös tulevaa. Aina on ilmassa haikeutta, koska elokuun viimeinen on henkinen kesän loppu, huolimatta siitä, että syyskuussakin voi olla lämmintä ja kaunista.

Tämä kesä oli ihmeellinen, ainutlaatuinen. Kaikesta ihmeellisestä ei oikein osaa kertoa, voi postata muutaman valokuvan, kukista. Haikeudesta huolimatta on ilmassa juuri nyt paljon kiitollisuutta.

Ja vadelmista, ja puolison sukutorpan nuoren omenapuun ensimmäisistä hedelmistä (yhteensä kolme kappaletta).

Tänään osa ruusuista kukki vielä.

Ja pihlajat notkuvat marjoistaan. Ne kertovat kesän alusta, kun olivat täydessä kukassa ja nyt kesän päätteeksi täynnä leiskuvaa punaista. Pieni kärpässienikin pääsee mukaan.

Tänään on mielessä pyörinyt tämä runo Loppukesä:

Uneen ääni
kirkonkellojen.
Herään hiljaisuuteen,
elokuun linnun yksinäiseen ääntelyyn.
Aitan avoimesta ovesta
muutama hehkuva ruusu ja unikon liekki
kiihkottoman vihreää nurmea vasten. Sineä vasten
omenapuun oksia
joilta pilkahtelee raakalaisten nuori elämänhalu.
Kyllä, elämä on tässä. Tämä.
Kyllä, elämä on toisaalla. Toinen,
mutta tänään näin, ehjänä ja ympyräisenä
kuin oksalla omaa oksalla kypsymistään tiiviisti pohtiva
vihreä omena.

(Lassi Nummi, Maailma, yhä (Otava 1988)

Tänään professori Matti Klinge täyttää 80 vuotta. SYDÄMELLISET ONNITTELUT! Olemme varmaankin aika erilaiset sielut -- jotkin asiat tosin yhdistävät, kuten rakkaus kirjoihin. Jaamme myös syntymäpäivän, yhdessä Caligulan, Richard Geren ja Maria Montessorin kanssa.

Paluun jälkeen Homeros!

Assyriologi on palannut Turkista. Taas on vaikeuksia sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Vietin muutamia hyvin nostalgisia päiviä keskiylängön alueella, siellä missä 20 vuotta sitten keräsin aineistoa väitöskirjaani varten. Muistot nousivat elävästi pintaan, myös sellaiset pikkuasiat ja tapahtumat, jotka olivat vaipuneet hyvin syvälle ihmismielen sopukoihin. Uusiakin kulmia vanhoihin tuttuihin paikkoihin löytyi.

Heti paluun jälkeen oli kuitenkin Otavan järjestämä mielenkiintoinen kirjanjulkistus: Paavo Castrén (1938- ), klassillisen filologian emeritusprofessori Helsingin yliopistosta on julkaissut uuden populaariteoksen Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket (Otava 2016).

Kirjan nimi, Homeros, aiheutti minulla välittömästi assosiaation erään toisen suomalaisen teoksen kanssa, nimittäin Edwin Linkomiehen (1894-1963) vuonna 1948 ilmestyneeseen teokseen Homeros. Huomattavaa on myös, että Linkomiehen Homeroksen on myös kustantanut Otava. Kirja oli sodanjälkeisinä kulttuurin- ja tiedonjanoisina aikoina merkkitapaus -- oma isäni, nuori opiskelija tuolloin, yritti kiihkeästi saada sitä tammikuussa 1949 luettavakseen, mutta ei silloin vielä onnistunut:

Päivällä luin ensin Iliasta niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten väsyin ja rupesin opiskelemaan sanskritia. Tuli ruokailun aika. Sen perästä menin kaupunginkirjaston lukusaliin siinä toivossa, että siellä olisi Linkomiehen Homeros-kirja, mutta eihän siellä ollut. En voinut lukea muita kuin sukukerrastoja ja lääkärimatrikkeleja. (Jussi Aron päiväkirja 26.1. 1949)

Yliopiston kirjaston lukusalissakin isäni käy, josko siellä olisi voinut tutustua: turha toivo. Vasta maaliskuussa hän kirjoittaa:

Keskipäivällä ostin Mortonin Paavalin jäljillä – en jaksanut vastustaa kiusausta, tein Zilliacuksen seminaarityötä ja luin Linkomiehen Homeros-kirjaa. Kyllä Linkomiehen esitys on erinomaisen selvää. Opin siitä paljon Kreikan varhaishistoriaa. Mykeneläisen kauden hän varsinkin selvitti hyvin. (Jussi Aron päiväkirja 4.3. 1949)

