Elämämme esineet

 Assyriologin elämä on koronarajoitusten vuoksi ollut erittäin hiljaista, vuoden 2019 ihanat työmatkat tuntuvat sijoittuvan kaukaiseen menneisyyteen eikä tulevaisuutta voi oikein suunnitella. Aikaa ei silti tunnu olevan ainakaan enempää kuin ennen. Olen innokkaasti jatkanut lukuharrastustani ja monet kirjat olisivat kyllä myös ansainneet pitkän postauksen. Mutta silloin kun tuotan tieteellistä tekstiä englanniksi, postauksen kirjoittaminen suomeksi tuntuu nielaisevan enemmän aikaa kuin minulla juuri sinä päivänä olisi käytettävissä. Tutkimus on ajanut blogin edelle.

Susanne Mayerin kirja Die Dinge unseres Lebens. Und was sie über uns erzählen (Berlin Verlag 2019) vaikutti minuun niin väkevästi, että nyt riskeeraan kirjoitusprojektini (heettiläisistä kuninkaankuvista) etenemisen ja postaan muutaman rivin tästä. 

Itse kirjan ostin jo runsas vuosi sitten Berliinissä. Se sai lojua lukemattomien lukemattomien kirjojeni pinossa yli vuoden ennen kuin tartuin siihen. Hankintahetkellä en ollut aivan vakuuttunut siitä, lukisinko kirjaa lainkaan, mutta aihe eli hieman itseäni vanhempi nainen raivaa äitinsä kuoltua entistä lapsuudenkotiaan, kuuluu niinsanotusti ajankohtaisiin kiinnostuksenaiheisiini ja siksi päätin antaa sille mahdollisuuden. 

Kirjan nimi on suomennettuna "Elämämme esineet", tosin tämän voisi myös kääntää "Elämämme asiat". Esine on asia, jonka ihminen on valmistanut, mutta asia voi olla myös jotain abstraktia. Kun suomeksi sanotaan, että jollain ihmisellä on jotain "selvittämättömiä asioita", sillä yleensä viitataan johonkin muuhun kuin fyysisiin esineisiin. Ihminen on kuitenkin siitä erityinen eläin, että emme tule toimeen ilman esineitä ja että useimmilla ihmisillä on jotain esineitä, jotka ovat enemmän asioita kuin objekteja. 

Ostaessani kirjan ennakko-oletukseni oli, että kirja käsittelee esineitä. Olin väärässä, kirja käsittelee sekä esineitä että asioita ja miten esineet ja asiat kietoutuvat toisiinsa. Mayerin kirjoitustyyli on äärimmäisen taidokas -- kun hän aluksi lähtee purkamaan täyteen sullottua taloa valtavista määristä valmisateriamuovipakkauksista, jotka on aterioinnin jälkeen tiskattu, kuivattu ja pinottu siisteihin pinoihin keittiön kaappeihin, ei lukija millään pysty aavistamaan mitä tuleman pitää. Yksin tavaramäärät, joita hän kuvaa ovat vaikuttavia: sekä koulutyttönä että nuorena naisena Saksassa opiskelleena minulla oli ennen lukukokemusta käsitys siitä, miten Saksassa sodanjälkeinen elämäntyyli on yhtäällä ollut samanlaista kuin Suomessa, mutta toisaalla Saksan talousihme loi myös keskiluokalle korkeamman elintason kuin meillä ja tämä korkea elintaso näkyi pitkään ja näkyy eräällä tavalla yhä siinä, että kotitalouksien tavaroiden lukumäärät ovat suurempia kuin meillä. Myös saksalaisten mentaliteetti yhdistettynä sodanjälkeiseen niukkuuteen loi suomalaisia vieläkin vahvemman negatiivisen suhtautumisen tavaran pois heittämiseen. Mitään, mitä saattaa voida tarvita "jonain päivänä", ei heitetä pois. Hengästyttävillä luettelomaisilla kuvauksilla mitä kaikkea yksi talo piti sisällään, on voimaa. Aloin tuntea itseni onnekkaaksi sen suhteen, että oman äitini huoneistossa oli kyllä paljon kirjoja ja papereita, muttei sitten kuitenkaan kuin kohtuullisesti astioita ja vaatteita (ja jäämistöllä oli kuusi jakajaa). Jollain tavalla verrattavissa on appivanhempieni kaupunkikoti, joka niinikään oli täynnä tavaraa ja jonka inventaarioon ja tyhjentämiseen osallistuin joitakin vuosia sitten (ja josta tämä oman tavarasuhteeni selvittäminen sai alkunsa). Mayerin ja appivanhempien esineitä täynnä olevia kotitalouksia näyttää yhdistäneen myös se, että vaikka tavaraa on valtavat määrät, jokaiselle esineelle on oma paikkansa. 

Talossa ei ole ainoastaan Mayerin äidin esineitä, vaan myös "perintökaluja", paljon aikaisemmin kuolleen puolison eli Mayerin isän esineitä kuin myös Mayerin ja sisarustensa leluja, jopa vuosikymmeniä aikaisemmin kuolleen lemmikkipuudelin peti (koskaan ei tiedä milloin taloon tulee uusi koira, jolloin petiä voidaan tarvita). Mayerin teksti kulkee suureksi osaksi esineluokittain -- kaikki täytyy käydä lävitse, mutta Mayer ei tee tavaroille konmarimaista ilotarkistusta (pikemminkin suhtautuu Marie Kondoon ivallisesti) vaan pysähtyy muistelemaan lapsuuttaan ja vanhempiaan sellaisten esineitten kohdalla, jotka herättävät hänet muistamaan. Itse koen ahaa-elämyksen luvun "Goldrand" kohdalla. Kultareuna-astiasto ja kaikki mitä siihen liittyi, myös se, että ensin hän yritti päästä siitä eroon, sitten yksi hänen lapsistaan sittenkin huoli astiaston asuinkommuuniinsa kunnes müncheniläisystäviensä luona huomasi miten niistä yhtäkkiä oli tullutkin huippumuodikkaat. Minulla on omia kultareunakuppeja ja vateja, se mitä vanhempieni häälahja-astiastosta vuodelta 1956 on jäljellä.

Esine esineeltä tekstiin ujutetaan myös asioita, joita alkaa löytyä erilaisista paikoista -- asioita, joita Mayer ei lapsuudessaan ole nähnyt, vaikka on kasvanut samassa talossa noiden tavaroiden kanssa. Esineitä, dokumentteja ja valokuvia vanhempiensa elämästä ennen Mayerin syntymää. Näitä asioita Mayer vertaa vanhempiensa kertomuksiin etenkin sodasta, hän myös vertaa niitä omiin muistoihin ja kokemuksiin siitä, millaisia hänen vanhempansa olivat ihmisinä hänen lapsuutensa aikana. Lapsille kerrottiin sota-ajasta vain hyvin vähän ja Mayerille käy selväksi, ettei kaikki kerrottu ollut "totuudenmukaista". Ja onko esimerkiksi äidin brijanttisormuksen esinebiografia konstruoitu -- peittämään sitä, että äiti kenties omi sormuksen jonkun pommituksessa kuolleen naisen sormesta, sen sijaan että olisi sattumalta löytänyt sen hiiltyneiden lankkujen joukosta? Kodin olohuoneen sohvapöytä on ilmeisimmin sotasaalis Pariisista. Isän rooli sodassa (etenkin natsipuolueen jäsenenä ja yhtenä V2-aseen kehittäjänä) alkaa hahmottua selvemmin. Äitinsä kirjoituspöydän laatikosta löytyy puolestaan useita vihkoja ja muistikirjoja, joihin on kopioitu runoja. Mayer liki parahtaa tuskaansa T.S. Eliotin värssyjen kohdalla: äiti, joka luki lastensa nähden vain romanttisia roskaromaaneja ei koskaan paljastanut intohimoaan runoutta kohtaan, edes tyttärelleen, joka oli opiskellut yliopistossa englantilaista kirjallisuutta ja joka olisi halunnut keskustella äitinsä kanssa nimenomaisesta kopioidusta runonpätkästä. Siis jos olisi tiennyt.

