Ennen Roomaa Axel Munthen jäljillä

Assyriologi on lähdössä perheensä kanssa Rooman ihmeitä ihmettelemään (= syysloma). Ennen sitä sain vihdoin kaivetuksi ja kootuksi kodissani eri paikoissa lymynneet, Axel Munthea (1857-1949) käsittelevät kirjat. Munthe oli ruotsalainen lääkäri, kirjailija, hyvin erityinen oman tiensä kulkija. Olin jo kesällä aikeissa postata näistä, koska pyysin kustantajalta uusimman suomeksi ilmestyneen Munthea käsittelevän kirjan, Maria Salosen Axel Munthen jäljillä (Avain 2016). En ollut unohtanut aiettani, elämä vain on jälleen vienyt muihin suuntiin ensiksi.

Munthe, hänen elämänsä ja teoksensa ovat kiehtoneet minua vasta noin kymmenen vuoden ajan. Olin kyllä jo aikaisemmin tietoinen hänen romaanistaan Huvila meren rannalla (käännös J. Hollo, WSOY), mutta vasta luettuani isäni päiväkirjamerkinnät keväältä 1949 tutustuin myös itse kirjaan ja Munthen kiehtovaan elämään, halusin ymmärtää miksi romaani oli kirvoittanut isässäni kohtalaisen voimakkaat reaktiot.

Romaania nuori orientalistiikan opiskelija lukee vain muutamia päiviä Munthen kuoleman jälkeen:

(12.2.1949)

Olen lukenut häntä melkoisella ihastuksella, vaikka en suinkaan nielaise häntä purematta. On hänellä monta inhimillistä ajatusta ja edelleen hän on suuri ihmistuntija ja psykologi. Jopa itseäänkin hän osaa esitellä – puhumattakaan hysteerisistä naisista, joita hän näyttää ylen mestarillisesti käsitelleen. Mutta mies on ollut muutenkin nero. Kukapa nyt esimerkiksi kirjoittaisi muistelmansa englanniksi, vaikka ei ole syntyperäinen englantilainen. Eihän sitä kieltä opi koskaan kunnolla käyttämään. Mutta Munthe on oppinut. Olisi hauska tietää milloin hän on senkin saanut päähänsä, vaikka edustaakin aivan toista alaa. Ja millähän kielellä hän on keskustellut itsensä kanssa unettomina öinään? Munthe rakastaa eläimiä, varsinkin apinoita, koiria ja lintuja, mutta myös ihmisiä, vaikka hän onkin tavannut vähemmänpuoleisesti todella rakastettavia homo-sapiens-heimon edustajia. Ennen kaikkea hän huomaa arvokasta yhteiskunnan alimmalla portaalla olevissa. En tiedä, onko jonkun verran blasfemistä sävyä siinä kun hän hyväntahtoisesti sijoittaa parhaimpia ystäviänsä paratiisiin, mainiten viimeisenä Flopette-raukan, ilotytön, joka näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin nähdessään hänet yökahvilassa bulevardin varrella, sirona ja kauniina pitkässä valkeassa puvussaan. Hän on nyt toisena talousapulaisena Maria Magdalenalla.  – Ei, Munthe ei tavoittele blasfemiaa, hän vain ei pääse irti hienosta satiiristaan, jonka alla hänen lämmin sydämensä sykkii.

Munthen käsitteleminen jatkuu myöhemmissäkin päiväkirjamerkinnöissä, niin pitkälle, että Jussi Aro itse päättää lopettaa:

... olen nimittäin ihminen, joka ei koskaan pysty innostumaan liikaa, sillä minua vähän päästä alkaa tympäistä oma innostukseni.

