maanantai 30. joulukuuta 2013

Siniharmaan kaikki sävyt

Assyriologi lähettää terveiset Kuusamon epätavallisesta talvimaisemasta. Normaalisti täällä paukkuvat vuodenvaihteessa pakkaset, eilen ja toissapäivänä satoi silkkaa vettä...
Oleskelumme Kuusamossa alkaa aina vierailulla keskustan Prismassa, mistä ostetaan tietysti ruokaa.
Olemme perheen kanssa viettäneet myös jouluja täällä ja traditioksi on muodostunut pyörittää saapumisiltana pari vadillista lohisusheja. Kaksi vuotta sitten seisoinkin aatonaattona kalatiskin edessä ja pyysin nuorelta mieheltä ruodotonta lohta, jolloin hän totesi että ei meillä semmoista... Takanani oleva paikallinen herra totesi minulle pilke silmäkulmassa: "Rouva, ruodotonta kalaa ei ole olemassakaan." Minä vastasin siihen, että kyllä on, meillä kotona etelän Herkusta saa ruodotonta lohta! Keskustelu käytiin ihan ystävällisessä hengessä, jälkeenpäin nauratti kuitenkin ajatus siitä, että kylillä saattaa liikkua hassu tarina etelän rouvasta, joka keksi hinguta ruodotonta kalaa... Joka kerta Herkussa asioidessani olisi tehnyt mieli lähettää kuva Kuusamon Prismaan tuon ruodottoman lohen kyltistä. No, itse asiassa jo viime kesänä appi ja puoliso olivat Prismassa ostoksilla ollessaan huomioineet kalatiskillä komeilevan ilmoituksen samaisesta tuotteesta. Korvat höröllä kaupoissa kuunnellaan asiakkaan toiveita, minkä suurella tyytyväisyydellä panin merkille. Enää ei tarvitse itse nyppiä edes niitä isoimpia tikkuja kalasta. Nyt oli pakko käydä kuvaamassa tuo kyltti, jollaista pari vuotta sitten sai turhaan täältä etsiä.
Maisema täällä on suojasäiden vuoksi epätavallisen näköinen. Jäässä oleva järven pinnalla on vettä ja se näyttää siniharmaan kaikki sävyt. Valoa on erittäin vähän. Eräässä kohtaa rantaa oli myös paljasta hiekkaa.
Olin toivonut hulvattomia juoksukierroksia jäällä kuningas Mesilimin kanssa, mutta ainakaan ennen loppuviikkoa emme jäälle uskaltaudu, vaikka toisaalla siellä aamupäivällä näytti kruisailevan pari lumiskootteriakin.
Koiraa kaikki uusi kiinnostaa ja toisaalla myös pelottaa. Valoisan ajan jälkeen vetäydymme mökkiin ja Mesilimin lempipaikka on tietokoneella istuvan emännän syli.
Hyvää Uutta Vuotta!

torstai 26. joulukuuta 2013

Birger Kaipiainen & Harri Kalha, osa 1

Joulunpyhinä assyriologi on lueskellut lisää Harri Kalhan kirjaa Birger Kaipiaisesta (SKS 2013) ja niinkuin olen jo pariinkin otteeseen postannut, liittyy kirja EMMAssa olevaan näyttelyyn Kuriton kaunosielu. Kustantajan varastosta kirja on loppuunmyyty, mutta ainakin vielä ennen joulua sitä sai EMMAn myymälästä.
Kirjan teksti ei ole perinteinen biografia vaikka sen lyhyt ja ytimekäs nimi ehkä näin antaa ymmärtää. Itse asiassa Kalha käsittelee todella vähän Kaipiaisen elämää, omaan henkilökohtaiseen makuuni liian niukasti. Olisin etenkin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän Kaipiaisen mahdollisista ulkomaanmatkoista -- matkoilla me kaikki imemme itseemme mitä erilaisimpia vaikutteita.
En tähänkään postaukseen saa avattua kaikkia niitä mielleyhtymiä Kaipiaisen töiden ja muinaisten asioiden välillä -- etenkään kun pitäisi pakata tämä tietokone reppuun ja suunnata kohti pohjoisia ulottuvuuksia. Tyydyn siis tällä kertaa tähän kollaasiin: Kaipiaisen pulleamahaiset linnut ovat sukulaisia Keski-Turkissa kukoistaneiden muinaisassyrialaisten kauppakolonioiden kulttivaaseille.
Eläimenmuotoinen keramiikka on ollut varhaisista ajoista lähtien todella suosittua monissa kulttuureissa.
EMMAn näyttelyn keskeisimpiä esineitä on valtava koboltin- ja lapislasulinsiniseen verhottu joutsen, jonka valkoinen versio lahjoitettiin aikoinaan Iranin shaahille.

