Mitä luin tänään: Linn Ullmann, Rauhattomat

Kun Pilatuksesta postaaminen kesti kohtuu kauan, on assyriologi ehtinyt tässä välissä lukea useammankin romaanin. Joululahjakirjaostoksilla nappasin itselleni Linn Ullmannin Rauhattomat (Like 2016). Käännöksestä vastaa Katriina Huttunen ja tein ensimmäisen kerran pitkään aikaan sellaisen poikkeuksen, että luin norjankielistä kirjaa suomeksi -- Knausgårdinikin olen nauttinut ruotsinnoksina, koska olen eräänlainen käännöslukutaidoton. Huttusen käännöksiä on kuitenkin kehuttu niin vuolaasti, että luotin hänen rooliinsa viestin välittäjänä. Luin suurella mielenkiinnolla ja pidin lukemastani.

Tunnustaudun kaikenlaisen elämäkerrallisen kirjallisuuden suurkuluttajiin. Ei ole väliä onko kirja tiukan tieteellinen biografia, kevyt muistelmateos tai sitten vahvasti omaelämäkerrallinen teksti, jonka alaotsikoksi on laitettu "romaani". Viimeksimainittuja yhdistää usein se piirre, että ne eivät tekstin rakenteen puolesta useinkaan ole "kunnon" kaunokirjallista tekstiä, mutta jostain syystä, usein ehkä yksityisyydensuojan vuoksi, niitä kutsutaan romaaneiksi. Romaanin leima antaa kirjoittajalle vapauden muunnella "totuutta" ja liuttaa henkilöt sekä tapahtumat fiktion maailmaan. Erinomainen esimerkki kirjasta, joka ei omasta mielestäni ole kaunokirjallinen teos, on Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011) (tästä postasin täällä), muitakin esimerkkejä on. 

Ullmannin Rauhattomat lukeutuu myös omaelämäkerrallisiin romaaneihin. Se kertoo hänen omalla suullaan hänen omasta elämästään, hänen vanhempiensa elämästä ja sitten vielä erityisesti hänen isästään, elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista (1918-2007), tämän vanhenemisesta ja kuolemasta. Kaikki tietävät myös Ullmannin äidin, huikean kauniin näyttelijä Liv Ullmannin (1938- ). En tästäkään tekstistä löydä puhdasta romaanin rakennetta, mutta se ei haittaa: Ullmann itse tunnustaa sen, että muistot muuttavat muotoaan, haalenevat, ja ihmisen mieli pistää omiaan. Pidän hänen asenteestaan, niin moni muu uskoo "muistavansa" kaiken, pienintä yksityiskohtaa myöten. Mitään vartavasten keksittyä sisällössä ei sitten kuitenkaan taida olla. Ja kirjoittaa Ullmann osaa, hän ottaa lukijansa mukaan aikamatkalle esimerkiksi omaan lapsuuteensa ja näen edessäni nyt värinsä muuttaneet valokuvat kotialbumeissa, kaiken sen sinällään arkisen miljöön Fårön saarella. Olen mukana osaksi siksi, että vain vajaa vuotta vanhempana osaan eläytyä moniin kuvattuihin tilanteisiin.

Se miten Ullmann kuvaa itseään, lapsena, nuorena ja aikuisempanakin, antoi minulle useissa kohdin samaistumisenaihetta. Kirjan tyttö on langanlaiha ja pitää karttojen piirtämisestä ja listojen laatimisesta. Aina kun äiti on työmatkoillaan tai ylipäätään poissa, pieni tyttö ikävöi häntä suunnattomasti. Niin minäkin tein lapsena, laskin päivät ja yöt, aika ei tuntunut kuluvan millään. Tuliaiset olivat toissijaisia, pääasia että äiti oli jälleen läsnä.

Rauhattomissa pidän erityisesti siitä, että Ullmann ei sorru tähtikulttiin vaan tuo vanhemmistaan esille myös vähemmän imartelevia puolia. Äiti... 

piti tytöstä eniten silloin kun tämä nukkui. Ihana pikku tyttöni. Hereillä ollessaan tyttö oli aina kimpussa ja takertui liikaa (s. 26).

