Äitienpäivänä Gardellia ja Barzinia

Assyriologi on oman, jo yli 20 vuotta jatkuneen "äitielämänsä" aikana ollut hyvin usein äitienpäivänä työmatkalla. Tänäänkin olisin ollut ilman korona-viruksen tuottamia muutoksia kalenteritapahtumiin todennäköisesti Turkissa. Meidän perheessä äitienpäivään ei ole ladattu mitään ylimaallisia paineita tai odotuksia. Jos olen kotona, mennään ulos syömään ja sään salliessa nautittu jätskit Merisatamassa. Tänä vuonna olen juuri äitienpäivän alla pohtinut paljon vanhenevia äitejä -- luin viikolla Jonas Gardellin (1963-) romaanin Till minne av en villkorslös kärlek (Nordstedts 2018) joka ilmestyi viime syksynä suomeksi nimellä Ehdottoman rakkauden muistolle (Johnny Kniga) Otto Lappalaisen käännöksenä.

En ole Gardellin aikaisempia romaaneja lukenut -- Ehdottoman rakkauden muistolle järisytti minua aika tavalla. Kertomus on autofiktiivinen ja kuvaa äidin elämänkaaren lisäksi sukutaustoja, Gardellin vanhempien parisuhdetta ja avioliittoa. Voisi ajatella, että "suku- ja perhetarinat" olisivat loppuunkaluttuja aiheita, mutta tässä pätee Leo Tolstoin aloitusrepliikki Anna Kareninaan (WSOY, suomennos Eino Kalima): Kaikki onnelliset perheet ovat toistensa kaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Gardellin äiti oli hyvin erityinen persoonallisuus ja hänen elämänsä erityislaatuinen, mutta silti se käy esimerkkinä lukemattomista naisista sotienjälkeisenä aikana. Älykäs nuori nainen opiskelee kyllä akateemisen loppututkinnon, mutta perheen perustamisen myötä hänelle jää "kodinhengettären" osa, vaikka avioliiton alussa olikin jollain tasolla sovittu, että mies tohtoroituu ensin ja sitten on äidin vuoro jatkaa tutkimuksiaan ja uraansa. 

Ingegärd blir hemma. Varje gång hon skulle kunnat återvända till universitetet blir hon gravid på nytt. Axlar en roll som husmor och hemmafru som hon aldrig velat ha... (s. 105) 

Ingegärd ei ompele eikä neulo, ei leivo pullaa eikä pidä ruoanlaitosta. Gardellin lapsuudenkodissa on kirjahylly, kodin keskipiste, joka kertoo vanhempien rakkaudesta kirjoihin ja sivistykseen -- se on täynnä kaunokirjallisuutta, tietoteoksia ja eksistentiaalista filosofiaa. Kirjakokoelma jähmettyy eikä sitä kartuteta ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Lasten ollessa vielä alaikäisiä mies jättää perheensä ja Gardellin isä onnistuu kääntämään avioliiton epäonnistumisen täysin vaimonsa syyksi. Gardellin äidin elämä järkkyy totaalisesti eikä hän toivu koskaan. Äiti sairastuu myös Alzheimeriin, joka ilmenee hyvin äärimmäisinä oireina. Ja silti äiti pysyy äitinä, pojalla oli hyvin erityinen side ja yhteys synnyttäjäänsä eikä tuo rakkaus haihdu vaikka sama äiti olikin pakottanut hänet epäinhimillisiin asioihin ja sättinyt häntä armotta sairautensa vaikeimpina aikoina. 

Ihastuin Gardellin taidokkaaseen tapaan kuvata sitä miten jokaisella ihmisellä ja perheellä on omat tarinansa ja legendansa ja miten nämä sijoittuvat jokaisen mielessä tai perheen kollektiivisessa muistissa omaan aikajärjestykseensä. Tämä aikajärjestys ei suinkaan aina noudata "faktuaalista" kronologista janaa ja saattaa sisältää elementtejä, jotka tiukka historiantutkija tai biografisti saattaa tuomita täysin fiktionaalisiksi. Tämä aihe kiehtoo minua niin paljon, että siitä kirjoitan joskus pidemmästi, nyt keskitytään äitiyteen ja tavaroihin.