Kalhan mukaan Kaipiainan ei antanut politiikan tai nuorisoradikalismin häiritä työtään; hänelle lahjan pääkohde, kansainväliseksi mediahahmoksi noussut shaahitar oli ihailtu julkkiskaunotar ja Persian hovi edusti romanttista eksotiikkaa (s. 136-138)
Kalha kertoo myös, että Iranin vallankumouksen yhteydessä se (=lahjajoutsen) hävisi, varastettiin tai tuhottiin -- kenties se lyötiin jonkun kiihtyneen vallankumouksellisen toimesta tuusan nuuskaksi hovin rappion ja epätasa-arvon symbolina (s. 138). Tässä kohtaa olisin kiinnostunut tietämään, mitkä Kalhan lähteet ovat joutsenen häviämiselle: Teheranin lukuisia keisarillisia palatseja ei minun tietojeni mukaan juurikaan ryöstelty ja tänään osa niistä on julkisia museoita (= olen vieraillut yhdessä niistä) kaikkine prameine sisustuksineen. Viha ja tuhovimma keskittyi perinteiseen tapaan hallitsijapatsaisiin, ei perheen luksusesineisiin. Olisiko mahdollista, että joutsen sittenkin lymyää joissain palatsien sadoissa, ehkä tuhansissa huoneissa? En pidä mahdottomana sitä, että shaahiperheen Iraniin jääneestä omaisuudesta ei vieläkään ole laadittu kattavaa inventaariota, mutta saatan olla tässä väärässä.
Edelleen suosittelen sekä kirjaa että näyttelyä, auki 12. tammikuuta asti! Lähden nyt kohti Kuusamoa ja postaan jos kerkeän. Pari lumista kuvaa on todennäköisesti odotettavissa. Antoisaa loppuvuotta!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Birger Kaipiainen EMMAssa

Eilen assyriologi vietti rauhoittavan hetken EMMAssa, katsomassa näyttelyä Kuriton kaunosielu eli Birger Kaipiaisen keramiikkaa. Pikkutyttönä kävelimme usein silloin kirjapainona toimineen WG-talon ohitse. Samalla tiellä oli vastapäätä pikkuruinen popcorn-tehdas, jonka tuotteita myytiin kaupoissa kapeissa muovipusseissa. Tässä kulmassa Tapiolaa tuoksui siis usein popcorn...
Lapsena ja nuorena naisena en juurikaan arvostanut Kaipiaisen töitä -- mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän niistä viehätyn. Myös anopilla on Kaipiaisen vateja ja pidän niistä todella paljon, näin se maku vuosien varrella muuttuu. Etenkin värit ja yksityiskohdat viehättävät tavattomasti. Tänään näen myös paralleeleja muinaiseen Anatoliaan ja Syyriaan, mutta en nyt kykene avaamaan niitä lukijoille ja haluan vielä perehtyä paremmin upeaan Harri Kalhan kirjaan, jonka mainitsinkin jo edellisessä postauksessani. Tyydyn siis lataamaan tähän muutaman kuvan ja suosittelen näyttelyä kaikille, jotka eivät siellä vielä ole käyneet. Työt ovat esillä 12. tammikuuta saakka, ei päiviä riittää vielä loppiaisenkin jälkeen!
Kaipiainen rakasti rönsyjä ja ornamentteja, värejä...
Lapislasulin sininen on lempivärejäni, kunhan minun ei täydy käyttää sitä vaatteissa...
Kun ulkona on harmaata ja pimeää, Kaipiaisen maailmassa perhoset lentävät ja kukat kukkivat!
Kaipiainen käytti paljon peilejä.
Näiden Kaipiaisen punaisten kukkien myötä toivotan Rauhallista ja tunnelmallista joulua kaikille!

