perjantai 27. kesäkuuta 2014

Mitä luin tänään: Marco Vichi, Death in Florence

Assyriologin on kevään ja alkukesän aikana enemmän kuin usein ajatuksissaan palannut Firenzeen -- sieltä tarttui mukaan niin paljon rakkaita muistoja, ettei ole ihme jos kirjakaupastakin hankin jossain vaiheessa kevättä Firenze-aiheisen dekkari: Marco Vichin Death in Florence (Hodder & Stoughton 2013, alkuperäinen teos Morte a Firenze, käännös Stephen Sartarelli). 
Vichi on italiassa ja muuallakin palkittu kirjailija, jonka poliisi Bordelli -sarja sijoittuu 1960-luvun Firenzeen, ei siis nykypäivään. Minun täytyy tunnustaa, että olen ilmeisesti viime kesänä mökillä Kuusamossa lukenut sarjasta toisenkin osan, mutta muistan jutun vain hämärästi. En muistanut Bordellin hahmoa enkä sitä, ettei hän tutki rikoksia meidän omassa ajassamme. On kuitenkin paljon mahdollista, että sekoitan juonen johonkin toiseen Firenzen nykyaikaan sijoittuvaan dekkariin, jota en nyt tähän hätään jaksa edes ryhtyä kaivamaan esille. Jätin kirjan mökin kirjahyllyyn, ja voin sitten tarkistaa asiaa sinne ensi kuussa palatessani.
Juoni on tarinassa päällisin puolin yksinkertainen: koulupoika katoaa eräänä sateisena päivänä ja löytyy kuolleena metsästä Firenzen lähistöllä. Bordelli etsii ensin poikaa ja ruumiin löydettyä pojan murhaajaa. Hämäävää ja jopa jossain määrin häiritsevää oli se, että itse juonenkäänteitä murhatapauksessa oli hyvin niukasti. Vichi kuvaa pääasiassa Bordellin arkea naimattomana, mentaalisesti vielä toisen maailmansodan ja sen jälkeisissä tapahtumissa elävänä vanhempana poliiisina, joka on ylipainoinen ketjupolttaja ja jonka alkoholin käyttöä pidettäisiin tänä päivänä sairaalloisena. Ensimmäisen n. 170 sivun aikana odotin jatkuvasti, että nyt alkaa tapahtua murhan selvittämisessä, mutta näin ei käy. Suurimmalla osalla tapahtumia tai yksityiskohtia ei ole mitään merkitystä murhan selvittämisessä. 
Tylsä Vichin juoni ei kuitenkaan ole -- se luo oivallisesti menneen ajan Firenzen tunnelmaa muistuttaen, että 1960-luvulla sodan kauhut ja kärsimykset olivat vielä kauniissa kaupungissa vielä konkreettisesti läsnä, niin fyysisesti kuin ihmisten traumoissa. Itse tapahtumat on taitavasti sijoitettu historialliseen tapahtumaan, nimittäin Arno-joen massiiviseen tulvimiseen vuonna 1966. Kokonaisuutena tarina on tummasävyinen, sataa jatkuvasti ja päätös ei ole todellakaan onnellinen.
Ruokaakin Bordelli nauttii suuret määrät, usein joko kantaravintolassaan tai sitten keittää jotain yksinkertaista pastaa kotonaan. Tässä suhteessa Vichi ei siis poikkea lukuisista muista Italian maisemista kirjoittavista, mutta antaa jollain tavalla realistisemman kuvan paikallisten ruokailutottumuksista. Bordelli lukee iltaisin, tai yrittää lukea, Herodotoksen historiateosta. Tämän assosioin välittömästi Donna Leonen luomaan komisario Brunettiin, joka lukee iltaisin antiikin roomalaisen Tacituksen annaaleja. En ole aivan varma ovatko italialaiset rikostutkijat näin sivistynyttä porukkaa kaikki tyyni vai onko Vichi kenties poiminut tämän idean Leonelta? 
Vichin dekkareita ei jostain syystä ole käännetty suomeksi.  Suosittelen Vichin Bordelli-sarjaa kuitenkin kaikille, jotka lukevat dekkareita englanniksikin, koska ne ovat sopivan erilaisia. Juuri nyt luen Vera Valan uusinta Villa Sibyllan kirousta, josta postaan pian. Siinä lisää Italiaan sijoittuvista dekkareista genrenä.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Lisää Ahvenanmaata

