perjantai 30. elokuuta 2013

Ivriz hiipii jo mieleeni...

Assyriologi on eilen Olarin lukiossa pitänyt oppituntia ja sen jälkeen saanut lentoliput hankittua ja lähtee matkaan viikon päästä. 
Anatolian ylänkö odottaa. Olen innoissani, etenkin kun suunnittelen näkeväni paikkoja, joissa olen ollut viimeksi silloin kun valmistelin väitöskirjaani.
Liki pari vuosikymmentä on vierähtänyt siitä kun kävin viimeksi Ivrizissä, missä on kuuluisa Tyanan kuningas Warpawalan (700-luku eaa) kallioreliefi hieroglyfiluuvinkielisine piirtokirjoituksineen.
Kuva: Çiğdem Maner
Siihen aikaan digikameroista ei edes haaveiltu. Aineistonkeruumatkoillani kuljetin mukanani kahta kameraa: itse hankkimaani Nikonia, jolla otin väridiat ja ukiltani perimääni Olympusta (johon oli kaksi objektiivia) ja jolla otin sitten mustavalkoisia paperikuvia. Erittäin rakkaita työkaluja, jotka herättävät nostalgisia muistoja kun nostin ne pitkästä aikaa varastosta niiden omasta laukusta työpöydälleni.
Nikonilla otetut tuhannet diat lymyävät nykyään kahdessa lipaston laatikossa. Toisinaan tarvitsen opetuksessa myös kuvia, joita minulla on vain noina dioina ja jotka olen sitten skannannut tietokoneelleni. 

Erittäin pahaksi tavaksi on tullut kiireessä vain työntää pahvirasioista otetut diat takaisin järjestämättä niitä oikeille paikoilleen. Tuloksena on kaaos dialaatikoissa. Jostain pitäisi löytää kokonainen päivä sille, että järjestäisi ne uudelleen.
Väridiojenkin värit haalistuvat ja jos niitä vielä vähän muokkaa, saa niihin todellista menneen ajan tunnelmaa...
Ivrizin lähellä, Taurusvuorille noustaessa, on toinenkin samanlainen kallioreliefi, "huonompaa laatua" ja ilman piirtokirjoitusta. Sille johtavalla tiellä on runsaasti bysanttilaisia raunioita.
Viikon päästä otan mukaani ainoastaan (kännykän ja iPadin kameroita lukuunottamatta) pienen mutta pippurisen, jo vuosikausia hyvin palvelleen Canonini: se on kaksi kertaa tippunut lattialle, mutta on yhä sillä voi ottaa kuvia pienestä reistailusta huolimatta. Canonilla on otettu suurin osa tämän blogin kuvista. Se on myös kahdesti "jäänyt" viettämään omaa elämäänsä, mutta molemmilla kerroilla sain sen onneksi takaisin. Canonin lisäksi kiitän Stockmannin asiantuntevaa myyjää, joka osasi suositella tarpeisiini erinomaisesti sopivaa laitetta. Jossain vaiheessa tarvitsen kyllä uuden.

Toivotan kaikille hyvää elokuun viimeistä viikonloppua. Ajatukseni ovat Ivrizin lisäksi kaikkien sodasta kärsivien syyrialaisten, etenkin lasten, luona.

maanantai 26. elokuuta 2013

neidon salaperäinen hymy

Koko viikonlopun pyörittelin tekstejä, jotka pitäisi saada valmiiksi ennen seuraavaa matkaani Anatolian ylängölle. Se lähestyy "uhkaavasti", ei ehdi edes odottaa kunnolla ja matkan odottaminenhan on olennainen osa itse matkaa. Tänne voisi kirjoittaa niin monenlaisesta mielenkiintoisesta, kun vain ehtisi. Elämä tuntuu nyt runsaalta ja intensiiviseltä, kuin pihan keltaisen eri sävyjä hohtavat auringonkukat. 

Eilen illalla näin, luin ja koin Kirjailijattaren hurmaavan postauksen Kiveen hakatut naiset. Kirjailijattaren blogi hivelee esteettistä silmääni, joka kerta koen sekä visuaalista että sanallista viehkeyttä. Tästä inspiroituneena etsin omia tallentamiani kiveen hakattuja naisia. Niitä on Kreikka pullollaan.


