keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Annus horribilis vaihtuu uuteen

Assyriologin elämässä 2014 ei ollut erityisen onnellinen tai onnistunut vuosi, voisin siis siteerata kuningatar Elizabethia ja todeta:

1992 is not a year on which I shall look back with undiluted pleasure. In the words of one of my more sympathetic correspondents, it has turned out to be an Annus Horribilis.

Paljon hyvääkin on silti mahtunut mukaan, etenkin antoisia kirjoja, näyttelyitä, matkoja, museoita ja etenkin muutama hengennostattava tapaaminen ystävien kanssa. Ne ovat auttaneet eteenpäin. Jouluna ja välipäivinä olen lukenut mm. joululahjaksi saamaani Sirpa Kähkösen Graniittimiestä ja Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkeaa. Niistä saata postata kotiin palattuani.
Nyt olen vetäytynyt Kuusamon maisemiin, joista olen postannut aikaisemminkin. Vedän muutaman päivän henkeä aivan itsekseni.
Ulkoilen kuningas Mesilimin kanssa ja kuvaan satunnaisesti. Luen ja kirjoitan mökissä.

Koira kaivaa innoissaan lumesta pupunpapanoita, joita en anna sen syödä... 

Toivotan kaikille onnellista uutta vuotta, olkoon se meille kaikille ANNUS MIRABILIS. Toiveissa olisi päästä jälleen Roomaan sen kaikkien ihmeiden keskelle.

torstai 25. joulukuuta 2014

Jouluna

Lapsena joulu ja etenkin jouluaatto kestivät pienen ikuisuuden. Tänään varsinkin aatto rysähtää päälle ja on ohitse ennen kuin huomaakaan. Jos voisin, pysäyttäisin ajan, ihan vain hetkeksi. Juuri nyt kun keskitalven aurinko paistaa matalalta suoraan silmiin. 
Eivät olleet hurjan yltäkylläisiä 1970-luvun tapiolalaisjoulut, mutta haikeudella muistelen äitiäni, joka teki niin paljon sen eteen, että ne ovat jääneet suloisina muistoina sydämeen. Suurella lämmöllä muistan myös keväällä rajuun sairauteen menehtynyttä anoppiani, joka valmisti monet joulut, etenkin sinä vuonna kun oma äitini oli kuollut marraskuun alussa ja palasin työmatkalta vasta pari päivää ennen aattoa. Arvostan valmiita joulupöytiä, myös niitä, joita en ole itse ollut tekemässä.
Toivotan kaikille tunnelmallisia joulu- ja välipäiviä, etenkin lukurauhaa. Assyriologin perhe lähtee viikonloppuna kohti pohjoista, vetämään henkeä hiihtokeskuksen hulinaan ja erämaan hiljaisuuteen. Kuningas Mesilim odottaa villiä juoksua Kitkan jäällä, viime vuonna sää kun ei sitä sallinut.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Mitä luin tänään: Donna Tartt, The Goldfinch

Assyriologin ensimmäinen luettu Donna Tartt -romaani, The Goldfinch (Abacus 2013, pokkaripainos). Kesän kynnyksellä hetken mielijohteesta hankittu, silloin kun Jukka Petäjä oli jo kirjoittanut Hilkka Pekkasen suomennoksesta Tikli (WSOY 2014) Helsingin Sanomissa. Silloin tällöin innostun tai kiinnostun romaaneista, joita Hesarissa arvostellaan, syitä siihen voi olla monenlaisia. Tämän bestsellerin kohdalla täky oli pommi METissä ja pienen maalauksen ympärille punoutuva juoni. En kuitenkaan lähtenyt tekstiä lukemaan sillä ajatuksella, että välttämättä pitäisin lukemastani, niin omituisia on kirjallisuusmakuni ja mieltymykseni.
The Goldfinch on ollut myyntimenestys, sitä on kehuttu ja ylistetty, se on myös palkittu, mutta kaikki eivät ole kyllä varauksetta pitäneet siitä, mm. Sam Jordison riepottaa teosta kohtalaisen rankalla kynällä The Guardianissa. 