Isälle lapset, vaikka heitä oli monta, eivät olleet tärkeintä. Ja huolimatta siitä, että Ullmann suree vanhempiaan hän ei sorru syyttämään tai katkeroitumaan. Hän ei ollut vanhemmilleen ykkösprioriteetti, mutta häneltä löytyy sydämen viisautta yrittää ymmärtää heidän valintojaan ja tekojaan. Edelleen hitaasti hiipuvan isän kuvaus koskettaa, etenkin jos on joskus kokenut edes häivähdyksen jotain samaa. 

Tuona kesänä kaikki liittyi kuolemaan, viimeinen suuri työ, kuolema nojasi elämään, elämä nojasi kuolemaan, hän heräsi aamulla ja nukahti illalla, ja hän kuoli koka päivä vähän lisää. Sydän löi, mutta poissaolo oli suunnaton (s. 258).

Ja sitten nuo muistikirjat. Eräästä Bergmania käsittelevästä dokumentista tiesin jo, että elokuvaohjaaja kirjoitti käsikirjoituksensa aina keltaiselle paperille (Sylvia Plath käytti runoihinsa aina vaaleanpunaista). Muistikirjat olivat sinisiä:

Kirjat ovat täynnä hänen muistiinpanojaan ja vanhoja perhekuviaan. Isä tutki jatkuvasti valokuvia suurennuslasilla, hän leikkasi kuvia albumeista, liimasi niitä muistikirjoihinsa (hänellä oli satoja muistikirjoja, itse hän kutsui niitä työkirjoiksi) ja kirjoitti sinne missä oli tilaa. Välillä hän raapusti jotakin suoraan kuvan päälle (s. 129).

Fårön talossa lapsilla oli myös lupa kirjoittaa seiniin ja oviin. Bergman itse alkaa kirjoittaa vanhoilla päivillään huonekaluihin ja seiniin. Oikeasti kiehtovaa, vaikka Ullmann ei sen enempää lähdekään analysoimaan näiden tapojen merkitystä.

Rauhattomat oli vaikuttava ja antoi kimmokkeen tutustua myös Ullmannin aikaisempaan tuotantoon, en ole vielä ollut edes lievän kiinnostunut hänen muista romaaneistaan. Huomenna palataan mukavaan ja mielenkiintoiseen arkeen, tiedossa on esimerkiksi Tieteen päivät, aiheena vapauden rajat!

Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Pilatus

Kun assyriologi kolme vuotta sitten kirjoitti Asko Sahlbergin Herodes -romaanista, pomppasi postaus hyvin nopeasti blogini suosituimmaksi ja on pysynyt siellä tähän päivään saakka. Oli siis itsestäänselvää pyytää myös Sahlbergin uudesta antiikin Rooman valtakuntaan sijoittuva Pilatus (Like 2016) kustantajalta, olen vannoutunut muinaisuuteen sijoittuvien historiallisten romaanien ystävä. Luin Pilatusta hitaasti nautiskellen, se toimi juuri sellaisena "irtiarjesta!"-romaanina, jotka ovat minulle aivan ehdoton henkireikä tässä varjojen maassa, Tasavallan Presidenttiä lainatakseni.