Sydämeni alkoi läpättämään luvun "Kalender" kohdalla. Eräässä somekeskusteluryhmässä on toistuvasti keskustelualoituksia kalentereista. Säilyttävätkö ihmiset vanhoja kalentereitaan, etenkin menneisyydessä suositut Teinikalenterit jakavat mielipiteet voimallisesti säilyttämisen ja tuhoamisen ääripäihin ja kuilu niiden välissä on sekä leveä että syvä. Mayerin isän sota-aikaiset kalenterit ovat pintapuolisesti tyhjää täynnä, mutta hän osoittaa miten merkityksellisen todistuksen ne voivat antaa myös silloin kun merkintöjä on vain vähän tai ei ollenkaan. Noina aikoina suosittiin taskukalentereita, koska pieni formaatti oli ainoa, jota esim. sotilaan oli mahdollista kantaa vaatteissa mukanaan. Sota-aikana tapahtui niin paljon, liian paljon mahtuakseen taskukalenteriformaattiin. Pienet merkinnät ja merkitsemättä jättämiset antavat Mayerille lisää tietoa hänen isästään, joka aina jäi etäiseksi. Samat merkinnät, jotka vahvistavat isänsä tietämyksen, jos ei osallisuuden, massamurhiin sodan lopussa, auttavat häntä ymmärtämään myös ajoittaisia rajuja puuskia joissa isänsä purki pahaa oloaan ihmisten hirviömäisyydestä ja julmuudesta, heijastusta silminnäkijyydestä. 

Kaivoin esille oman isäni taskukalenterit. Niitä ei ole säilynyt kovin montaa. Samankaltaista tyhjää on niissäkin, kertoen omaa tarinaansa isästäni. Äitini ruuhkavuosien aikaisia pöytäkalentereita löytyy myös arkiston uumenista, niissä on dokumentoituna koko perheen arjen tapahtumia. Tein päätöksen siitä, etten aio hävittää omia kalentereitani. Haluan antaa jälkipolville mahdollisuuden lukea merkintöjä ja merkitsemättä jättämisiä, siellä voi olla asioita, jotka auttavat heitä ymmärtämään minua ja sitä kautta myös itseään. Jokaisella on tietysti oikeus tehdä päätös henkilökohtaisten dokumenttiensa kanssa säilöökö vai ei. Itse koen tärkeänä sen, että annan heille mahdollisuuden kurkistaa niiden kautta elämääni. He voivat myös jättää käyttämättä tämän mahdollisuuden ja tuhota kalenterit tutustumatta niihin. Tulee kuitenkin muistaa, että kaikki tämänkaltaiset dokumentit ovat myös lähdeaineistoa huomispäivän historiantutkijoille.  Niiden paikka on aika usein arkistossa ja tutkijoiden käytössä.

Mayerin kirja auttoi minua taas hieman eteenpäin tällä pitkällä ja väsyttävälläkin tiellä ottaa selvää omasta henkilökohtaisesta suhteestani esineisiin. Mietin mistä "löytäisin" lisää aikaa, että voisin kirjoittaa enemmän perheeni historiasta juuri esineiden kautta. Minulle tuottaa myös eräänlaista hupia miettiä, minkälaisia tarinoita hankkimistani esineistä jälkipolville kertovat. Mistä isoäiti aikoinaan hankki tuon ja tuon taideteoksen tai miten isoisälle hänen vanhempansa hankkivat ensimmäiseen kämppään massiivikoivuisen divaanin, josta isoisän äiti sanoi silloin tulevan uusi perintökalu... Tuhat mahdollisuutta jättää jälki ja vaikuttaa tulevien elämään, hyvässä ja pahassa? :)

Amos Rex Egypti ristiriitaisissa tunnelmissa

Assyriologi ei ole päivääkään virallisesti opiskellut egyptologiaa. Silti muinainen Egypti on ollut läsnä elämässäni ihan syntymästä lähtien, Suomen ensimmäiseksi egyptologiksi kutsuttu Rostislav Holthoer (1937-1997) oli isäni opiskelija ja puolisoineen vanhempieni perheystäviä. Vuonna 1973 järjestetyssä Ateneumin "Ikuinen Egypti" -näyttelyssä Holthoer selitti ja käänsi minulle yhden kivisteelan hieroglyfitekstiä. Tämä muisto on yksi muinaistutkijaksi tulemiseni tukipilareista. Lisäksi Jochem Kahl (1961- ), opiskeluaikainen ystäväni Tübingenistä on tällä hetkellä egyptologian professorina Berliinin FUssa ja tänä talvena siellä myös kollega-fellow samassa tutkimuskollegiumissa, johon teen kuukauden mittaisia työrupeamia. Häneen voin tukeutua jos on viitattava egyptiläiseen materiaaliin omissa tutkimuksissani, etenkin sen jälkeen kun ystävä ja kollega myös Akateemisesta Kirjakaupasta, Jaana Toivari-Viitala (1964-2017) menehtyi äkillisesti muutamia vuosia sitten. Egyptissä olen ollut vain kerran, työmatkalla jolloin turisteeraamiseen ei ollut aikaa. Näin kuitenkin Gizan pyramidit ja Egyptologisen museon Kairossa.

Olen tottunut siihen, että Amos Andersonin säätiön ylläpitämä museo Amos Rex toteuttaa korkealaatuisia näyttelyitä ja odotukseni Egyptin loiston suhteen olivat siksi erittäin korkealla. Kävin myös perjantaina hakemassa Tiedekirjasta näyttelyn tueksi julkaistun, sen egyptologisena asiantuntijana toimineen Mia Meren kirjan Egypti. Kala sarkofagissa & muita mysteereitä (SKS 2020). Kaksi vierailua viikon lopulla jättivät kuitenkin ristiriitaiset tunteet, etenkin kohtalaisen korkealle nousseen pettymyksen. Miksi yksityisen säätiön ylläpitämä taidemuseo, joka on usein hyvinkin ansiokkaasti esitellyt muinaisia kulttuureja vanhoissa haasteellisissa tiloissaan, tyytyy tällaiseen suoritukseen?

Minua harmitti esimerkiksi se, että Amos Rexin loistavia tiloja ei käytetty maksimaalisesti hyödyksi. Torinon Museo Egizio n laajasta kokoelmasta on saatu Helsinkiin liki 400 egyptiläistä esinettä. Se on kunnioitusta herättävä ja ihailtava saavutus, monet esineistä on myös kooltaan mittavia. Museokävijöille ei ehkä aina aukene miten valtava määrä työtunteja, vaivaa, aikaa ja rahaa palaa ennen näyttelyn avautumista. Tänä erityisenä pandemiavuonna suoritus on vielä ihailtavampi ja on valtavan hienoa, että koronaviruksesta huolimatta meillä on mahdollisuus nauttia tällaisista näyttelyistä. Suomessa on jonkin verran muinaisegyptiläistä esineistöä Kansallismuseon kokoelmissa, mutta niitä emme pääse joka päivä näkemään. Edellisestä suuresta Egypti-näyttelystä on jo aikaa (Tampereen Taidemuseo 1993). Amos Rexin näyttelytiloissa on kaikki uusin tekniikka, mutta sitä on sovellettu vain niukasti ja esimerkiksi minulta jäi YLEn uutisissa mainostettu hautakammion lisätty todellisuus, pääsy älypuhelimen kautta (kuinka moni vanhempi kävijä on tottunut käyttämään tällaisia?), kokonaan kokematta (täytyy mennä vielä uudemman kerran?). Muutoin esineiden esillepano oli hyvin perinteinen, konservatiivinen ja milteipä arkaainen. Korkeat ja pinta-alaltaan valtavat "salit" olisivat mahdollistaneet esimerkiksi kokonaisen egyptiläisen hautakammion fyysisen rekonstruktion (seinämaalauksineen?, kuten jo 1987 Hildesheimissa) tai pienen temppelin, tai normaalikokoisen asuintalon tai... vaikka mitä.  Esineet oli kuitenkin asetettu lasivitriineihin samalla, jo renessanssiajalta peräisin olevalla kuriositeettikabinettien konseptilla.  Tämäntyyppiset muinaisesineet on tietysti tänä päivänä täysin alkuperäisestä kontekstistaan irrotettuja, mutta tämän päivän näyttelyiden lähtökohta on usein se, että pyritään antamaan museokävijälle kokonaisvaltainen elämys, myös didaktisesti. Amos Rexissä valtaosa seinistä on nyt tumminta harmaata, spottivalaistus ei sovi kaikkien vierailijoiden silmille. Mietin jo ensimmäisellä kerralla, että onko laajojen seinätilojen tyhjiksi jättäminen tietoinen valinta saada aikaan taidegalleriamainen tunnelma? Tunsin paikoin olevani maailman metropoleissa, "alan paikoissa", missä muinaisesineitä myydään pelkästään "taiteena" eikä hintalappua laiteta esille. Varmasti näyttelyn "värimaailma" on ollut tarkkaan harkittu, minä olisin kaivannut Egyptin valoa ja värejä, "tuonpuoleis"-painotteisuudesta huolimatta. Niitä ei jostain syystä tahdottu kävijöille nykyajan virtuaaliteknisin keinoin luoda.