Minulle lukukokemus oli antoisa ja viihdyttävä, rankasta aihepiiristä huolimatta. En pitänyt varauksetta, mutta kaunokirjallisuuden saralla minulle tapahtuu vain harvoin totaalirakastumisia "ensisivulla" ja vielä harvemmin hullaantumiseni kestää kunnes viimeinen sivu meidät erottaa. Kun monet pienetkin asiat herättävät minussa assosiaatioita, silloin lukukokemus on yleensä nautinnollinen.

Tarinan alkuasetelma -- pommi räjähtää newyorkilaisessa museossa kun 13-vuotias Theo ja hänen äitinsä ajautuvat sinne sadetta suojaan -- vei minut, museoihmisen, mukanaan. Theo on jäänyt ilman aamiaista ja nälkä hankaa hänen selkärankaansa, muttei henno sanoa ei taidetta rakastavalle äidilleen, joka haluaa erityisesti nähdä näyttelyssä esillä olevan Carl Fabritiuksen maalauksen pienestä linnusta. Miten varhaisteini poika kokee museon?

For me -- a city kid, always confined by apartment walls -- the museum was interesting mainly because of its immense size, a palace where the rooms went on forever and grew more and more deserted the farther you went (s. 22).

Pystyin alkumetreillä myös samaistumaan Theo äitiin, joka huokaa Farbitiuksen kuvan edessä:

"This is just about the first painting I ever really loved," my mother was saying. "You'll never believe it, but it was in a book I used to take out of the library when I was a kid. I used to sit on the floor by my bed and stare at it for hours, completely fascinated -- that little guy! (s. 29).

Onko tällaisia pikkutyttöjä olemassa, katselemassa taidetta kirjojen sivuilta? Nykypäivästä en tiedä, mutta tämä kohtaus muistutti itseäni -- selasin alle kouluikäisenä hyvin usein kotini kirjahyllyssä ollutta Uutta Tietosanakirjaa ja siinä oli runsaasti kuvia maailman taiteen mestariteoksista jotka vetivät kerta toisensa jälkeen puoleensa, kuten Botticelli...
Alussa on myös kohtalaisen taitava kontrasti pienen ja "söpön" lintumaalauksen sekä Rembrandtin selkäpiissä karmivan anatomian oppituntia kuvaavan teoksen välillä -- taide ja kuvat vaikuttavat ihmisiin huolimatta siitä, kuvataanko jotain "kaunista" kauniisti tai "epämiellyttävää" taitavasti tai kenties "kaunista" rumasti? Pommi tuhoaa Theon äidin, Theo selviytyy fyysisesti (muttei henkisesti) terrori-iskusta, nappaa lintutaulun kuolemaisillaan olevan vanhan herran kehotuksesta mukaansa ja siitä lähtee Tarttin kuvaus siitä, miten teini-ikäinen poika yrittää rakentaa elämäänsä äidin kuoleman jälkeen. Hän ei palauta lintutaulua vaan piilottelee ja vaalii sitä, ketjulla vangitusta pienestä olennosta tulee Theolle pakkomielle, taitaen puupintaan loihdittu valo symboloi kenties haavoittuvaisuutta ja viattomuutta.
Koska olen nainen, on vaikea arvioida sitä, miten hyvin Tartt on päässyt ensin teini-ikäisen ja myöhemmässä vaiheessa nuoren miehen ihon alle. Toisinaan tuntuu, että lapsen ajatuksenjuoksua kuvataan osuvasti, juuri noin älyttömiä ideoita ja tunneryöppyjä saattaisi olla ja toisaalla päähenkilö analysoi aivan liian kliinisesti alkoholin ja huumeiden käyttöään ja tuntui epärealistiselta se, että hän olisi selvinnyt Las Vegasissa Boriksen kanssa vietetystä ajasta mitenkään selväjärkisenä. Kaikenlaisten aineiden käyttö esitetään kuin se olisi suurelle osalle amerikkalaisia täysin arkipäiväinen asia (ehkä se onkin). Boriksen henkilöhahmo oli aika rajusti karikatyyrinen, se oli varmaan tarkoituskin, mutta on makuasia pitääkö sellaisista vai ei.
Useat The Goldfinchistä tai suomennoksesta kirjoittaneet ovat sitä mieltä, että tekstissä olisi ollut sekä editoimisen että tiivistämisen varaa. Tämä on totta. En hirveästi jaksanut innostua kymmenien sivujen Las Vegas -- episodista enkä myöskään Amsterdamiin sijoittuneista jaksoista. Pituus ei kuitenkaan sinänsä ollut minulle ongelma koska rakastan paksuja ja ylipitkiäkin romaaneja. Jukka Petäjän arviossa kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että myös arvostettu kirjallisuuskriitikko kuvasi pituutta ja kirjaa: Sitä pikemminkin ahmii ja hotkii kuin haarukoi tuskan hiki otsalla pieninä pakkopaloina suuhunsa (HS 21.3. 2014). Haloo? Lukukokemuksia puetaan nykyisin hyvin usein juuri erilaisiin syömishäiriöisiin termeihin -- kirjoja ahmitaan ja hotkitaan yhdessä illassa, kirjoja myös makustellaan ja nautitaan herkkupaloina. Vielä puuttuu että pakkomielteisesti ahmittu kirjallisuus oksennettaisiin bulimian tavoin ulos. Mielleyhtymänä minulle nopea, innoittunut lukeminen ahmimisena tai hotkimisena on äärettömän vastenmielinen -- olen vannoutunut "slow food & reading" -ihminen ja minkä ihmeen takia muiden kuin koululaisten pitäisi haarukoida kaunokirjallisuutta pakkopaloina suuhunsa? Ehkä kirjallisuuskriitikoiden on tosiaan pakko...