Tällä kertaa en päästä analyyttistä tutkijamieltäni näppäimistölle vaan annan kuvien puhua puolestaan.
Siteeraan vain kreikkalaista runoilijaa Pindarosta (400-luku eaa) joka kirjoitti näin:

Yhdenpäivän olentoja!
Mitä on olemisemme? Mitä olemattomuutemme?
Varjon uni on ihminen.
Mutta kun jumalainen säde lankeaa tiellemme,
vaellamme loistavassa valossa
ja suloista on elämä

(suomennos Katri Ingman-Palola, Kansojen kirjallisuus 1 (1974) s. 293.
Aurinkoista viikkoa kaikille!
(tämä ei ole neito -- vaan sfinksi...)

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Mitä tein eilen: Stedingk-suvun arkisto Suomeen

Kuten tämän kuun alussa kerroin, sain Tammisaaresta kyydin kotiin Valtionarkistonhoitaja Jussi Nuortevalta. Matkalla hän kertoi aikamoisen seikkailullisen tarinan siitä, miten Kansallisarkistomme oli onnistunut kaappaamaan kokoelmiinsa erään ruotsalaisen suvun arkiston. Eilen Rauhankadulla järjestettiin yleisötilaisuus minne oli myös asetettu esille parhaimpia paloja kirjeitä ym. Koska assyriologia kiinnostaa myös muut kuin savitauluarkistot, etenkin kaikki mikä liittyy henkilö- ja tutkimushistoriaan, sinne täytyi päästä tutkailemaan.
Curt von Stedingk (1746-1837) oli sotaupseeri ja diplomaatti, joka mm. toimi 1700-luvun lopussa Savon prikaatin komentajana ja  oli yksi Haminan 1809 rauhansopimuksen allekirjoittajista ja täten liittyy kiinteästi myös Suomen historiaan. Perilliset halusivat myydä arkiston mutta Ruotsin Riksarkivet ei eri syistä halunnut eikä kyennyt kokoelmaa hankkimaan. Koska olisi ollut äärimmäisen sääli ja historiantutkijoiden kannalta korvaamaton menetys, että von Stedingkin jälkeenjääneet paperit olisi pirstottu osiin ja myyty erikseen niistä eniten tarjoavalle, voimme pitää suurena kulttuuritekona sitä, että Valtionarkistonhoitaja keräsi tarpeelliset varat (= vajaa 500 000 euroa) Suomen OKMltä sekä yksityisiltä säätiöiltä ja henkilöiltä ja sai arkiston pelastettua julkiseen käyttöön. Riksarkivet digitoi aineiston ja lokakuun loppuun mennessä se on kokonaisuudessaan jokaisen kiinnostuneen käytössä täältä.
Vanhat kirjeet, päiväkirjat ja muut dokumentit ovat kerrassaan mielenkiintoisia -- se joka ajattelee, että vanhojen papereiden plaraaminen arkistossa on ylen tylsää puuhaa, erehtyy pahemman kerran. Historiallisen informaation lisäksi monenlaista inhimillistä tunnetta ja draamaakin saattaa kellastuneilta sivuilta löytää ja itselläni alkaa aivot väistämättä kehitellä kaikenlaisia historiallisen romaanin kuvioita kun näen ekstravagantin kauniita käsialoja ja kuninkaan sinetillä varustettuja kirjekuoria. Stedingkin kokoelman helmiin kuuluu pienenpieni, Ranskan kuningatar Marie Antoinetten (1755-1793) omakätisesti raapustama kutsu korttipeli-iltaan.
Kirje 141 tietokoneeni näytöllä Kansallisarkiston Stedingk-kokoelmasta,
http://digi.narc.fi/digi/slistaus.ka?ay=205561
Marie Antoinetten lisäksi Stedingkin kirjeenvaihtoystävättäriin kuului myös ruhtinatar d'Egmont, joka on kenties päässyt Z. Topeliuksen Välskärin kertomuksien hahmoksi.
Yleisötilaisuudessa oli runsaasti väkeä ja esitysten jälkeen lukusalin takaosaan asetettujen vitriinien ympärillä kävi kuhina.
Pertti Hakala esitteli dokumentteja asiantuntevasti.
Herrat seisoivat syrjemmällä omiaan jutustellen.
Nämä kaikki mielenkiintoiset ja mielikuvitusta kiihottavat paperit siis kaiken kansan ulottuvilla, omalla tietokoneella muutaman klikkauksen päässä. Vaikka henkilökohtaisesti suosinkin itse Kansallisarkistoon menemistä -- lukusalin tunnelma on ainutlaatuinen.

