Palmyrasta Ain Daraan: ISIS poissa, tuhot jatkuvat

Assyriologi oli viikonloppuna Oulussa juhlimassa kälynsä merkkipäivää mukavassa naisseurassa. Sunnuntaiaamuna, majapaikassa, sosiaalisesta mediasta ryöpsähti päälle jälleen näitä tuhouutisia: Syyrian pohjoisosassa Afrinin alueella, lähellä Turkin rajaa, sijaitsevan Ain Daran temppelin rauniot olivat pahasti raunioituneet sotatoimien johdosta. Tämä osui minuun kovaa myös henkilökohtaisesti -- Ain Daran kuvanveisto on ollut oikeastaan koko tutkijanurani ajan ydinmateriaaliani, jos näin voi sanoa. Sen lisäksi, että kyse oli todella ainutlaatuisesta löytöpaikasta. Voi itku!

Kun ISIS muutama vuosi sitten tuhosi muinaismuistoja Irakissa ja Syyriassa, niistä nostettiin kansainvälisissä tiedotusvälineissä aikamoinen kalabaliikki. Kauhisteluun oli erittäin hyvä syy, mutta esimerkiksi Syyrian kriisin kohdalla huomio on kohdistunut liikaa ISISin kulttuuriperintörikoksiin kun samaan aikaan todennäköisimmin myös kaikki muut sotivat osapuolet ovat vahingoittaneet muinaismuistokohteita. ISIS on ollut Syyrian kriisin ainoa armeija tai taistelujoukko, joka on avoimesti kehua retostellut tuhotöillään ja käyttänyt omia rikoksiaan propagandassaan. Muut osapuolet syyttävät vastustajiaan ja käyttävät kulttuuriperintöä niinikään propagandakoneistonsa osina.

Ain Daran on sinänsä perinteinen pohjoissyyrialainen löytöpaikka, että siinä on rauniokumpu, muinaisen asutuksen ydin sekä muureilla ympäröity alakaupunki. Rauniokummun laella sijaitsevan temppelin raunioiden lisäksi, jotka 1950-80 -luvuilla kaivettiin esille, muinaiskaupunkia ei ole juuri tutkittu arkeologisesti yleistä pintakartoitusta ja muutamia koeojia lukuunottamatta.

Jo opiskeluajoista lähtien Ain Daran temppeli ja sen koristelu ovat kiinnostaneet ja kiehtoneet minua. Kuvanveistoltaan temppeli on ainutlaatuinen: sen ulkoseiniä kiersi basalttisokkeli, joissa rivistöt leijonien ja sfinksien reliefejä. Lisäksi näiden päälle oli pystytetty aikoinaan vaikuttava linja nk. leijona- ja sfinksiprotoomeja eli patsaita, joista oli työstetty ainoastaan etuosa (etujalat, rintakehä ja pää). Julkisivun pieniäkään yksityiskohtia ei jätetty koristelematta. Lähi-idän arkeologiassa käytetään pyöreäksi letitetystä koristenauhasta termiä "guilloche", sitä on täällä miltei joka paikassa ja lisäksi mielenkiintoisia palasia ovat nk. "valeikkunat" joita on sittemmin löytynyt suuret määrät myös Aleppon linnavuoren eriaikaisista rakenteista kun vanhoja kiviä on uudelleenkäytetty sekä itse samaisella linnavuorella sijainneesta säänjumalan temppelin cellasta. Ain Daran temppelin sisäosaa ja cellan podiumia (jonka päällä jumaluuden kulttikuva luultavimmin oli asetettuna) koristivat puolestaan reliefit, jotka esittivät puolestaan "taivasta kannattelevia" hahmoja. Temppelin lisäksi Ain Daran tavaramerkki on ollut yksittäinen porttileijona, jolla on aikoinaan ollut pari toisella puolella temppelialueelle johtanutta porttia (mutta paria ei modernien kaivausten aikana ole löytynyt). Suuri osa kuvanveistosta on kärsinyt ajan hampaan purtavana. Leijonilla ja sfinkseillä ei ole päätä taikka kasvoja ja koska löytöjä ei ole suojattu modernien kaivausten jälkeen, jokatalviset sateet sekä satunnaiset yöpakkaset murentavat basalttikiveä pikku hiljaa.

Ain Daran temppelistä tekee ainutlaatuisen myös sen pohjakaava ja se tosiasia, että tunnemme kyllä monia rautakauden alun (n. 1200-600 eaa) asutuksia alueelta, mutta temppeleitä on löytynyt vain muutama. Pohjakaava on kuuluisa muissakin kuin Lähi-idän arkeologian piirissä: Vanha Testamentti kuvaa myyttistä kuningas Salomonin temppeliä Jerusalemissa ja koska tuosta rakennuksesta ei ole säilynyt meille (ehkä) kiveäkään, verrataan Raamatun kirjallista kuvausta Ain Daran temppelin pohjakaavaan. Monet ovat sitä mieltä, että Ain Daran löydös vahvistaa raamatullisen tekstin paikkansapitävyyden ja todistaisi eräällä tavalla myös Salomonin historiallisen henkilöllisyyden. Itse en ole täysin vakuuttunut siitä, ettikö VTssä kuvattu temppeli voisi olla jokin myöhäisempi versio (enkä välttämättä usko edes koko Salomonin olemassaoloon), vaikka rakenteellisia yhtäläisyyksiä rakennusten välillä saattaa ollakin. Kirjallista kuvausta on kuitenkin vaikeaa verrata fyysisiin rakenteisiin, etenkin jos ne ovat säilyneet ainoastaan raunioina.

Kuvalähde: A. Abu Assaf, Der Tempel von Ain Dara (1990) Abb. 18

Ain Daran temppelissä näkyy selkeästi myös kulttuuripiirien kohtaaminen myöhäisellä pronssikaudella (n. 1600-1200 eaa) ja rautakauden alussa (n. 1200-600 eaa). Peruspohjakaava (Ain Darassa n. 30x20 m) noudattaa ikivanhaa syyrialaista traditiota, jossa temppeli on yksinkertainen neliö tai suorakaide ja sen päädyssä sijaitsevaa sisääntuloa koristaa lyhyet ulokkeet ja myöhemmin myös 1-2 vapaastiseisovaa pylvästä. Mallia kutsutaan latinalaisen termin myötä in antis. Runsaan veistoskoristelun tyyliä on kuitenkin luonnehdittu vahvasti heettiläistyyliseksi. Keski-Turkista Syyriaan n. 1350 eaa levittäytynyt heettiläisten valtakunta (usein myös "imperiumiksi" kutsuttu) omaksui syyrialaisilta runsaasti kulttuurivaikutteita, mutta heettiläiset jättivät vastavuoroisesti oman jälkensä etenkin paikalliseen kuvanveistotyyliin ja kuva-aiheistoon. Myös heettiläisten käyttämällä hieroglyfiluuvilaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettujen piirtokirjoitusten fragmentteja on löytynyt temppelin alueelta. Ain Daran temppeliä korjattiin ja restauroitiin useamman kerran ja tämän vuoksi tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä miten reliefit ja patsaat tulisi ajoittaa. Yleisesti kuitenkin oletetaan, että temppelin ensimmäinen vaihe rakennettiin jo myöhäisellä pronssikaudella n. 1300 eaa ja sitä korjailtiin ainakin noin 900-800 -luvuille eaa. Tyylillisesti temppelin reliefit, protoomit guilloche-nauhat ja valeikkunat ovat erittäin lähellä jo edellä mainitun Aleppon säänjumalan temppelin veistoksia.