Assyriologi on jo palannut Ahvenanmaalta, vanhat luut täytyy kuitenkin vielä lämmittää jäisen tuulen jäljiltä. Täytyy tunnustaa, etten ihan saanut kerättyä paikasta sellaisia kokemuksia, että halajaisin nopeasti takaisin. Suurin osa ajasta kului tosiaan pallokentän laidalla tai autolla kenttien ja vuokramökin väliä suhatessa. Kuningas Mesilim toimi kisamaskottina.
Ahvenanmaa on siinä mielessä mielenkiintoinen, että suomalainen orientalisti Georg August Wallin (1811-1852) syntyi siellä. Tosin assyriologisesta näkökulmasta Wallin oli ennemminkin kiinnostunut oman aikansa arabialaisen aavikon asukeista ja rakastui beduiinien elämäntapaan -- muinaismuistot eivät niinkään kiehtoneet häntä. Hän lienee kuitenkin ainoa suomalainen tutkija, joka aikoinaan tapasi  yhden assyriologian tieteenalan perustajista, Henry Creswicke Rawlinsonin (1810-1895). Bagdadista hän kirjoittaa Gabriel Geitlinille: 
Bagdadissa seurustelin jalojen englantilaisten kanssa, ja muun muassa sain Rawlinsonin luona lukea, kuinka sunun persian kielioppiasi ylistettiin Journal Asiatiquessa. Hra Rawlinson on täkäläinen Englannin asianhoitaja, etevä orientalisti ja kuuluisa nuolenpääkirjoitusten tulkitsija (K. Öhrnberg (toim., Aavikon vaeltaja. G.A. Wallin elämä ja päiväkirjat Otava 2007 s. 551).
Eckerössä on Posti- ja tullitalo, itsensä Carl Ludvig Engelin kynästä 1828 valmistunut.
Talon pienen museon lisäksi on kahvilaa ja suklaapuotia...
Sekä Eckerön ja Hammarlandin pienet keskiaikaiset kivikirkot tekivät vaikutuksen.
Sekä sisältä että ulkoa ne ovat samankaltaiset, sisällä vanhat seinämaalaukset ovat osittain säilyneet.
Ja Hammarlandissa oli pakko jälleen harrastaa kattoselfien ottamista.
Kastelholman linnassa oli myös käytävä, se ei tosin tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta, kenties se vuoksi, että se oli minun makuuni liian "laitettu".
Hieno ja erityinen bibliofiilin assyriologin mielestä on kuitenkin Ruotsin kuningas Erik XIVn kalenteri, joka on esillä paikalla, jossa häntä pidettiin 1500-luvun lopussa vankina.
Ennen lähtöä vierailimme Marianhaminan keskustan viehättävimmässä kahvilassa.
Bagarstugan on vanhassa punaisessa puutalossa, sisustus hauskan vanhahtava ja leipomukset erinomaisia.
Tänne voisin tulla uudestaankin, kaikkia lajeja kun ei voi yhdellä käyntikerralla kokeilla...
Seuraavassa postauksessa taas kirjoja...