Salosen Axel Munthen jäljillä on mielenkiintoinen kirja. Teksti tihkuu heti ensiriveiltä lähtien intohimoa aihetta kohtaan ja huikeaa heittäytymistä oman vision toteuttamiseen. Salonen on jo 1980-90 -luvuilla vieraillut taloissa, jotka tavalla taikka toisella liittyvät Muntheen tai hänen perheeseensä. Teos ei halua olla seikkaperäinen tietoteos vaan lähestymistapa on hyvin henkilökohtainen, ja punaisena lankana Salonen itse mainitsee alussa juuri nuo rakennukset sekä Axelin pojan Malcom Munthen suulliset tarinat, joita Salonen on aikoinaan ansioituneesti nauhoittanut.

Tutkijana ja sujuvan asiatekstin ihailijana en kuitenkaan ihan varauksetta ihastunut Salosen tekstiin. Salonen itse on sitä mieltä, että Bengt Jangfeldtin biografia Munthesta En osalig ande (2003, Wahlström & Widstrand) on liiankin täynnä pikku yksityiskohtia ja niiden vuoksi Munthesta on kuulemma vaikea saada yhtenäistä kuvaa (s. 9). Axel Munthen jäljillä ei kuitenkaan onnistu sen paremmin eheyttämään otsikon päähenkilön elämää tai edes perhettä tai noita taloja, joihin pyrkii keskittymään. Tekstissä pompitaan ja leijaillaan persoonallisissa sfääreissä, enemmän kuin oma tarkka luonteeni pystyy sietämään -- sen vuoksi esim. Jangfeldtin tutkimuksellinen ote (kaikkine detaljeineen) on minusta miellyttävä.

Eniten Salosen tekstissä oli mielestäni ongelmia sujuvuuden kanssa. Lausekonstruktiot ovat toisinaan raskaita ja monia tietoja toistetaan useaan kertaan kirjan eri kohdissa. Ihmetystä herätti myös toteamus siinä kohtaa kun Salonen käsittelee sitaattia Munthen toisen vaimon Hilda Munthen (1882-1967) kirjeestä Munthen kustantajalle John (Jock) Murraylle ja jää arvostelemaan englanninkielisen sitaatin suomennosta. Kirjastojen ja etenkin e-kirjojen aikakaudella voi oudoksua lausetta: 

En saanut käsiini elämäkerran (= Bengt Jangfeldt, Axel Munthe: the road to San Michele (2008) ) englanninnosta, joka on loppuunmyyty tarkistaakseni alkuperäiset sanavalinnat, mutta sitaatin suomennos on mielestäni Axelille epäedullinen (s. 46).

Kirja on saatavissa esim. Helsingin yliopiston tietokannassa ja sähköisessä muodossa sen voi myös ostaa (alle kymmenellä eurolla). Muutamassa minuutissa minulla oli Hilda Munthen kirjeen sitaatin alkuperäinen muotoilu:

I always wonder when people say he was so "complex" and impossible to understand. He was as simple as a wayward child in spite of his very complete intelligence (s. 353).

Axel Munthen jäljillä on silti suositeltava opus, etenkin niille, jotka Munthensa jo hyvin tuntevat. Uutta ja originellia kirjassa on tosiaan nuo kuvaukset taloista, vaikka Munthen suora yhteys niihin ei minulle joka kohdassa avautunutkaan. Mukana on myös niin paljon Malcom Munthea, että kirjan nimeksi olisi hyvin voinut laittaa myös "Axel ja Malcom Munthen jäljillä". Oma haaveeni päästä Caprille ja San Micheleen on vielä toteutumatta. Ylihuomenna matkaan kuitenkin rakkaaseen Roomaan ja elämässä täytyy olla myös sopiva määrä täyttymättömiä unelmia...

Hui mikä helmi! Tapio Hiisivaara, Tarunhohtoinen Turkki

Assyriologi tunnustautuu Turkki-friikiksi. Ja luuli vielä vähän aikaa sitten tuntevansa suurin piirtein kaikki suomeksi julkaistut matkakirjat, joissa liikutaan turkkilaisissa maisemissa. Luulo ei ole koskaan tiedon väärti: pari viikkoa sitten törmäsin (taas) Vihreällä Planeetalla kirjaan, jota en tiennyt olevan olemassakaan: Tapio Hiisivaaran Tarhunhohtoinen Turkki (Pellervo-Seura 1950).