Aleppo säänjumalan temppelin "valeikkuna" syyskuussa 2010

Palistinin kuningas Taita Aleppon säänjumalan temppelissä, syyskuu 2010

Aleppon temppelin kaivaja Kay Kohlmeyer arvelee edelleen, että Aleppossa temppelin restauroineen nk. Palistinin kuninkaan Taitan kädenjälki näkyy myös Ain Darassa, erityisesti tuon yksinäisen porttileijonan hahmossa. Tällä kaikella on se merkitys, että Taita ja hänen Aleppoon teettämänsä reliefit ja piirtokirjoitukset löydettiin vasta aika äskettäin ja hänen aikakautensa ajoitetaan tällä hetkellä n. 1000-luvun alkupuolelle eli aikakauteen josta meillä on muutoin hyvin vähän mitään tietoa koko Syyrian ja laajemmin Levantin alueella. Aikakautta on pitkään kutsuttu tutkimuskirjallisuudessa "pimeiksi vuosisadoiksi". Nyt kun tähän aikakauteen alkoi vihdoin tulla enemmän valoa, on temppelinraunioista noin 60 % tuhoutunut sodan melskeessä. Cellan reliefit ja pienemmät fragmentit kuljetettiin tosin jo aikaisemmin Aleppon arkeologiseen museoon, mutta museon kokoelmien kohtalosta ei ole toistaiseksi ainakaan minulla tarkempaa tietoa.

Surun lisäksi olen ollut hienoisen järkyttynyt siitä, miten sekä "tavalliset" somettajat että esim. kansainväliset tiedotusvälineet ovat kritiikittä ja ilman tutkimuksia leimanneet Turkin valtion armeijan vahinkojen aiheuttajaksi. Uutisen lähteenä on Syyriassa sotiva YPG eli aluetta hallussaan pitävät kurdit, joita vastaan turkkilaiset ovat hyökänneet viimeisten päivien aikana. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki Syyrian kriisin osapuolet syyttävät helposti toisiaan ja että mahdollisia syyllisiä on monia muitakin tahoja, joko ne tahot joilla on kapasiteettia ampua suuria räjähteitä maasta ja/tai pudottaa pommeja ilmasta. Jokaisen, joka ei ollut paikan päällä silminnäkijänä on syytä suhtautua syytöksiin terveellä varauksella, usein totuus voi jälkitarkastelussa olla jotain muuta. Tähän hetkeen mennessä en ole kyennyt löytämään internetistä mitään sellaista tietoa mikä olisi vahvistanut turkkilaisten osuuden tähän tuhoon, vaikka en heitä tekijöinä sulje millään tavalla pois. Toivoisin, että  UNESCOn kulttuuriperintöviranomaiset pyrkisivät lähettämään paikalle puolueettomat tutkijat selvittämään mitä todella on tapahtunut. Muutoin täyttä selvyyttä asiaan tuskin saadaan. Toivon myös, että "syyllinen" saadaan vastuuseen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioittamisesta. Ei voi olla, että kansainvälinen yhteisö jälleen kerran katsoo vierestä kun kulttuuriperintöä tuhotaan ja antaa esimerkin tekijöille, ettei tästä ole heille mitään oikeudellisia tai muitakaan seurauksia. Siitä huolimatta, että esim Syyria ja Turkki ovat molemmat sekä allekirjoittaneet että ratifioineet ns. Haagin 1954 sopimuksen kulttuuriperinnön suojelusta.

Suhtaudun varauksella turkkilaisten osuuteen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioitumisessa senkin vuoksi, että turkkilaiset kokevat itsensä ainakin heettiläisten poliittisiksi ja henkisiksi  jos eivät ihan geneettisiksi jälkeläisiksi. Hetitologia on turkkilaisille kansallinen tiede ja heettiläisten muinaisella sydänmaalla on mm. heidän nimeään kantava yliopisto. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että turkkilaiset olisivat pommittaneet temppeliä, joka on heidän silmissään eräänlainen heettliläisten hegemonian monumentti pohjoisessa Syyriassa. Monet turkkilaiset kokevat sen "omaksi" muinaiskohteekseen siitäkin huolimatta, että paikallisilla kurdeilla taitaa olla Ain Daraan yhtälailla likeinen suhde.

Minusta tämä kaikki on perin murheellista. Ovathan Turkki ja Syyria molemmat henkisiä kotimaitani, molemmissa maissa on niin monta nurkkaa, joissa olen tuntenut oloni kotoisaksi. Tänään olen näiden kuvien myötä palannut kevääseen 2004, jolloin Helsingin yliopiston opiskelijoiden kanssa kiersin Syyriaa ja nautin usean tunnin ajan Ain Daran ihmeistä. Sydämeni vuotaa jälleen kerran verta. Olisitte ihmisiksi ja suojelisitte näitä ainutlaatuisia kohteita...

a

Elämän ilotarkistus

Ihmiset, jotka ovat lukeneet Marie Kondon siivousta ja järjestelemistä käsitteleviä kirjoja, tunnistavat tämän postauksen otsikosta sanan ilotarkistus. Ne, jotka ovat kenties jo pitkään lukeneet blogiani, tietävät, että olen hyvin monessa postauksessa kirjoittanut aiheista, joissa sivutaan ihmisen suhdetta esineisiin ja ihmisen viettiä kerätä vaikka mitä, esimerkiksi kirjoja ja taidetta, sekä yleisellä että myös hyvin henkilökohtaisella tasolla. Kuten esimerkiksi täällä, täällä ja täällä. Tutkijana teen paraikaa elämäntyötäni tutkimalla muun muassa patsaita ja niiden suhdetta tekstiin. Olen jo pidemmän aikaa suunnitellut kirjoittavani konmarittamisesta ilmiönä, Konmari-kirjoista (joista kaksi on suomennettu) sekä siinä samalla juuri omasta elämästäni tavaran keskellä. Tällä kertaa ymmärsin ennen tämän postauksen aloittamista, että tekstiin tulisi liikaa tavaraa. Siksi tämä on avaus ainakin muutamalle, kenties kokonaiselle sarjalle pieniä tarinoita, joissa käsitellään sekä tavaranhallintaa että esineisiin liittyvää kirjallisuutta. 