Teksti myös vilisi mainintoja kaikenlaisista merkkituotteista antiikkihuonekalujen (Chippendale & Sheraton ym. ym.) lisäksi -- olisiko kirjan alkulehdille pitänyt laittaa tiedonanto: ROMAANI SISÄLTÄÄ TUOTESIJOITTELUA ? Jokke kiinnitti postauksessaan huomiota anakronismeihin erään puhelimen suhteen, kenties kyse oli tietoisesta mainostamisesta? Myös Marimekko mainitaan, joskin tulkitsin kontekstin vähemmän mairittelevaksi:

It made me think of the nice old Marimekko-clad ladies I sometimes went to see in the Ritz Tower: grawel-voiced, turban-wearing, panther-braceleted widows looking to move to Miami, their apartments filled with smoked-glass and chromed-steel furniture that, in the seventies, they'd purchased through their decorators for the price of good Queen Anne -- but (I was responsible for telling them, reluctantly) had not held its value and could not be re-sold at even half what they'd bought it for (s. 568)

No entä oliko kirjassa mitään muinaiseen Mesopotamiaan liittyvää? Tartt osoitti lukeneisuutensa sillä, että Theon morsiamen kummitäti, joka piti nuorta miestä täysin arvottomana, järjesti pompöösejä megahäitä "as if Kitsey were some lost princess of Ur to be feasted an decked in finery and -- attended by tambourine players and handmaidens -- paraded down in splendor to the Underworld (s. 697). Tässä viitataan Leonard Woolley eteläisestä Irakista 1920 -luvulla löytämiin rikkaisiin kuningashautoihin, jotka sisälsivät hallitsijaparin lisäksi runsaasti karjaa ja ilmeisesti myös palvelusväen ruumiita.
The Goldfinchissä oli paljon hyvää, tässä ei ehdi kertoa kaikesta. Theon suhde vanhempiinsa, erityisesti isäänsä jäi mietityttämään kovasti. En ole USA-fani, mutta newyorkilaisissa vanhoissa perheissä valtavine asuntoineen ja tyylihuonekaluineen sekä taidekokoelmineen on kuitenkin jotain, joka viehättää minua tavattomasti ja jonain päivänä olisi ihanaa sukeltaa Hobien keittiöön, joka oli täynnä kirjoja ja... Juoni ei ollut pöllömpi, vaikka monin paikoin ennakoitavissa. Ei Tartt dickensmäiseen kerrontaan ihan yllä, mutta herätti kuitenkin uteliaisuuteni. Lokakuussa ostettu pokkari The Secret History odottaa lukemattomien lukemattomien ylitsepursuavassa pinossa vuoroaan. Saa nähdä milloin sen aika tulee. 