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Joulu lähestyy

Joulu lähestyy, eikä assyriologista lainkaan tunnu siltä, että ehtisi tehdä kaikkea tarpeellista tai tarpeetonta ennen pyhiä. Rehellisenä ihmisenä tunnustan, että valmistelut ovat vasta hyvin alkuvaiheessa. Niinkuin joka vuosi. Onneksi en ole valmistelujen kanssa enää aivan NIIN ortodoksi kuin ennen -- tiukassa istuvat muistot lapsuuden jouluista, jolloin ensin äiti laittoi kaikki viimeisen päälle, siivottiin lattiasta kattoon, lattiat vahattiin ja kiillotettiin, kaapit raivattiin, leivottiin... Iän karttuessa jouluvalmistelut siirtyivät myös meidän lasten vastuulle. Tällä hetkellä yritän toimia voimieni ja ehtimiseni mukaan (vaikka huonolta omaltatunnolta ja stressiltä en aina säästykään) -- pääasia on, että lapsille muodostuu hyviä ja tunnelmallisia muistoja joulun odotuksesta ja vietosta. Mieleni täyttyy aina suurella lämmöllä ajatellessani lapsuuteni ja nuoruuteni jouluja: minulla oli äiti, joka loihti joulun, myös rahallisesti niukoilla resursseilla.
Tapiolalaisesta lapsuudenkodista on säilynyt/periytynyt joitakin jouluun liittyviä esineitä, jotka herättävät välittömät muistot ahtaasta käytäväkeittiöstä ja siellä leivotuista tortuista ja kakuista.
Kaivoin myös arkistohuoneen uumenista isän varmaankin kustantajan joululahjaksi saaman kirjan S. Marttila/J. Virkkunen (toim.), Lapsuuden joulu (1979).
Ilmeisesti tuosta ilmestymisvuodesta 1979 luin kirjaa ahkerasti adventtiaikaan. Ehdoton joulurunosuosikkini on yhä P. Mustapään Puer natus in BetlehemMe istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä, hytisten... Etenkin viimeistä edellinen värssy saa minut yhä edelleen kuvittelemaan kirkon katosta lehahtavan enkelin valkoisine ja kirkkaanvärisine siipineen.
Kuin ne kiiltokuvaenkelit, joita pikkutyttöinä kiihkeästi keräsimme. Enkelin ikonografiset juuret ovat muinaisen Lähi-idän siivekkäissä hahmoissa. 
Pikkuhiljaa alkaa joulu, lumettomuudesta huolimatta, tehdä pesää taloomme. Kuningas Mesilimin edellisistä joulunvietoista emme tiedä. Ainakin toistaiseksi hän ottaa valmistelut rauhallisesti.
Jo viime viikonloppuna oli suunnitteilla ehtiä taidemuseo EMMAan katsomaan näyttelyä Birger Kaipiaisen keramiikasta ja elämästä. Ensi viikonloppuna on pakko ottaa aikaa ja mennä Tapiolaan. SKSn julkaisema upea kirjakin Harri Kalhan kynästä minulla jo on, mutta tiedoksi kirjasta kiinnostuville: se on ollut supersuosittu & nyt loppuunmyyty eikä siitä tiettävästi tehdä toista painosta. Tästä tulee siis keräilykappale. Tämä tiedoksi niille onnellisille, joilla tämä ihastuttavan samettikantinen opus on! Postaan sekä näyttelystä että kirjasta, kunhan sinne asti ehdin.
Suloista joulunodotusta kaikille, ottakaa iisisti!