Oma henkilökohtainen suhteeni tavaraan alkoi liikehtiä kohta neljä vuotta sitten. Ensin se oli vielä vaimeaa järinää, suureksi osaksi varmaankin sen vuoksi, että tämänhetkinen kotini on niin suuri, että minun ei tarvinnut käydä jokapäiväistä kamppailua tilaongelmien vuoksi. Olen myös sitä tyyppiä, että luen mieluummin kirjaa kuin kuuraan pesuhuoneen kaakeleita tai viikkaan vaatteita komeroon. Viime aikoina ja etenkin viime keväästä, jolloin appivanhempieni asunnosta meille saapui osa heidän esineistään, vaimea järinä on muuttunut kohtalaiseksi maanjäristykseksi. Saan fyysisiä oireita kotini vallanneista esineistä, enkä enää viihdy täällä kovin hyvin. Jotain pitää tehdä, mutta konmarittamalla se ei kuitenkaan onnistu. Tein omalaatuisen avauksen hankkimalla jotain oranssia, tosi isoa -- se ei mahdu edes tänne kotiimme, mihinkään, ainakaan kunnolla. Mutta siitä joskus toiste lisää. Hankinta kuitenkin tuntuu avanneen ainakin jotain lukkoja sisimmässäni, se aloitti ilotarkistuksen elämässäni.

Aihe on monella tapaa erittäin ajankohtainen -- tavaroiden raivaukseen liittyvää kirjallisuutta ilmestyy tällä hetkellä paljon. Ensin ajattelin, että hankin itselleni juuri ilmestyneen Margareta Magnussonin Mitä jälkeen jää -- Taito tehdä kuolinsiivous (Tammi 2018) ja postaan näistä kaikista yhdessä, mutta tosiaan, en kykene mahduttamaan yhteen juttuun kaikkea. Huomaan myös aikaisemmin tänä vuonna kirjanneeni muistiin Fumio Sasakin minimalistikirjan nimen Goodbye things. The New Japanese Minimalism (Penguin 2017), se ei ole vielä kohdannut minua missään kirjakaupassa. Tavaroiden vaikutus ihmisten elämään pohdituttaa isoa osaa ylikansoitetun maapallomme asukkaista. Ja kuitenkin tuntuu siltä, että monet tärkeätkin aspektit liittyen esineisiin jäävät tämänkaltaisissa "kyökkifilosofisissa" ja "self help" kirjoissa käsittelemättä. Esineet vaikuttavat meihin, ihan jokaiseen meistä, mutta saatan assyriologina ja arkeologina lähestyä materiaalista kulttuuria eri vinkkelistä kuin muut. 

Mitä tämä ilotarkistus sitten tarkoittaa? Marie Kondon mukaan jokainen tavara tulisi käydä yksitellen lävitse, esinettä tulisi tarkastella, koskettaa ja miettiä tuottaako se sinulle iloa. Jos tuottaa, pidä se hyvin omintunnoin. Jos tavara ei tuota iloa, heitä se pois.

Sinänsä minua viehättää tämä sana. Ilotarkistus. Etenkin silloin, kun et "ensimmäisellä kierroksella" ole luopunut jostain, mutta uusintakierroksella tarkistat tuottaako se sinulle yhä iloa. Esineet voivat parhaimmillaan tuottaa iloa paljonkin iloa kun taas suuret tavaramäärät aiheuttavat usein ahdistusta. Kuljen lähi-itäläisissä ja turkkilaisissa basaareissa ja kauppakujilla sydän syrjälläni -- tavaraa on hirvittäviä määriä. Mutta upouusien ja vanhojen tavaroiden välillä on tietty ero. Jos vanhoja esineitä on järjettömiä määriä, on niiden vaikutus minuun täysin erilainen :).

Kauhistun kuitenkin Marie Kondon ohjeeseen heittää kaikki iloa tuottamattomat esineet pois. Hän kertoo kirjoissaan usein kuinka monta jätesäkillistä hänen asiakkaansa ovat raijanneet roskiin ja se on tuottanut heille suuren vapautumisen tunteen. Konmari-kirjoissa ei puhuta sanaakaan jätevuorista, joita eittämättä syntyy kun noudattaa tällaisia ohjeita. Ei lausettakaan kierrättämisestä, esimerkiksi vanhojen käyttökelpoisten vaatteiden ja/tai astioiden vieminen jonnekin missä ne kulkeutuvat ihmisille, joille ne joko tuottavat iloa tai joita he tarvitsevat ihan jokapäiväisessä elämässä selviytyäkseen. Kondo elää illuusiossa, että kaikki omistamasi tavarat haluavat olla sinulle hyödyksi. Vaikka heittäisit tavaran pois tai polttaisit sen, siitä jää jäljelle palvelualttiuden energia (s. 199). Siis haloo? Energia ei uusiudu jos sitä ei kierrätetä ja jos se kasautuu vuorina kaatopaikoilla, tämä lienee pitkälti fysiikan lakien totuus. Kondon ohje johtuu ehkä siitä, että pois heittäminen on niin paljon nopeampaa kuin uuden kodin ja omistajan etsiminen. Kierrättäminen on monimutkaista. Kirpputorilla myyntiäkään Kondo ei mainitse. En vielä kerro mitä Kondo on tehnyt omille kirjoilleen, siitä joku toinen kerta. Kierrätetäänkö Japanissa lainkaan paperia? Konmarittaminen ei siis millään muotoa ole kestävän kehityksen filosofia. Jos on sattunut heittämään pois esineen, jota myöhemmin havaitsee tarvitsevansa, voi kuulemma huoletta hankkia uuden. Kovin vastuuntuntoista kuluttamista hänen oma elämänsä ei taida olla, vaikka hän koko ajan vakuuttaakin, ettei nykyään hanki lainkaan niin paljon tavaraa kuin ennen. 

Kondo antaa ainakin minulle hyvin nuoren ja kokemattoman naisen vaikutelman. Hänen elämäntehtävänsä on ollut siivous ja järjestely. Lukiessani hänen kirjojaan, tunsin japanilaisen ja "länsimaisen" kulttuurin syvän kuilun välissäni, koska yksi ensimmäisiä kysymyksiäni kierrättämisen lisäksi oli se, että vaikka Kondolla on esineluokkana "muistoesineet", käsittelee hän siinä vain yhden ihmisen elämänkaaren tavaroita kuten vanhoja koulu-uniformuja (!) ja valokuvia jne. Kondo ei tunne luokkaa "perintöesineet". Yritimme tänään lounaspöydässä laskea kuinka monen kuolleen ihmisen esineitä meidän kodissamme oli. Pääsimme liki kahteenkymmeneen enkä ole varma oliko siinä edes kaikki. Perintöesineistäkin voi hankkiutua eroon, mutta niiden kanssa ei voi tehdä vain yksinkertaista "ilotarkistusta".  Totesin etten edes tiedä miten Japanissa suhtaudutaan perintönä tuleviin esineisiin...