maanantai 19. elokuuta 2013

Tampereella osa 2: terrakottasotilaat Vapriikissa

Eräässä aikaisemmassa postauksessani tunnustin sen, ettei assyriologinkaan kiinnostus jaksa kantaa ihan joka puolille maailmaa. Mentaalinen karttani on itse asiassa aika vääristynyt -- Lähi-itä, Turkki ja Eurooppa ovat siinä suhteettoman suuria kun taas monet muut maanosat, etenkin Australia, ovat surkastuneet minikokoisiksi... Mutta vetääkö Kiina kuitenkin puoleensa?
Lapsena en koskaan päässyt maistamaan sellaisia eksoottisia makuja kuin kiinalainen ruoka (japanilaisesta puhumattakaan), mutta viimeisenä kouluvuonnani aloin kiinnostua arkeologiasta ja silloin haaveilin voivani opiskella Kiinan arkeologiaa ja päästä sinne kaivamaan. Mitään varsinaisia kosketuspisteitä minulla ei edelleenkään ollut Kiinaan mutta jostain olin kuullut tai lukenut, että Kiinan muinaismuistoja ei ollut tutkittu vielä juuri lainkaan eli työsarkaa siellä riittäisi.
Niinpä matkalla jouluksi Zürichiin 1984 halusin ehdottomasti mennä katsomaan terrakottasotureita Tukholman Östasiatiska Museetiin. Olin niistä kovin vaikuttunut, mutta koska Kiina oli kaukainen ja olin myös kuullut, että kiinalaiset eivät myöntäneet juurikaan kaivauslupia ulkomaalaisille tutkijoille, aloitin seuraavana vuonna klassillisen filologian opinnot Helsingin Yliopistossa -- tieni assyriologiaan oli mutkainen ja yllätyksiä täynnä (ja siitä voi lukea lyhyehkön version tästä kirjasta).
Kiina on ympäröinyt minua monella eri tapaa kaikkien näiden vuosien ajan vaikka fyysisesti en ole vielä niin pitkälle päässytkään. Aina olen halunnut Kiinassa käydä ja oppia sen muinaisesta ja nykykulttuurista enemmän. Koskaan ei ole tuntunut olevan aikaa Kiinalle. Siksi ei ollut ihme, että ehdottomasti halusin käymään Tampereen kaupungin taidemuseo Vapriikissa katsomassa näyttelyn terrakottasotureista. Vapriikissa olivat ystävällisiä ja lähettivät minulle pyynnöstä näyttelyn kirjan Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet (2013) etukäteen -- yritin siis jo hieman perehtyä aiheeseen ennen vierailua. Näyttelyssä oli mahdollisuus valokuvata ilman salamavaloa. 
Terrakottasotureista on kirjoitettu ja puhuttu paljon, mutta mitä ne oikeastaan ovat?
Soturit ovat ilmeisesti osa valtavaa hautakompleksia ja asetettiin vartioimaan Kiinan nk. ensimmäisen keisarin Qin Shihuangdin viimeistä sijaa 200-luvulla eaa. Ensimmäiset löydöt tehtiin 1974 ja sen jälkeen sotureita on kaivettu esiin maltillisella vauhdilla -- niiden kokonaismäärän on arvioitu olevan n. 8000-9000 kappaletta (s. 95). Seisovien patsaiden koko on keskimäärin 180cm eli ne oli tehty silloisia ihmisiä hiukan suuremmiksi. Saviset soturit ovat toisaalla massatuotantoa mutta hämmästyttävää on se, että kasvot ja hiukset ja muut yksityiskohdat ovat kaikki tehty hieman erilaisiksi. 
Näyttelyn esineet on valittu huolella ja luovat erinomaisen yleissilmäyksen muinaisen Kiinan materiaaliseen kulttuuriin ja hallitsijahuoneiden loistokkuuteen. Esillepanossa on käytetty hyvin perinteistä konseptia eikä näyttelytiloissa ollut ainoatakaan näyttöpäätettä tai muuta sähköistä vempainta, joita etenkin lapset ja nuoret pitävät jo lähes itsestäänselvyytenä erilaisisten näyttelyiden oheisvarustuksina. Teini-ikäinen poikani kuunteli iPhonellaan ääniopastuksia mobiilioppaasta ja se toimi kuulemma loistavasti. Carol Michaelsonin toimittama kirja toimii erinomaisena johdantona aihepiiriin. Tekstit on selkeästi kirjoitettuja ja kuvat ovat korkealaatuisia -- itse asiatietojen paikkansapitävyydestä en luonnollisesti osaa sanoa mitään.