Tänään tilanne on täysin toinen. Elämme informaatioähkyn loistokautta. Elämme myös uutta vuosituhatta, missä suomalaisten koulujen opetussuunnitelmassa on murto-osa antiikin aikakautta ja sen kulttuuriperintöä käsittelevää sisältöä. Lukeminen yleensä kokee kenties uutta hidasta nousukautta, mutta perinteinen kirja kilpailee kaikenlaisen sähköisen tiedonvälityksen kanssa. Juuri näistä syistä Castrénin Homeros on tervetullut vastaveto ja kustantajaltaan ehdoton kulttuuriteko: tässä on teos, josta voi ammentaa suomeksi niin historiaa ja kulttuuria harrastavat aikuiset kuin koululaisetkin, joille vieraskieliset teokset Homeroksesta ja kaikesta Troijan sotaan liittyvästä mielenkiintoisesta ovat vielä liian vaikeita luettavaksi. Me tarvitsemme tällaista kirjallisuutta myös suomeksi, tiedettä ja tutkimusta popularisoivaa kirjallisuus on elintärkeää etenkin Suomen kaltaisella pienellä kielialueella. Homeros on täten vankka pala suomalaista kulttuuria. Tämänkaltaisia kirjoja toivoo ehdottomasti lisää.

Olen vasta aloittanut Castrénin Homeroksen lukemisen, joten en tässä vaiheessa kirjoita sisällöstä yksityiskohtaisesti. Erityistä kuitenkin on, että Linkomies ja Castrén, huolimatta teoksien samannimisyydestä, poikkeavat sisältönsä puolesta jotakuinkin kuin yö ja päivä. Castrén ei ole millään tavalla kopioinut Linkomiestä, tai ketään muutakaan niistä lukuisista maailman tutkijoista, jotka ovat julkaisseet omia käännöksiään Homeroksen teoksista tai kirjoittaneet hänen elämästään, elinympäristöstään ja/tai hänelle osoitettujen eeppisten runoelmien jälkivaikutuksesta. Erittäin vaikuttavaa on myös se varmuus, millä Castrén ei ota selitysosiossa millään tavalla kantaa mihinkään tutkijayhteisöjä vuosisatoja (ellei vuosituhansia) vaivanneisiin nk. homeerisiin kysymyksiin. Tästä syystä jonkinnäköinen eteenpäin auttava "further reading" -kirjallisuusluettelo  olisi ollut mieluinen niille lukijoille, jotka ovat kenties kiinnostuneet esimerkiksi Homeroksen persoonaa tai Troijan sodan historiallisuutta koskevista aiheista.

Henkilökohtaisesti olen opiskeluajoista lähtien innokkaasti seurannut kaikkea sitä tutkimusta mikä liittyy Troijaan. Tübingenissä nautin legendaarisen Troija-tutkijan Manfred Korfmannin (1942-2005) opetuksesta ja juurikin 20 vuotta sitten, väitöskirjani aineistonkeruumatkan päätteeksi, vierailimme puolisoni kanssa Hisarlikin kaivauksilla. Unohtumattomia hetkiä, nostalgiset tunteet nousevat jälleen pintaan... Mutta lukekaa ihmiset Castrénin Homerosta! Ja ostakaa kirja lapsille, lastenlapsille, kummilapsille, innostakaa nuoret antiikin tarumaailman pariin!

Kun elämä vetää sanattomaksi

Assyriologin elämä on viime viikot ollut hektistä ja intensiivistä. Viimeiset päivät on kierretty Turkkia pienen ryhmän asiantuntijaoppaana Hataysta Adanaan. Pari viikkoa ennen matkaa kului Pohjanmaalla sekä kotona, sekin täynnä erilaisia kokemuksia, kuitenkin hyvin erilaisia kuin täällä Turkissa nyt. Syviä tunteita, sellaisia, jotka aiheuttavat mielen sekamelskaa ja levottomuutta.

Monet Suomessa ja muualla olivat huolissaan siitä, onko Turkkiin matkustaminen tällä hetkellä järkevää ja turvallista. Pieni ryhmämme kohtasi Turkissa vanhan ystävällisyyden. Mikäli mahdollista, olivat ihmiset entistä sydämellisempiä ja avuliaampia. Kaikkialla oli rauhallista. Kaikissa museoissa olimme miltei ainoat kävijät, tunnelma oli haikean melankolinen. Tämä kaunis maa kaipaisi matkailijoita näkemään ja kokemaan, sen ihmiset tahtovat tehdä matkasta ainutlaatuisen.

Elämä on viime aikoina vetänyt monella tavalla sanattomaksi. Tunteet ja ajatukset eivät järjesty loogisiksi lauseiksi. Nyt en pysty muuta kuin laittamaan tähän muutaman kissakuvan Tarsuksesta, Pyhän Paavalin kirkolta. 

Eilen lauantaina oli liki neljänkymmenen asteen helle. Meren läheisyys tekee ilmasta kostean ja hiki valuu paksuina noroina kasvoilla. Nämä kissat tietävät miten tällaisella helteellä käyttäydytään.

Voisimmeko ottaa tästä mallia, oppia? Nukkuvat kissat olivat maagisia.

Huomenna siirryn täältä Adanasta vuorten yli keskiylängölle. Tabal odottaa. Toivottavasti sanainen arkkuni aukeaa jälleen.