Ennen Berliiniä vielä kirjoista ja tavaroista

Assyriologi on lähdössä koko marraskuuksi Berliiniin. Minua on onnistanut. Keväällä kävi kutsu tutkijakollegiumiin, jonka vetäjille sopii hyvin se, että käyn rikastuttamassa heidän tiedeyhteisöään aina kuukauden kestäviä pätkiä aina silloin kun minulle sopii. Saan edistää omia tutkimuksiani erittäin inspiroivassa työympäristössä loistavan kirjaston kupeessa, minulla on oma työtila ja minulle jopa vielä maksetaan kohtuullinen korvaus siitä, että käytän näitä ylellisiä fasiliteetteja.

Ennen lähtöä on pakko vielä palata lyhyesti kirja- ja tavara-aiheeseen. Postaukseni Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys" herätti kovasti keskustelua etenkin ammattijärjestelijä Ilana Aallon Paikka kaikelle - Facebook-ryhmässä. Vaikka postauksen alussa painotin sitä, että en arvostele näitä ihmisiä henkilöinä vaan tarkastelen heidän kirjasuhdettaan verrattuna omaani, vetivät monet Marie Kondoa ihailevat herneet nenään tekstistäni. Useat myös asettivat kyseenalaiseksi suomalaistutkimuksen (johon linkki yllämainitussa postauksessa), jonka tuloksena kirjojen määrällä kotitalouksissa on yhteys lasten koulumenestykseen erityisesti matemaattisluonnontieteellisissä aineissa. Ja samaan aikaan kun Facebook-ryhmässä väiteltiin siitä, voiko kirjoja surutta mutiloida ja heittää roskiin ja toiset pitivät kirjojen keskellä elämistä naurettavana, elitistisenä ja asennettani ylimielisenä, sain tekstistäni myös henkilökohtaista kiittävää palautetta yllättäviltäkin tahoilta. Sydäntäni lämmitti, kiitos!

Kuluneen vuoden aikana olen ottanut ihan asiakseni reflektoida omaa suhdettani kirjojen lisäksi myös muuhun tavaraan. Sen vuoksi olen lukenut joitakin tavaranjärjestelyoppaita ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, en siksi, että hakisin niistä opastusta vaan siksi, että minua kiinnostaa se, mitä muut ihmiset ja etenkin nämä "ammattilaiset" aiheesta ajattelevat.  Kun Ilana Aalto tuo kirjassaan Paikka kaikelle (Atena 2017) taitavasti esille sen, miten esineet vaikuttavat ja miten esineistä tulee ihmisen ja esineen elinkaaren aikana osa identiteettiä (Tavarat eivät ole vain tavaroita. Ne ovat viestejä, tunteiden herättäjiä, tarpeiden tyydyttäjiä ja halun kohteita, s. 16) 1, ja miten esineet myös kantavat mukanaan ihmisen, perheen ja yhteisöjen muistia (Niihin sisältyy elämäntarinoita ja ne aikaansaavat tunteita, jotka ovat paljon esineiden käyttötarkoitusta laajempia s. 310), toistaa Mira Ahjoniemi kirjassaan Loistava Järjestys  (Otava 2017) Marie Kondon onttoa väittämää, että muistot eivät katoa vaikka hävittäisi menneisyyden tavaroita (s. 19). Järjestelyoppaat ovat aikamme ilmiö. Suomessa ihmiset ovat vauraampia kuin koskaan, on ollut varaa ostaa tavaraa yli tarpeen ja moni on päätynyt tilanteeseen, missä esineistä tuleekin yhtäkkiä ongelmajätettä. Tartutaan siis self help-kirjaan ja toivotaan sen antavan ohjeet siihen, miten "roinasta" hankkiudutaan eroon. Konmarittamisen ydinajatus -- tehdään esineelle ilotarkistus ja heitetään se surutta pois -- voi ensin kuulostaa nerokkaalta, mutta kuten olen jo joissain muissa postauksissani (esim. täällä ja täällä) huomauttanut, monet esineluokat kuten perintöesineet, arvoesineet ja erityisesti taide eivät ole hänelle lainkaan olemassa.  Myös Ahjoniemi vaikenee pikadieetissään näistä esineluokista. Haluan itse taistella tällaisia pikadieettejä vastaan, koska jokaisen pitäisi pysähtyä hetkeksi aikaa oikeasti miettimään esineiden merkityksiä ja niitä seurauksia jos impulsiivisesti heitetään tavaraa menemään.