Pilatuksessa Sahlberg palaa Herodeksen tapahtumapaikoille ja aihepiiriin eli ajanlaskumme alun Välimeren maihin. Rooman imperiumin prefekti Pontius Pilatus, joka vilahtaa myös Herodeksessa, nostetaan kertomuksen päähenkilöksi ja hänen uraansa sekä kasvukertomustaan luodataan nuoruusvuosista vanhuuteen saakka. Tarina maalaa kankaalle ensin Palestiinasta takaisin Roomaan matkanneen virkamiehen, joka alkaa kerrata elämäänsä hyvin perinteisin, mutta silti taidokkain kertomuksellisin keinoin. On  hispanialainen nuori mies, joka sijoitetaan Teutoburgin metsään Publius Quinctilius Varuksen sotajoukkoihin. Ja mitä sitten tapahtui, juonipaljastuksia tässä tekemättä. Pilatuksen historiallisessa hahmossa on erityistä se, ettemme tiedä tästä roomalaisesta virkamiehestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, mitä Uusi Testamentti antaa ymmärtää. Pilatuksesta ei 1960-luvun alkuun saakka ollut säilynyt yhtäkään aikalaisdokumenttia -- hänen henkilönsä historiallisuutta ei voitu siis aukottomasti todistaa. Caesaerea Maritimasta löydetty kivipiirtokirjoitus kuitenkin tukee Uuden Testamentin kertomusta prefektistä, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan.

Kuvalähde: Wikimedia Commons/BRBurton

Koska emme tiedä Pilatuksen elämästä periaatteessa mitään, jättää se luonnollisesti kirjailijalle mitä otollisimman valkoisen maalauspohjan  -- kukaan muinaistutkija ei voi tulla sanomaan, ettei tuo tai tämä käänne sujunut näin. Kehykseksi ja autenttisen taustan aikaansaamiseksi Sahlberg käyttää kuitenkin kokonaisen patteriston muita roomalaisia, joista säilyneet kirjalliset lähteet ja niiden luova käyttö auttavat luomaan "uskottavan" miljöön. Aikakauteen ja tapahtumiin sukeltaa, eikä mikään pahempi anakronismi tai kauneusvirhe (ks. kuitenkin alla!) palauta lukijaa takaisin maanpinnalle. Mitä tulee Rooman keisareihin, pohjautuvat monet yksityiskohdat ja luonnehdinnat tunnettuihin antiikin auktoreihin, erityisesti Sahlberg näyttäisi lukeneen juoruilevaa Suetoniusta. Se että Suetonius ei varmaankaan anna meille todenmukaista kuvaa esimerkiksi Tiberiuksen irstaaksi väitetystä elämästä Caprin huvilalla, tuodaan ilmi Sahlbergille ominaiseen älykkään vihjailevaan tyyliin:

Orjaa seuratessani pälyilin uteliaasti ympärilleni. Kuljimme halki salien ja huoneitten, joissa ei ollut mitään ylellistä. Ne vaikuttivat päinvastoin karusti kalustetuilta ollakseen Rooman imperiumin hallitsijan koti. Paljon huhuttuja rivoja patsaita ei näkynyt missään, ja kun astuimme ulos ja ohitimme ison altaan, siellä ei polskinut yhtään keskenkasvuista poikalasta (s. 335).

Viehätyin suuresti myös siitä tavasta miten Sahlberg sitoo Pilatuksen aikalaisen Marcus Gavius Apiciuksen tarinaansa:

Seianus vei minut tapaamaan suojelijaansa Marcus Gavius Apiciusta. Hän osoittautui mieheksi, jonka nautinnonhalu uhosi hänen jokaisesta hyvinvoivasta rasvapoimustaan. Hän tarjosi meille palatsissaan suupaloiksi flamingonkieltä ja kertoi harras ilme kasvoillaan, miten hän oli alkanut lihottaa maatilansa sikoja kuivatuilla viikunoilla ja teurastuttaa ne juottamalla niille niin paljon hunajalla maustettua viiniä, että ne kaatuivat kuolleina maahan (s. 66).

Herkkusuu Apicius oli myöhäisantiikin aikana käsite -- hänen nimeään kantaa kokoelma ruokareseptejä, jotka löytyvät myös suomeksi käännettyinä kirjassa T. Elo/H. Laaksonen/E. Valjakka, Apicius, roomalainen keittokirja (SKS 2002). Tämä on erinomaisen kauniisti kuvitettu ja taitettu teos, jota jo ennen joulua yritin kotikirjastostani löytää -- olinhan puolisoni kanssa antanut sitä useamman kappaleen lahjoiksi... Järkytykseksi oli todettava, ettemme itse omistaneet Apiciusta! Helpotuksen tuskaan toi kirjan löytyminen joulun jälkeen anoppilasta Oulusta, emme ole siis aivan jääneet ilman roomalaista keittokirjaa!