Hiisivaara oli toimittaja, kirjailija ja kääntäjä ja näyttää kolunneen uransa aikana aika monta maankolkkaa. Turkissa hän matkusti 1949-50 vaimonsa kanssa ja kirja sisältää seikkaperäisen matkakuvauksen lisäksi runsaasti sen aikaisen turkkilaisen yhteiskunnan ja tapojen kuvausta. Hiisivaaralla ei näytä olleen juurikaan taustatietoja maasta, mutta hänellä on aito yritys perehtyä myös sellaisiin aihealueisiin, joihin tavanomaisempi kulttuurimatkailija ei juurikaan kiinnitä huomiota. Kirjan luvut siis hyppelehtivät muinaiskohteista sujuvasti nuoren tasavallan puolustusjärjestelmään, teollisuuteen, kouluihin ja ties mihin. Kontrastina kirjan nimelle Turkki esiintyy kirjassa aika usein ei niin tarhunhohtoisena.

Koko "Anadolua" (niin kuin Hiisivaara Turkkia/Anatoliaa järjestelmällisesti nimittää) ei kuitenkaan koluta idästä länteen. Istanbulin lisäksi käydään länsirannikolla Izmirin ympäristössä ja jatketaan sieltä Ankaraan. Suurin osa maasta jää siis näkemättä, mutta sinällään se ei haittaa, koska Hiisivaara kuvaa kaikkea näkemäänsä ja lukemaansa suurella antaumuksella ja joskus jopa hienoisella paatoksella. Kaikkein silmiinpistävin piirre on tämä: Istanbul, vanha ottomaanien valtakunnan pääkaupunki, yksi maailman loistavimmista paikoista ylipäätään, on kaikessa tarunhohtoisuudessaan nuhjuinen, ja edistyksestä jälkeenjäänyt, jopa likainen, kun taas Ankara, uusi pääkaupunki, on vastarakennettuine taloineen moderni ja esimerkillinen...

Kaikenlaista Anatolian muinaisuuttakin Hiisivaaran matkakuvaukseen sisältyy. Istanbulissa käydään tietty tavanomaisissa matkakohteissa, mutta myös suuressa basaarissa ja todetaan huolettomasti:

Istanbul on antikviteettien kerääjälle paratiisi, ja hinnat ovat uskomattoman halpoja. Istanbulin suuresta basaarista voisi tosiaan täyttää muutamia museoita, eivätkä tavarat silti vähenisi, niitä kaivetaan lisää jostakin (s. 62).

Siitä huolimatta, että Anatolian sivilisaatioiden museota vasta restauroitiin eikä se ollut silloin oikeastaan vierailijoille lainkaan avoinna, mutta Hiisivaaran sanoin:

...  Ankarassa ei ole niin tylysti kiinni paiskattua porttia, ettei sitä lennätettäisi selko selälleen lähettiläs Yrjö-Koskisen toivomuksesta (s. 228).

Assyriologille ja hetitologille ehdottomasti heikoimmat kohdat kirjassa on maininnat ja kuvaukset heettiläisistä. Tässä kohtaa Hiisivaara kirjoittaa niin pahaa puutaheinää ettei sitä voi tässä kohtaa lähteä edes oikomaan. Museossa hän näkee runsaasti heettiläistä kuvanveistoa ja yrittää kovasti ymmärtää, mistä eri kuva-aiheissa on kysymys, onnistumatta kuitenkaan erityisen hyvin. Ehdottomasti riemastuttavin lausuma on tämä:

Soittokunta esiintyy toisessa paikassa, yksi soittaa huilua ja toinen kitaraa säestäen tanssijatarta. Tämä tanssii kiihottavan lyhyt mekko yllään, sillä tanssi oli heettiläisillä samaa kuin eurooppalaisilla nämä tuhannet vuodet myöhemmin, miehen pyydystämistä (s. 232).