Kun appivanhempani poistuivat keskuudestamme runsaat neljä vuotta sitten, tiivistyi heidän kodissaan jo ennen lähtöä ymmärrys siitä, että mitään he eivät voisi sieltä mukaansa ottaa. Jälkeen jäi kahden keräilijäpersoonallisuuden ja taiteenrakastajan esineet. Niitä oli paljon, valtava määrä. Tässä kodissa pidettiin tavaroista hyvää huolta ja jokaiselle tavaralle oli enemmän tai vähemmän oma paikkansa. Meidän jälkeenjääneiden osaksi tuli kuolinsiivous -- tehtävä, jonka moni haluaa tänään tehdä itse säästääkseen perillisiään.

Kun lähdön hetki koittaa, mitään emme voi mukaan ottaa. Siitä näkökulmasta katsottuna hyvin moni esine, jonka elämämme varrella haalimme, etenkin ne, joilla ei ole varsinaista käyttötarkoitusta, ovat täysin "turhia". Turhuuksien turhuus, turhake? Omat vanhempani perivät hyvin vähän mitään esineitä. Isä oli suorastaan köyhistä oloista ja äitini perheen omaisuus jäi aikoinaan suureksi osaksi Kannakselle. Puolison perheessä puolestaan appivanhemmat perivät jo vanhempiensa esineistöä. Kaikkia perintöesineitä on usein mahdotonta säilyttää, mutta jokainen esine kantaa mukanaan muistoja ja tietojakin menneistä sukupolvista ja täten luo yhteyden omaan lenkkiin sukupolvien ketjussa. Kun kodissasi on jokin esine, joka on kuulunut vaikkapa isoisoisällesi tai isoisotädillesi, muistuttaa se siitä, mistä olet tullut, tiedät olevasi osa elämän jatkumoa. Monilla esineillä on jokin pikku tarina -- "tämä kiikari kuului isoisotädillesi, hän eli seikkalijan elämää iloisella 1920-luvulla ja matkusteli pitkin Eurooppaa, kiikaroi kotkia Italian Alpeilla". Kertoessasi lapsillesi esineen omistaneista ihmisistä, siirrät myös henkistä perintöä eteenpäin. Henkinen perintö on tärkeä ja olennainen ihmisen identiteetille, sen vuoksi monilla adoptoiduilla lapsilla on suuri tarve saada tietää biologisista vanhemmistaan, huolimatta siitä kuinka yltäkylläisen tai onnellisen lapsuuden he ovat jossain muualla viettäneet.

Perintöesineille ei siis voi tehdä simppeliä ilotarkistusta ja heittää sitten vain menemään, ei silloinkaan jos esineellä ei ole jälleenmyyntiarvoa, eikä silloinkaan, jos jälkeen ei ole jäämässä yhtään rintaperillistä.  Paikka kaikelle -Facebookryhmässä eräs jäsen kyseli mitä tehdä Grimbergin Kansojen historia -kirjasarjalle, jonka hyvin moni tänään kokee silkaksi ongelmajätteeksi, tätä sarjaa kun on niin paljon, että divaritkaan eivät sitä enää huoli. Meillä Kansojen historia on kunniapaikalla Aurora Karamzinin talouteen kuuluneen kirjoituslipaston päällä. Isäni luki varhaisempaa painosta lapsena ja hankki 1950-luvun painoksen puolestaan omien lastensa iloksi. Kehotin kommentissani ihmisiä kysymään kuka heidän kirjasarjansa oli aikoinaan hankkinut, mitä se oli merkinnyt hänelle ja vaikka itse ei kirjasarjasta välittäisikään, olisiko mahdollista että seuraava sukupolvi kuitenkin innostuisi siitä ehkä muutaman vuosikymmenen päästä? Viime aikoina on ollut paljon kirjoituksia siitä, kuinka vastuutonta on jättää kuolinsiivous perillisten riesaksi. On totta, että kuolinsiivous on sekä henkisesti rankkaa että aikaavievää puuhaa. Itse arvostan kuitenkin sitä, ettei äitini esimerkiksi ajatellut tehdä meille sisaruksille "palvelusta" viemällä vanhat cocktail-pukunsa (postasin niistä aikoinani täällä ) vintagekauppaan, ne kun on ompelija hänen mittojen mukaan ommellut eikä ne enää edes aikoinaan sopineet yhdenkään tyttären päälle. Vielä niille voi löytyä "ottaja" omasta perheestä ja heillä tulisi niinikään olla perintöesineiden kohdalla mahdollisuus vapaaseen valintaan (vrt. Ilana Aalto, Paikka kaikelle, s. 250).

