Syksyn lehtiä: kaipausta ja tuskastumista

Tänään varastin itselleni aikaa ja tein kävelyretken kotirannan lempipaikkaani, Korsnäsin laiturille.

Kaunista oli, vaikkei syksy olekaan lempivuodenaikani. Ylihuomenna on pyhäinpäivä ja tasan kahdeksan vuotta siitä kun äitini kuoli. Muistan aamun sairaalassa, hän nukkui pitkään. Viimeinen aamupuuro kylmeni ja jäi syömättä. Herättyään hän kysyi: mikä päivä tänään on? Toinen marraskuuta. Äitini oli päättänyt elää marraskuulle, jotta lapsille maksettaisiin vielä sen kuun eläkkeet. Sitkeä äiti.

Kadonneen talon villiintyneessä puutarhassa, siellä missä keväällä kukkivat narsissit, on pari vanhaa omenapuuta. Käppyräisen kiemuraiset oksat ovat nyt paljaina ja niitä peittää krumeluuriset jäkälät.

Viimeinen lehti roikkuu oksan päässä roikkuu melankoliasta raskaana.

Se muistutti minua Bo Carpelanin teoksesta Blad ur höstens arkiv (Schildts 2001) ja kun pääsin takaisin kotiin, luin kirjaa. Löysin monta osuvaa yhtymäkohtaa tämän päivän mielentilaani, kuten tämän:

Längtan är vår arvedel, men till vad? Till ett lyckligt, harmoniskt liv? Till ett uppgående i ett rikt givande arbete? Till framgång? Till kärlek, att ge, att få? Till något som inte går att fånga i ord, inte med en kamera, inte med musik, eller konst, inte ens i dans? (s. 175).

Kaipaan montaa asiaa kerrallaan, kun vain voisi olla onnellinen joutsenesta jonka näki.

Ihanan kävelyretken jälkeen luin FBssä linkatun pöyristyttävän vihakirjoituksen erään lohjalaisen kaupunginvaltuutetun kotisivulla. En halua tähän laittaa linkkiä tuohon kirjoitukseen, en halua suoda tälle rouvalle edes sitä kunniaa, että mainitsisin hänet nimeltä tässä. Tuskastuin. Säälin häntä, sillä ilmiselvästi hän elää monenlaisten fobioiden keskellä. Lauantaina sytytän kynttilät vanhempieni haudalle ja tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että he osoittivat omalla käytöksellään sen, mikä elämässä on tärkeää: älä yleistä, etsi tietoa ja kohtele yksilöitä ihmisinä, eikä johonkin uskontokuntaan tai uskonnottomuuteen kuuluvina.

Kirjamessujen anti: seitsemän kirjaa ja Sahlberg

Minun piti tänäänkin mennä ainakin aamupäiväksi kirjamessuille -- etenkin kuuntelemaan Vera Valaa, jonka Rooma- ja assyriologiaiheisesta dekkarista Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) postasin kesällä. Nyt olen kuitenkin lievän flunssainen (kirjamessujen kosto?) ja koska luentoni tosiaan alkaa ensi viikolla, en voi riskeerata opetuskuntoani vaan jään tänään kiltisti kotiin.

Eilen kiersin ennen kaikkea antikvaarisia osastoja. Ensinnä haluan kiittää antikvariaatti Punaista Planeettaa: teiltä sain kutsukortin erään ystävän välityksellä vaikka minua ette tunnekaan. Kaunis kiitos! Tänä vuonna minua onnisti paremmin kuin normaalisti, löysin kolme kiintoisaa kirjaa, joita minulla ei ole vielä hyllyssäni. Itse asiassa olen kesästä lähtien omaan epäsystemaattiseen tapaani etsiskellyt Gustav Büscherin Ihmeiden Pikku Jättiläistä (suomennos Antero Manninen, toinen painos 1958), minua kun kiinnostavat ensinnäkin antiikin (seitemät) ihmeet ja etenkin miten niistä kirjoitetaan.