Puhtaan subjektiivisesti arvioituna näyttely oli aidon antoisa. Monen monta kysymystä ja huomiota heräsi vierailun aikana, osa niistä tulee varmasti askarruttamaan ja inspiroimaan mieltäni vielä pitkään. Eniten taisi hämmästyttää se, miten ensimmäinen keisari oli tyhjästä nyhjäissyt monumentaalisen hautaustradition ilman selkeitä esikuvia.
Kuvalähde: C. Michelson (toim.), Terrakotta-armeija ja Kiinan keisarien aarteet (2013) s. 106.
Egypti on tietysti kuuluisa faaraoiden valtavista ja rikkaista haudoista mutta Mesopotamiasta meillä ei ole tiedossa vastaavaa -- johtuen osaksi siitä, että kuninkaiden hautoja on tähän mennessä löytynyt vain vähän ja niiden sisältökin on suurimmaksi osaksi ryöstetty jo muinaisuudessa. Jopa assyrialaiskuninkaiden palatsit (tosin 400 vuotta varhaisempia) olivat aika vaatimattomia ensimmäisen keisarin hauta-alueen kokoon verrattuna.
Toinen suuri hämmästyksen aihe oli se, että näin mahtava hallitsija ei tiettävästi ole jättänyt jälkeensä yhtään häntä itseään esittänyttä patsasta ellei sitten yhä tutkimaton (ja koskematon?) hautakumpu sitten kätke sisäänsä itsensä keisarin muotokuvaa. Tässä poiketaan aika tavalla muinaisen Lähi-idän ja Euroopan käytännöistä, joissa hallitsija useimmiten jättää itsestään "muotokuvia". Ennen terrakotta-armeijan löytöä elettiin myös siinä käsityksessä, että Kiinan varhainen taide ei kuvannut ihmishahmoja lainkaan. Mistä he saivat idean ja innoituksen? Kirjassa esitetään sama kysymys: olisiko keisari kuullut nykyisen Iranin ja Välimeren alueen kuninkaiden patsaista? (s. 107) Ongelma on juuri tämä -- jos hän olisi kuullut, olisi hän teettänyt itsestään tuon patsaan eikä määrännyt valmistettavaksi tuhansia terrakottaisia sotilaita, joille ei ainakaan tähän mennessä ole löytynyt esikuvia Lähi-idästä tai lännempää.
Ensimmäisen keisarin kansainvälisistä yhteyksistä ei tunnuta tietävän mitään eikä tavaroiden, ihmisten tai ideoiden liikkuvuutta Kiinan ja lännen välillä ole tutkittu juuri lainkaan. Gore Vidalin historiallinen romaani Creation (1981) kuvaa persialaisdiplomaatin matkoja 400-luvun eaa maailmassa -- Cyrus Spitama on Zarathustran pojanpoika ja tapaa elämänsä aikana mm. Sokrateen, Buddhan ja  Kongfuzin.
Two years after Xerxes's accession to the throne, I was accredited ambassador to all the kingdoms, duchies, states which comprise that far-off land we call Cathay (= Kiina), a world that no Persian had ever seen. (s. 419). Vidalin romaani on älykäs ja ironinenkin ja ehdottoman suositeltava mutta lukiessa täytyy muistaa sen olevan täyttä fiktiota.
Muutamat näyttelyn esineistä lähettivät muistiini visuaalisia paralleelisignaaleja: muinaiset kulttuurit eroavat toisistaan usein suuresti ja kiinalainen muotokieli on täysin toisenlaista kuin muinaisessa Lähi-idässä,  mutta siitä huolimatta löysin jotain tuttuakin. Kiinalaiset hautakummut tuovat ulkoisesti mieleen anatolialaiset tumulushaudat ja Lähi-idän rauniokummut.
Kiinan keisari Jingdin (157-141 eaa) tumulus Han Yangling-mausoleumialueella. Kuva näyttelyn seinältä.
Lyydialaisia tumulushautoja nykyisessä läntisessä Turkissa, 600-500 eaa.
Kuvalähde: H. Dedeoglu, The Lydians and Sardis (2003) s. 54
Hevoskärryjen hevoset toivat puolestaan mieleen assyrialaiset serkkunsa...
Reliefi Hadattu/Arslan-Tash, n. 700 eaa, Istanbulin arkeologinen museo, Inv. 1947.
Näyttelystä jäi erittäin hyvä mieli. Käykää kaikki innoittumassa Vapriikissa, tällaista herkkua ei ole Suomessa tarjolla joka vuosi. Näyttelyn suo mieluusti rikkovan kaikki kävijäennätykset -- tietäen jotain siitä, kuinka suuri ja pitkäjänteinen työ piilee jokaisen näyttelyn takana, voi terrakottasoturien esillepanoa Tampereella pitää suurenmoisena kulttuuritekona. Pikkujouluun asti on aikaa!