Ei ole vaikeaa arvata, mistä reliefistä on tässä tapauksessa kysymys. Huvittavinta tässä Karkamisista löydetyssä reliefiortostaatissa (Carchemish B17b, n. 900 eaa?) on se, että tanssiva hahmo ei missään tapauksessa ole nainen ja tanssimisella heettiläisessä kulttuurissa oli varmaankin enemmän uskonnollis-rituaalinen merkitys kuin miehen pyydystäminen. Hyvät naurut tästä luonnollisesti sai ja oletankin että Hiisivaara on kirjoittanut nämä lauseet hieman pilke silmäkulmassaan.

Tarunhohtoinen Turkki on ehdottomasti matkakirjojen helmi -- sen avulla voi tehdä aikamatkan nuoreen, vielä alkukankeaan tasavaltaan, ihan huikea virtuaalinen sukellus yli puolen vuosisadan taakse. Turkkiin, jota ei enää ole, ei fyysisesti ja vielä vähemmän henkisesti. Joskus toivon, että voisin päästä sinne, hypätä esimerkiksi Paul Jyrkänkallion mopon selkään kun hän 1950-luvun loppupuolella ajoi Ankarasta Anatolian halki Välimeren rannikolle. Elää ja kokea.

Kauneus tulee, arvona, ennen järkeä...: Matti Klinge, Palmyran raunioilla.

Assyriologi oli viime torstaina jälleen juhlimassa kirjaa: Siltalan sympaattisessa kustantamossa julkaistiin professori Matti Klingen Palmyran raunioilla. Päiväkirjastani 2015-2016 (Siltala 2016) ja samalla juhlittiin myös professorin syntymäpäivää (oikea päivä pari viikkoa sitten, elokuun viimeisenä ). 

Olen lukenut Klingen päiväkirjoja aikaisemminkin ja löytänyt niistä paljonkin mielenkiintoista ja innoittavaa. Palmyran raunioilla kiinnosti luonnollisesti jo pelkästään nimensä vuoksi. Mitä Klinge on pohtinut Palmyraan liittyen samaan aikaan kun itse olin kiireinen erilaisten haastatteluiden (esim. täällä ja täällä ja täälläkin) kanssa?

Asiantuntemukseni ja haastattelujen vuoksi minua ei kuitenkaan oltu kutsuttu paikalle, vaan puolisona. Professori kysyikin yllättävästi olinko koskaan ollut Palmyrassa. Tällaisesta ei pidä hämmentyä, tiedän että Klinge ei juuri katso televisiota tai seuraa sähköistä mediaa. Oli erittäin mukavaa saada päiväkirja heti tuoreeltaan, sen parissa kuluikin sitten eilinen lauantai sen jälkeen kun olin käynyt syyrialaisen ystäväkollegan kanssa kävelyllä, puolison kanssa ruokaostoksilla ja ruokkinut sitten perheen.

Palmyraa Klinge käsitteleekin melko seikkaperäisesti. On luonnollista, että hänen lähestymistapansa on toinen kuin assyriologilla ja/tai lähi-idän arkeologiaan erikoistuneella tutkijalla. Klinge kertaa Palmyran poliittista historiaa muttei mainitse kauppakaupungin (minun mielestäni) merkittävintä piirrettä eli monikulttuurisuutta (s. 56). Länsimaisen kulttuurihistorian kannalta ehdottomasti tärkeimmän "kuvateoksen" hän mainitsee nimeämättä opusta (ehkä sen vuoksi, että matkaajat ja kirjan tekijät olivat Brittejä?): Robert Woodin (1717-1771) The Ruins of Palmyra (1753) -teoksen piirroksilla oli valtava vaikutus erityisesti arkkitehtuuriin (lue esim. tämä ). Sen sijaan Klinge antaa erinomaisia vinkkejä Cornelius Loosin (1686-1738), Kaarle XIIn upseerin suuntaan, jonka Lähi-idän matkan piirroksista suurin osa tuhoutui, mutta joka kahden muun upseerin kanssa kävi Palmyrassa 1700-luvun alussa. 