Mutta millainen mies tämä Sahlbergin Pilatus sitten on? Pilatus ei ole sinänsä paha (vaikkakin itsekäs ja omahyväinenkin), eikä vallanhimoinen, toisin kuin ystävänsä Seianus, jonka kanssa hän joutuu moraaliseen ristiriitaan. Pilatus on surullinen ja traaginenkin hahmo, tahattomasti tapahtumien polttopisteeseen ajautunut -- hän suhtautuu myötämielisesti Jeesukseen, pitää häntä hieman hurahtaneena, mutta sinänsä harmittomana puuseppänä. Pilatus yrittää myöskin ymmärtää vaimoaan Claudia Proculaa ja vaimon kiinnostusta Jeesuksen oppeja kohtaan. Mikä symbolinen arvo on balsamipuisella vaatekaapilla, jonka Pilatus tilaa Jeesukselta?

Kun kaappi valmistui, se oli hyvänlaatuinen ja kaunis kapistus. Jeshua oli kaivertanut sen kulmalistoihin orjanruusureliefin ja oviin kaksi helleenien kirjainta, alfan ja omegan. Hän selitti, että nuo kirjaimet merkitsivät alkua ja loppua, mikä tuntui minusta tarpeettoman juhlavalta koristeelta kaapissa, jossa säilytettäisiin naisen hepeneitä... (s. 261-262).

Jäin miettimään kuinka paljon pilatuksia on omien aikalaispäättäjiemme keskuudessa? Ajopuina asemiinsa joutuneita, pieniä ja heikkoja sieluja, jotka yrittävät toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta jotka jälkeenpäin joutuvat pakenemaan virhearviointiensa ja huonojen päätöstensä aikaansaamia kalabaliikkeja. Vastuunkanto on näissä piireissä tuntematon käsite. Onnistuuko Pilatus pelastamaan oman nahkansa? Lukekaa kirja niin saatte vastauksen.

Koska rakastan Roomaa, en voinut olla huomaamatta sitä seikkaa, että Sahlbergin Pilatus vihaa sitä ja halusi sieltä pois. Tämä oli se syy, miksi Pilatus järjesti itselleen viran kaukaa periferisestä Palestiinasta. 

Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut (s. 211).

Pilatuksen tekstin taso vaihteli vaikuttavasta taituruudesta hieman onnahteleviin suvantoihin -- jälki ei ollut niin viimeisteltyä kuin Herodeksessa. Ainoa suuri ärsytyksen aihe oli muutama maantieteellisen nimen kirjoitusasu: ei saa kirjoittaa Cilicia vaan pitää kirjoittaa Kilikia, Cappadocia on suomeksi Kappadokia ja tietysti Antiokia (eikä Antiochia)! Muutoin ei huomautettavaa, olen jälleen aika myyty. Sahlberg lunastaa paikkansa muinaisiin aikoihin sijoittuvan historiallisen romaanin kärkikirjoittajien joukossa, tästä ei ole enää pienintäkään epäilystä. Sahlbergin jälkeen voisin tarttua seuraavaksi Tatu Vaaskiven Yksinvaltiaaseen, on kiinnostavaa nähdä miten Tiberiuksen persoonaa käsiteltiin toisen maailmansodan aikana. Ja jälleen vieno toive Sahlbergille: lisää tällaista!

Arvonta suoritettu: kuka saa Assurin kehrän?

Viikko sitten, postaukseni yhteydessä lupasin arpoa ylimääräisen kappaleeni Lauri Eirolan juuri ilmestynyttä Assurin kehrää (Like 2015). Eilinen sunnuntaipäivä kului kuitenkin rattoisasti Mäntässä: pääsin vihdoin sukeltamaan Muinais-Mänttään ja sen huikeisiin salaisuuksiin. Sen vuoksi tämä arvonta hieman viivästyi, sillä olin illalla reissusta ja kokemuksista sen verran uupunut, etten jaksanut ryhtyä toimiin.