Gardellin äidin Alzheimer ilmeni mm. siten, että Ingegärd tuhosi elämänsä dokumentteja. Hoitokodin huoneessa on jäljellä enää vähän esineitä eletystä elämästä -- kirjoja hän on mutiloinut, osasta puutuu kannet ja osasta on jäljellä vain kannet. Valokuvat on revitty pieneksi silpuksi. Ne kertovat karua kieltä siitä mitä Alzheimer tekee ihmisen sielulle. Kun muisti katoaa, minuus pirstaloituu. 

Päällimmäinen tunteeni lukiessani Gardellia: VOI APUA! Alzheimeriin sairastuminen on pahinta mitä voin pelätä kokevani vanhoilla päivilläni, jos sellaisia joskus koittaa. En toivo sitä itselleni enkä etenkään lapsilleni. Oma äitini menehtyi syöpään 72-vuotiaana, mutta oli jotakuinkin täysjärkinen kutakuinkin loppuun saakka. Kiitollinen hänelle niin monesta.

Ja sitten vielä pari sanaa Beniamo Barresen (1986-) dokumenttielokuvasta Katoava äitini, katsottavissa ainakin tämän vuoden loppuun saakka YLEn Areenassa. Benedetta Barzini (1943- ) on eräällä tavalla täydellinen vastakohta Alzheimeriin sairastuneelle Gardellin äidille: seitsemänkymppisenä hän päättää aloittaa uuden elämän, kadota maailman näkyvistä. Barzini saattaa vaikuttaa osin "vanhuudenhöperöltä", mutta silti hänellä on vielä ajatuksensa ja hän kontrolloi terävästi omaa elämäänsä. Barrese kuvaa äitiään, hän on vastenhakoinen ja kiroilee estoitta kameralle ja pojalleen, mutta suostuu kuitenkin hetkittäin myös poseeraamaan samalla tavalla kuin aikoinaan huippumallin töitä tehdessään. Barzinilla on läpitunkevan tympeä ja tuikea intellektuellin katse, mutta hetkittäin hän väläyttää sädehtivän hymynsä. Barresen varhaisemmat filminpätkät ovat myös paljonpuhuvia: niissä hänen äitinsä tanssii ja hassuttelee lastensa kanssa. 

Lumoutuneena katson Barzinin kotia. Se on täynnä tavaraa ja seinät ovat täynnä kaikennäköisiä kuvia, huolimatta siitä, että Barzini on sitä mieltä että kaikki kuvat ovat valhetta. Hän säästää huippuvaatemerkkien logopaperikasseja  piilossa, salaisessa häpeäpaikassaan, poika arvelee niiden olevan melko tarpeettomia (vaikka todellisuudessa näitä kasseja kerätään ja toiset ovat valmiita maksamaan niistä suuria summia). Ja iso osa dokumenttia näyttää kuinka Barzini tekee "kuolinsiivousta", ennen katoamistaan. Miten se onnistuu? Lopussa nähdään Barzini älykäs pilke silmäkulmassaan, koko filmin huippuhetki. Katso dokumentti, se on katsomisen arvoinen myös tusinan kertaa.

Toivon olevani parinkymmenen vuoden päästä henkisesti yhtä skarpissa kunnossa kuin Barzini. Hänen vanhan tupakoivan naisen rohiseva yskänsä toi riipaisevasti mieleeni oman äitini. Melkein opussa Barzini toteaa pojalleen: miten ihanaa lapsellisuutta olen synnyttänyt. Se on äitien ruolo prioritario.