Yllä linkatussa YLEn jutussa kerrotaan se, että Tallinnan KUMUssa oleva rinnakkaisnäyttely, myös torinolaisesta kokoelmasta, keskittyy egyptiläisen taiteen esittämiseen kun taas Amos Rexissä keskitytään kuoleman jälkeiseen elämään. Mietin toisella näyttelyvierailulla sitä, että onko toteutuskonsepti Tallinnassa kovin erilainen, se kiinnostaisi minua kovasti, mutten usko että näinä aikoina lähden KUMUun vierailemaan. Amos Rexissä minulle jäi se vaikutelma, että nimenomaan kontekstualisoinnin vähyys painotti ja varmasti myös jossain määrin pakotti kävijät katsomaan esineitä vain "taiteena" ja esteettisinä objekteina. Moni ehkä kuitenkin tahtoisi tietää enemmän niiden käyttötarkoituksista ja merkityksistä. Kirjassaan Mia Meri toteaakin, että [s]uurin osa säilyneestä muinaisen Egyptin taiteesta on funktionaalista, eli se on tehty tiettyä tarkoitusta varten (s. 109). Tällä lauseella annetaan ymmärtää, että jotkin esineet olisivat "oikeaa taidetta", mikä ei aivan pidä paikkaansa, koska itse en näe "piirustuksia tai koristeltua keramiikkaa" (s. 112) välttämättä "huvin vuoksi" tehtynä "taiteena" vaikka tämä kysymys on tietysti taidefilosofinen ja kiistelty. Henkilökohtaisesti minulle, myös nykytaidetta harrastavana ja esteettisiä näkökulmia arvostavana muinaistutkijana, tämänkaltainen näyttelykonseptin toteutus sillä ajatuksella, että kävijöille halutaan ensisijaisesti tarjota esteettinen elämys niinkuin taidenäyttelyissä yhä hyvin usein tehdään, on ihan hyväksyttävää. Lähestymistavasta olisi kuitenkin voinut tehdä lähestyttävämmän jos alkuun olisi selitetty mistä tämä jo arkaaiseksi luonnehtimani esillepano kumpuaa. Eurooppalaiset ovat jo antiikin ajoista asti olleet viehtyneitä, usein hullaantuneita egyptiläisiin esineisiin. Roomalaiset kuljettivat esimerkiksi lukuisia kiviobeliskeja, sfinksejä ja leijonia ikuiseen kaupunkiinsa ja muokkasivat niillä urbaania ympäristöään. Kun esine irrotetaan kontekstistaan ja se vaeltaa fyysisesti sekä ajallisesti, sen funktio ja merkitys muuttuu. Eurooppalaiset ovat siis pitkään rakastaneet egyptiläisiä esineitä etenkin niiden estetiikan vuoksi, tällainen arvostus on aika lailla eurooppalaisen kulttuurin ytimessä, yhä tänä päivänä. Mutta tahtoisiko kävijä myös tietää alkuperästä ja/tai näiden merkitysten muuttumisesta?

Monet esillä olevat esineet ovat oikeasti mielenkiintoisia, "hienoja" ja olen iloinen, että sain ne nähdä. Oli hilkulla liki kaksi vuotta sitten, etten olisi lähtenyt Torinoon hetitologikokoukseen. Silloin olisin nähnyt myös museon. Olen parhaillaan kirjoittamassa kirjan kappaletta heettiläisistä kuningaskuvista, ja minua kiehtoo egyptiläisen vertailumateriaalin runsaus. Yksi ahaa-elämys tuli myös nk. egyptiläisten hautakartioiden kohdalla: en ole niitä aikaisemmin muualla nähnyt tai en ole kiinnittänyt niihin huomiota. Ne ovat kovasti samanmuotoisia kuin heettiläisten suurkuninkaiden "sinettibullat", seikka jota pitäisi ehkä tutkia enemmänkin. 

Toinen ihmettelyni kohde sekä näyttelyn että Meren kirjan suhteen liittyy maailmaalla tällä hetkellä kiihkeänä käytävään eettiseen keskusteluun siitä "kuka omistaa muinaisuuden"? Tämä aihepiiri on erittäin laaja ja siitä on kirjoitettu lukuisia paksuja opuksia. Yritän tiivistää vain pääkohdat tähän. Euroopassa sekä suuret "valtiolliset" museot että yksityishenkilöt ovat etenkin 1700-luvulta lähtien keränneet esineitä -- muinaisia, eksoottisia ja moderneja. Egyptissä on kautta aikojen tunnettu haudanryöstäjien ammattikunta ja Egyptin valtion myöntää yhä tänään antikviteeteille maastavientilupia (monissa maissa tämä on totaalisen kiellettyä). Useat nykyiset kansallisvaltiot ovat viimeaikoina kyseenalaistaneet eurooppalaisten museoiden omistusoikeuksia -- heidän mielestään esineitä on "ryöstetty" kolonialismin ja imperialismin aikakausina. Museot ja yksityishenkilöt ovat ostaneet esineitä basaareista, ryöstökaivauksilta, toisinaan kaivaneet itse, luvalla tai luvatta ja salakuljettaneet kotimaihinsa. Joitain esineitä vaaditaan palautettaviksi huolimatta siitä, että ne olisivat peräisin arkeologisilta kaivauksilta, joihin on ollut kaivauslupa ja löydölle maastavientilupa. Egypti entisen ministerin Zahi Hawassin johdolla vaatii mm. Saksaa palauttamaan ikonisen Nefertitin muotokuvan Berliinistä (ks esim. täältä ) ja pinnalla ovat viime aikoina olleet erityisesti afrikkalainen esineistö Britanniassa ja Ranskassa (ks esim. täältä ). Aihe on arka ja kipeä meille eurooppalaisille: muinaistutkimuksemme taustalla on valistusaika, tieteellinen maailmankatsomus ja sinänsä ylevä ajatus muinaisuuden todistusaineiston tutkimuksesta ja suojelusta, maailmanperinnön varjelusta. Me vaalimme myös suhteellisen nuorta ideaa maailmanperinnöstä, joka kuuluu kaikille ja josta meillä tulisi olla yhteisvastuu. Siitä huolimatta meidän täytyy voida päivittää tiede- ja kuluttuuritradioidemme eettisen kestävyyden perusteita. Mikä oikeuttaa meitä säilyttämään ulkopuolisten kulttuurien materiaalista perintöä hallussamme ja onko asianmukaista palauttaa esineitä alkuperämaihinsa? Kansallismuseo palautti vastikään saamelaiskokoelmansa Lappiin, eli nämä kysymykset koskettavat myös meitä.