Arpaonni suosi tällä kertaa Kari Hintsalaa, joka pitää mielenkiintoista Kapioneeri-historiablogia. Eli lähetä Kari postiosoitetta niin laitan kirjan Sinulle postiin vielä tämän viikon aikana! Olisi ollut mukavaa jos olisin voinut lähettää kirjan kaikille arvontaan osallistuneille, se tunne tuli kun arpominen tuli suoritettua. Mutta kenties tässä kevään ja kesän aikana tulee tarvetta luopua joistain kaksoiskappaleista tai muistakin, nyt syntyi ajatus siitä, että voisin blogini kautta löytää niille hyviä koteja ja lukijoita, vaikkei välttämättä arpomalla. Katsotaan.

Seuraavassa postauksessa luvassa muinaismänttää, mitäpä muuta!

Lauri Eirola, Assurin kehrä & kirja-arvonta!

Assyriologille kävi viikko sitten hassusti: oli puhunut joskus vuoden alussa puolisolleen, että aikoo pyytää Likestä kopiota Lauri Eirolan esikoisromaanista Assurin kehrä (2015), se kun tietysti kiinnostaa kovasti, ja samana päivänä kun posti toi saapumisilmoituksen paketista, kiikutti myös puoliso ex tempore samaisen kirjan kustantamon kaupasta. Oli nähnyt sen siellä ollessan kuopuksen kirjatoiveasioilla ja muistanut ilmeisesti vain sen, että halusin opuksen lukea...

Eli nyt KIRJA-ARVONTA: kommentoikaa tätä postausta kommenttiosioon niin arvon viikon päästä ylimääräisen kopioni tätä jännittävää kirjaa!

Nostan hattua esikoiskirjailija Eirolalle:  hän on erittäin rohkeasti sijoittanut tarinansa ajanjaksoon ja alueeseen, josta Suomessa on alan huippuasiantuntemusta: Simo Parpola (1943- ) on assyriologian suurimpia nimiä maailmassa ja hänen perustamansa säätiön puitteissa jatketaan The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin julkaisusarjoja. Kaikki suomalaiset assyriologit varmaankin mielenkiinnolla lukevat kirjan ja kiinnittävät huomionsa lukuisiin pikkuasioihin punniten niiden autenttisuutta.

Mutta ensin hetkeksi itse tarinaan ja sen juoneen: Assurin kehrä on perinteistä seikkailugenreä. Päähenkilö nuori mies Naramu, menestyneen sepän poika, joutuu Assurin kaupungin kukistuessa (614 eaa) ensin meedialaisten ja sitten babylonialaisprinssi Nebuchadrezzarin orjaksi. Naramun elämä on tapahtumarikasta ja vaiheikasta, on lannanluontia, kidutusta, myrkkyjuomia, leijonanmetsästystä, taistelua ja muutama väkivaltainen kohtaus, esimerkiksi kastrointi. Hyvässä tarinassa on myös kaunis nuori nainen, totta kai. Kirjan tapahtumat päättyvät paria vuotta myöhemmin assyrialaisten pääkaupungin Niniven tuhoon (612 eaa). Lukukokemus oli viihdyttävä, ei hirvittävän syvällinen ja pituus oli kutakuinkin sopiva: ei liian lyhyt, mutta en ole varma olisinko jaksanut pysyä mukana esimerkiksi sata sivua pitempään. 