Eilisen todellinen löytö oli kuitenkin Alberto Albertinin romaani Kroisos (suomentanut J.A. Hollo, Suomen Kirja 1945). En tiennyt se olemassaolosta lainkaan ja nyt voi verrata sitä luonnollisesti Fredrik Långin Kroisos-romaaniin, josta postasin niinikään viime kesänä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla viihtyy aina pitkään kun henkilökunta on niin mukavaa ja aina sieltä lähtee jotain mukaan niinkuin ylläolevasta kuvasta näkyy.

Yksi päivän kohokohtia oli kuitenkin kun Seppo Puttonen haastatteli Asko Sahlbergia Herodes-romaanin tiimoilta -- kirjasta postasin hullaantuneesti täällä.

Sahlberg kertoi työstäneensä romaania noin kymmenen vuotta ja mielestäni se näkyy huolitellussa tekstissä, myös taustatyön tarkkuudessa. Hyvää viikonloppua kaikille & uusia elämyksiä kaikille, jotka vielä viikonloppuna käyvät kirjamessuilla!

Orkidea-assyriologi lähtee tänään kirjamessuille

Ensi viikolla alkava opetus alkaa painaa päälle, mutta assyriologin on silti tänään päästävä kirjamessuille. Se miksi laitoin otsikkoon epiteetin "orkidea" johtuu siitä, että ystäväni ja kollegani Maijastina Kahlos perustelee Suomen Akatemian verkkolehdessä sen miksi, orkidea-aloiksi kutsuttuja harvinaisia muinaistieteitä tulee harjoittaa myös Suomen kaltaisissa pienissä maissa. Tämä on erinomainen kirjoitus! Perustutkimuksen lisäksi muinaistutkijat osaavat sijoittaa nykypäivän ilmiöt aikaan ja paikkaan eli antaa asioille ja tapahtumille historiallista syvyyttä kuten Maijastina asian oivallisesti muotoilee. Hyödyllisyyden lisäksi luomme parhaimmillamme myös kauniita ja kiinnostavia asioita -- Suomessa kasvava Maariankämmekkä on diminutiivinen kukka, mutta se hehkuu ympärilleen elämää suurempaa kauneutta. Assyriologialla on Suomessa vanhat ja maineikkaat perinteet ja ala on ehdottomasti osa suomalaista tiedekulttuuria. Silti Helsingin yliopisto ei ole ymmärtänyt tämän orkidean tarpeellisuutta vaan on jättänyt kukan hoitamatta. Emme kuitenkaan anna periksi, assyriologian jatkuvuuden turvaamiseksi teemme parasta aikaa sitkeästi töitä.

Miksikö assyriologin sitten on pakko päästä kirjamessuille? Eniten minua kiinnostaa antikvaariset osastot, niissä kun voi tehdä moninaisia sykähdyttäviä löytöjä. Saattaa olla useakin vuosi peräkkäin etten löydä mitään kiinnostavaa, mutta osastot kannattaa silti aina käydä lävitse. Eräänä kesänä etsin Mika Waltarin ja Ilmari Jäämaan toimittamaa suomenkielistä lyhennettyä versiota Muinaisajan ihmeet (WSOY 1935) J.A. Hammertonin toimittamasta neliosaisesta kuvateoksesta Wonders of the Past: The Romance of Antiquity and its Splendours (1923). En ollut löytänyt siitä kuin mainoksia, joista kaikkein kaunein on tämä, Kotilieden takakannessa:

Koko syksynä en ehtinyt helsinkiläisiin divareihin kirjaa etsimään, mutta kirjamessuilta kaksi osaa löytyivät, Kampintorin divarin osastolta, edulliseen 15 euron yhteishintaan.

Molemmat osat ovat hyvässä kunnossa ja selkämyskin on assyriologin mieleen...

Ja sisältö on tietysti ihanan nostalginen kuvineen ja teksteineen. Tähän aikaan Suomessa ei ollut montaakaan kirjaa markkinoilla, joissa olisi ollut niin paljon kuvamateriaalia esim. uusassyrialaisista reliefeistä. Itse asiassa uudempaa ja runsaampaa teosta ei taida vieläkään olla olemassa.

Tänään kirjamessuilla minut tunnistaa tästä pantterikorustani:

Tulkaa juttelemaan!

Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Herodes

"Ja mitä enemmän valtaa, sitä isompi kirous. Ajattele vain imperaattoreita. Heidän valtansa on naimisissa pelon kanssa eikä saa siitä avioeroa. Kaikki alkoi viimeistään Caesarista, joka surmattiin julmasti kuuriassa, niin kuin luonnollisesti tiedät. Sen jälkeen kaikki imperaattorit ovat olleet kaiken aikaa puolikuolleita pelosta". (s. 609).

Asko Sahlbergin Herodes (2013) oli toinen WSOYn romaani, josta (Supisen Säteen lisäksi) pyysin arvostelukappaletta. Suomeksi kirjoitetut muinaisuuteen sijoittuvat historialliset romaanit ovat nykyään harvinaista herkkua ja sen vuoksi olin erityisen ilahtunut nähdessäni sen listattuna syksyn kirjojen joukossa. Odotukseni eivät kuitenkaan olleet missään katossa, koska en ole lukenut Sahlbergin aiempaa tuotantoa enkä tiedä hänestä muutenkaan juuri mitään.

Kustantajan kotisivulla kirjaa luonnehditaan "modernin waltariaaniseksi". Tämä on erittäin osuva kuvaus, sillä tässä romaanissa oli paljon samaa henkeä suomalaisen historiallisen romaanin mestarin Mika Waltarin tavassa kirjoittaa pitkää mutta koukuttavaa kerrontaa. Sahlberg osaa myös samalla tavoin yhdistää historialliset henkilöt ja faktat omaan mielikuvitukseensa ja puhaltaa sellaisiin hahmoihin elämää, joista on olemassa vain vähän "kovaa tietoa". Samoin kuin Waltari, myös Sahlberg näyttää esittävän nykypäivän ilmiöitä muinaisuuden raameissa ja onnistuu osoittamaan sen, miten valta, valtaan liittyvä vastuu ja vallankäytön aiheuttamat syyllisyydentunteet ovat ajankohtaisia kaikkina aikakausina. Ja mikä kutkuttavinta: Waltarin tapaan Sahlbergin tarinassa on nainen, joka pettää päähenkilön... Waltarin Valtakunnan salaisuus (WSOY 1959) käsittelee samaa aikaa ja siinä esiintyy samoja hahmoja kuten Rooman prokuraattori Pontius Pilatus ja hänen vaimonsa Claudia Procula.

Antonio Ciseri, Ecce Homo (1871) Kuvalähde: Wikimedia Commons

Eroavaisuuksiakin on. Esimerkiksi seksin kuvaus ja henkilöiden tapa puhua seksiin liittyvistä asioista on paljon suorasukaisempaa kuin Waltarilla. Voi kuitenkin ajatella, että kenties Waltari olisi itse kirjoittanut ronskimmin, jos olisi elänyt meidän aikakaudellamme. Kaiken kaikkiaan Sahlberg jopa onnistuu ylittämään Waltarin tason, etenkin hienovaraisen ironian viljelemisessä. Suurinta osaa dialogeista luki nautinnolla, koska nimenomaan niissä Sahlbergin taito monitasoisen ja eri tahoille viittavan tekstin tuottajana tulee erinomaisesti esille.

Kirjan nimi johti minut ensin hieman harhaan -- ajattelin että romaani käsittelisi ajanlaskumme alun nk. Herodes suurta, Juudan hallitsijaa, joka tunnetaan lähinnä poikavauvojen julmana surmauttajana, vaikka näin arkeologin kannalta mielenkiintoinen on hänen vaikuttavat rakennusprojektinsa ajanlaskumme alun Palestiinassa. 

Kuvalähde: O. Visuri, Ylös Jerusalemiin (WSOY 1971) 42.

Sahlberg on valinnut päähenkilöksi kuitenkin Heroden suuren pojan, Herodes Antipas -nimellä kulkevan ruhtinaan, joka Rooman vallan alla hallitsi Galilean ja Perean maakuntia. Tarinassa liikutaan paljon Roomassa ja henkilögalleria on laaja keisari Augustuksesta Uuden Testamentin avainhenkilöihin, Johannes Kastajaan ja Jeesukseen saakka. Aikaisemmille sukupolville tämä Herodes oli paljon tutumpi kuin meille sotien jälkeen syntyneille -- vaikka Gustav Dorén piirroksilla varustettu suomenkielinen laitos Kuvaraamattua ei sisältänytkään kaiverrusta Salomesta vastaanottamassa profeetan irtihakattua päätä hopeavadilla niin Raamatun kertomukset osattiin paljon paremmin kuin tänään ja kuva-aihe oli ylipäätään erittäin suosittu. Herodes Antipas tiedettiin siis Johannes Kastajan surmaajana ja tämän tapahtuman ympärille myös Sahlbergin tarina rakentuu. En halua tehdä liikaa juonipaljastuksia, siksi otankin esille tässä vain pari eijuonellista seikkaa, joista erityisesti pidin.