torstai 12. joulukuuta 2013

Jälleen päivä, jona ei tullut valoisaa

Assyriologin puolison perheessä on nyt pientä huolta terveydentiloista eikä lähestyvä joulukaan näy vielä selkeänä horisontissa -- mielentiloja ja epävarmuutta kuvastaa Ristiniemen laiturilta tänään keskipäivällä otettu kuva. Vastarantaa ei näy, sumu peittää näkyvyyden. Toivottavasti pian taas kirkastuu.
Kuningas Mesilimin mielestä laiturilla on aina aivan liian tuulista ja hieman pelottavaakin...
Huolista huolimatta töitä pitää saada valmiiksi. Juuri tänään olen miettinyt tämän assyrialaisen pronssisen ja leijonapäisen situlan päätymistä Gordionin suurimpaan tumulushauta MMään.
Ankara Anadolu medeniyetlerı müzesı Inv. 18505. pituus 22,3cm
Lasivitriininsä sisältä se tuijottaa intensiivisesti Ankarassa sijaitsevan Anatolian sivilisaatioiden museon vierailijoita lymyttyään yli kaksi ja puolituhatta vuotta haudan pimennossa lukuisten muiden esineiden joukossa.
Ankara Anadolu medeniyetlerı müzesı Inv. 18505. pituus 22,3cm
Mutta mistä tiedämme, että fryygialaisten pääkaupungista löydetty ämpäri on assyrialainen? Kuningas Sargon II (hallitsi. 722-705 eaa) rakennutti Khorsabadiin valtaisan palatsin ja kivireliefeissä kuvataan mm. eunukkeja ammentamassa viiniä juuri samanlaisilla leijonapäisillä ämpäreillä.
Kuvalähde: Simo Parpola, The Correspondece of Sargon II, Part 1. SAA1 (1987) s. 17.
Esineet liikkuivat myös muinaisina aikoina, mitä erikoisempiin paikkoihin. Mieleni liikkuu Khorasabad-Gordion -akselin lisäksi myös Espoo-Oulu -akselilla, toivoen parasta.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Mitä luin tänään: Hämeen-Anttila, Tapetinvärinen

Mazzarellan inspiraatiokirjan jälkeen poimin kirjapinosta Virpi Hämeen-Anttilan Taperinvärisen (Otava 2012) ja jostain syystä se tuli luettua hyvin pian, kaikista työpöydällä lojuvista kiireellisistä töistä huolimatta. Kirja lähti mukaani pari viikkoa sitten kirjakaupasta pokkarina ja olin ajatellut lukea sen esim. joulunaikaan sijoittuvilla automatkoilla tai hiihtomökissä parvella, oman sänkyni lukulampun valossa.

Olemme Hämeen-Anttilan kanssa opiskelleet ja opettaneet yliopistolla samalla laitoksella, ilman että tunnemme toisiamme sen likemmin. En edes usko, että hän kykenee yhdistämään nimeäni kasvoihini. Puolison Jaakko Hämeen-Anttilan tunnen sen sijaan paremmin. Tämä vain tiedoksi, niin ettei kukaan luule assyriologin postaavan läheisen ystävänsä tai kollegansa romaanista.

Mazzarellan esseet oman elämänsä kirjoittamisesta ja Tapetinvärinen sopivat hyvin yhteen: ensimmäisessä käsitellään mm. sitä, miten monet kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä romaanin materiaalina (= autofiction) ja Hämeen-Anttila tekee tässä kirjassaan juuri niin. Se miten paljon romaanin minäkertojassa (jonka nimi ei tekstistä ilmene) on häntä itseään, käy ilmi useista viimeisten vuosien aikana ilmestyneistä lehtihaastatteluista. En seuraa naisten- ym. lehtiä muutoin kuin lukemalla niitä umpimähkään Bellinossa Tarjan käsittelyssä istuessani, mutta tunnistin romaanissa useat jutuissa mainitut asiat, esim. lapsuus "hienossa lähiössä" (= Tapiola), vanhemmat, suhteellinen "köyhyys", eksessiivinen lukeminen ja murrosiän syömishäiriöt.