Kun monet Amos Andersonin taidemuseon toteuttamat muinaisesineistön näyttelyt ovat perustuneet "löytömaassa" sijaitsevien museokokoelmien lainoihin, on tämän näyttelyn esineistöllä toinen tausta. Torinon Museo Egizion yli 40 000 esineen kokoelma pohjautuu nimenomaan (Napoleonin konsulin Bernardino Drovettin (1776-1852) yksityiskokoelmaan, vaikka myöhemmin se instituutiona on myös harjoittanut luvanvaraisia arkeologisia tutkimuksia Egyptissä. Amos Rexissä esillä olevien esineiden tekstit eivät siis mainitse niiden löytöpaikkaa, ammattikielellä käytämme sanaa provenienssi. Se, että provenienssia ei mainita, merkitsee siis sitä, että museo ei tiedä mistä esine on peräisin, vaikka nykystandardit sitä edellyttävät, ts jos alkuperää ei tiedetä, edes se "provenance unknown" ilmoitetaan esineen tekstityksessä, tai sitten annetaan hankintavuosi (ks. UNESCON sopimus ). Meren kirjassa on kyllä Museo Egizion johtajan jälkisanat museon kokoelmien historiasta, mutta siinä ei tämän päivän eettisiä kysymyksiä tematisoida lainkaan. Myös egyptologisten kokoelmien ongelmallisuudesta on kirjoitettu paljon, suosittelen esim. Alice Stevensonin artikkelia täällä.

Siihen, ettei esineen löytöpaikkaa tiedetä, liittyy myös kysymys esineen aitoudesta. Väärennöksiä on ollut viime aikoina erityisen paljon liikkeellä mm. sen vuoksi, että Lähi-idän ja Egyptinkin poliittinen tilanne on ollut epävakaa. Epävakaat olot mahdollistavat ryöstökaivaukset, niihin kytkeytyvän laittoman muinaismuistokaupan ja niiden vanavedessä kukoistavat väärennösmarkkinat. Mutta väärennöksiä on tehty siitä lähtien kun eurooppalaiset alkoivat kiinnostua muinaismuistoista ja luultavasti Museo Egizio ei ole aitouttanut ihan jokaista kokoelmansa esinettä. Esineteksteihin olisi voinut lisätä edes sen, milloin esine on tullut torinolaiseen kokoelmaan ja näyttelyn alkupuolelle tekstit, jotka antavat informaatiota näistä käytänteistä. Pääsääntöisesti museot ovat lakanneet ostamasta sellaisia esineitä joilla ei ole provenienssia ja tämän esimerkin tulisi rohkaista myös yksityiskeräilijöitä olla ostamatta ja keräämättä muinaisesineitä. Muinaisesineiden keräily oli vielä 1900-luvun puolivälinkin jälkeen sosiaalisesti arvostettu (usein yläluokkainen) harrastus, mutta tällä hetkellä korostetaan sitä, että hankkimalla ilman provenienssia olevia esineitä (vaikka kuinka pieniäkin) saattaa tahattomasti tukea laitonta muinaismuistokauppaa harjoittavia tahoja, jotka usein kytkeytyvät myös järjestäytyneeseen rikollisuuteen, asekauppaan ja terrorismiin. Rikollisesta toiminnasta ei Amos Rexin näyttelyn kohdalla ole varmasti kyse, vaikka tekstitykset eivät noudatakaan tämän päivän suosituksia. Näistä on kuitenkin hyvä suurenkin yleisön olla tietoinen. 

ICOM code of ethics: https://icom.museum/en/resources/standards-guidelines/code-of-ethics/
Lisää kuvateksti

Amos Rexin Egypti näyttäytyy epäedullisessa valossa etenkin jos sitä vertaa vielä parhaillaan avoinna olevaan Ostia -- portti Roomaan Tampereen Vapriikissa. Ostian suhteen olen hieman jäävi, koska tunnen liki kaikki sen asiantuntijatoteuttajat pitemmältä ajalta ja tulen arvioimaan näyttelyn yhteydessä julkaistun samannimisen kirjan toisaalla. Tähän riittää se huomio, että Vapriikissa kävijä astuu kirjaimellisesti Ostian kaduille ja pääsee välittömästi sen roomalaisaikaiseen tunnelmaan. Tämän elämyksen toteuttamiseen ei ole tarvittu edes paljon virtuaalitekniikkaa vaan ihan idearikkautta, vanhanaikaisia seinärakenteita sekä tekemisen paloa.

Sekä näyttely että Meren kirja jättävät minut siis hämilleni -- olen jollain tavalla pahoillani yleisön ja lukijan puolesta, joille monelta osalta olisi voinut antaa enemmän. Egyptin materiaalinen kulttuuri esitetään kauniissa ongelmattomassa kuplassa, missä sana "näyttelyesine" alkaa saada uusia eikä välttämättä positiivisia konnotaatioita. Olemme tottuneet esineellistämään muinaiset egyptiläiset, mutta se ei ole kovin tieteellinen lähestymiskulma. Kirjan teksti on sujuvasti kirjoitettua ja voin kuvitella, että joillekin kirjoja lukeville lapsille siitä saattaa tulla innoittava aarrearkku. Meri kuitenkin jättää liki tyystin selittämättä mitä arkeologia on ja miksi esineiden löytökontekstin tarkka dokumentointi on egyptologiassakin tärkeää. Meri kyllä pahoittelee sitä, että yksityiskokoelmien esineet ovat useimmiten tutkijoiden saavuttamattomissa (s. 184), mutta jättää siis mainitsematta löytökontekstin ja sen dokumentoinnin tutkimuksellisen arvon. Yleistajuinen tietokirja on vaikea laji ja moni epäonnistuu aliarvioidessaan sen aiheuttaman työmäärän. Tietoa tarvitaan paljon enemmän kuin yhteen aiheeseen keskittyvässä tutkimuksessa.

Amos Rexin näyttely tulee varmasti olemaan yleisömenestys ja näistä kriittisistä kommenteista huolimatta toivon mahdollisimman monen käyvän sitä katsomatta ja kiitän museosta kaikesta vaivannäöstä. Muistakaa kuitenkin pitää turvavälit maskeista huolimatta! -- museo päästää sisään kohtuullisen suuren määrä vierailijoita kerrallaan. 

Entinen ruipelo lukee Hämeen-Anttilan Painon

Eihän assyriologin pitänyt mitään tällaista kirjaa ostaa. Käväisin kuitenkin viime maanantaina NIDE-kaupassa ja sitten Virpi Hämeen-Anttilan (1958 -) Paino Miten pääsin sinuiksi kehoni kanssa (Otava 2020) löysi tiensä yöpöydälleni. Kevään aikana luin joitain kirjasta ja kirjoittajasta tehtyjä juttuja ja ajattelin, että en kuulu tämän teoksen kohderyhmään lainkaan. Kirjakaupassa opus aiheutti kuitenkin outoa kihelmöintiä sormenpäissä: halusin kurkistaa minulle samaan aikaan sekä tuttuun ( Hämeen-Anttilan ja minun välisistä yhteyksistä olen kirjoittanut täällä, romaanin Tapetinvärinen (Otava 2012) yhteydessä) että täysin tuntemattomaan maailmaan. Olen aika ehdoton sen kanssa mitä luen, hyvin harvoin tartun mihinkään kirjaan, mikä sijoittuu kuplani ulkopuolelle. Tällä kertaa se kannatti!

Kirja on Hämeen-Anttilan kertomus elinikäisestä kamppailusta painon kanssa. Kuten alaotsikko paljastaa, hän on sittemmin päässyt sinuiksi kehonsa kanssa. Teos on siis autobiografinen eikä anna varsinaisesti mitään ohjeita siitä miten muut ihmiset voisivat hallita painoaan tai kehittää omaa kehopositiivisuuttaan. Tekstissä on paljon tilastoja ja faktaa ja loppuosaan onkin koottu aiheeseen liittyviä kirjallisuuslähteitä. Keskiössä on henkilökohtainen kokemus ja näkemys, jota ryyditetään myös omalla piirroskuvituksella. Lukukokemus on vaikuttava monella tapaa.