Häiden alla Monarkian murusia

Assyriologi kutsuttiin tämän vuoden alkupuolella mielenkiintoisiin kirjajulkkareihin. Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi julkaisivat silloin erilaisen tietokirjan Monarkian muruset (Johnny Kniga 2018). Paikalla oli suuri joukko lähinnä naisihmisiä (eräs miesystäväni valitti, ettei Hovi ollut kutsunut HÄNTÄ!!), mm. kovasti ihailemani todellisen elämän kuningattaret Ella Kanninen ja Marjukka Havumäki. 

Sain kutsun varmaankin sen vuoksi, että Kaisa Haatanen ja minä olimme kollegat Akateemisessa kirjakaupassa kultaisella 1980-luvulla ja viime vuosien ajan olemme olleet somekavereita -- emme tapaa juuri muuta kuin sattumalta, mutta Kaisaa on aina riemastuttavaa tavata ja tavatessa halataan. Sanna-Mari Hovi minulla oli kunnia kohdata ihan ensimmäisen kerran. Koska en ollut varma ehdinkö ja jos, niin milloin, postata tästä kirjasta, ostin kirjan ihan itse julkkaritilaisuudessa. Nyt prinssi Harryn ja Meghan Marklen häiden aattona on sopiva tilaisuus ottaa aihe esille ja muistella samalla omia monarkian murusiani, etenkin kun Kaisa toimii saamieni tietojen mukaan toimii YLEn suorassa häälähetyksessä kommentaattorina! Eli kaikki lauantaina iltapäivällä jonkin ruudun tai näytön ääreen, itse en halua missään tapauksessa missata tätä.

Monarkian muruset on tietokirja, mutta tavallisuudesta sitä ei todellakaan voi moittia. Kirjaan on valikoitu edustava valikoima historiallisia ja tämän päivän kuninkaallisia ja heistä kerrotaan hengästyttävä määrä faktaa, mutta jutun juoni on: mitä faktaa ja millä tavalla. Jos haluat perehtyä kuninkuuden ideologiaan tai kuninkaiden saavutuksiin sotatantereilla tai maidensa hyvinä/pahoina hallitsijoina, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos sen sijaan haluat tietää monarkkien inhimilliset luonteet, hyveet ja paheet, onnelliset ja onnettomat kohtalot -- et tule pettymään. Tyylilaji on humoristinen ja usein piikittelevä. 

Jos tässä kirjassa kehutaan monarkkeja niin silloin usein nostetaan esille miesten komeus, naisilla tyyli tai älykkyys. Voit myös kirjoittajien matkassa ihmetellä sitä, miten monarkiat ovat yhä hengissä 2000-luvun muuttuneessa maailmassa -- onhan se hurja saavutus etenkin eurooppalaisten perustuslaillisten monarkioiden viidakossa, missä valta on haihtunut aikaa sitten taivaan tuuliin, mutta kansalaiset (ainakin osa) on yhä valmis maksamaan näiden ylen kalliiden pr-edustusrouvien ja -herrojen ylöspidosta. Kun lukee Monarkian murusista yhden sun toisen kuninkaallisen kulmakarvoja nostattavista toilailuista, tämä onkin yksi aikakautemme suurista mysteereistä.

Tykkään tästä kirjasta ihan sikana. Jos lähestyisin sitä muinaistutkijana, joka tänään olen, alkaisin kenties urputtamaan yhdestä jos toisesta seikasta. Assyriologin näkökulmasta katsottuna tällainen kirja on surkea, jos ei edes nimellä mainita maailmanhistorian ensimmäisiä kuninkaita. Jokaisen historiaa sivuavan tietokirjalilijan pitäisi tietysti mennä ad fontes ja kertoa lukijoilleen, että (tiettävästi) ensimmäinen mesopotamialainen LUGAL -titteliä käyttänyt henkilö oli Enmebaragesi (noin 2500 eaa) ja että assyriologin romanialainen rescue-koira on saanut epävirallisen nimensä sumerilaiskuningas Mesilimin mukaan (virallinen nimi on Messi). 