Merkitsemieni kohtien määrä tekstissä oli suuri -- muinaisuuteen sijoittuvia romaaneja en osaa lukea ainoastaan kaunokirjallisuutena (vaikka osaan kyllä samalla myös nauttia kauniista kielestä), vaan ammattipaheeni on tarkastella yksityiskohtia niiden uskottavuuden perusteella. Ammattipahe on myös se, että tunnistaa oikeat arkeologiset löydöt tai muinaiset tekstit, joita kirjailija on käyttänyt fiktiivisen kertomuksensa materiaalina. Tieteellisten lähteiden "bongaaminen" on oma erityinen (ja minusta sekä hauska että nautinnollinen) taso lukea historiallisia romaaneja. Eirolalle voi antaa täyden tunnustuksen, hän on oletettavasti lukenut suuren määrän kirjallisuutta ja syvällisesti perehtynyt aikakauteen ja sen ominaispiirteisiin. Suurimmaksi osaksi hän myös onnistuu luomaan tunnelman ja ilmapiirin, joka myös assyriologille maistuu ja tuoksuu muinaiselle valtakunnalle.

Heti ensimmäisistä sivuista lähtien Eirolan kuvauksissa on kuitenkin piirteitä, jotka saivat minut hieman nikottelemaan tai ainakin lievästi hymyilemään. Suuremmissa assyrialaisissa yksityistaloissa oli sisäpihat, se on totta, mutta minun korvaani vesialtaat ja/tai lammikot kultakaloineen kuulostaa kovin roomalaiselta... Samoin sisäpihoilla kasvavat kukat? Samalla sivulla perheen lapset laitetaan iltakylpyyn, sekin kovin anakronistista, vaikka osassa taloissa onkin tiloja, joiden oletetaan olleen kylpyhuoneita (s. 14). Dannulla, Naramun veljellä, on Ninivessä "kaksi kivirakennusta" (s. 301) kun kuninkaiden palatsitkin olivat tiilestä rakennettuja ja vain edustustilat ym. kivilevyin eli ortostaatein vuorattuja. 

Monissa roomalaiseen aikaan sijoittuvissa romaaneissa ja dekkareissa on henkilönnimiin liittyviä heikkouksia, kirjailijat kun harvoin jaksavat oikeasti perehtyä praenomen/gentilicium/cognomen -- nimenmuodostuksen hienouksiin. Eirola on luultavasti henkilögalleriaansa rakentaessaan käyttänyt hyväkseen niinikään The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin prosopografista hakuteosta The Prosopography of the Neo-Assyrian Empire, niin että nimet ovat täysin uskottavan kuuloisia ja osalle löytyy suorat vastineet hakuteoksesta (ilman että romaanissa esiintyvät henkilöt olisivat historiallisia). Pientä haparointia on siinä, mitkä moniosaisista assyrialaisista tai babylonialaisista nimistä kirjoitetaan yhteen ja mitkä ei. Kuninkaiden henkilönimet esiintyvät niiden myöhemmissä, esim. kreikkalaisissa kirjoitusasuissa, siksi esimerkiksi Babylonian prinssi ja myöhempi kuningas on Nebuchadrezzar (kirjoitetaan myös Nebuchadnezzar ), vaikka nuolenpääteksteissä nimi on muodossa Nabû-kudurri-uṣur. Kuninkaiden ja muiden "suurten" nimistä on kuitenkin muodostunut juuri tällaisia konventioita ja niitä käytetään yleisesti myös tieteellisissä teksteissä.

Assurin kehrä vilisee myös muinaisen Assyrian ja Babylonian materiaalista kulttuuria. Eirola yrittää parhaansa loihtiakseen lukijan mieleen kaupunginmuurit, niiden portit, reliefien aihekuvia. Tässä voisin lähteä oikomaan joitakin pieniä epätarkkuuksia, mutta oikeastaan niillä ei ole väliä kirjan kokonaisuuden kannalta. Uskottavuutta kyllä nakertaa hieman se, että sekä Babylonissa että Ninivessä kaikki kulkemiset ja muut kirjataan savitauluille -- tällä hetkellä kun tiedämme, että yhä suurempi osa päivittäisistä logistiikkaan ym. liittyvistä muistiinpanoista tehtiin 600-luvulla eaa todennäköisesti joko papyruksille tai vahapinnoitteisille puutauluille, aramean kielellä. Arameaa ei siis käytetty ainoastaan suulliseen vaan myös kirjalliseen kommunikaatioon, sekä Assyriassa että Babyloniassa.