Perintöesineistäkin kirjoitan toiste enemmän, lopuksi annan vain lyhyesti esimerkin omasta elämästäni, yksittäisestä "ongelmatavarasta". Pari vuotta sitten puolison sukulainen kuoli. Hänen loppunsa oli hyvin surullinen, hautajaiset olivat hyvin pienet ja muistotilaisuuden päätteeksi käteeni työnnettiin vainajalle kuulunut nahkalaukku jossa kohtuullisen suuri lasinen kukkavaasi. Yritin kyllä välttää tämän lusmuilemalla naistenhuoneessa mahdollisimman pitkään ja toivomalla että myös erinäiset muut vaasit jne. lähtisivät muiden saattajien matkaan. En onnistunut. Vaasi on suomalaista muotoilua muttei mitenkään ylettömän arvokas. Minusta se on esineenä aika ruma, se ei puhuttele lainkaan. Mutta olen viime aikoina täyttänyt sen usein suurella määrällä tulppaaneja tai ruusuja ja kas -- kukkien kanssa se ikäänkuin muuttuu, eikä olekaan enää niin kauhean ruma. Eli pidän sen ainakin toistaiseksi, vaikkei se täydellistä iloa tuotakaan. 

Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari

Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjan, Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarin (Atena 2017). Matilaisen aikaisemmasta renessassin aikakaudelle sijoittuvasta "dekkarista" Kupoli (Atena 2013) postasin jo lähemmäs viisi vuotta sitten & jo tuolloin toin esille sen, että tunnen kirjailijan kohtuullisen hyvin vaikken viime vuosina olekaan kohdannut hänen kanssaan juuri lainkaan. Keväällä 2014 kun olin Roomassa juhlimassa upeaa suomalaista tiedeinstituuttiamme Villa Lantea, asui Matilainen juuri parhaillaan instituutissa ja ilmeisesti jo kirjoitti tai ainakin valmisteli Miniatyyrimaalaria. Juttelimme ja vaihdoimme kuulumisia Trasteveren varmaankin kuuluisammassa baarissa San Calistossa (esiintyy tässä kirjassa Caliston tavernana) ja tätä taustaa vasten toistan Kupolin postauksen toteamuksen: en ole kirjailijan enkä nyt varsinkaan tarinan päätapahtumapaikan Rooman suhteen täysin objektiivinen. Koska kuulun kirjan pääkohderyhmään, postaan tässä silti pari huomiota.

Kun syksyllä näin Matilaisen uusimman kirjan nimen, Miniatyyrimaalari, se assosioitui minulla välittömästi Orhan Pamukin (1952- ) romaaniin Nimeni on Punainen (Tammi 2000, turkkilainen alkuteos Benim Adım Kırımzı, suomennos Tuula Kojo). Pamukin murhamysteerissä vilisee 1500-luvun ottomaaniajan miniatyyrimaalareita ja juoni rakentuu pitkälti koko kirjankuvitustaiteen antomiaan ja filosofiaan -- periaatteessahan islamilaisessa taiteessa ihmis- ja eläinhahmojen kuvaaminen oli/on kielletty ja oikeastaan ainoa foorumi niiden esittämiselle oli tuohon aikaan käsikirjoitusten miniatyyrimaalaukset.

Matilaisen tarinan päähahmo on miniatyyrimaalari, joka kirjan alussa pakenee Baselista Roomaan ja päätyy sekä kopioimaan että kuvittamaan historiallisen henkilön Poggio Bracciolinin (1380-1459) eräästä sveitsiläisestä tai saksalaisesta luostarista löytämää roomalaisen filosofin ja runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa.) teosta De rerum natura (Maailmankaikkeudesta). Juonessa on jännitystä ja joitakin yllättäviäkin käänteitä, mutta varsinaiseksi dekkariksi sitä on kuitenkin vaikeaa luonnehtia.  Nimen ja Pamukin romaanin perusteella ennakko-odotukseni oli, että Matilainen olisi enemmän (siis Pamukin lailla) käsitellyt miniatyyrimaalauksen saloja, sen suhteen teksti oli siis hienoinen pettymys. Miniatyyrimaalari Toni ei oikein pääse käsikirjoituksen kopioimisessa eikä etenkään kuvituksessa vauhtiin ja enemmän hän maalaa isoja seinäpintoja. Sen sijaan tykästyin kovasti siihen tapaan, millä Matilainen kuvaa renessanssin maalareita: harva oli "suuri taitelija", moni enemmänkin käsityöläinen, joka jatkoi seinäkoristelun tekoa siitä mihin kollega oli jäänyt.

Kopio Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta vuodelta 1483, Girolamo di Matteo de Tauris,
kuvalähde: Wikimedia Commons

Muutoin viihdyin miniatyyrimaalarin matkassa mainiosti. Kun Kupolissa seikkailtiin Firenzessä, tässä kertomuksessa tuo renessanssin kaunein kaupunki jää taka-alalle paikkana, josta moni on kotoisin ja jonne kenties jollain tasolla koko ajan kaivataan (myös kirjailija itse?). Päänäyttämönä on Matilaisen toinen rakkauden kohde eli Rooma, tai itse asiassa yksi Rooman kaupunginosista eli Trastevere. Santa Maria in Trasteveren kirkko sattuu olemaan lempikirkkoni Roomassa ja pystyin hyvin seuraamaan miniatyyrimaalarin liikkeitä kaduilla ja toreilla Trasteveren ja Vatikaanin välissä, olenhan itse kulkenut niitä lukemattomia kertoja. Roomassa monet kadut noudattavat vanhoja linjoja, monet rakennukset ovat yhä pystyssä. Tuota Calisto-nimistä tavernaa (s. 183) ei tainnut silloin olla olemassa, mutta sen liittäminen tarinaan on hauska yksityiskohta, jonka kaikki Bar San Calistossa ja sen terassilla notkuneet vastaanottavat hymyssäsuin. 

Rakenteellisesti Matilaisen Miniatyyrimaalari ei ole kauhean kerroksellinen tai monimutkainen, mutta jos tekstiä lähestyy enemmän viihteellisenä kuin syvällisenä, niin kirja lunastaa odotukset erittäin hyvin. Minua miellytti myös huolellisesti tuntuisesti maalattu ajankuva -- en ole renessanssin erikoistuntija, mutta uskon, että materiaalinen kulttuuri ja muut yksityiskohdat ovat kirjassa tarkasti omilla paikoillaan. Heräsi taas halu perehtyä renessanssin maailmaan tarkemmin -- minua odottaa vielä Matilaisen tietokirja Muutoksen tekijät Renessanssin synty ja perintö (Atena 2016), toivon että löydän pian aikaa sen lukemiseen.

Vilpittömästi ja lämpimästi suosittelen Miniatyyrimaalaria kaikille, jotka arvostavat faktoiltaan täsmääviä historiallisia romaaneja. Kirja on myös kaikille, jotka rakastavat Roomaa, mutta myös niille, jotka vasta haaveilevat ikuisesta kaupungista, ja ehdottomasti niille, jotka eivät tiedä Roomasta mitään ja eivät sen vuoksi älyä sitä rakastaa. Toni ja kumppanit siirsivät minut Kuusamon lumisissa maisemissa taaksepäin omiin lukuisiin oleskeluihin Trasteveressä, mutta etenkin viime toukokuun loppuun, erityisiin, unohtumattomiin hetkiin. Aivan viimeisinä päivinä toukokuussa löysin eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta tämän repron vanhasta valokuvasta, josta on tullut yksi suurimmista aarteistani. Sieluni ja sydämeni kaipaa taas sinne.