Kuvalähde: Wikipaintings

Ensimmäisellä matkallaan Roomaan nuori Herodes tapaa keisari Augustuksen. Meistä jokainen muistaa varmasti jossain, joko historiankirjojen sivuilla tai museoissa nähneensä Augustuksen muotokuvia -- ehdottomasti tunnetuin on tämä vapaastiseisova nk. Augustus Prima Porta...

Sahlberg tuo mainiosti esille sen, miten vähän keisarit todellisuudessa muistuttivat muotokuviaan, vaikka nimenomaan roomalaiselle muotokuvataiteelle on modernin taidehistorian mukaan pyrkimys piirteiden realistiseen kuvaamiseen:

Olin vähällä pärskähtää. Isälläni oli Augustusta esittävä patsas, mutta penkillä kyyhöttävä kääpiö ei muistuttanut lainkaan veistoksen esittämää jäntevää ja uljasta hahmoa. Augustuksen posket olivat kuopalla, hänen huulensa olivat värittömät ja hänen silmänsä piileksivät syvällä kallon sisällä ja kätensä pistivät esille manttelin alta suonikkaina ja pieninä kuin vanhalla naisella. (s. 78).

Herodes itse on juutalainen ja heidän uskontonsa oli jo varhaisesta vaiheesta pitäen kieltänyt kuvien valmistamisen sekä jumalista että ihmisistä, mikä oli muinaisessa Lähi-idässä ainutlaatuinen ilmiö. Sen vuoksi meillä ei esimerkiksi ole olemassa aikalaisia muotokuvia Herodes suuresta tai hänen jälkeläisistään, vaikka molemmat uhmasivat juutalaisia pappeja ja pystyttivät "länsimaisia" kuvapatsaita Jerusalemin ulkopuolisiin kaupunkeihin kuten Caesarea Marittimaan ja Herodes Antipas omaperustamaansa Tiberiaakseen. Sahlberg osaa taitavasti ujuttaa tätä muotokuvateemaa useaan kohtaan romaanissa ja mainitsee myös herodiaanisten ruhtinaitten ainoan poikkeuksen -- Filippoksen, joka uhmasi lakeja lyömällä rahoja, joissa toisella puolella oli kuvattuna joko Rooman keisari tai hän itse ja toisella puolella Jerusalemin temppeli.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Patsaat mainitaan edelleen toisessa Augustuksen ja Herodeksen kohtaamisessa keisarillisen palatsin yksityishuoneessa:

Minä käännyin katsomaan luonnollista kokoa olevia patsaita, jotka kaikki näyttivät mulkoilevan ylimielisesti ohitseni.

"Nämä eivät ole suinkaan kopioita, vaan aitoja helleeneiltä ostettuja patsaita", Augustus sanoi hartiani takaa." Tietäisit vain millaisia summia minä olen niistä maksanut, vaikka olisin hyvin voinut ryövätä ne. Halusin maksaa niistä, koska se on muuan tapa kunnioittaa taidetta. Ja mitä tämä taide lopulta Roomasta kertoo? Meistä ei ole edes luomaan maailman parhaita veistoksia. Meidän aikamme on mennyt siinä määrin imperiumin laajentamisen ja turvaamiseen, että minua ei hämmästyttäisi vaikka meistä olisi tullut lukutaidottomia" (s. 187-188).