Kuten alussa jo mainitsin, Assurin kehrä on enemmän seikkailukertomus kuin syvällinen pohdinta ihmiskohtaloista Assyrian valtakunnan tuhon päivinä. Eirolalla on kuitenkin yritystä ujuttaa mukaan joitain mesopotamialaisen kirjallisuuden teemoja, näkyvimpänä esimerkkinä on kertomus hurskaasta kärsijästä (s. 163-164), jonka eri versiot T. Oshima on vastikään koonnut kirjaksi. Tämä aihe esiintyy myös Vanhassa Testamentissa Jobin kirjassa. Kenties tässä kiteytyy tarinan sanoma -- oikeudenmukaisuuden logiikka jumalilla on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen itse katsoisi "ansaitsevansa". Tämän kanssa meidän on varmaan kaikkien kamppailtava, myös tänään, jolloin uutiset assyrialaisten muinaismuistojen tuhosta ja ihmisten kuolemista terroristijärjestön käsissä on jokapäiväisiä.

Astuimme sisään, ja entisaikojen kuninkaiden muisto ympäröi meitä joka puolella. Pölyn peittämissä pintareliefeissä muinaiset hallitsijat ajoivat sotavaunuja, piirittivät kaupunkeja ja kuljettivat valloitetun maan asukkaita pakkosiirtolaisuuteen. Nuolilla lävistetyt leijonat tuijottivat ohi käveleviä kuolevaisia basalttisilmillään. Niiden muuttumattomissa ilmeissä näkyi ajatonta surua (s. 304). 

Suosittelen Assurin kehrää kaikille, joita kiinnostaa muinainen Assyria, historian kuvaaminen fiktiona ja tietysti vetävä juoni.

Suomalaisen kaunokirjallisuuden "alennustila".

Assyriologi on siirtynyt mökille Kuusamoon. Mäntän Serlachius-museoiden ja Oulun kautta. Mäntän museovierailusta postaan varmasti myöhemmin, nyt vain lyhyt toteamus siihen, että suomalainen kaunokirjallisuus on alennustilassa. Ei ehkä romaanien kirjallisen tason vuoksi, mutta jotain kustannus-, kirjakauppa- ja kuluttajakentällä mättää. Käväisimme eilen Oulun Akateemisessa Kirjakaupassa ja sielläkin oli  vielä alennusmyynti.

En ole mikään kotimaisen kaunokirjallisuuden suurkuluttaja -- normaalisti saan pari uutuusromaania (joita yleensä myös itse toivon) joululahjaksi, enkä ole esimerkiksi vieläkään lukenut Riikka Peloa, Pauliina Rauhalaa tai edes Kjell Westön uusinta. Ulla Lundbergin Jään lainasin vuosi sitten anoppilan kirjastosta lukemiseksi tänne mökille ja nautin siitä kovasti. Akateemisessa minun oli suorastaan pakko hankkia nämä kolme kotimaista romaania, joiden kaikkien lähtöhinta on alle kaksi vuotta sitten ollut 30 euron tietämillä. Nyt punaisista hintalapuista sain vielä 60% alennuksen, eli maksoin kolmesta kovakantisesta reilut kymmenen euroa. Hirvisaaren romaani ilmestyi viime vuonna. Olen tietysti iloinen, että sain kirjoja näin halvalla -- Pulkkista aloittelin jo tänä aamuna ja se vaikuttaa yllättävän hyvältä, Hirvisaaren ensimmäisen Katariina-romaanin ostin niinikään alennusmyynnistä ja sen luin viime kesänä, Oksasta en ole lukenut vielä lainkaan, saa nähdä jääkö tämä kesken. MUTTA: ihmettelen kuka enää viitsii ostaa romaaneja normaaliin hintaan jos malttaa odottaa kirjaa vajaan vuoden ja ostaa sen sitten pilkkahintaan? En usko, että divaritkaan pystyvät tällaiseen hinnoitteluun näin uusista kirjoista. Jotenkin veti mielen surulliseksi, täytyisi varmaan ostaa enemmän normaalihintaisia kirjoja...