maanantai 8. joulukuuta 2014

Pimeyttä ja valoa

Assyriologi on viime päivinä taistellut henkistä pimeyttä vastaan -- kun ulkona on lähes jatkuvasti vain hämärän kaltaista valoa, sadetta ja tuhruisuutta. Ei mikään helppo vuodenaika minulle. Joulukuun alussa otan aina esille Lassi Nummen teoksen Joulukonsertto. Runoja ja puhetta joulun aikaan (Otava 1987).
Joulukonsertosta voi ammentaa paljon, nyt on olo kuitenkin juuri tällainen:

Maa oli märkää, ja ilma, kaikki märkää. Siellä täällä vielä pieniä jäännöksiä menneen viikon lumesta. Ei ollut mikään vuodenaika, vain tuo epämääräinen, harmaa ja iloton olotila, joka alkaa syksyn viimeisten loistavien lehtien sopeutuessa maan väreihin, ja päättyy, kun lumi ja jää saavat maasta pitävän otteen (s. 11). 
Toivottavasti lunta tulisi pian...
Valoa isolla veellä on ollut niin vähän. Mutta onneksi on kukkia -- pikkujouluksi ostamani amaryllis hehkuu punaa.
Ja onneksi on kirjoja -- viime päivän virkistävin asia on ollut Donna Tarttin ylistetty The Goldfinch (pocketbook edition Abacus 2014), ilmestynyt suomeksi nimellä Tikli (WSOY 2014) Hilkka Pekkasen suomentamana. Ylen harvoin luen Yhdysvaltoihin sijoittuvaa, etenkään uudempaa kirjallisuutta, mutta tämä on nyt monella tavoin positiivinen poikkeus. Postaan varmaankin tästä, sitten kun olen saanut kirjan päätökseen.

maanantai 1. joulukuuta 2014

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Pääoma

Vaikka töitä ja tieteellistä lukemista olisi kuinka paljon, on assyriologin pakko lukea väliin kaunokirjallisuutta. Jos yrittää keskittyä vain tuhansien vuosien takaisiin nuolenpäätauluihin, temppeleihin ja hieroglyfimerkkeihin, ideat loppuvat ja luovuus katoaa. Viime viikolla luin Anja Snellmanin viimeisimmän romaanin Pääoma (Otava 2013). Vuosi sitten syksyllä tästä puhuttiin ja kirjoitettiin todella paljon ja nyt pari kuukautta sitten kirjaa oli saatavissa viidellä eurolla (!) jonkun keskustan kirjakaupan alennusmyynnistä. Kirjan elinkaari Suomessa näyttää lyhenevän ja lyhenevän...
Snellmannin muusta tuotannosta en tunne kuin vuosikymmeniä sitten teinityttönä lukemani Sonja O. kävi täällä (WSOY 1981), joka oli aikansa sensaatio ja kuului samaan kastiin kuin vuotta aikaisemmin ilmestynyt Harri Sirolan Abiturientti (WSOY 1980) -- ennen sotia ja sodan aikana syntyneet äitimme paheksuivat hieman sitä, että koulutytöt lukevat tällaista rajojarikkovaa nykykirjallisuutta. Ystäväni Laura luki Sonja O:n ensin ja sitten minä. Nyt minulla ei ole tarinasta juurikaan muistikuvia...

Kuten sanottu, Pääomasta on kirjoitettu paljon ja on vaikeaa löytää uusia ja raikkaita näkökulmia. Snellman kertoo romaanissa sisarensa tarinan ja samalla myös omaansa. Romaanin rakennetta kirjassa ei sinänsä ole, mutta leimaamalla sen romaaniksi Snellman ottaa itselleen taiteilijan vapauden  kuvata asiat niin kuin itse ne muistaa ja on kokenut -- absoluuttista totuuttahan on erilaisista muistelmateoksista turha hakea. 