lauantai 17. elokuuta 2013

Assyriologi Tampereella osa 1

Lauantaiksi oli luvattu sadetta -- mitä mainioin päivä käytettäväksi sisäilyyn näyttelyn ja kyläilyn merkeissä. Päivän korut olivat tässä: helmikorun olen saanut lahjaksi armenialaiselta helmikauppiaalta, joka piti pikkuruista putiikkiaan Damaskoksen Umaijadi-moskeijan kulmalla. Häntä muistan lämmöllä ja toivon hänen sekä perheensä voivan hyvin.
Varsinainen kohteemme oli Tampereen kaupungin taidemuseo Vapriikissa esillä oleva näyttely kiinalaisista terrakottasotilaista -- mukana on myös kaikenlaista, ei varsinaisesti noihin patsaisiin liittyviä muinaisesinettä.
Purkaessani kuvia kamerastani tähän tietokoneelle ymmärsin, että minun on mahdotonta saada kaikkea tämän päivän aikana näkemääni ihanaa ja vaikuttavaa mahtumaan yhteen postaukseen. Varsinainen kirjoitus näyttelystä ja myös sen oheiskirjasta seuraa tuotapikaa, kunhan olen ehtinyt sulatella huomioitani ja selannut paria kirjaa... Tässä vain muutamia tunnelmakuvia jotta voisin herättää ruokahalua niissä, jotka eivät ole näyttelyä vielä nähneet. Sinne kannattaa ehdottomasti mennä.
Näyttelyn jälkeen pistäydyimme kahvilla hyvän vanhan ystävän luona. Hänen talossaan kaiken maailman kulttuurit kietoutuvat yhteen henkeäsalpaavalla tavalla, painopisteinä kuitenkin Kiina ja Rooma. 
Sain luvan kuvata hänen kirjahyllyjään, jotka kutsuvat luokseen, selaamaan ja lukemaan.
Ystävä oli myös hankkinut Roomasta Forum-aiheisia kuvia, juuri sellaisia, joihin olen tällä hetkellä aivan hullaantunut.
Voimaannuttava päivä, panee suun maireaksi.