Kuusamossa odotti oma biitsi, seesteinen tunnelma ja maariankämmekätkin kukkivat rannassa... Paratiisi.

Athenen synty: Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi

Sain joululahjaksi Linda Boström Knausgårdin romaanin Helioskatastrofi (Like 2013). Kiinnostuin kirjasta syksyn mittaan sen vuoksi, että monet kirjabloggarit (mm. Sara, Maria ja Marjatta) kirjoittivat siitä ja se näytti sisältävän viittauksia antiikin Kreikan mytologisiin kertomuksiin.

Tarina alkaa sillä, että 12-vuotias tyttö nähdään alastomana poistuvan yksinelävän Conrad -nimisen miehen talosta kun hänet haetaan ambulanssilla mielisairaalaan. Tyttö itse kuvaa syntymäänsä Conradin päästä: Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä (s. 7). Tässä on tyttö, joka ei tiedä mitä on tulla maailmaan äidin synnyttämänä, hän ei tiedä mitä on ollut uinua ja hiljalleen kehittyä leppeässä lapsivedessä. Täydessä kiiltävässä sotavarustuksessa hän astuu isänsä päästä: Minä en halua muuta kuin seistä näin yhdessä isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär (s. 7).

Kreikan mytologian viisauden ja järjen jumalatar, Ateenan kaupungin suojelija syntyi juuri samalla tavalla isänsä ylijumala Zeuksen päästä. Ensimmäinen, joka kuvaa Athenen genesistä kirjallisesti on Hesiodos (n. 700 eaa) runoelmassaan Jumalten synty (Theogonia) (Päivi Myllykosken erinomaisesta suomennoksesta (Tammi 2003) on kirjoittanut Maijastina Kahlos täällä), ja sama aihe esiintyy kuvataiteessa 600-luvulta eaa lähtien. 

Tyttö kantaa mukanaan kypärää, jota hänen ympärillään pyörivät ihmiset eivät näe. Muu sotavarustus on piilossa Conradin talossa, eikä hän pääse niitä sieltä hakemaan. Tyttö sijoitetaan helluntaiseurakuntaan kuuluvaan perheeseen ja häntä aletaan kutsumaan nimellä Anna.  Kouluun häntä ei päästetä -- viisauden ja järjen jumalatar ei tietysti tarvitse mitään opetusta. Sen sijaan Annalla havaitaan kielillä puhumisen lahja (vaikka se olisikin vain kreikkaa) ja hän saa esiintyä paikallisen seurakunnan kokouksissa kunnes romahdus vie hänet hoitolaitokseen. Muitakin yhtymäkohtia Athene-jumalattareen on, kuten se, että Anna tekee kotona ristipistotöitä Athenen ollessa myös naisten käsitöiden suojelija. 

Romaani on tiivis ja teksti erittäin huolellisesti muotoiltu, kaikkiaan erittäin nautittavaa luettavaa. Mutta huolimatta siitä, että tiesin etukäteen etsiä yhteyksiä kreikkalaiseen mytologiaan, en usko että sisältö avautui minulle kokonaisuudessaan. Tätä kirjaa täytyy lukea useamman kerran, se kuvaa vaikuttavasti ainakin sitä, kuinka "jumalaisuus" ja mielisairaus ovat sielunveljiä ja kuinka herkät lahjakkuudet usein suistuvat henkisesti raiteiltaan jos heidän kykyjään käytetään väärin. Nerouden ja hulluuden välissä on veteen piirretty viiva, niinkuin asiantilaa on usein kuvattu.

Lopuksi muotoseikka: kirjoitetaanko jumalattaren nimi suomeksi Athena vai Athene? Molempia kirjoitusasuja näkee. Koska tämän hetken paras antiikin hakuteos, P. Castrén/L. Pietilä-Castrén, Antiikin käsikirja (Otava 2000) kuitenkin kirjoittaa nimen Athene, minäkin käytän sitä tässä.