Vuoden vaihtuessa taideromaaneja

Assyriologi on viettänyt erittäin rauhallisen joulun erämaan rauhassa.

Välipäivät ovat olleet vielä rauhallisempia -- perhe siirtyi Rukan hiihtomökkiin ja minä jäin kuningas Mesilimin kanssa "työleirille". Tästä on jo ehtinyt muutamassa vuodessa muodostua perinne: kiireettömiä päiviä ilman muita aikataulupaineita kuin ulkoilu valoisaan aikaan. Koira pitää huolen siitä, että jääkaappia tyhjennetään säännöllisin väliajoin. 

Työleirillä on lupa ottaa torkkuja ja lukea sitä mitä huvittaa. Olen nyt loppuvuonna lukenut ammattikirjallisuuden lisäksi taideaiheisia romaaneja: kirjastosta lainasin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (Otava 2017), joka kertoo Albert Edelfeltin (1854-1905) elämästä. Pidin lukemastani ajoittain kovastikin, mutta koska en ole lukenut "kansallistaiteilijan" elämästä juuri mitään faktapitoista, Anna Kortelaisen Virginie! tä (Tammi 2002) lukuunottamatta, tuntui siltä, etten kykene kirjoittamaan tästä kirjasta omaa postausta. Kiinnitin huomiota joihinkin pikku erikoisuuksiin, joiden "ajankuvatodenmukaisuutta" olisin mieluusti tonkinut (jos aika riittäisi kaikkeen mielenkiintoiseen) ja jotka saivat minut hieman epäilemään niitä hienoisina anakronismeina. Kuten se, että Aino Ackté (1876-1944) olisi tupakoinut (ja vielä sikaria!) julkisella paikalla -- naisten tupakointi oli tuolloin ja vielä pitkään myöhemminkin niin paheksuttavaa, että jos naiset tupakoivat, se tapahtui korkeintaan yksityistiloissa, kuten buduaareissa ja makuuhuoneissa. Myös naisihminen, joka 1900-luvun alussa olisi varoittanut miestä tupakoinnin vaarallisuudesta on anakronismi, tutkimusta terveyshaitoista ei tuolloin vielä ollut. Hiidensalon tarinassa oli kuitenkin monta hienoa hetkeä ja tunnelmaa -- Berta, joka haaveilee kirjoittavansa kirjoja ja jonka tuotanto alkoi kiinnostamaan. Sekä tietysti Edelfelt Pariisissa. Vuosi sitten nautin muutaman päivän ajan taas Pariisin hengestä ja nyt aloin miettimään saisiko mistään selvää kävikö Edelfelt koskaan Louvren assyrialaisilla osastoilla, tekikö luonnoksia?

Joulupukilta toivoin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017), koska se kertoo apulaistyttö Taimista joka erään kesän ajan sodan loputtua työskentelee Ellen Thesleffin (1869-1954) kesähuvilalla Muroleessa. Tämän vuoden suosikkikirjojani on ehdottomasti Hanna-Reetta Schreckin biografia Ellenistä (kirja, joka olisi ansainnut edes Tietofinlandia-ehdokkuuden) ja siksi Tervon romaani kiinnosti erityisesti. Iltalaulaja on herkkupala -- hieman liian lyhyt minun makuuni (rakastan paksuja romaaneja, novellit jäävät usein kesken), mutta muutoin aivan loistava kertomus Taimin ja Ellenin yhteiselosta ja siitä miten Taimi herää näkemään omaa ympäristöään ja elämäänsä toisin silmin tutustuessaan Elleniin. Nuori kokematon nainen ja maailmaanähnyt taiteilija, joka maalaa kuin jumala. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi Ellenin sisarusten nimet on tarinassa muutettu kun suurin osa muista yksityiskohdista on suoraan revitty Thesleffin elämästä. Ehkä en napannut jotain tärkeää sanomaa? 

Nyt luen ylen mainiota Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalaria (Atena 2017) ja viimeisenä joululahjakirjana odottaa Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Sen lukeminen menee kuitenkin ensi vuoden puolelle.

Näistä Kuusamon pakahduttavan kauniista maisemista toivotan lukijoille onnekasta uutta vuotta, paljon mielenkiintoisia ja innostavia asioita elämäänne! Huomenna alkava vuosi 2018 tulee minulle olemaan tapahtumia täynnä -- eräänlainen juhlavuosi, todennäköisesti. Esikoinen pääsee toivottavasti ylioppilaaksi, kuopuksella on konfirmaatio ja sitten erään Villa Lantesta alkaneen suhteen virallinen osuus alkoi neljännesvuosisata sitten. Juhlien lomaan toivon itselleni mielenrauhaa, fyysistä terveyttä, paljon hyviä kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Henkistä kasvua sekä rakkautta. 

Erikoiset ajat ennen joulua

Assyriologi on kohtalaisen hengästynyt kaikesta mitä ympärillä tällä hetkellä tapahtuu. Koko syksy on ollut erittäin intensiivistä -- sekä hyvässä että pahassa. Odotan ensi perjantaina alkavaa joulutaukoa, matkaamme jälleen Kuusamoon erämaan rauhaan (muu perhe viettää aikaansa myös hiihtokeskuksen hulinassa). Siellä pitäisi olla lunta maassa eikä sada vettä vähintään joka toinen päivä. Pimeys on tänä syksynä tuntunut erityisen raskaalta. Vain harvana päivänä on talviauringon valo ollut yhtä kuulas ja kaunis kuin yllä olevassa kuvassa.

Olin viikon alussa Oslossa, ensimmäisessä pohjoismaisessa kokouksessa, jonka aiheena oli kulturkriminalitet, ohjelman löytää täältä. Kävin esittelemässä sitä mitä "oma" WCOM -projektimme tekee ja luonnollisesti kuulemassa, mitä muissa Pohjoismaissa tehdään kulttuuririkollisuuden estämiseksi. Tutkijalle kokemus oli erittäin mielenkiintoinen, sillä muut esitelmöitsijät olivat pitkälti eri valtionlaitosten virkamiehiä ja minä näen jutut enemmän akateemisesta näkökulmasta. Mutta uskon, että kaikki oppivat jotain uutta. Olin henkilökohtaisesti erittäin ilahtunut siitä, että kokouskielinä olivat skandinaviska ja englanti. Vaikka pidin esitykseni englanniksi (osaksi ajanpuutteen vuoksi) puhuin muuten kaikkien kanssa ruotsia ja sekin lähti sujumaan ihan kohtuullisesti, siitä huolimatta, että Suomessa sitä tulee tehtyä ylen harvoin. Meillä on tämä yhteinen "kieli" ja sillä kommunikoiminen tekee meistä erityisiä. Ruotsi on rikkaus eikä pakko, näin se vain menee. Palaan tähän ruotsin kielen käyttöön lyhyesti vielä ennen joulua, vielä en paljasta kontekstia.