maanantai 16. kesäkuuta 2014

Assyriologi Ahvenanmaalla

Assyriologi on lauantaista lähtien oleskellut ensimmäistä kertaa elämässään Ahvenanmaalla. Tänne minut toi jalkapalloturnaus Alandia Cup, johon nuorempi poikani osallistuu. Sää on tähän mennessä ollut pääosin aurinkoinen, mutta tuuli on ollut osittain... jäätävä.
Peliohjelma on tähän mennessä ollut tiivis ja kentän laidalla kannustamisen lisäksi en ole ehtinyt juuri muuta tekemään, valokuvaaminenkin on jäänyt toistaiseksi vähäiseksi. Kuningas Mesilimin kanssa olemme kuitenkin aamuisin ja iltaisin tutkineet vuokramökkimme ympäristöä. Lampaat olivat aluksi pelottavia.
Kunnes koira ymmärsi, että parilla haukahduksella ne saa paniikin valtaan ja juoksemaan toiselle puolelle laidunta kasaan...
Saariston luonto näyttää myös elävän omaa tahtiaan -- kun kotona Espoossa kielot ja syreenit ovat jo lakanneet kukkimasta, täällä on metsä vielä täyttynyt ihanasta tuoksusta...
Ja ahomansikatkin kukkivat juuri nyt.
Merestä en ole nähnyt vielä kuin vilauksia, viileä tuuli ei ole juurikaan kutsunut oleilemaan ihan rannalle. Juhannus lähestyy, mutta untuvatakin mukaan ottaminen ei olisi ollut liioittelua vaan täysin suositeltavaa.


tiistai 10. kesäkuuta 2014

Eeva Kilpeä ja Merete Mazzarellaa anopin keittiössä

Assyriologi on palannut toiselta saattomatkalta kuukauden sisällä ja yöpynyt kodissa, joka ei ole enää oikein koti, sillä sen emäntä ja isäntä eivät sinne enää koskaan palaa. Kaikki kauniit esineet surevat omaa hiljaista suruaan ja ennen pitkää ne saavat sitten jostain uuden paikan tässä maailmassa, kantaen mukanaan muistoja näistä ihmisistä.
Menneiden viikkojen aikana olen lukenut kahta kirjaa, joihin halusin tutustua perheen kuolemantapausten vuoksi. Merete Mazzarellan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä 1992) kertoo Mazzarellan äidin viimeisistä kuukausista. Olisin toivonut anopilleni yhtä armollista ja lempeää kuolemaa, näin ei vain hänen kohdallaan käynyt. Mazzarellan merkinnöistä löysin silti paljon samaa siinä, miten lääkärit sairaaloissa kohtelevat kuolemansairasta ihmistä ja esimerkiksi tämän kohdan olisin voinut minäkin muotoilla lähestulkoon samoin sanoin:
Eilen eräs hoitaja sanoi etteivät lääkärit puhu potilaan kanssa tämän ennusteesta ellei potilas itse kysy. Mutta miten ihmeessä potilas pystyisi kysymään? Jotta voisi kysyä, pitäisi kai olla niin terve että kykenisi nousemaan sängystä ja tarraamaan lääkäsin takinliepeeseen kierron aikana? Ja kuka sitä paitsi haluaisi kokonaisen ventovieraiden lauman edessä kysellä elämän ja kuoleman kysymyksistä ?(s. 56).
Eeva Kilven ajatelmien ja runojen kokoelma Kuolinsiivous (WSOY  2012) teki minuun suuren vaikutuksen. Olen lukenut verrattain vähän Kilven tuotantoa, tässä suhteessa minulla on runsaasti paikkaamisen varaa. Kilven lailla äitini oli karjalaisia evakkoja ja äitini rakasti ja ihaili Kilpeä suuresti. Lapsuuteni Tapiolassa hän asui aika lähellä ja muistelisin nähneeni hänet aika usein kävelyllä suuren mustan koiransa kanssa.
Erään toisen runon lisäksi rakastuin etenkin tähän:

Maaliskuu

Kun olen kuollut 
palata kerran vielä
kenenkään huomaamatta tänne mun suo

omalle paikalle
keittiön pöydän ääreen
äitini vanhan keittokirjan luo.

Tahtoisin vielä viimeiset hyvästit heittää
rakkaille resepteille joita en enää nää,
lehteillä sivuja joita siirappitahrat peittää
ja joilta muskotintuoksua leviää.