Egyptissä oli tietysti (yhtä) varhaiset faaraot, ne olisi voinut ottaa ihan tasa-arvon nimissä mukaan. Muinaisista kuninkaallisista yksi lemmikkiusurpaattoreistani on luonnollisesti Lyydian Gyges, jonka eroottisesta makuuhuone-episodista itse historiankirjoituksen isä Herodotos kirjoittaa ihan keltaisen lehdistön malliin. Tämä kohta maailmanhistorian ensimmäisessä teoksessa on sittemmin noussut suureen suosioon Englantilainen potilas -elokuvan (1996) myötä. Gyges olisi niin hyvin sopinyt Monarkian murusten konseptiin, hän oli röyhkeä ja ilmeisen aktiivinen makuuhuonepuuhissa. Komeudesta on paha mennä sanomaan, Gygesistä ei ole säilynyt yhtäkään patsasta tai pystiä.

Mutta miksi siis tykkäsin sikana? Sen takia, että olin itse koulutyttönä jonkinsortin monarkisti. Olin kiinnostunut uudemmasta Euroopan historiasta, sellaisesta, joka nimenomaan vilisee komeita prinssejä, kauniita prinsessoja ja mahtavia kuningattaria. Tänään kävin kaivamassa kotini "arkistohuoneesta" todisteita harrastuneisuudestani. Suurin intohimoni aikoinaan olivat Romanovit. 

Venäjän tsaareista kiinnostuin luultavasti sen vuoksi, että lapsuudenkodissani lojui heitä käsittelevä kirja, jota jo kansakouluaikoinani aloin lukea. Osasin kirjan kutakuinkin ulkoa ja äitini uskalsi esittää epäilyksensä siitä, että tunsin Romanovit paremmin kuin omat sukulaiseni. Romanovit-innostukseni muistin hyvin (ja tästä postaan joskus toiste enemmän), mutta löytäessäni arkistojen uumenista mm. kansion ja vihon, hämmennyin aika lailla. Voi ei! Mitä kaikkea ihminen ehtii alle puolessa vuosisadassa unohtaa tekemisistään, myös sellaisista, mihin on investoitu aikaa ja vaivaa. Miten ihminen voi unohtaa jotain, mikä on ollut erittäin tärkeää ja merkityksellistä? Ja ennen kaikkea, miten  paljon muistoja palaa silmänräpäyksessä takaisin kun näkee ja koskettaa menneisyytensä esineitä. Tällaista parafernaaliaa ei missään tapauksessa saa heittää pois -- niiden avulla voi tehdä aikamatkoja vanhaan minuuteensa ja niiden kautta voi myös oppia jotain sellaista itsestään, mitä ei vielä tiennyt tai ymmärtänyt.

Ensimmäinen tuntoni, selatessani kansioita ja vihkoa lävitse, oli siis hämmennys. Vuosien ajan keräsin erilaisia lehtileikkeitä. Vuosien ajan ihailin kuninkaallisia, ahmin juttuja heistä ja liimasin joitain vihkoon. 1970-luvulla ei ollut saatavissa mitään Monarkian muruset -tyylistä kirjaa. Sellaisen olisin heti pyytänyt joko joulu- tai syntymäpäivälahjaksi ja harrastuneisuuttani tukenut isäni (joka osti minulle mm. yhden hienon Nikolai IIn perheestä kertovan kuvakirjan saatuaan jonkun kirjoituspalkkion) olisi tämänkin eittämättä minulle hankkinut. Tänään herää kuitenkin kysymys: minkä ihmeen takia? Riittääkö selitykseksi se, että olin kiinnostunut historiasta ja sen kautta myös ihmisistä? Vastatakseni tähän kysymykseen minun tulee varmaan lukea lehtileikkeitä huolellisemmin lävitse ja tutkiskella asiaa sydämessäni. Nyt tavarasuhdettani jonkin aikaa työstäneenä minulla on kuitenkin yksi teoria selitykseksi. Lapsuuteni materiaaliset puitteet olivat niin ankeita, että se ajoi myös tällä saralla etsimään kauneutta. Kuninkaalliset asuvat linnoissa ja palatseissa, heillä on upeita saleja, upeita huonekaluja, upeita käyttö- ja koriste-esineitä, rikkauksia ääretön määrä. Kun 1970-luvun koulutyttö kerää lehtileikkeitä suoraan sanottuna, ja nyt pyydän sanavalintaani jo etukäteen anteeksi, paskanväriseen muovikansioon (koska muunlaista ei ole kotona ja/tai kaupan valikoimissa ole ollut saatavilla ja/tai ei ole ollut varaa hankkia kauniimpaa) voin vain tänään lohdullisesti ajatella, että nuo ajat ovat ohitse ja tänään voin ympäröidä pitkälti itseni vain omasta mielestäni kauniilla kansioilla, muistikirjoilla, kirjoilla ja taiteella. Tähän on tultu ja olen elämälle siitä kiitollinen.