Oslossa oli siis ylen mukavaa, mutta paluu kääntyi painajaiseksi: Finavian vaikeudet laukkujen käsittelyssä Helsinki-Vantaan lentoasemalla on johtanut siihen, että palasin Finnairin myöhässä laskeutuneessa koneessa keskiviikon ja torstain välisenä yönä enkä vieläkään, sunnuntai-iltaan mennessä ole saanut matkatavaraani haltuuni. Meidän annettiin vielä odottaa laukkuja yli tunti ennen kuin kerrottiin ettei ne tulisi koko yönä :). Pakkasin siis Olson kentällä käsimatkatavaroista kaiken mahdollisen matkalaukkuuni, siinä kun oli tilaa ja olin siitä ylimääräisen maksun suorittanut. Nyt olen ollut usean päivän ajan ihan hukassa ilman kalenteriani, muistikirjaani jne. jne. Olisivat nyt edes varoittaneet, esim. tekstiviestillä, että matkatavaroiden kanssa on ongelmia, aivan samalla tavalla kuin ilmoittivat, että lento tulee olemaan myöhässä. Silloin olisin pakannut tavarani toisin :).

Perjantaina olin puolison kanssa myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan populaarimusiikin konsertissa. Ultra bra ei ollut ehkä ihan ultra bra, mutta kokemus oli silti nostalginen ja viihdyttävä. Aikoinaan tykästyin yhtyeen laulujen lyriikkaan ja onhan niissä vieläkin oma taikansa, vaikka jollain tasolla ne ovat menettäneet minulle ajankohtaisuutensa. Aika aikaa kutakin. Lasi Shampanjaa Carelia-baarissa kruunasi illan.

Joulu on jo onneksi viikon päästä. Sitä ennen tosiaan jotain ruotsiksi ja toivon myös ehtiväni ennen perjantaita katsastamaan jotain suurta ja oranssinväristä. Olen hieman ihastunut erääseen taideteokseen, saa nähdä tehdäänkö hankinta, erikoisia aikoja kuin eletään. Kohta päivät alkavat onneksi pidentyä jälleen. Valo on niin tärkeä ja ihmisetkin voivat valaista elämää.

Nuntii Latini ja Suomen Itämainen Seura 100 v.

Kaikenlaista ihmeellistä ja outoa on tapahtunut parin viime viikon aikana. Runsas viikko sitten YLE ilmoitti lopettavansa yhden PR-arvoltaan tärkeimmän radio-ohjelman eli latinankieliset uutiset Nuntii Latini. Uutisia latinaksi on kuunneltu ympäri palloamme ja se on yhdistänyt Suomen Euroopan ja muun maailman kanssa. Ja todella vähällä rahalla ja/tai lähetysaikapanostuksella. Jos Nuntii Latini vaikenee, käpertyy satavuotias Suomi askelen kohti pimeyttä. Viikolla tapahtui sekin ihme, että linkkasin somessa ulkoministerimme plokin, koska siellä ihmeteltiin samaa ymmärtämätöntä päätöstä. Lisäksi ainakin Maijastina Kahlos on nostanut asian esille omassa omassa blogissaan. 

Ilmoitusaamuna vaihdoin parit s-postit YLEn Timo Järven kanssa, ts hän vastasi viestiini, jonka olin lähettänyt usealle johtohenkilölle. Kysymys ei kuulemma ole rahasta (vaikka sitä on toisaalla vaikea uskoa). YLE haluaa uudistua, mutta on erikoista päätyä luopumaan jostain, joka maksaa todella vähän ja jolla on voinut ostaa niin runsaasti positiivista imagoa Suomelle. 

Miksi jotkut latinankieliset uutiset ovat assyriologin mielestä tärkeät säilyttää? Voisi luulla, että niillä ei olisi mitään väliä Lähi-idän muinaisuutta tutkivalle. Perheessämme puoliso on toki se, joka on lukenut latinaa jo koulussa ja osaa sitä paljon paremmin kuin minä, mutta pidin opiskeluaikoinani kovasti saksalaisyliopistossa klassillisen arkeologian opiskelijan "pakkolatinasta". Niin moni käsite ja sana pohjautuu myös suomalaisessa kulttuurissa latinan kieleen ja tieteen alalla se oli väitöskirjojenkin kielenä vallitseva hyvin pitkään. Suomen parhaat ja osaavimmat assyriologit ovat kaikki osanneet tai osaavat sekä latinaa että antiikin kreikkaa: Simo Parpolan 50-vuotissyntymäpäivillä 1993 klassikkoystävien onnittelupuheet olivat latinaksi ja päivänsankari vastasi samalla kielellä. Latinan ylläpitäminen on yksi pieni pisara sivistyskansan reseptissä. Latinankielisten uutisten säilyttämiseksi YLEllä kerätään allekirjoituksia adressiin täällä. Käykää ihmeessä allekirjoittamassa, toivottavasti saamme tällä vastalauseella estettyä ylen katastrofaalisen virheen. Eiväthän kustantajatkaan julkaise runoja sen vuoksi, että ne tuottaisivat paljon rahaa eikä edes sen takia, että niitä luettaisiin joka kodissa. Runoja julkaistaan ja latinankielisiä uutisia lähetetään, koska ne ovat kulttuuritekoja. Ja olennainen osa eurooppalaisuuttamme. 

Tällä viikolla on myös juhlittu Suomen Itämaisen Seuran 100-vuotisjuhlia. Merkittävää on se, että se on heti Suomen itsenäistyminen jälkeen perustettu tieteellinen seura ja edelleen edes jollain tavalla hengissä. Perustajahahmo Knut Tallqvist (1865-1949) oli suomalaisen assyriologikoulukunnan varsinainen perustaja ja toimi ansiokkaasti myös tieteenalojensa popularisoijana. Klaus Karttunen on juuri julkaissut seuran lyhyen historiikin, josta saatan postata jossain vaiheessa yksityiskohtaisemmin.

Seuran ydintoimintaan kuului aikoinaan julkaisujen lisäksi kuukausittaiset esitelmätilaisuudet, missä suomalaiset tutkijat ja toisinaan ulkomaiset luennoitsijat esittelivät sekä omaa tutkimustaan että myös maailmalla tehtyjä merkittäviä löytöjä. Tänä päivänä esitelmät ovat supistuneet olemattomiin -- osaksi varmasti sen vuoksi, että edes tutkijat eivät enää käy sivistämässä itseään esitelmillä. Esitelmätilaisuuksia pitäisi mainostaa niin ponnekkaasti, että siihen ei kellään oikein riitä enää osaaminen ja/tai energia. Vaikka toisaalla esimerkiksi Tieteen päivät Helsingin yliopistolla vetävätkin vielä suuret joukot mukaansa eli ehkä kysymys onkin siitä kuinka paljon seuran toimintaan halutaan panostaa. 