Voisin kirjoittaa lisäksi rivikaupalla siitä, kuinka hieno kohtaus on sekin kun keisari Caligula miettii ääneen Herodekselle sitä, että hän voisi hakkauttaa kaikilta Rooman patsailta pään pois ja laitattaa omansa tilalle, mutta en halua venyttää tätä postausta liian pitkäksi. Kumarran vain Sahlbergin edessä ihaillen hänen hänen taiturimaisuuttaan.  Olen myyty tämän kirjan edessä. Yksi asia täytyy kuitenkin vielä nostaa esille, Sahlberg nimittäin tarjoaa uuden teorian sille, miten Uuden testamentin evankeliumit saivat alkunsa: Herodes Antipas ehdotti Roomassa asuville alkukristityille Jeesuksen tekojen ja puheiden kirjoittamista ylös.

"Hyvä viesti? No, jos tosiaan haluatte levittää profeettanne oppeja, teidän kannattaisi ehkä kirjoittaa ne muistiin. Sama pätee tietenkin hänen elämäänsä, jos se on kerran tärkeää."

"Kirjoittaa? Sitä emme ole harkinneet."

"Siten viestit leviävät. Voittehan valita joukostanne jonkun, jolla on sanan lahja. Tai miksette kääntyisi sellaisen pätevän loruilijan puoleen, joka on valmis kuvailemaan sopivaa korvausta vastaan opetuksia, jotka eivät häntä sinänsä liikuta?" (s. 477)

Herodes itse kuitenkin epäilee ehdotuksensa vaikuttavuutta, painottaa etteivät alkukristityt odottaisi "eunageliosta" tulevan mikään suuri menestys.

Kuvalähde:Wikimedia Commos

Martti Ruokonen on suunnitellut kirjan päällyksen. Se on tyylikäs ja esteettisesti silmiä hivelevä, mutta vaikka siinä onkin valkoista marmoripintaa, sillä ei ole kunnon linkkiä itse romaaniin. Esilehdet ovat kauniin oranssit, mutta niihin olisi myös toivonut enemmän kustantajan panostusta ja varoja, kuten esim. Pekka Matilaisen Kupolissa on tehty.

Ensin ajattelin myös naputtaa parista pienestä fakta- & epäloogisuuskömmähdyksestä. Ne eivät kuitenkaan millään tavalla haittaa tätä mahtavaa kokonaisuutta. Ihana, voimaannuttava lukukokemus, hyvää älyllistä viihdettä. Älkää lukijat pelästykö kirjan massiivisuutta vaan tarttukaa siihen rohkeasti, Herodes on tässä mainettaan sympaattisempi mies. Meduusa itkee hänen kohtaloaan...

Ghazi, Tarhunza, viljantähkät ja viini

Assyriologi kirjoittaa tällä hetkellä tutkimusta, valmistelee parin viikon päästä alkavaa kurssiaan ja nauttii vapaa-aikanaan Asko Sahlbergin historiallisesta romaanista Herodes (WSOY 2013). Kirjoitan Herodeksesta oman postauksen, kunhan saan luettua liki seitsensataasivuisen järkäleen loppuun. Voin nyt jo paljastaa, että nautin kovasti.

Syyskuisen Turkin-matkani valokuvasatoa on vielä runsain mitoin tietokoneeni kuvapankissa. Viime vuosina olen yhä enenevässä määrin alkanut kiinnittää huomiota niihin lukuisiin moderneihin hallitsijapatsaisiin, joihin Euroopassa ja joissain Lähi-idänkin maissa voi törmätä ja keväällä postasinkin jo tästä aiheesta. 

Turkissa ei juuri kohtaa monumentteja, joissa ei olisi tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin (1881-1938) muotokuvaa. Ghazi-arvonimenkin (=soturi) saaneen Atatürkin omnipresenssi ei jää keltään Turkkiin matkustavalta huomaamatta.

Ghazi Nerikin kaivaustalolla, joka toimii entisessä koulussa.

Konyassa, hotellilta museoon kävellessäni, kohtasin uudenlaisen Ghazin. Korkealla jalustalla hallitsija seisoi sotilaan uniformu ja viitta päällään, koppalakki päässä. Vasemmassa kädessä hän pitää käyrää miekkaa. Oikeasta, edelle asetetusta jalasta kasvaa viljantähkiä. Tätä jäin lumoutuneena tien toiselle puolelle katselemaan samalla kun käteni hapuili reppua ottaakseen kameran esille.