Ennakko-oletukseni, suoraan sanottuna ennakkoluuloni, tällaista kirjaa kohtaan oli suuri. Ajattelin, että nainen, joka kirjoittaa kehityskertomuksen lapsuudesta 60+ -aikaan pystyy tarjoamaan kannustavan ja positiivisen esimerkin ainoastaan ihmisille, jotka ovat edes jossain elämänsä vaiheessa olleet ylipainoisia ja jotka tarvitsevan vertaistukea havaitsemaan sen, että myös muut, kuten nyt tämä kustantajan rakastetuksi luonnehtima kirjailija on kokenut painoon liittyviä vaikeuksia elämässään. Minunlaiselleni ruipelolle kirja tuskin antaa mitään.

Itse en ole koskaan laihduttanut, enkä ennen tätä postausta tiennyt painoindeksiäni enkä yli 50 vuotta elettyäni vieläkään ole oikein perillä siitä minkälaisia kalorimääriä syömäni ruoat sisältävät. Lapsuudenkodissani ja/tai myöhemmissä kotitalouksissani ei ole ollut henkilövaakaa, paitsi viimeisten vuosien ajan (koska appivanhempien jäämistön vaaka ajautui meille) enkä ole lääkärissä osannut kuin arvioida painoani. En "harrasta" mitään kuntoilua, mutta hyötyliikuntani määrä on kohtuullinen (siitä vielä alempana pari lausetta). Olen joltain osin se ranskalaisnainen, jonka Hämeen-Anttila ajattelee ryhtyvän oitis laihdutuskuurille kun paino nousee kilon (s. 113), paitsi etten tiedä jos painoni nousee kilon enkä ole tosiaan koskaan ollut laihdutuskuurilla. Kaikki hoikat tai normaalipainoiset naiset eivät noudata millintarkkaa ruokavaliota ja/tai kuntoile säännöllisesti, vaikka se ylipainoisista saattaa siltä vaikuttaakin.

Painon yksi suuri anti minulle oli oivallus siitä, kuinka suurimmalla osalla ihmisistä, huolimatta heidän älykkyydestään tai rationaalisuudestaan, on jonkinnäköisiä ulkonäköpaineita ja nämä henkiset kompleksit tekevät sokeaksi sille, että ihmiset eivät ensisijaisesti "tuijota" ja kiinnitä huomiota muiden ihmisten olemukseen vaan stressaavat sitä minkälaisen vaikutuksen itse tekee muihin. On vaikeaa asettua toisen ihmisen asemaan jos se näyttää poikkeavan omasta tilanteesta ja tästä syntyy monenlaisia illuusioita. Hämeen-Anttila lähtee siitä ennakko-oletuksesta, että koska tänään ihannoidaan langanlaihoja naisia, kaikki tytöt ja naiset tietoisesti pyrkisivät siihen ihanteeseen ja että tämä yleinen ihanne olisi sekä liikalihavuuden että anoreksian taustalla. Tai että jos tyttö on luonnostaan hyvin hoikka, suorastaan alipainoinen, hän olisi automaattisesti tyytyväinen kehoonsa ja tämä tyytyväisyys heijastuisi lapsen koko muuhun elämään.

Olin lapsena ruipelo eikä elämäni ruipelona ollut luultavasti sen onnellisempaa tai onnettomampaa kuin likitulkoon samoihin aikoihin parin kilometrin päässä varttuneella Hämeen-Anttilalla. Olin alipainoinen ruipelo, osittain geneettisistä syistä ja osittain varmasti siksi, että olin kranttu syömään "oikeaa ruokaa". Alipainoisuuteni herätti kummeksuvia kommentteja vieraissa aikuisissa. Meillä kylässä käyneet afrikkalaiset lääketieteenopiskelijat kauhistuivat: he kiikuttivat kotiini ison pullon pahalta maistuvaa ruokahalua herättävää lääkettä, vaikka sairaanhoitaja-äitini yritti rauhoittaa heitä siitä, että tyttö on ihan terve -- "hän nyt vain on sellainen kuin on". Lääkepullosta muodostui minulle iso mörkö jääkaapissa ja isoveljeni toisinaan uhkailivat juottaa sitä minulle väkisin. Onneksi minua ei pakotettu nielemään vaalenapuhaista pahanmakuista litkua.

Kun ruipelo tulee murrosikään, ei elämä niinikään ole täysin ongelmatonta. Pojat haukkuivat laudaksi, tukka ja iho olivat rasvaiset, minulla oli lisäksi pahat ovulaatio- ja kuukautiskivut. Monet aikuiset epäilivät anorektiseksi, vaikka en sitä ollut. Olisin kernaasti ollut hieman pulskempi, normaalimpi. Minulle ei vain maistunut ruoka, äitini valmistama terveellinen ruoka ei kiinnostanut minua lainkaan. Ainoastaan herkut. Tykkäsin suklaasta, karkeista, pullasta, jäätelöstä ja perunalastuista. En saanut niitä koskaan isoja määriä, mutta tulin yhdestä suklaapatukasta niin kylläiseksi, ettei päivällistä tarvinnut syödä. En periaatteessa tiennyt minkälainen tunne nälkä oli. Alipainoisuudesta (pahimmillaan painoindeksini oli pituuskasvun päätyttyä alle 17) tai muista tekijöistä johtuen olen kärsinyt kuukautisten poisjäämisestä, lasten syntymien jälkeen pahanlaatuisista PMS-oireista ja nyt viime vuosina vaikeista vaihdevuosivaivoista, vain jotain tähän listatakseni.

Hämeen-Anttila liittää ylipainon tuoman huonon olon ja häpeän huonoon itseluottamukseen ja minä en välttynyt siltä tunteelta, että hän ajattelee kaikilla hoikilla ihmisillä olevan automaattisesti hyvä itsetunto, joka myös tuo mukanaan etuoikeutetun aseman yhteiskunnassamme. Oma kokemukseni on, että alipainoisuus luo naiselle samankaltaisia uskottavuusongelmia kuin ylipainoisuuskin, thin privilege  on omasta näkökulmastani katsottuna ylipainoisten ihmisten päässä asustava harha. Jos näin olisi, olisin eräässäkin tutkijapaikan haussa päihittänyt "kilpailijattareni" mennen tullen. Lapsena jouduin paljon pitämään sisaruksilta perittyjä vaatteita ja kesti myös pitkään ennen kuin rohkenin poikkeamaan isosiskoni poikatyttömäisestä pukeutumisesimerkistä ja pitämään sellaisia vaatteita, joista itse pidin. Sen jälkeen olen usein tuntenut itseni akateemisessa maailmassa ylipukeutuneeksi ja kokenut myös jopa suoraa vähättelyä miespuolisten kollegoiden taholta, jotka usein ajattelevat, että päässäni pyörivät vain jakkupuvut, kengät ja leveälieriset hatut. Olen kuitenkin pitänyt pääni enkä muuttanut tyyliäni ja mukautunut massaan, osaksi myös sen vuoksi, että olen introvertti ja ujo: siisti pukeutuminen luo ympärilleni suojamuurin, jonka taakse voin kätkeä epävarman mielen. 