Outoa Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa oli professori Hannu Juusolan pitämä esitelmä Keskustelu jota ei ollut: Orientalismi Suomessa. Pohjimmiltaan esitys oli koottu samoista aineksista kuin Juusolan artikkeli täällä. Juusola fanittaa itse kutakuinkin kritiikittömästi 1970-luvun lopussa ilmestynyttä Edward Saidin Orientalismi -teosta ja hän ihmetteli miksi suomalaiset orientalistit eivät ole ruoskineet itseään idän kulttuurien romantisoinnista, rasistisesta suhtautumisesta ja kolonialistisesta riistosta. Tilaisuuden tarkoitus oli, minun käsittääkseni, juhlia suomalaisen Lähi-idän tutkimuksen ja seuran kunniakasta vuosisataa. Seuran esinainen olisi voinut ehkä kertaalleen harkita kenet pyytää ensimmäiseksi puhujaksi tai sitten kukaan muu ei ollut halunnut tätä paikkaa lunastaa. Kukaan kuulijoista, läsnäolevina myös moni Juusolan omista opettajista ja Lähi-idän tutkimuksemme huippunimistä, ei varmasti odottanut mitään suurta hymistelyä ja/tai ylisanoja, mutta Juusolan ylimielinen ja negatiivinen asenne sekä kuolleiden että elävien tutkijoiden aikaansaannoksia kohtaan oli enemmän kuin erikoinen puheenvuoro Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa. Juusolan yrittää englanninkielisessä artikkelissaan sentään antaa esimerkkejä suomalaisten tutkijoiden "orientalistisista" asenteista, mutta aika turhaan hän on saanut lukea läpi kaikki populaarimmat teokset löytääkseen edes muutaman. Esitelmässään hän ei edes vaivautunut esittämään näitä tapauksia -- ainoastaan Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa (Otava 2011) ryöpytettiin enemmänkin. Suomessa Lähi-idän tutkimus on ollut kohdistunut suurelta osalta kieliin ja kun tehdään perusjulkaisuja, on hyvin vaikeaa syyllistyä orientalismiin ideologiana. Lisäksi kaikki tutkijat ovat oman aikansa lapsia, vaikka heitä yhdistääkin intohimo johonkin tutkimusaiheeseen. Kotoa saatu kasvatus ja ajan henki vaikuttavat paljon siihen, miten tutkija näkee tutkimuskohteensa ja miten hän siitä kirjoittaa. Oma isäni Jussi Aro (1928-1983) kasvoi 1930-luvun Lapualla missä esim. IKL jylläsi ja hänen äidillään oli kohtuullisia ennakkoluuloja juutalaisassyriologeja kohtaan, joiden oppilaaksi hän 1950-luvun alussa lähti Chicagoon. Hänen kirjallinen jäämistönsä paljastaa paljon siitä miten asenteet kaikkia ihmisiä, kansanryhmiä ja uskontoja kohtaan kehittyivät pikku hiljaa kohti humaania ymmärtämystä ihmisten ja kulttuurien tasa-arvoisuudesta. Tätä taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että Saidin opus jätti hänet kutakuinkin välinpitämättömäksi ja toivon lähitulevaisuudessa saavani näitä taustoja valottavan Jussi Aron assyriologista uraa käsittelevän elämäkerran valmiiksi. Ei pidä siis ihmetellä miksi Suomessa keskustelu orientalismista on ollut vähäistä. Sille ei meidän kontekstissamme ole ollut suurta tarvetta. Olen pahoillani Juusolan puolesta -- hänellä näyttäisi jossain vaiheessa akateemista uraa tarttuneen kuristava pala kurkkuun, jota hän ei osaa rykäistä ulos. Toivottavasti hänellä on jokin merkittävä kansainvälinen julkaisu tulossa, joka nostaisi hänet ulkomaisen tuntemattomuuden suosta lähemmäksi edes kohtalaista tasoa. Ei tarttisi sitten enää huudella muiden tekemisiä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiä :). 

Ikäviin tunnelmiin en halua päättää tätä postaustani, koska näen nimenomaan innostuksen ja intohimon näitä kaikkia mielenkiintoisia lähi-itäläisiä ja välimerellisiä aiheita kohtaan yhtenä elämäni kantavista voimista. Münchenissä oli törkeän paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää. Esimerkiksi kuvan leijonat (Antikensammlung, jotka selvästi askeltavat myöhäisheettiläisten esikuviensa perässä. Seuraavaksi postaan  taas varmaan kirjoista ja taiteesta, tai eräästä mielenkiintoisesta matkakirjasta nimeltä Bukra.

Erityinen tietokirja Ellen Thesleffistä

Assyriologi palasi eilen muutaman päivän matkalta Münchenistä, juhlimasta: assyriologian tiedehistorian yksi suurimmista yhteishankkeista, hakuteos Reallexikon der Assyriologie und der Vorderasiatischen Archäologie (1928-2017) valmistui viimein liki 90n vuoden jälkeen. Minulla oli kunnia osallistua muutamalla artikkelilla, tärkein niistä oli hakusanan Tabal kirjoittaminen -- kun aloitin väitöskirjani kirjoittamisen yllämainitusta aiheesta, en kyennyt edes haaveilemaan, että moinen kunnia kirjoittaa juuri tuo teksti ikinä lankeaisi minulle.

 München on valtava taiteen kaupunki, ollut sitä jo vuosisatoja. En ehtinyt kaikkiin museoihin, gallerioihin, huutokauppoihin tai taidekirjoja pursuaviin kirjakauppoihin, ensi vuonna suunnittelen uutta matkaa. Taide-München kuitenkin linkittää minut tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen eli Hanna-Reetta Schreckin syyskuussa ilmestyneeseen kirjaan Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017), jonka julkaisutilaisuudessa kävin. Olin jälkeenpäin todella tyytyväinen, että pääsin tilaisuuteen, sain kirjan heti mukaani. Kiitos kutsusta ja kirjasta kustantajalle! Olen lukenut kirjaa hitaasti ja ajatuksella, siksi postaus tulee vasta nyt. 

Jotkut blogilukijoistani saattavat jo tietääkin, että olen erityisen kiintynyt sekä elämäkertakirjallisuuteen että taiteeseen. Siksi tällainen Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta kertova biografia on taas kuin minulle tehty. Tilaisuus perehtyä siihen, miten monet maalaukset, joita on museoissa ja näyttelyissä ihaillut ovat syntyneet, minkälaisia elämänvaiheita niiden taakse kätkeytyy. En ollut ennen julkaisutilaisuutta edes kuullut Hanna-Reetta Schreckin nimeä joten minulla ei ollut aavistustakaan kuka hän on tai mitä hän muuten tekee. Kävi ilmi, että Schreck on taidehistorioitsija ja jo pidemmän aikaa tutkinut Thesleffiä. Kirjoittaja teki oman työnsä esittelyssä vaikutuksen. Tutkija tunnistaa toisen tutkijan ja jos intohimoinen kiinnostus ja kunnianhimoinen lähestymistapa lähtevät puhujakatedrilta puikkelehtimaan tuolien lomista kuulijaan ja tarttuvat sinuun kiinni, olen minä myyty. 