Olin haltioitunut koska tiesin mistä tämä kuva-aihe on peräisin. Konyasta itään, Ivrizin lähteellä on 700-luvun eaa. lopulta kallioreliefi, jossa on kuvattu paikallinen säänjumala Tarhunza ja Tuwanan kuningas Warpalawa häntä palvomassa.

Tarhunzaa palvottiin monissa paikoissa Anatoliassa ja Pohjois-Syyriassa sekä heettiläisaikana että sen jälkeen, mutta Keski-Anatolian kaakkoisosassa säänjumalalla oli myös hedelmällisyyden aspekti. Tarhunza vastaa ukkosesta ja sateesta ja sade puolestaan takaa runsaan vilja- ja viinisadon. Kaikissa reliefeissä, joissa Tarhunza tällä alueella esiintyy, hänet kuvataan samalla tavalla: hän pitelee käsissään viininoksaa ja viljatähkiä, jotka kasvavat hänen jaloistaan.

Ghazin viljatähkät eivät kasva niin korkealle, että hän voisi pidellä niitä kädessään.

Säänjumalan ikonografialla on vastineensa myös alueen piirtokirjoituksissa. Sultanhanista löydetyssä steelassa Sarwatiwara-niminen mies kertoo pystyttäneensä Tarhunzan kuvan viinitarhaansa ja kuinka vilja oli sitten kasvanut jumalan jalasta (J.D. Hawkins, Corpus vol. 2 463-472). Monumentissa ei ole reliefikuvaa joten Tarhunzan kuva tässä tapauksessa oli erillään seisova reliefi tai patsas.

Sultanhanin steela, Ankara, Anatolian sivilisaatioiden museo, Inv. 37 + 12132.

Piirtokirjoitus on kirjoitettu hieroglyfi-luuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä. Usein etenkin sanamerkit ovat tunnistettavan näköisiä, kuten alla viinin merkki, joka on aivan selvä oksa viinirypäleineen.

Konyassa museon pihan sato on varmaankin nyt kypsynyt ja korjattu.

Damaskoksen damastia

Usein mietin mitä ajattelisit elämästäni tänään, äitini, siellä jossain. Olisit täyttänyt nyt Aleksis Kiven päivänä 81 vuotta.

On lokakuu, tasan 42 vuotta sitten pääsit osallistumaan vuosisadan bileisiin, kaukana täältä, satujen prinssien ja prinsessojen maassa. Juhlia varten tapiolalainen ompelija ompeli Sinulle kaksi pukua, lahjaksi saamistasi Damaskoksen damastikankaista. Muistan ompelijan asunnon ja sen Aku Ankan, jota luin kun sovitit pukuja. Jos tätä kutsua ei olisi kuulunut, prameat kankaat olisivat luultavasti jääneet käyttämättä.

Tänä aamuna kaivoin puvut esille vaatehuoneen uumenista. Ne tuoksuvat yhä Sinulle. Pukujen kanssa vaatehuoneesta nousi iso ikävä ja haikeus, mutta myös kiitollisuus. Sinulta opin niin monta asiaa, joita ilman en tässä ja tänään pärjäisi.

Upeita kankaita on kudottu Damaskoksessa ilmeisesti jo vuosituhansia ja saattoipa tämänkin assyrialaiskuninkaan asu olla damaskoslaisesta kankaasta ommeltu ja moninaisin tupsuin koristeltu vaikka assyrialaiset olivat toisaalta itsekin kuuluisia tekstiileistään.

Rakastan näitä pukuja. Niissä on mennyt maailma, mennyt aika, minulle myös häivähdys Farah Dibaa, juhlien emäntää. Käyttäisinkin niitä, mutta koska mittoihin aikoinaan ommeltu, ne eivät minulle sovi. Jossain välissä teini-ikää kasvoin ohi.

Yhtään valokuvaa ei ole meille säilynyt missä kauniina poseeraisit nämä puvut päälläsi. Niitä on jossain maailmalla, ehkä, muiden juhlijoiden albumeissa tai laatikoiden pohjilla negatiiveina. Elämän todistuskappaleet hajoavat pieniksi fragmenteiksi, joista ei koskaan enää rakennu ehjää kokonaista kuvaa. Tänään silitän silkkiä ja muistan Sinua rakkaudella. Painan nenäni brokadiin ja palaan lapsuuteen...

