Usein mietin mitä ajattelisit elämästäni tänään, äitini, siellä jossain. Olisit täyttänyt nyt Aleksis Kiven päivänä 81 vuotta.
On lokakuu, tasan 42 vuotta sitten pääsit osallistumaan vuosisadan bileisiin, kaukana täältä, satujen prinssien ja prinsessojen maassa. Juhlia varten tapiolalainen ompelija ompeli Sinulle kaksi pukua, lahjaksi saamistasi Damaskoksen damastikankaista. Muistan ompelijan asunnon ja sen Aku Ankan, jota luin kun sovitit pukuja. Jos tätä kutsua ei olisi kuulunut, prameat kankaat olisivat luultavasti jääneet käyttämättä.
Upeita kankaita on kudottu Damaskoksessa ilmeisesti jo vuosituhansia ja saattoipa tämänkin assyrialaiskuninkaan asu olla damaskoslaisesta kankaasta ommeltu ja moninaisin tupsuin koristeltu vaikka assyrialaiset olivat toisaalta itsekin kuuluisia tekstiileistään.
Rakastan näitä pukuja. Niissä on mennyt maailma, mennyt aika, minulle myös häivähdys Farah Dibaa, juhlien emäntää. Käyttäisinkin niitä, mutta koska mittoihin aikoinaan ommeltu, ne eivät minulle sovi. Jossain välissä teini-ikää kasvoin ohi.
Yhtään valokuvaa ei ole meille säilynyt missä kauniina poseeraisit nämä puvut päälläsi. Niitä on jossain maailmalla, ehkä, muiden juhlijoiden albumeissa tai laatikoiden pohjilla negatiiveina. Elämän todistuskappaleet hajoavat pieniksi fragmenteiksi, joista ei koskaan enää rakennu ehjää kokonaista kuvaa. Tänään silitän silkkiä ja muistan Sinua rakkaudella. Painan nenäni brokadiin ja palaan lapsuuteen...
Sinäkin äitini, varmaankin surisit tänään sekä damaskoslaisten että kaikkien kaupungin kankaankutojien puolesta.