Kaivettuani kansioni ja leikevihkoni arkiston uumenista, jäin sitten illalla lukemaan etenkin naistenlehdistä saksittuja pikku-uutisia. Olin tikahtua nauruun, koska 1970-luvun toimittajien tekstit ja Monarkian muruset näyttävät kuuluvan samaan genreen -- niissä leikitellään taitavasti sanoilla ja tanssitaan akrobaattisen ammattimaisesti ihailun ja ironian nuoralla. On prinssi-ressua, kuningatar Julianan kullannuppua, ja söpöjä lapsia liian niukassa tukkamuodissa. Kuningatar Silvia on hillityn kuninkaallisesti muodistanut kampaustaan. Löydän samanlaista verbaalista ilottelua Monarkian murusista ja etenkin sen mariginaaleihin lisätyistä kirjoittajien kommenteista. Ne inspiroivat lukijaa myös tekemään omat sivuhuomautuksensa joko omaan tai samaan tyyliin! Nämä lisäykset ovat kirjan ehdoton suola, ja antavat viehkon lisän muutoinkin onnistuneeseen taittoon ja formaattiin. Samalla jään kuitenkin miettimään Monarkian murusten kohdeyleisöä. Olisinko koulutyttönä kuitenkaan osannut arvostaa ironista lähestymistapaa tai edes ymmärtänyt sitä? Rohkenen epäillä kypsyyttäni vastaanottaa edes hienostunutta kritiikkiä ihailemieni kuninkaallisten elämäntapaa kohtaan. Koulutyttöjä iäkkäämmän naiset saattavat olla ehkä vielä konservatiivisempia sen suhteen missä sävyssä heidän ihailun kohteistaan kirjoitetaan. En silti epäile, etteikö Monarkian muruset ole löytänyt lukijakuntaansa toisaalla, mutta nämä eivät ole niitä ihmisiä, joiden ehkä lähtökohtaisesti olettaisimme nauttivan kirjan sisällöstä.

Siitä huolimatta juuri Monarkian muruset saa lukijan pohtimaan syvemmin juuri ihailemisen ilmiötä. Miksi me "tavikset" ihailemme kuninkaallisia ja miksi me seuraamme heidän elämäänsä lehtijutuista, kirjoista ja televisio-ohjelmista? On luonnollista, että monilla nuorilla ja vanhoillakin on esikuvia, ammatillisia tai urheilullisia, esimerkiksi, joita voidaan jopa suorastaan palvoa, koska he ovat saavuttaneet jollain elämän saralla jotain "suurta", sellaista mikä ansaitsee kunnioituksemme. Mutta että ihailemme ihmisiä, jotka ovat asemassaan joko syntyperänsä tai naimakaupan ansiosta? Ja että suomalaiset saattavat fanittaa jotain ulkomaalaisia kuninkaallisia? 