Myös minä kasvoin Tapiolassa ja sen vuoksi olinkin kiinnostunut nimenomaan tästä kirjasta. Löysin tekstistä paljon vaikuttavaa, jopa häkellyttävän samantapaisia tuokiokuvia kuten auringonvalossa leijuvien pölyhiukkasten tuijottelun. Lähikaupat olivat markettien sijaan maitokauppa ja sekatavarakauppa, talojen pikku liiketiloissa toimi kampaajia ja ompelijoita. Jousenkaaren kansakoulun ruokasalissa istuin minäkin kesäkeittolautasen ääressä enkä tahtonut saada annosta alas. Voimistelutuntien jälkeen kukaan ei olisi tahtonut käydä suihkussa. Arjen pienet nautinnot kuten kirja ja suklaapatukka.


Henkilökohtaisen lisäksi teksti sisälsi myös joitain yleispäteviäkin oivalluksia: "köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

Suosittelen Tapetinväristä etenkin kaikille niille, jotka ovat kokeneet kovia lapsuudessaan. Romaani ei yllä Hannu Väisäsen tasolle autofiktiossa ja kokonaisuudessaan kirjan juoni on jollain tavalla naiivi eikä lainkaan vastaa omaa makuani. Yhtä kaikki se voi antaa sykäyksiä omaan muistamiseen ja kenties myös kirjoittamiseen. Itsekin olen suunnitellut jotain, etenkin Väisäsen innoittamana, mutta ensin on saatava muita kirjallisia töitä valmiiksi.


tiistai 3. joulukuuta 2013

Vad läste jag idag: Mazzarella, Att berätta sig själv

Asko Sahlbergin Herodeksen jälkeen muu kuin työlukemiseni on sujunut vain hitaasti ja takkuillen.  Nyt olen kuitenkin saanut luettua Merete Mazzarellan Att berätta sig själv (Schildts&Söderströms 2013), suomennettuna Elämä sanoiksi (Tammi 2013). Ostin kirjan jo lokakuussa Akateemisessakin olleilta Hulluilta Päiviltä, koska Sinisen Linnan Maria postasi siitä jo aiemmin. En kuitenkaan tartu mielelläni käännöksiin eli ruotsinkielisen version hankin ja luin.
Kirjan alaotsikkona on Inspirationsbok för den som vill skriva om sitt liv. Se kuvaa oivallisesti kirjan luonnetta -- 176 sivua tekstiä, jota ei ole jaoteltu luvuiksi vaan ainoastaan tähdellä erotelluiksi kappaleiksi. Mazzarella haluaa inspiroida ihmisiä kirjoittamaan omasta elämästään ja kuvaa useassa kohtaa sitä, miten hänen omat kirjansa ovat syntyneet. Tekstissä on myös runsaasti esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat osallistuneet Mazzarellan pitämille kirjoittajakursseille.
Jussi Aro Pariisissa 1954
Olen ollut jo pitkään kiinnostunut omaelämäkerrallisesta ja ylipäätään biografisesta kirjoittamisesta ja hetkellä jolloin eräs kirjoitusprojekteistani -- ei oma autobiografinen teksti vaan isäni omaelämäkerrallisen aineiston työstäminen julkaisuksi -- on ollut pitkään muiden töiden ja kiireiden vuoksi sivuraiteilla, sain Mazzarellan kirjasta uutta innostusta. Isäni kirjoitti runsaasti omaelämäkerrallista tekstiä, mutta elämä päättyi liian äkisti että hän olisi saanut julkaistua niistä juuri mitään. Hänellä oli suuri halu kertoa ja yritän saattaa päätökseen sen, mitä hän laittoi alulle. Jaan monia Mazzarellan mielipiteitä ja ajatuksia omaelämäkerrallisesta kirjoittamisesta ja kirjoittamisesta ylipäätään ja kun hän siteeraa muiden ajatuksia, ovat nekin osuvia ja mielenkiintoisia:

— ... britten Alasdair MacIntyre uttryckligen betonar att människan är ett historieberättande djur och att det är genom berättandet som våra liv får mening (s. 33). Ihminen tosiaan on kertomuksia sepittävä eläin, yksi ensimmäisiä tarinoita on kunnigas Gilgameshin epos. Elämään astuu aivan uusi merkityksellisyys kun siitä alkaa kirjoittamaan.

På senare år har jag i hög grad inspirerats också av bloggen som form och av de möjligheter den ger att blanda det stora och det lilla, det upplevda och det tänkta (s. 34). No juuri näin itse näen bloggaamiseni. Blogini on kanava, jossa voin vapaasti yhdistellä elämyksiäni, lukemisiani ja ajatuksiani, kuvia... Tällä foorumilla minua eivät rajaa tieteellisen kirjoittamisen säännöt ja voin kirjoittaa monesta sellaisesta asiasta, joita en voi muihin teksteihin laittaa.

Den som är ovan att skriva föreställer sig kanske att man först tänker ut vad man vill skriva ovh hat det färdigt i huvudet innan man skriver ner det men i själva verket kan man inte veta vad man tänker förrän man börjar skriva för man tänker medan man skriver (s. 49). ... att skriva är inte bara att skriva det man redan vet, det är också att tänka nytt (s. 119). Tämänkin on omalla kohdallani niin totta, myös tutkimuskirjoittamisessa. Alussa on kyllä idea tai "löytö", mutta vasta kirjoittamalla aiheesta syntyy se varsinainen tulos. 

Själv har ja så gott som alltid en anteckningsbok och en kulspetspenna med mig så att jag kan anteckna var jag än råkar befinna mig.
... gärna får den också vara vacker. Man ska tycka om sin anteckningsbok (s. 57). Minä rakastan muistikirjojani, tosin en koskaan kirjoita kuulakärkikynillä koska myös kynän täytyy olla kaunis ja inhoan kuulakärkikyniä. Käytän paljon täytekyniä ja muunlaisia mustekyniä, ohutkärkisiä huopakyniä. Ainoa ongelmani muistikirjoissa on se, etten ehdi käydä kirjoittamiani asioita niin paljon uudelleen lävitse että muistiinpanoista olisi minulle välitöntä hyötyä. Ainoastaa museoissa esineistä ja teksteistä tekemiäni merkintöjä käytän säännöllisesti. Mutta ehdin kait sitten myöhemminkin. 

Inspiroiduin siis kohtalaisesti ja suosittelen Mazzarellan kirjaa kaikille, niillekin jotka eivät ole koskaan edes harkinneet omasta elämästä kirjoittamista. Taakseen katsominen, myös omien vanhempien, isovanhempien tai muiden sukulaisten elämään kurkistaminen voi auttaa ymmärtämään sitä, mitä itse on ja miksi on sellainen kuin on. Omaelämäkerrallinen kirjoittaminen voi olla myös terapeuttista, vanhoja kipupisteitä parantavaa ja menneisyydessä syntyneitä tukoksia avaavaa.
Jos jotain saisi toivoa, toivoisin kirjaan jonkinnäköisen luettelon niistä kirjoista ja artikkeleista, joista Mazzarella kertoo. Suurimman osan tietysti löytää kirjastojen tietokannoista, mutta esim. Joan Acocellan esseestä Blocked Mazzarella ei mainitse missä ja milloin se on julkaistu (The New Yorker). Onneksi googlaaminen auttaa nykyään tähänkin :).
Myös Jussi Aro rakasti muistikirjojaan.