Koskettava, riipaiseva, puhutteleva. Näillä sanoilla Pääomaa on kuvattu. Yhdyn näihin ja ymmärrän täydellisesti sen, että Snellman on ilmeisimmin tuntenut tarvetta purkaa muistonsa ja tuntonsa kirjaksi. Erityisen hyvin hän tuo esille sen, miten sota ja sodan aiheuttamat traumat suoraan vaikuttavat seuraavien sukupolvien elämään eikä niistä päästä hevillä irti. Pääomassa molemmilla vanhemmilla on omat tarinansa ihanasta Karjalasta ennen sotia sekä myös alati vaihtuvat kertomukset niistä avainhetkistä, jolloin heidän elämänsä pilaantui. Syyt sodanjälkeisiin ongelmiin ja elämän kurjuuteen löytyvät kesäkuusta 1944 kun Viipurista oli paettava. Eteenpäin on huono katsoa jos mieli on juuttunut siihen mitä menneisyydessä tapahtui.

Snellmann näyttää perusteellisesti etsineen syitä sille, miksi Marulla oli huulihalkio ja miksi hän ylipäätään oli sellainen kuin oli. Oliko kaikki vain perimän suurta sattumaa vain vaurioituiko sikiö äidin napsimien pillerien vuoksi? Syiden etsiminen ja geeniteknologiaan perehtyminen ovat Snellmannille terapiamuotoja parantua häntä ilmeisesti koko elämän vaivanneesta syyllisyydestä: Maru toimii pikkusiskon luokkaretken rahoittajana, käy tylsässä päivätyössä ja kustantaa Anjalle vaatteet, kielikurssit -- kaiken sen, mihin vanhemmilla ei ollut varaa. Kaupoissa erilainen sisar kuitenkin hävettää suunnattomasti ja mieli halajaa ylipäätään ulos, pois, maailmalle, elämään toisenlaista elämää. Myöhemmin Snellman kyllä huolehtii esimerkillisesti sisarestaan ja maksaa hänelle eräällä tavalla takaisin vaikka yhä vain ylen harva tietää hänellä sisarta olevan olemassakaan.
Pääoma sai mielessäni aikaan aiheyhtymiä ja vertauksia kahteen romaaniin, joista molemmista olen myös postannut lyhyesti: Virpi Hämeen-Anttilan Tapetinvärinen ja Karin Ehrnroothin Vinoon kasvanut tyttö. Kaikissa on tyttö kasvukipuineen, jollain tavalla erikoiset vanhemmat omine ongelmineen, päiväkirjat, joihin vuodatetaan tuskaa, kaipuu lentää maailmalle viettämään omaa, erilaista ja mielenkiintoista elämää. Kuten Ehrnroothin teoksessa, jäin myös tässä miettimään kirjoittajan suhdetta vanhempiinsa ja etenkin äitiinsä. Tekstistä sai sen vaikutelman, ettei Ludmilalta liiennyt Anjalle yhtään lämpöä tai mitään muutakaan positiivista. Jälleen tämä seikka saa minut surulliseksi, koska omalla äidilläni oli toki omat ongelmansa ja omituisuutensa, mutta ne eivät tule päällimmäisenä mieleen kun häntä muistan. Ja ymmärrän lisäksi sen, että myös äitini joutui lapsena jättämään kaksi kertaa kotinsa eikä hänen lapsuutensa ollut siis lainkaan helppo.
Pääoma sai ajattelemaan omaa elämäänsä. Omia henkilökohtaisia syyllisyydentunteita, 1960-lukua, 1970-lukua, 1980-lukua... Ja tätä päivää, miten tähän on tultu. Tämä on kirja kaikille niille, joilla on se harhainen kuvitelma, että muiden lähtökohdat ja elämä on parempaa, kiehtovampaa, onnellisempaa. Tämä kirja voi aiheuttaa myös hiljaista kiitollisuutta kaikesta siitä mitä on tullut nähtyä ja koettua elämänsä aikana, vaikka kaikki ei olisikaan ollut ruusuilla tanssimista. Maru ei ole ainoa, jolta jäi monta asiaa tekemättä. Carpe diem.

PS: Myös Ludmila kirjoitti listoja, piti siis mesopotamialaisesta traditiosta kiinni...:
Ludmila piti kaikesta listaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että hänen monenlaiset pakkoajatuksensa ja pakkomielteensä olivat yritys pitää huojuva talo pystyssä. Listoja ruoista, säätiloista, ruokakululuista, tv-ohjelmista, puiston kukista, naapurien pyykeistä, eläintarhan eläimistä (s. 220-221).