Tapaus noin 15 vuotta sitten on jäänyt mieleeni kun elimme vanhanaikaisten diojen viimeisiä aikoja ja vein erästä esitelmää varten valokuva-albumin yliopiston AV-keskukseen saadakseni yhdestä valokuvasta dian. Noutaessani albumia takaisin ja diaa keskusesta, tilauksia vastaanottava vanhempi rouva silitti albumin sinisiä kansia ja huokaili vilkaistessaan vielä Persian vallastasyöstyn shaahin, shaahittaren ja kruununprinssin muotokuvia. Hän kysyi pieni kateuden värinä äänessään että mistä olin tällaisen albumin saanut käsiini. Vanhempani kutsuttiin 1971 Iraniin shaahin ökyjuhliin ja olivat päässeet myös kättelemään hallitsijaparia.

Tänään Monarkian muruset oli minulle piristävä lukukokemus ja suosittelen sitä siksi kaikille, jotka kaipaavat piristystä elämäänsä. Haudanvakava elämä on taatusti tappavaa ja hersyvät naurut ovat aina välillä tarpeen. Itse pääsin kosketuksiin kuninkaallisten kanssa toukokuussa 2002, jolloin jouduin ex tempore järjestämään parin viikon varoitusajalla jordanialaisen prinssin ja prinsessan epävirallisen vierailun Helsingissä ja toimimaan heidän seuralaisenaan muutaman päivän ajan. Olisi liian pitkä juttu kertoa, miten tähän jamaan jouduin, mutta jälkeenpäin katsottuna kokemus oli sekä mielenkiintoinen että hyvin opettavainen. Sain prinssiltä vierailun jälkeen käsinkirjoitetun kiitoskirjeen, joka on kyllä säilössä mutten tiedä missä. Prinssi ja prinsessa olivat silloin nuoria, kouluttautuneita, fiksuja ja myös erittäin sympaattisia. Prinsessa on kuvista päätellen yhä kaunis. Monarkian murusissa Jordanian kuningashuoneesta on aika vähän informaatiota ja se jättää kertomatta yhden olennaisen yksityiskohdan: sukuun on naitu useampiakin eurooppalaisia naisia, esim. yksi södertäljeläinen ja yksi islantilainen. Meillä jokaisella on siis periaatteessa mahdollisuus päästä kuninkaalliseksi, jos siis sellaiseksi tahtoo. Omat ambitioni ovat aina olleet jossain ihan muualla. Ja jordanialaisten kuninkaallisten korkeuksien emännöinti osoitti myös sen, että kultainen häkki on yhä todellisuutta monarkeille, koulutuksesta ja muutoin moderneista elämäntavoista huolimatta. Lähtöpäivänsä aamuna prinssi ja prinsessa toivoivat voivansa viettää aikaa ihan kahdestaan ja käydä shoppaamassa tuliaisia lapsilleen. Kun tulin iltapäivästä hyvästelemään heidät hotellille, kertoivat he innostuneena ostaneensa evästä ja syöneensä lounaan Espan puistossa. Se vaikutti olleen yksi vierailun kohokohdista -- he pystyivät tekemään Helsingissä jotain sellaista, mikä kotonaan olisi ollut täysin mahdotonta. 

Tämän postauksen lopuksi aloin miettimään sitä, kuinka paljon kuninkaallisista hahmoista on kirjoitettu draamaa ja romaaneja, vaikka sellaista maailmankirjallisuuden lempihahmoa minulle ei nyt äkkiseltään tule mieleen. Voimme kaikki miettiä ketä ne voisivat olla, olisi kiinnostavaa kuulla kuka kuninkaallinen ja mikä romaani on tehnyt teille tällä saralla vaikutuksen. Ja tosiaan, nykypäivänä kuninkaallisten elämää voi seurata myös somessa. Tämän kevään omakohtainen yllätys oli kun Dubain kruununprinssi alkoi seurata minua Twitterissä. Elämä on yllätyksiä täynnä.