Kuva: C.-F. Volney, Les ruines ou méditation sur les révolutions des empires (1791)

Ja sitten Constantine-François Volney (1757-1820) ja hänen teoksensa Les ruines ou méditation sur les révolutions des empires (1791)! Kuutamokävelyt ja raunioromantiikka -- huikean antoisaa pohdintaa, tällaisissa hän on parhaimmillaan. Olin myös ilahtunut siitä, että Klinge on löytänyt Google Earthin ja sen myötä rajattomat mahdollisuudet virtuaalimatkailuun. Se on ainoa tie tällä hetkellä päästä ihailemaan Palmyraa, sellaisena kuin opimme sen tuntemaan. Tänään rauniot antavat täysin erilaisen vaikutelman.

Mitä muuta professorin vuoteen mahtui? Paljon kiehtovaa ja ajatuksia herättävää. Tässä lyhyt lista niistä kohdista, jotka puhuttelivat minua, tai joista Klinge lausuu päteviä ajatuksia (jos listaisin kaikki, tulisi listasta pitkä):

1) antikvariaateissa ja muissa paikoissa haahuilu, kirjojen löytäminen (lukemisen ja kirjoittamisen ohella parasta mitä tiedän)
2) kasvienkeräily (koululaiset joutuvat taas töihin kesälomillaan!)
3) muistin mysteerit
4) vai kirjoittiko Johanneskin kreikaksi?
5) pengotaanko arkistoja? (toimittajat vähättelevät tutkijoiden työtä ja aikaansaannoksia)
6) maahanmuuttajat opetetaan englanninkielisiksi (totuus on kuitenkin se, että Syyriassa vain ylen harva osaa enää ranskaa, heistäkin suurin osa vanhemman sukupolven ihmisiä).
7) niukkuus pakottaa luovuuteen
8) Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri ("Hyvin hienosti ja hienovaraisesti formuloitu!")
9) Historia -- muistettava vai unohdettava?
10) oletus: "tuskinpa meille on jäljellä ainoatakaan ehjänä säilynyttä kreikkalais-roomalaista temppeliä" (s. 67) : Baalbekissa on yksi, joka lähentelee tätä, sitäkin voi varmaan käydä ihastelemassa Google Earthin avulla.
11) opiskelijat kieltävät osaavansa "pakkoruotsia", vain suomea ja englantia osataan (tämä on niin totta!)
12) tutkijoiden "kesälomat" (minulle aineistonkeruumatkat ovat henkistä lomaa kotioloista, vaikka teenkin ankarasti töitä)
13)Aku Ankan maailmanhistoria (kuuluu myös meidän poikien lukemistoon...)

Huolimatta siitä, että pidän hyvin paljon Klingen esseistisestä kirjoitustyylistä, olisi hienoa jos hän hieman enemmän raottaisi riveillä omaa elämäänsä. Henkilökohtaiset merkinnät ovat hyvin vähäisiä vaikka pieniä väläyksiä kyllä silloin tällöin tulee. Kirjan parhaimpiin lauseisiin kuuluukin: kauneus tulee, arvona, ennen järkeä... . Lukekaa Klingen Palmyran raunioilla niin saatte tietää, missä kontekstissa hän näin toteaa, suosittelen lämpimästi!

Minäkuvia myöhäisheettiläisistä Mark Wallingeriin

Tämän postauksen assyriologi halusi tehdä jo heinäkuussa -- olin niiin fiiliksissä Mäntän Serlachius-museo Göstassa aina lokakuun alkuun jatkuvasta Mark Wallingerin Mark -näyttelystä, etten ollut kotimatkalla pysyä nahoissani. Ongelmaksi muodostui kuitenkin vähäinen aika ja se, että näyttelyn oheen tehty kirja ei heinäkuussa vielä ollut myynnissä (= kauheaa kun ei voi ostaa kirjaa samalla!). Nyt viikonloppuna minua onnisti, sain kirjan odottamatonta kautta ja eilen, sanoinkuvaamattoman ihanan päivän päätteeksi, pääsin myös tutustumaan kirjaan. 