Sinäkin äitini, varmaankin surisit tänään sekä damaskoslaisten että kaikkien kaupungin kankaankutojien puolesta.

Kivistö&Riikonen (toim.), Mitä jokaisen tulee tietää antiikista

Assyriologi myöntää jälleen haahuilleensa Akateemisessa Kirjakaupassa, se kuuluu kiinteänä osana elämäntyyliini. Tämä lienee ainoa, tai ainakin yksi niitä ylen harvoja kirjakauppoja pääkaupunkiseudulla, jotka asettavat uutuuksia esille niiden kiinnostavuuden mukaan, hinnoittelematta näkyvyyspisteitä. Toisen kerroksen historiaosastolla olikin puoli pöydällistä ja vinot pinot Sari Kivistön ja Hannu K. Riikosen toimittamaa Mitä jokaisen tulee tietää antiikista. Kreikka ja Rooma (Avain 2013). Ilman Akateemisen näyttävää esillepanoa en olisi kirjaa näin pian hoksannut. Pyysin kustantajalta arvostelukappaleen ja se tulikin kiitettävän pian postissa.

Ensin pari sanaa assyriologin suhteesta kirjan kirjoittajiin: heistä kaksi (Mika Kajava ja Erja Salmenkivi) ovat hänelle opiskeluajoista ja kollegapiireistä tuttuja, muihin kolmeen (Sari Kivistö, Hannu K. Riikonen ja Raija Sarasti-Wilenius) ei ole henkilökohtaista suhdetta.

Kirjoittajat kuuluvat kaikki suomalaisen antiikin- ja kirjallisuudentutkimuksen kärkijoukkoon ja heiltä on aikaisemminkin ilmestynyt, yhdessä, erikseen ja muiden kirjoittajien kanssa, viime vuosien ehdottomasti parhaat suomeksi kirjoitetut esitykset antiikin kirjallisuudesta ja kulttuurista (mm. Kirjallisuus antiikin maailmassa (2007) ja Kulttuuri antiikin maailmassa (2009), molemmat kustantanut Teos).

Jokainen tällainen suomalaisten antiikintutkijoiden suomeksi ja suomalaista lukijakuntaa silmällä pitäen  kirjoittama yleistajuinen teos on kulttuuriteko ja tässä kiitos kuuluu sekä kirjoittajille että kustantajalle. 

Luulisi, että populaarien kirjojen kirjoittaminen olisi helppoa, se on kuitenkin erittäin haastava laji. Esipuheessa kohderyhmäksi mainitaan yleensä kulttuurista kiinnostuneet mutta myös koulujen opettajat, lukiolaiset ja opiskelijat. Uskon että etenkin koululaiset hyötyvät suuresti, varsinkin jos koulut hankkivat omiin kirjastoihinsa tarvittavan määrän kappaleita: monilla tiedonhalu on suuri, mutta taidot ja kärsivällisyys esim. englanninkielisten kirjojen lukemiseen puuttuvat vielä.

Mitä jokaisen -- kirjoittajien mielestä siis --  pitäisi sitten tietää antiikista? Esipuheessa painotetaan sitä, että "kirjamme välittää käsityksemme niistä perusasioista, joille eurooppalainen kulttuuri on rakentunut ja joita ihmisen on edelleen tarpeellista tietää antiikista osana yleissivistystä"(s.7). Kirjan sisällössä painottuu tästä muotoilusta sana kulttuuri: tekstissä käsitellään vahvasti kielten, kirjallisuuden, uskonnon ja filosofian merkitystä ja niiden jälkivaikutusta länsimaisessa kulttuurissa. Muut elämänalat, kuten eri tieteenalat, teknologiat, talous- ja sosaalihistorialliset seikat jne. jäävät kirjasta itse asiassa kokonaan pois. En löytänyt kirjasta sellaisia keskeisiä nimiä kuin Arkhimedes tai Herodotos ja muut lukijat kenties kaipaavat jotain ihan toisia nimiä tai asioita. 