Schreck kertoi hieman työskentelytavoistaan, siitä miten oli pyrkinyt saamaan käsiinsä kaiken mahdollisen materiaalin ja istunut vuosikausia Svenska Litteratursällskapetin arkistossa tavaamassa Thesleffin kirjeitä ja muistiinpanoja. Schreck on litteroinut tutkimustaan varten kaikki Thesleffin saatavilla olevat kirjeet ja myös kääntänyt käsikirjoitusta varten koko joukon. Tämä on ollut hyvin mittava hanke, sillä pitkään elänyt ihminen, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla ja jolla on perheen lisäksi ollut lavea sosiaalinen verkosto, on noina aikoina tuottanut tolkuttoman määrän tekstimateriaalia. Käsiala on vaikeaselkoista ja tämä on todennäköisesti yksi niistä syistä, miksi Thesleffistä ei ole aikaisemmin julkaistu näin kattavaa elämäkerrallista teosta. Kirjassa Schreck myös antaa näytteitä siitä, millaisia kirjeitä Thesleff kirjoitti: niissä saattoi olla kolmekin eri kieltä iloisesti sekaisin. Näytteet paljastavat, miten vaikeaa niitä on tulkita, koska esim. Thesleffin saksan kieli ei ole kieliopillisesti lainkaan puhdasta. Se sinnikkyys millä Schreck on pureutunut haastavaan materiaaliinsa, päässyt sisälle Thesleffin ajatuksiin, tunnelmiin, ihmissuhdekuvioihin ja miten taiteilijan eletty elämä heijastuvat hänen taiteellisessa tuotannossaan, on oikeasti hatunnoston arvoinen suoritus. Ja samalla -- samantapaista arkistotyöskentelyä harrastaneena, sekä kotona että arkistoissa -- tiedän miten palkitsevaa ja koukuttavaa tällainen tutkimus on. Schreckin kirjasta näkyy oikeastaan jokaisesta sivusta, että hän on nauttinut työstään. Sitä tutkiminen parhaimmillaan on, aivan järjettömän hauskaa ja mielenkiintoista.

Ihastuin valtavasti myös Schreckin sujuvaan tekstiin. Tarinallinen tietokirjoittaminen on pikkuhiljaa pulpahtamassa pinnalle ja Schreck vetää Thesleffin elämäkaaren vahvalla onnistuneella viivalla. En tuntenut Thesleffin elämää juurikaan ennen kirjan lukemista, päinvastoin kuin esimerkiksi aikalaisen ja naistaiteilija Helene Schjerfbeckin vaiheita. Thesleff näyttää olleen persoonallinen ja erittäin omintakeinen -- hän kulki jo 1800-luvun lopussa kapinallisen lyhyessä poikatukassa ja poseeraa kuvissa uhmakkaana suoraan kameraan katsoen (s. 66). Pohjan Thesleffin suorastaan emansipoituneelle elämänasenteelle ja taiteilijan eksistenssille loi varakas koti, jossa oltiin kiinnostuneita taiteista ja koulutuksesta ylipäätään (s. 57). Vanhempien asennoituminen ei ollut tuona aikana mitenkään itsestäänselvyys ja vaikka Thesleff ei ollutkaan isänsä kuoleman jälkeen enää taloudellisesti niin turvatussa asemassa, ei oikein missään vaiheessa voi sanoa, että hän olisi kärsinyt materiaalisesta kurjuudesta tai tunnustuksen puutteesta. Thesleff rakasti työskennellä Firenzessä, missä siihen aikaan eli runsaasti eurooppalaisia. Firenzessä saattoi nainen mennä yksin ravintolaan, Helsingissä se ei vielä ollut mahdollista.

Pidin myös erittäin paljon Schreckin tavasta aloittaa jokainen kirjan luku lyhyellä analyysillä jostain Thesleffin taideteoksesta. Koska tarina etenee kronologisesti, ovat työesittelyt samalla punainen lanka siihen tyylilliseen kehitykseen, jonka Thesleff koki pitkän uransa aikana. Enkä osaa sanoa mitään negatiivista kirjan taitosta -- itse tekstisivut on varustettu runsaalla valokuvamateriaalilla erilaisista arkistoista ja lehdillä Thesleffin muistikirjoista. Keskellä teosta on värikuvaliite -- Thesleffin tunnetuimmat teokset korkealaatuisina joskin pienehköinä kuvina. Paketti lähentelee täydellistä.

Kun syksyn mittaan nautiskelin tästä herkullisesta tietokirjasta, toivoin kovasti sen pääsevän  Tietofinlandia-ehdokkaaksi. Näin ei käynyt ja tämä on mielestäni aivan käsittämätöntä. Tämän vuoden ehdokkaat ovat ainoastaan toimittajien kirjoittamia "tietoteoksia". En ole lukenut niistä ainuttakaan (Alex kyllä lymyää esikoisen hankkimana jossain päin tätä huushollia, mutta en ole varma ylittääkö se kiinnostuskynnystäni riittävästi), mutta uskallan silti kyseenalaistaa ehdokkaat valinneen raadin arvostelukykyä tai sitten niitä kriteereitä millä he ovat suomalaiset tietokirjansa rankanneet. Jos raadin jäsenet eivät arvosta tekstin taakse kätkeytyvää tutkimustyötä ja sitä että sen tulokset on suollettu ulos mukaansatempaavana tekstinä ja että se tehdään suomeksi, vaikka sitä ei akateemisissa piireissä arvosteta juuri lainkaan (koska kaikki pitäisi julkaista vain englanniksi vertaisarvioiduilla foorumeilla), olen ymmälläni. Ehkä palkinnon nimi pitäisi vaihtaa "tietohömppäfinlandiaksi"? Minua lohduttaa vain se ajatus, että ensi vuoden ehdokkaat valitsee joku toinen raati, toivottavasti paremmilla kriteereillä varustettuna. 

Schreckin Thesleff-biografiaa ei voi muuta kuin suositella, erittäin lämpimästi. Se sopii mielestäni myös lukijoille, jotka saattavat ehkä arastella tutkijan kirjoittamaa kirjaa. Teksti on tietorikasta, antoisaa eikä lainkaan vaikeaa. Minusta se sopii myös mainiosti lukiolaisten käsiin ja ihan kaikille taiteen harrastajille. Kiitän myös kustantajaa täydestä sydämestäni: kulttuuriteko seuraa toistaan, Teos osoittaa että muista isoista kustantamoista poiketen se rohkenee vielä julkaista tietoteoksia, jossa on alaviitteitä ja kirjallisuusluettelo. Myös kirjan tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu ja se ilahduttaa aina minunkaltaistani kirjaharrastajaa, joka rakastaa kauniita kirjoja.

Ja mikä ihaninta: Schreckin biografian lisäksi on luvassa lisää Thesleffiä: HAMissä valmistellaan suurta näyttelyä hänen tuotannostaan ja Pirkko Soiniselta ilmestyy ensi vuoden alussa romaani Ellen (WSOY). Maltan tuskin odottaa.