Tahtoisin vielä hiljaa lukea läpi 
kaikki ne reseptit joita en toteuttaneeksi tullut
kun turhat ja hullut
toiveet ja päähänpistot
minulta veivät 
ajan ja voimat,

ne eivät.

Kotona monet asiat jatkuvat pikkuhiljaa lähestulkoon entisellään. Kuningas Mesilim on päästetty esikoisen sänkyyn nukkumaan... Olen melkein saanut luettua yhden Firenzen maisemissa tapahtuvan dekkarin, josta meinaan postata seuraavaksi... Ja ensi viikon lopussa on tiedossa assyriologille aivan uudenlaisia maisemia.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Fragmentteja keväältä ja viime päiviltä

Sunnuntai, ensimmäinen kesäkuuta. Assyriologi ihmettelee mihin kevät katosi, vaikka toisaalta tietääkin sen kuluneen matkojen ohessa anoppilassa Oulussa, pendolinossa Helsingin ja Oulun välillä,  kahden sairaalan käytävillä ja huoneissa. Kuningas Mesilim on tyytyväinen, koska emäntä taitaa nyt ensi viikonloppua lukuunottamatta pysytellä muutaman kuukauden hänen lähettyvillään, eli kesän matkoille koiruus pääsee mukaan (vaikka seuraava matka Turkkiin onkin jo suunnitteilla). Ja ehkä väsymyskin pikku hiljaa pyyhkiytyy pois kasvoilta.
Pari päivää olemme kulkeneet tuttuja kävelyreittejämme. Perjantain sykähdyttävä kokemus oli rannan vanha omenapuu, joka vuosi sitten tuotti vain pari hassua kukkaa. Nyt se oli innostunut kukkimaan hulvattomasti.
Kirjoja olen lukenut harvakseltaan, aika ja keskittymiskyky ovat olleet kortilla, ja kirjoistakin vain harva on sellainen, josta innostuisin postaamaan. Yritin kovasti antaa Alice Munron novellikokoelmalle Kallis elämä (Dear Life, käännös Kristiina Rikman, Tammi 2013) mahdollisuuden, mutta jälleen kerran minun oli todettava, että lyhyet kertomukset eivät vain jostain syystä sovi lukijaluonteelleni. Lisäksi kertomuksessa Admundsen (s. 35-71) minulla oli tunne, että kaksi henkilönnimeä (Katy ja Mary) menivät iloisesti sekaisin, mutta saattaa tietysti olla, että lukemiseni herpaantui enkä oikeasti tajunnut jutusta juuri mitään. Olen myös erittäin huono lukemaan käännöksiä, teen sitä tätä nykyä ani harvoin -- on mahdollista, että Munron kauniiksi kehuttu kieli olisi puhutellut minua alkukielellä enemmän. Tänä keväänä olen lukenut yhden toisen englannista suomeksi käännetyn romaanin ja sain sen jopa luettua loppuun. Yritän postata siitä(kin) tässä kesän aikana.
Myös romaanien kiinnostavuus on minulla erittäin usein riippuvainen myös siitä miljööstä ja aikakaudesta minne tarina sijoittuu. Munron kanadalaismaisemat eivät kiehdo minua, kaikki eurooppalaiset, lähi-itäläiset ja turkkilaiset paikat sen sijaan sitäkin enemmän. Istuessani vaikkapa bussi- ja lentoasemilla, kulkiessani kujilla ja toreilla näen ihmisiä, joille pääni alkaa heti keksiä elämänkohtaloita ja kummallisia sattumuksia. Miksi yllä olevan kuvan turbaanipäinen herra oli Gaziantepessä astumassa lentokoneeseen?
Opiskelijaekskursion iloja oli nähdä oman opiskelijan innostuneisuus omaa tutkimusaihettaan kohtaan. Koko ryhmä oli motivoitunut ja reipas, tiukasta aikataulusta huolimatta. Tietääkö kukaan muuten romaania, jossa ollaan opiskelijoiden kanssa opintomatkalla? Vinkkejä otetaan vastaan.