tiistai 13. elokuuta 2013

Margalit Fox "Labyrintin" arvoitusta ratkaisemassa

Jo kesän kynnyksellä tästä kirjasta oli ulkomaisessa mediassa juttua ja mm. Matti Friedman kirjoitti siitä ylistävän arvostelun New York Timesiin. Koska inhoan tilata kirjoja netistä, onneni oli, että Margalit Foxin The Riddle of the Labyrinth (Ecco 2013) oli saatavana myös Akateemisessa Kirjakaupassa. Eli hyllystä kävin sen nappaamassa.
Ajattelin postata kirjasta jo paljon aiemmin mutta monesta syystä se ei vain onnistunut. Nyt ei lukukokemus enää ole aivan niin tuoreena mielessä ja kirjoitankin tästä vain lyhyesti, pääaiheissa pidättäytyen.
Margalit Fox on kielitieteellisen koulutuksen saanut toimittaja. Kirjassa hän kertoo hyvin mukaansatempaavalla mutta myös selkeällä tavalla siitä, miten yksi maailman muinaisista kirjoitussysteemeistä -- nk. Lineaari B ratkaistiin. Lineaari B-piirtokirjoituksia kirjoitettiin savitauluille pronssiajan Kreikassa. Teos on nonfiktionia parhaimmillaan, kiehtovampaa kuin mitkään keksityt tarinat, koska henkilöitä ei ole kuviteltu vaan tiedät heidän oikeasti eläneen ja tehneen hämmästyttäviä asioita. Tarinan pääsankari ei kuitenkaan tällä kertaa ole lopullisen läpimurron vaikeassa, lähes mahdottomassa tehtävässä saavuttanut arkkitehti Michael Ventris (1922-1956) vaan parrasvaloihin nostetaan tiedepiireissä kyllä tunnettu mutta suurelle yleisölle täysin tuntematon Alice Kober (1906-1950).
Alice Koberin persoonallisuus, tieteelliset saavutukset ja traaginen kuolema tuntemattomaan sairauteen tekevät hänestä tutkijana erityisen kiehtovan -- hän on hahmo, joka periaatteessa saavutti paljon mutta jonka saavutuksia ei tunnustettu eikä arvostettu hänen elinaikanaan eikä juuri sen jälkeenkään. Salaperäisyyttä lisää se, ettei Alicesta ole juurikaan säilynyt valokuvia ja suurimmassa osassa kuvista hän näyttää utuiselta paksulinssisine silmälaseineen. Alicen akateemiseen uraan liittyy monia naisille tyypillisiä piirteitä. Leijonanosa hänen ajastaan meni opettamiseen eikä tutkimiseen. Hän haki tutkijavirkaa, johon valittiin mies, vaikka hän olisi ollut toimeen tiedoiltaan ja kyvyiltään sopivampi. Hän sai yhden apurahan tutkimukseen, mutta Guggenheimin säätiö ei myöntänyt pidennystä ja niin jäi varsinainen aivotyöskentely puoleenväliin. Nimenomaan näistä syistä on ihme ettei hänen elämänsä aineksia ennen ole käytetty hyväksi kaunokirjallisuudessa tai elokuvissa. 
Skottikirjailija Alison Fell julkaisi viime vuonna dekkarin The element -inth in Greek, jossa sankaritar on Alice Koberin biografiaa kirjoittava tutkija, mutta vaikuttaa siltä että teos ei ole nauttinut kovin suurta suosiota. Itse pidin juuri Alicea koskevista osioista, niissä oli tavoitettu paljon sitä henkeä, mikä esim. hänen kirjeistään huokuu. Myös tässä tarinassa Alice jätetään sivuosaan.
Alicen elämä jäi lyhyeksi ja hänen ratkaisevaa rooliaan pohjatyön tekijänä Lineaari Bn selvittämisessä ei korostettu Ventrisin huikeaa elämäntarinaa kerrottaessa.  Onneksi Alicen kirjallinen jäämistö on suureksi osaksi säilynyt ja Thomas G. Palaiman johtama Program in Aeagean Scripts and Prehistory -tutkimuslaitos (= PASP) Texasin yliopistossa on tehnyt merkittävää työtä digitoimalla ja saattamalla julkiseen käyttöön suuren osan ei ainoastaan Alice Koberin vaan myös muiden tutkijoiden aineistoa.
Aika oli siis enemmän kuin kypsä Alicen tarinalle ja Fox käyttää materiaalia taitavasti hyväkseen. Hän onnistuu kertomaan Lineaari Bn ja muidenkin kirjoitussysteeminen ratkaisuista sujuvasti ja havainnoillistaa niitä esimerkeillä, jopa kaavioilla. Usein toivoisi, että tutkijanuran valinneet ja popularisoivaa tekstiä kirjoittavat kollegat osaisivat kirjoittaa yhtä selkeästi. Arkeologisia yksityiskohtiakin käsitellessään varsinaisia virheitä tuntuu olevan vain vähän. Assyriologia kuitenkin häiritsi pieni erikoisuus: kirjassa on takaosaan sijoitetut viitteet, mutta niitä ei ole merkitty numeroin tms. itse tekstiin. Toinen huomautus tulee siitä, että Fox ei tiedä missä Alicen suomalaisprofessori Johannes Sundwallille (1877-1966) lähettämiä kirjeitä oikeasti säilytetään. PASPilla on kirjeistä digitaalikopiot, mutta alkuperäiset kuuluvat Åbo Akademin käsikirjoituskokoelmiin. 
En myöskään pitänyt siitä, että kirjan Ventris-osuudessa tukeuduttiin suuressa määrin BBCn Ventris-dokumenttiin A Very English Genius.
Summa summarum: kirja on erittäin luettava ja sopii sekä muinaisista kulttuureista, kirjoitussysteemeistä, naistutkijoista ja ylipäätään elämästä kiinnostuneille. Ja niille, jotka pitivät Helene Hanffin tavasta lähettää paketteja sodanjälkeiseen Lontooseen: myös Alice lähetti paketteja. Hän lähetti niitä mm. Sundwallille -- murukahvia, appelsiineja ja liköörikonvehteja...