Jokaisen tiivistetyn tietoteoksen taakse kätkeytyy tuhansia pieniä valintoja: miksi mainitsen tämän henkilön tai hänen teoksensa ja miksi "jokaisen" tulisi tietää juuri tästä ja tästä jumaluudesta tai hallitsijasta. Jokainen kirjoittaja arvottaa eri tavalla ja tekee sen myös omaan tietopohjaansa nojaten. Sitä mitä ei tiedä, ei osaa mainita ja aina ei ymmärrä mainita niitäkään asioita, jotka tietää. Eli lukija ei voi tuudittautua siihen, että käsillä oleva kirja tarjoaisi absoluuttisen ja kattavan tietopaketin, josta ei puuttuisi mitään.

Kirjan ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu se, että se tieto, mikä välitetään, on erittäin taitavasti muotoiltua ja tietoa välitetään myös luotettavasti. Tämä on tietokirjallisuuden ydin ja tarkoitus ja se toteutuu tässä teoksessa erinomaisesti. Pientä haparointia on havaittavissa ainoastaan Sari Kivistön kappaleessa "Kuvataide ja arkkitehtuuri", mistä saattaa syntyä asiaan perehtymättömällekin tunne, että aihepiiri ei kuulu kirjoittajan ydinosaamisalueeseen. Kykladien saarten varhaispronssikautinen "kykladinen" kulttuuri kukoisti vain n. 3300-2000aa eikä noin vuoteen 1100 eaa saakka (s. 76), etruskien terrakottamaalauksilla hän tarkoittanee savesta valmistettuja, maalattuja veistoksia, joista suurin osa oli arkkitehtonisia elementtejä ja koristeita (s.77) Vielä kuuluisampia etruskit ovat tosin (hauta)seinämaalauksistaan, joita on säilynyt muita antiikin kulttuureja enemmän, vaikka niissäkin ne olivat hyvin suosittuja. Rhodoksen pronssinen kolossipatsas oli "tavanomainen" eikä "haara-asennossa" seisova kuten se fantastisissa keskiaikaisissa ja myöhemmissä kuvissa annetaan ymmärtää eikä sen alta laivat kyenneet kulkemaan (s. 78). Roomalaisista veistoksista ei aina käy ilmi onko kyseessä roomalaisajan oma tuote vai hellenistisen taideteoksen kopio (esim. Laokoon, s. 80). Myös kappaleessa arkkitehtuuri ei käsitellä niinkään itse rakenteita ja muotoja vaan niiden funktiota (esim. kirjastot ja "urheiluhallit"). Ilman kuvitusta on myös vaikea kuvitella miltä esim. doorilaiset, joonialaiset ja korinttilaiset pylväänkapiteelit näyttävät.

Niin, visuaalisena ihmisenä jäin kaipaamaan tuota kuvitusta ja vähän värejäkin. Timo Nummisen kannet ovat kirja ainoa kuvallinen anti ja siinä on mielestäni erittäin kauniit värit. Kuvan voimaa ei tule vähätellä, ei silloinkaan kun niiden ajattelee vain kosiskelevan ostajaa tarttumaan kirjaan. Teksti saa arvaamatonta voimaa kuvista, joilla on oikeasti myös sisällöllinen yhteys tekstiin, eivätkä toimi ainoastaan "kuvituksena" niin kuin nyt tähän postaukseen valitsemani kuvat. Nojatuolimatka sujuu rattoisammin, jos mielikuvitusta ruokitaan hieman visuaalisinkin keinoin.

Kirjassa ei ole hakemistoa mutta toisaalta sitä ei ole tarkoitettukaan sellaiseksi hakuteokseksi, johon tartutaan kun etsitään jotain tiettyä yksityiskohtaa. Sen sijaan tekstiin on liitetty runsas kaksi sivua antiikista suomeksi ilmestynyttä kirjallisuutta niille jotka "haluavat syventää tietojaan kirjassa käsitellyistä aihepiireistä". Lista on hyvä ja kattavakin, mutta kyllä siihen olisi muutama muunkin kielinen (esim. toinen kotimainen ruotsi) teos mahtunut.

Tässä naputan vain pikkuseikoista -- on oikeasti loistavaa, että Mitä jokaisen tulee tietää antiikista kaltaisia kirjoja kustannetaan Suomessa 2000-luvulla ja kunnia kuulukoon sekä kirjoittajille että kustantajalle! Me tarvitsemme tällaisia vielä lisää, paljon lisää!