Hämeen-Anttila kuvaa kirjan eri luvuissa paljon sitä, minkälaisessa kauneusihanteiden maailmassa elämme tänään ja kritisoi voimakkaasti sellaisia aikamme ilmiöitä vastaan kuin hoikkuusideologia, laihdutus- ja terveysbisnes ja etenkin erilaiset tv-sarjat, joissa tehdään elämäntaparemontteja, lasketaan kaloreita ja pudotetaan kilpaa painoa. Tämä on erinomaista -- ihmisiä rahastetaan tänään monenlaisilla terveyteen liittyvillä asioilla. Hän sivuaa lyhyesti sitä, että maailmanhistorian aikana laihuutta ei ole ihailtu ja tavoiteltu yhtä paljon kuin nyt (taidehistoria näyttää, että pyöreät muodot naisilla koettiin kauniiksi), tosin hoikkuushulluus ei ole tänäänkään valloittanut koko maailmaa. Kun 1990-luvulla kokosin väitöskirjamateriaalia Turkissa, olomuotoani hämmästeltiin siellä usein hyvin avoimesti ja myös tuore aviopuolisoni sai osansa. Suurkaupunkeja lukuunottamatta vaimon tulee Turkissa olla hyvin "ruokitun" näköinen -- naimisissa olevan naisen pyöreys on korkean elintason merkki, miehellä on varaa ruokkia vaimoaan. Tuore puoliso pääsi pälkähästä vain sillä, että olimme olleet naimisissa vasta vuoden pari :). Maailmanhistorian kaikkina menneinä aikoina ihmiset ovat suurimman osan aikaa kamppailleet pysyäkseen hengissä ja biologisen lisääntymisvietin vuoksi pyöreämmät naiset ovat olleet attraktiivisempia kuin langanlaihat. Ei ole kovin pitkä aika siitä kun miehet etsivät vielä puolisoikseen "hyviä synnyttäjiä", heidän ihannemittansa olivat varmasti jotain muuta kuin esimerkiksi minun. 

Voisin vielä jatkaa muutaman kappaleen verran, esimerkiksi niistä monista asioista, painoa lukuunottamatta, joissa koin Hämeen-Anttilan kanssa jonkinasteista samaistumista -- yritän hieman tiivistää. Häntä ei varmasti lohduta lainkaan se, että alipainoinen on kokenut itsetunto-ongelmia tai epävarmuutta tai että esimerkiksi kaamosmasennus on ajanut minutkin himoitsemaan rasvaisia ruokia tai että minäkin häpesin lapsena rumia vaatteitani tai hirvittäviä silmälaseja, joita oli pakko pitää. Vihasin koululiikuntaa, pelejä, kilpailemista vaikka pidin luistelusta, uinnista ja pyöräilystä. Tunnen edelleen huonoa omaatuntoa siksi, että ymmärrän elämäni olleen siinä mielessä "parempaa", ettei minulla ole ollut lapsena influenssakierrettä pahempia sairauksia ja esimerkiksi aikani ja energiani ei ole koskaan valunut hukkaan sellaisiin aktiviteetteihin kuin jatkuva painonpudotus, kalorien laskeminen tai näihin aiheisiin liittyvän median seuraaminen. Pidän ruoanlaitosta ja rakastan etenkin italialaista ja turkkilaista ruokaa, mutta jos olen yksin ja uppoutunut työhöni, ruoka on viimeinen asia mitä ajattelen. Nautin myös ravintoloissa syömisestä, etenkin matkoilla ollessa, vaikka en sinänsä arvosta ns. fine-dining -genreä. Hyvä ja yksinkertainen on parasta ja olen viime aikoina todennutkin olevani synnynnäinen intuitio-syöjä mottonani "kaikkea kohtuudella". Nyt 50+ vuotiaana vaihdevuosi-ikäisenä painoni on ns "normaali" (painoindeksi 21), mutta en edelleenkään tiedä ruokieni kalorimääriä ja vaikka tunnen toisaalla olevani "pulskassa" kunnossa, tiedän että tämä on nyt luultavasti iänmukainen normaali, enkä suunnittele edes parin kilon pudottamista. Syön vain ruokaa mitä tekee mieli. Runsaan kuuden vuoden ajan kuningas Mesilim on pitänyt huolen päivittäisistä kävelylenkeistä, mutta ulkoilen enemmän sen vuoksi, että raitis ilma edistää aivotoimintaa kuin pitääkseni painoni kurissa. Axel Munthe hoiti aikoinaan monia "hysteerisiä" naispotilaita ja suositteli heitä ottamaan lemmikkikoiran -- se kohottaa kaiken ikäisten naisten elämänlaatua. Muutoin haahuilen kilometrikaupalla arkeologisissa kohteissa, kaupungeissa, museoissa ja kirjakaupoissa. 

Suosittelen Painoa lämpimästi myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole kärsineet liikakiloista. Itse tutustuin maailmaan, jota en aikaisemmin tuntenut ja se on ihmiselle aina hyväksi. Paino muistutti jälleen myös siitä, että ulospäin monen "kadehdittavan" ihmisen elämä näyttää paljon hohdokkaammalta kuin se onkaan. Kun muistaisimme tämän, meidän olisi helpompi kestää ja olla armollinen itsellemme kaikkine epätäydellisyyksineen. Jokaisella on oma ristinsä.

Äitienpäivänä Gardellia ja Barzinia

Assyriologi on oman, jo yli 20 vuotta jatkuneen "äitielämänsä" aikana ollut hyvin usein äitienpäivänä työmatkalla. Tänäänkin olisin ollut ilman korona-viruksen tuottamia muutoksia kalenteritapahtumiin todennäköisesti Turkissa. Meidän perheessä äitienpäivään ei ole ladattu mitään ylimaallisia paineita tai odotuksia. Jos olen kotona, mennään ulos syömään ja sään salliessa nautittu jätskit Merisatamassa. Tänä vuonna olen juuri äitienpäivän alla pohtinut paljon vanhenevia äitejä -- luin viikolla Jonas Gardellin (1963-) romaanin Till minne av en villkorslös kärlek (Nordstedts 2018) joka ilmestyi viime syksynä suomeksi nimellä Ehdottoman rakkauden muistolle (Johnny Kniga) Otto Lappalaisen käännöksenä.

En ole Gardellin aikaisempia romaaneja lukenut -- Ehdottoman rakkauden muistolle järisytti minua aika tavalla. Kertomus on autofiktiivinen ja kuvaa äidin elämänkaaren lisäksi sukutaustoja, Gardellin vanhempien parisuhdetta ja avioliittoa. Voisi ajatella, että "suku- ja perhetarinat" olisivat loppuunkaluttuja aiheita, mutta tässä pätee Leo Tolstoin aloitusrepliikki Anna Kareninaan (WSOY, suomennos Eino Kalima): Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Gardellin äiti oli hyvin erityinen persoonallisuus ja hänen elämänsä erityislaatuinen, mutta silti se käy esimerkkinä lukemattomista naisista sotienjälkeisenä aikana. Älykäs nuori nainen opiskelee kyllä akateemisen loppututkinnon, mutta perheen perustamisen myötä hänelle jää "kodinhengettären" osa, vaikka avioliiton alussa olikin jollain tasolla sovittu, että mies tohtoroituu ensin ja sitten on äidin vuoro jatkaa tutkimuksiaan ja uraansa. 

Ingegärd blir hemma. Varje gång hon skulle kunnat återvända till universitetet blir hon gravid på nytt. Axlar en roll som husmor och hemmafru som hon aldrig velat ha... (s. 105) 

Ingegärd ei ompele eikä neulo, ei leivo pullaa eikä pidä ruoanlaitosta. Gardellin lapsuudenkodissa on kirjahylly, kodin keskipiste, joka kertoo vanhempien rakkaudesta kirjoihin ja sivistykseen -- se on täynnä kaunokirjallisuutta, tietoteoksia ja eksistentiaalista filosofiaa. Kirjakokoelma jähmettyy eikä sitä kartuteta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lasten ollessa vielä alaikäisiä mies jättää perheensä ja Gardellin isä onnistuu kääntämään avioliiton epäonnistumisen täysin vaimonsa syyksi. Gardellin äidin elämä järkkyy totaalisesti eikä hän toivu koskaan. Äiti sairastuu myös Alzheimeriin, joka ilmenee hyvin äärimmäisinä oireina. Ja silti äiti pysyy äitinä, pojalla oli hyvin erityinen side ja yhteys synnyttäjäänsä eikä tuo rakkaus haihdu vaikka sama äiti olikin pakottanut hänet epäinhimillisiin asioihin ja sättinyt häntä armotta sairautensa vaikeimpina aikoina. 