Olen modernin taiteen kanssa täydellinen harrastelija. Aika usein modernit taideteokset jättävät minut jollakin lailla kylmiksi, tai moninaisten kysymysten äärelle, koska minulla ei ole välineitä niiden avaamiseen. Toisaalla suon itselleni myös "puhtaan" esteettisen nautinnon, jos sellainen sattuu eteen. Kaikkea ei tarvitse selittää tai ymmärtää. Mäntän näyttelyn teoksissa Wallinger sanoo "minä" sekä omakuvien muodossa että myös muutoin. 

Mikä näissä Wallingerin "I" - omakuvissa iski niin sieluun, että saivat minut haukkomaan henkeäni?

Olen viimeisten vuosien aikana kerännyt materiaalia kirjaan, joka käsittelee myöhäisheettiläisiä  (n. 1200-700 eaa) patsaita. Suurin osa patsaista tai niiden jalustoista on pieninä, vaikeaselkoisina fragmentteina, koska kaupunkeja valloittaneet armeijat ja niiden jälkeiset vuosisadat eivät kohdelleet näitä patsaita kovinkaan hyvin. Kokoan aika mittavaa palapeliä, yritän valottaa patsaiden merkitystä niitä pystyttäneille henkilöille, yritän päästä selvyyteen miksi, milloin ja missä nämä patsaat seisoivat. Tärkeitä osia palapelissä ovat myös piirtokirjoitukset, jotka liittyvät näihin patsaisiin. Monet tekstit oli kaiverrettu patsaaseen itseensä, toiset taas kertoivat patsaiden pystyttämisestä ja sijaitsivat todennäköisimmin patsaan välittömässä läheisyydessä.

Keskeistä hieroglyfi-luuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetuissa piirtokirjoituksissa on se, että ne hyvin usein alkavat tämännäköisellä sanamerkillä, jonka alkujuuret todennäköisimmin ovat sijainneet juuri patsaisiin kaiverretuissa teksteissä.

Ihmistä esittävä profiili osoittaa kädellään itseään, aloittaa tekstin sanomalla "Minä olen", jota seuraa hallitsijan oma nimi ja merkki translitteroidaan tieteellisissä tutkimuksissa latinankielisellä sanalla EGO, eli minä. 

Oma teoriani on, että koska "muotokuvat" eivät tuolloin olleet näköispatsaita, tarvittiin piirtokirjoitus kertomaan kenen patsas oli kulloinkin kyseessä. Patsaalla ja tekstillä oli toisiinsa indeksinen suhde. Jos jotakuta kiinnostaa, muutamia näitä patsaita ja niiden syntyhistoriaa koskevia ajatuksiani olen julkaissut tässä artikkelissa.

Wallingerin "I -omakuvat" olivat minulle suoraa jatkumoa näistä myöhäisheettiläisistä patsaista, jotka alkavat sanalla EGO. Siksi ne sykähdyttävät. Ja siksi, että ne ovat yhtä vähän näköispatsaita kuin nuo myöhäisheettiläiset kuvat aikoinaan. Nämä näyttelyssä otetut kuvat eivät kuulu siis "selfie"-genreen, nämä ovat "yhteiskuvia" Wallingerin kanssa.

Suosittelen taas visiittiä Mänttään, Wallingerin Mark on esillä siellä vielä monta viikkoa!

Moni muukin työ teki vaikutuksen. 

Koiramme, kuningas Mesilim, oli pöllämystynyt hevosista, jotka seisoivat vain paikallaan...

elokuun viimeisenä & onnea professori Klinge!

Elokuun viimeisenä paistaa ihana aurinko. Käyn kävelyllä koiran kanssa. Elokuun viimeisenä mietin aina elämääni, menneitä vuosia. Myös tulevaa. Aina on ilmassa haikeutta, koska elokuun viimeinen on henkinen kesän loppu, huolimatta siitä, että syyskuussakin voi olla lämmintä ja kaunista.

Tämä kesä oli ihmeellinen, ainutlaatuinen. Kaikesta ihmeellisestä ei oikein osaa kertoa, voi postata muutaman valokuvan, kukista. Haikeudesta huolimatta on ilmassa juuri nyt paljon kiitollisuutta.

Ja vadelmista, ja puolison sukutorpan nuoren omenapuun ensimmäisistä hedelmistä (yhteensä kolme kappaletta).

Tänään osa ruusuista kukki vielä.

Ja pihlajat notkuvat marjoistaan. Ne kertovat kesän alusta, kun olivat täydessä kukassa ja nyt kesän päätteeksi täynnä leiskuvaa punaista. Pieni kärpässienikin pääsee mukaan.

Tänään on mielessä pyörinyt tämä runo Loppukesä:

Uneen ääni
kirkonkellojen.
Herään hiljaisuuteen,
elokuun linnun yksinäiseen ääntelyyn.
Aitan avoimesta ovesta
muutama hehkuva ruusu ja unikon liekki
kiihkottoman vihreää nurmea vasten. Sineä vasten
omenapuun oksia
joilta pilkahtelee raakalaisten nuori elämänhalu.
Kyllä, elämä on tässä. Tämä.
Kyllä, elämä on toisaalla. Toinen,
mutta tänään näin, ehjänä ja ympyräisenä
kuin oksalla omaa oksalla kypsymistään tiiviisti pohtiva
vihreä omena.

(Lassi Nummi, Maailma, yhä (Otava 1988)

Tänään professori Matti Klinge täyttää 80 vuotta. SYDÄMELLISET ONNITTELUT! Olemme varmaankin aika erilaiset sielut -- jotkin asiat tosin yhdistävät, kuten rakkaus kirjoihin. Jaamme myös syntymäpäivän, yhdessä Caligulan, Richard Geren ja Maria Montessorin kanssa.

Paluun jälkeen Homeros!

Assyriologi on palannut Turkista. Taas on vaikeuksia sopeutua täkäläiseen elämänmenoon. Vietin muutamia hyvin nostalgisia päiviä keskiylängön alueella, siellä missä 20 vuotta sitten keräsin aineistoa väitöskirjaani varten. Muistot nousivat elävästi pintaan, myös sellaiset pikkuasiat ja tapahtumat, jotka olivat vaipuneet hyvin syvälle ihmismielen sopukoihin. Uusiakin kulmia vanhoihin tuttuihin paikkoihin löytyi.

Heti paluun jälkeen oli kuitenkin Otavan järjestämä mielenkiintoinen kirjanjulkistus: Paavo Castrén (1938- ), klassillisen filologian emeritusprofessori Helsingin yliopistosta on julkaissut uuden populaariteoksen Homeros. Troijan sota ja Odysseuksen harharetket (Otava 2016).

Kirjan nimi, Homeros, aiheutti minulla välittömästi assosiaation erään toisen suomalaisen teoksen kanssa, nimittäin Edwin Linkomiehen (1894-1963) vuonna 1948 ilmestyneeseen teokseen Homeros. Huomattavaa on myös, että Linkomiehen Homeroksen on myös kustantanut Otava. Kirja oli sodanjälkeisinä kulttuurin- ja tiedonjanoisina aikoina merkkitapaus -- oma isäni, nuori opiskelija tuolloin, yritti kiihkeästi saada sitä tammikuussa 1949 luettavakseen, mutta ei silloin vielä onnistunut:

Päivällä luin ensin Iliasta niin kauan kuin jaksoin, mutta sitten väsyin ja rupesin opiskelemaan sanskritia. Tuli ruokailun aika. Sen perästä menin kaupunginkirjaston lukusaliin siinä toivossa, että siellä olisi Linkomiehen Homeros-kirja, mutta eihän siellä ollut. En voinut lukea muita kuin sukukerrastoja ja lääkärimatrikkeleja. (Jussi Aron päiväkirja 26.1. 1949)