Ihastuin Gardellin taidokkaaseen tapaan kuvata sitä miten jokaisella ihmisellä ja perheellä on omat tarinansa ja legendansa ja miten nämä sijoittuvat jokaisen mielessä tai perheen kollektiivisessa muistissa omaan aikajärjestykseensä. Tämä aikajärjestys ei suinkaan aina noudata "faktuaalista" kronologista janaa ja saattaa sisältää elementtejä, jotka tiukka historiantutkija tai biografisti saattaa tuomita täysin fiktionaalisiksi. Tämä aihe kiehtoo minua niin paljon, että siitä kirjoitan joskus pidemmästi, nyt keskitytään äitiyteen ja tavaroihin.

Gardellin äidin Alzheimer ilmeni mm. siten, että Ingegärd tuhosi elämänsä dokumentteja. Hoitokodin huoneessa on jäljellä enää vähän esineitä eletystä elämästä -- kirjoja hän on mutiloinut, osasta puutuu kannet ja osasta on jäljellä vain kannet. Valokuvat on revitty pieneksi silpuksi. Ne kertovat karua kieltä siitä mitä Alzheimer tekee ihmisen sielulle. Kun muisti katoaa, minuus pirstaloituu. 

Päällimmäinen tunteeni lukiessani Gardellia: VOI APUA! Alzheimeriin sairastuminen on pahinta mitä voin pelätä kokevani vanhoilla päivilläni, jos sellaisia joskus koittaa. En toivo sitä itselleni enkä etenkään lapsilleni. Oma äitini menehtyi syöpään 72-vuotiaana, mutta oli jotakuinkin täysjärkinen kutakuinkin loppuun saakka. Kiitollinen hänelle niin monesta.

Ja sitten vielä pari sanaa Beniamo Barresen (1986-) dokumenttielokuvasta Katoava äitini, katsottavissa ainakin tämän vuoden loppuun saakka YLEn Areenassa. Benedetta Barzini (1943- ) on eräällä tavalla täydellinen vastakohta Alzheimeriin sairastuneelle Gardellin äidille: seitsemänkymppisenä hän päättää aloittaa uuden elämän, kadota maailman näkyvistä. Barzini saattaa vaikuttaa osin "vanhuudenhöperöltä", mutta silti hänellä on vielä ajatuksensa ja hän kontrolloi terävästi omaa elämäänsä. Barrese kuvaa äitiään, hän on vastenhakoinen ja kiroilee estoitta kameralle ja pojalleen, mutta suostuu kuitenkin hetkittäin myös poseeraamaan samalla tavalla kuin aikoinaan huippumallin töitä tehdessään. Barzinilla on läpitunkevan tympeä ja tuikea intellektuellin katse, mutta hetkittäin hän väläyttää sädehtivän hymynsä. Barresen varhaisemmat filminpätkät ovat myös paljonpuhuvia: niissä hänen äitinsä tanssii ja hassuttelee lastensa kanssa. 

Lumoutuneena katson Barzinin kotia. Se on täynnä tavaraa ja seinät ovat täynnä kaikennäköisiä kuvia, huolimatta siitä, että Barzini on sitä mieltä että kaikki kuvat ovat valhetta. Hän säästää huippuvaatemerkkien logopaperikasseja  piilossa, salaisessa häpeäpaikassaan, poika arvelee niiden olevan melko tarpeettomia (vaikka todellisuudessa näitä kasseja kerätään ja toiset ovat valmiita maksamaan niistä suuria summia). Ja iso osa dokumenttia näyttää kuinka Barzini tekee "kuolinsiivousta", ennen katoamistaan. Miten se onnistuu? Lopussa nähdään Barzini älykäs pilke silmäkulmassaan, koko filmin huippuhetki. Katso dokumentti, se on katsomisen arvoinen myös tusinan kertaa.

Toivon olevani parinkymmenen vuoden päästä henkisesti yhtä skarpissa kunnossa kuin Barzini. Hänen vanhan tupakoivan naisen rohiseva yskänsä toi riipaisevasti mieleeni oman äitini. Melkein opussa Barzini toteaa pojalleen: miten ihanaa lapsellisuutta olen synnyttänyt. Se on äitien ruolo prioritario.

Assyriologi, aika, tavara ja ymmärrystä jemmareille

Assyriologi on viettänyt nyt viitisen viikkoa kotonaan. Berliinin jälkeen olin "virallisesti" karanteenissa sen suositellut neljätoista päivää, mutta elänyt elämää liki karanteenimaisissa olosuhteissa senkin jälkeen.

Monenlaista ajatusta on pyörinyt päässä ja ennenkaikkea monista kirjoista olisi voinut postata yhtä sun toista. Minulla on useita tasaisesti akkumuloituvia taideaiheisten romaanien, taiteenteoriaa, keräilyä, taidekauppaa ja väärennöksiä käsittelevien kirjojen pinoja. Niistä kaikista olen (joskus) aikonut, yhdessä tai erikseen, kirjoittaa jotain -- niin monta inspiraation hetkeä, elämäni on rikasta! Mutta mistä saisin lisää aikaa?

Henkisesti olen jaksanut tätä poikkeustilaa kohtalaisen hyvin. Minua kaihertaa tosin se, että sairaita tai iäkkäitä läheisiä ei voi tavata fyysisesti ja perusarki täällä kotona on niin monotonista, että siitä on vaikeaa ammentaa mitään kerrottavaa viesteissä tai videopuheluissa. Muutoin työolosuhteeni täällä kotona eivät ole muuttuneet juuri lainkaan, koska vietän kotona muutoinkin suurimman osan aikaa työhuoneessani. Jonkin verran olenkin "ahdistunut" siitä, että sosiaalisessa mediassa niin monella tuntuu aika (mystisesti?) lisääntyneen ja he keksivät ja tekevät kaikennäköisiä "puhdetta", pitkästyvät kotonaan ja purkavat ylimääräistä energiaa siivoamiseen, leipomiseen, kokkaamiseen, tv-sarjakatselumaratoneihin ja ties mihin. Toisilla on enemmän aikaa lukea, se ilahduttaa. Oma aikani ei ole lisääntynyt, se kuluu yhtä varkain ja yhtä nopeasti kuin ennenkin, siis aivan liian nopeasti. Ajan kulumisen vauhdin tuntemukseen ei vaikuta se, viettääkö päivän löysäillen tai esimerkiksi kodinhoidollisissa välttämättömyyksissä, tekemättä juuri mitään, tai intensiivisesti lukien ja kirjoittaen, menneisiin maailmoihin uppoutuen. Koko ajan on sellainen tunne, että muut ihmiset saavat aikaan paljon enemmän... Tiedän että tuo tunne on vain harhaa ja toisaalla rauhoitan itseäni sillä, että minulla ei sinänsä ole kiire mihinkään. Teen rakastamiani asioita siinä tahdissa kuin teen, sen pitäisi riittää. Kaunokirjallisuuttakin luen pääsääntöisesti hitaasti ja nautiskellen, etenkin jos erittäin hyvä romaani sattuu kohdalle. Pascal Mercierin (1944- ) uusimman, Das Gewicht der Worte (Hanser 2020), sain päätökseen vasta viiden viikon jälkeen (toki sivujakin oli n. 600 ja luen samanaikaisesti myös muitakin ei tutkimuskirjallisuuteen liittyviä teoksia). 