Yliopiston kirjaston lukusalissakin isäni käy, josko siellä olisi voinut tutustua: turha toivo. Vasta maaliskuussa hän kirjoittaa:

Keskipäivällä ostin Mortonin Paavalin jäljillä – en jaksanut vastustaa kiusausta, tein Zilliacuksen seminaarityötä ja luin Linkomiehen Homeros-kirjaa. Kyllä Linkomiehen esitys on erinomaisen selvää. Opin siitä paljon Kreikan varhaishistoriaa. Mykeneläisen kauden hän varsinkin selvitti hyvin. (Jussi Aron päiväkirja 4.3. 1949)

Tänään tilanne on täysin toinen. Elämme informaatioähkyn loistokautta. Elämme myös uutta vuosituhatta, missä suomalaisten koulujen opetussuunnitelmassa on murto-osa antiikin aikakautta ja sen kulttuuriperintöä käsittelevää sisältöä. Lukeminen yleensä kokee kenties uutta hidasta nousukautta, mutta perinteinen kirja kilpailee kaikenlaisen sähköisen tiedonvälityksen kanssa. Juuri näistä syistä Castrénin Homeros on tervetullut vastaveto ja kustantajaltaan ehdoton kulttuuriteko: tässä on teos, josta voi ammentaa suomeksi niin historiaa ja kulttuuria harrastavat aikuiset kuin koululaisetkin, joille vieraskieliset teokset Homeroksesta ja kaikesta Troijan sotaan liittyvästä mielenkiintoisesta ovat vielä liian vaikeita luettavaksi. Me tarvitsemme tällaista kirjallisuutta myös suomeksi, tiedettä ja tutkimusta popularisoivaa kirjallisuus on elintärkeää etenkin Suomen kaltaisella pienellä kielialueella. Homeros on täten vankka pala suomalaista kulttuuria. Tämänkaltaisia kirjoja toivoo ehdottomasti lisää.

Olen vasta aloittanut Castrénin Homeroksen lukemisen, joten en tässä vaiheessa kirjoita sisällöstä yksityiskohtaisesti. Erityistä kuitenkin on, että Linkomies ja Castrén, huolimatta teoksien samannimisyydestä, poikkeavat sisältönsä puolesta jotakuinkin kuin yö ja päivä. Castrén ei ole millään tavalla kopioinut Linkomiestä, tai ketään muutakaan niistä lukuisista maailman tutkijoista, jotka ovat julkaisseet omia käännöksiään Homeroksen teoksista tai kirjoittaneet hänen elämästään, elinympäristöstään ja/tai hänelle osoitettujen eeppisten runoelmien jälkivaikutuksesta. Erittäin vaikuttavaa on myös se varmuus, millä Castrén ei ota selitysosiossa millään tavalla kantaa mihinkään tutkijayhteisöjä vuosisatoja (ellei vuosituhansia) vaivanneisiin nk. homeerisiin kysymyksiin. Tästä syystä jonkinnäköinen eteenpäin auttava "further reading" -kirjallisuusluettelo  olisi ollut mieluinen niille lukijoille, jotka ovat kenties kiinnostuneet esimerkiksi Homeroksen persoonaa tai Troijan sodan historiallisuutta koskevista aiheista.

Henkilökohtaisesti olen opiskeluajoista lähtien innokkaasti seurannut kaikkea sitä tutkimusta mikä liittyy Troijaan. Tübingenissä nautin legendaarisen Troija-tutkijan Manfred Korfmannin (1942-2005) opetuksesta ja juurikin 20 vuotta sitten, väitöskirjani aineistonkeruumatkan päätteeksi, vierailimme puolisoni kanssa Hisarlikin kaivauksilla. Unohtumattomia hetkiä, nostalgiset tunteet nousevat jälleen pintaan... Mutta lukekaa ihmiset Castrénin Homerosta! Ja ostakaa kirja lapsille, lastenlapsille, kummilapsille, innostakaa nuoret antiikin tarumaailman pariin!