Näinä päivinä olen ajan tuntemuksen lisäksi pohtinut sitä, miten pandemiaa edeltänyt elämäntapani, "periaatteeni" ja ostoskäyttäytymiseni nyt vaikuttavat elämääni poikkeusoloissa. Olen koko aikuisikäni matkustanut paljon ja oleskellut pidempiäkin aikoja ulkomailla. Suurin osa ulkomaanmatkoistani ovat olleet työperäisiä, mutta koska työni on harrastukseni ja harrastus on työni, olen pääsääntöisesti nauttinut joka hetkestä ja ammentanut henkistä rikkautta lähes kaikkialta missä olen käynyt. Henkisiä koteja minulla on monessa paikassa, etenkin Välimeren piirissä. Tälle vuodelle olin suunnitellut maaliskuisen Berliinin jälkeen useampiakin matkoja -- Italiaan, Turkkiin, Islantiin, uudestaan Italiaan ja jälleen tutkimushommiin Berliiniin. Näistä jäljellä ovat todennäköisemmin enää marraskuinen periodi Berliinissä, ainakin toivon niin. En harmittele, vaikka pääsiäisen jälkeisellä viikolla Espoossa satoi vielä runsaasti lunta, juuri silloin kun olisin ollut Bolognassa kokoustamassa. Turkkiin suuntautuvien työmatkojen suhteen olen jo kymmenisen vuotta lähtenyt siitä, että matkustan sinne joka vuosi, niin kauan ja aina kuin se on mahdollista. Tämä periaate sen vuoksi, että kymmenen vuotta sitten en olisi voinut ajatella tilannetta, jossa Syyriaan matkustaminen on mahdotonta ja lähdin siitä, että jotain yhtä absurdia voi tapahtua myös Turkin suhteen. Syyrian läksyni oppineena olen siis ottanut tuhansia valokuvia tutkimuksiani varten, maastoissa ja museoissa. Siksi toukokuisen matkan peruuntuminen ei juurikaan vaikuta erään kirjan kappaleeseen, jota parhaillaan kirjoitan. Pari monumenttia olisi ollut hyvä nähdä uudestaan, mutta ne eivät estä tekstin valmistumista ja syksyllä arvioidaan tilannetta sen osalta, voisiko Turkissa lähteä pikaisesti piipahtamaan. 

Kirjat ja suhteeni niihin liittyyvät sekä elämäntapaani että ostoskäyttäytymisiini. Vielä Berliinissä ollessani luin siitä, kuinka ihmiset Suomessa ryntäsivät kirjastoihin hakemaan lukemista ennen niiden sulkeutumista. Paniikki-ilmapiiriä näytti olevan ilmassa ja eräs runoilija, jota seuraan Twitterissä, näyttää alkaneen säännöstellä lukemisiaan, ettei luettava vain loppuisi kesken. Pysyin tyynenä ja olin tyytyväinen siitä, että minulla on yli sadan lainan kokoelma tutkimuskirjallisuutta työhuoneessani sekä lukemattomien lukemattomien itselle hankittujen kirjojen pinot kotini ylätasanteella, puhumattakaan muutoin laajasta kotikirjastosta. Minulta ei koskaan loppuisi lukeminen kesken. Olen myös etuoikeutettu sen suhteen, että valtaosa sähköisesti saatavilla olevasta, minulle tarpeellisesta tutkimuskirjallisuudesta on käytössä niin halutessani (vaikka mieluummin aina luen paperista versiota, etenkin kaunokirjallisuuden osalta). Maltan odottaa niitä joitakin teoksia, joita nyt työn alla oleviin kirjoitustöihin tarvitsisin ja jotka juuri nyt ovat ulottumattomissani. Tästä huolimatta toivoisi, että kirjastoille järjestettäisiin mahdollisuus asiakkaiden noutaa tilattuja kirjoja -- tällä olisi varmasti monella tapaa suuri yhteiskunnallinen merkitys.

Runsaudenpula kirjojen suhteen ei ole estänyt käymästä kirjaostoksilla NIDE-kirjakaupassa. Toivon tämän pienyrittäjän selviytyvän vaikeista ajoista, jo ennen Berliinistä paluuta ostin lahjakortin (jota en ole vielä lunastanut) & karanteenin päättymisen jälkeen olen käynyt liki viikoittain ostamassa pari kirjaa vaikken niitä sinänsä tarvitsisi juuri nyt. Olen huono ostamaan mitään verkkokaupoista & olen ollut kiitollinen NIDE-kaupan pitäjille mahdollisuudesta tehdä ostokset myymälässä. Se on ollut henkiselle hyvinvoinnilleni olennaisen tärkeää.

Ja jotain vielä muusta tavarasta: tämän päivän Hesarissa on toimittaja ja kirjailija Maria Mannerin kolumni "Ymmärrystä jemmareille". Kolumnissa käsitellään tavarasuhdettamme ja sitä miten Manner itse on vasta pandemian aikaan alkanut hieman ymmärtämään sitä, miksi isoäidit eivät heitä käytettyjä jugurttipurkkeja tai leipäpussinsulkijoita menemään vaan kasaavat niitä pahanpäivänvaralle. Oivaltavaa oli mm. se,  miten viime sodat eläneet ihmiset kenties pitäisivät järjettömänä sitä, että nykyään keskiluokkaiset ihmiset voivat laittaa tavarat kierrätykseen ja ajatella, että­ tarpeen tullen voi aina ostaa uuden. Paljon roinaa omistavia pidetään rahvaanomaisina, mutta monien halveksumat härpäkkeet kuten leipäkone tai kuntopyörä ovatkin yhtäkkiä poikkeusoloissa osoittautuneet hyödyllisiksi ja tarpeellisiksi. Suhteemme tavaraan on radikaalisti muuttunut viimeistään 1990-luvun laman ja nettishoppailun myötä. Aikamme ilmiöistä kuten konmarista tai minimalismista olisi tuskin tullut suosittuja isovanhempiemme aikaan, koska silloin harvoilla ihmisillä oli varaa hankkia valtavaa määrää tavaraa ja sitten nähdä vaivaa niiden poisheittämisessä. Ammattimaisia järjestelijäammattilaisia ei ollut. Esineiden iloa säkenöivä aspekti ei ollut tärkein, vaikka moni vuosikymmeniä palvellut tarvekalu saattaa hehkua kertakäyttöisyydelle vierasta estetiikkaa. 

Tärkeintä oli hengissä selviäminen ja sitä taustaa vasten käyttökelpoisen tavaran poisheittäminen tai "vastuullinen kierrättäminen" "ilotarkistuksen" jälkeen voisi tosiaan kuulostaa degeneraation ja turmeltuneisuuden huipulta. Ytimessä on kysymys siitä, mikä on materiaalisen vaurastumisen ja globalisaation myötä mennyt vikaan? Toisaalla täytyy ymmärtää menneitä sukupolvia ja heidän tarvettaan varautua pahanpäivänvaralle. Mannerin kolumnista saa turhaan etsiä muotisanaa kuolinsiivous, nuorempi sukupolvi on usein sitä mieltä, että ikäihmiset eivät saisi jättää mitään materiaalista "roinaa" jälkeläisten setvittäviksi, se vie liikaa aikaa harrastuksilta ja muulta elämältä. Toisaalla ainoa ratkaisu ehkäistä konmarittamisen tarvetta on kasvattaa uudesta sukupolvesta tiedostavampi -- pitäydytään alusta alkaen tavaramäärien kasvattamisesta hallitsemattomiksi ja samalla opetellaan arvioimaan eri esineiden pitempiaikaista tarpeellisuutta suhteutettuna säilytys- ja huoltomahdollisuuksiin. Jos edessämme on pandemia ja poikkeusajat noin kerran kymmenessä vuodessa, on opetettava lapsille toisenlaisia huoltovarmuusstrategioita. 

Mannerin jutussa mainituista leipäpussinsulkijoista tuli mieleen Liisa Lounilan taideteos Timekeeper, johon ihastuin muutamia vuosia sitten Helsinki Contemporaryssä (ja jota en valitettavasti silloin hankkinut). Teokseen Lounila on asetellut äitinsä jäämistöstä löytämiään leipäpussinsulkijoita, joissa parasta ennen päivämäärät kertovat ajan kulusta ja jossain lehtihaastattelussa Lounila myös kertoi miten kuoleman jälkipyykki on ollut hirveän pitkä. Tunsin suurta samaistumisen tunnetta. Appivanhemmat kuolivat tasan kuusi vuotta sitten ja yhä on jälkipyykkiä pestävänä. Yhteisomistuksessa olevista lomakiinteistöistä löytää yhä keittiön laatikostoista näitä pussinsulkijoita, pitäisi varmaan tehdä niistä oma kokoelma.

Olemme tänään suuren tuntemattoman edessä.  Lause kuulostaa epätodelliselta ja juhlalliselta, mutta emme pääse siitä mihinkään. Nämä poikkeusajat muuttavat suhdettamme tavaraan -- jää nähtäväksi mihin suuntaan.