Appivanhempien jälkeisen kuolinsiivouksen seurauksena kodissani on nyt runsaasti heille kuuluneita esineitä. Olemme puolison kanssa perineet ne, omistan nuo esineet yhdessä puolisoni kanssa, eli periaatteessa minullakin on jokin valta päättää niiden kohtalosta. Itse näen kuitenkin oman roolini enemmänkin hallinnoijana kuin omistajana, myös omilta vanhemmiltani perityn tavaran suhteen. En ehkä tahtoisi elää kaikkien noiden esineiden kanssa, mutta koska en oikeastaan "omista" niitä, minulla ei ole oikeutta tuosta noin vaan kierrättää sellaista tavaraa mistä en satu henkilökohtaisesti pitämään. Minulla on nyt "vain" loppuelämäni hallintaoikeus niihin ja minun on löydettävä jokin sopu niiden kanssa.

Tämä ajatus kiinteistöjen ja esineiden hallinnasta kiteytyy hienosti Merete Mazzarellan (1945- ) romaanissa Alma (Schildts&Söderströms ja Tammi 2018). Alman ystävätär Thyra on naimakaupan kautta perinteikkään kartanon Stavsundin emäntänä. Tästä talosta ja esineistä, joita ihmiset saavat vuorollaan käyttää, Alma kirjoittaa:

Det var också på Stavsund jag lärde mig hur föremål kan bli traditionsbärande genom det sätt på vilket de används, hanteras. På Stavsund fanns en alldeles speciell byrå i vilken varje svärdotter som kom till huset fick lägga sin brudutstyrsel. Där fanns också en liten stol i vilken den förstfödda i varje generation skulle sitta när han för första gången fick äta med vid bordet (s. 117).

Ja sitten Alma jatkaa itse Stavsundista:

Att äga ett gods som Stavsund ... var till den grad att ingå in en tradition att man inte kunde vara en individ. Det var inte ens att äga för man förfogade inte fritt, det var snarare att ha till låns, att förvalta, att föra vidare från förfäder till efterkommande (s. 117).

Thyralle oli itsestäänselvyys olla ja toimia ensisijaisesti sukunsa jäsenenä eikä yksilönä, hän ei ainakaan Alman mukaan kaivannut omia esineitä. Jokainen meistä tarvitsee kuitenkin jotain omaa, jotain josta tulee identiteetin osa. Minulle itselleni tärkeimpiä ovat kirjat, joita olen lukenut ja rakastanut ja jotka kulkevat kanssani muutosta toiseen vaikken olisi niitä vuosikymmeniin enää lukenut. Muistoja kantavat esineet ovat tärkeitä. Jos koti tuhoutuu esimerkiksi tulipalossa, mutta ihmiset pelastuvat, sanotaan usein että esineet olivat vain materiaa ja niiden tilalle voi ostaa uudet, vakuutus korvaa. Kaikkia esineitä ei kuitenkaan voi hankkia uudelleen, kuten paperisia valokuvia. Valokuva-albumit ovatkin yhä niiden esineiden kärjessä, jotka napataan mukaan kun paetaan sotaa tai luonnonkatastrofeja. Nykyajan pakolaisille älypuhelin on se, missä kulkee rakkaitten kuvat mukana.

Ja lopuksi palaan vielä hetkeksi kirjoihin. Toissa viikolla maailmalla uutisoitiin australialaistutkimuksesta, jossa oli tutkittu kirjojen määrän vaikutuksista kotitalouksissa. Juttua oli esimerkiksi Guardianissa ja suomeksi siitä kirjoitettiin YLEn verkkosivuilla. Tätä YLEn juttua jaettiin runsaasti sosiaalisessa mediassa ja itsekin osallistuin kommentoimalla muiden jakoja. Mielenkiintoista keskusteluissa oli se, että monet ihmiset alkoivat korostaa yleisten kirjastojen ja oman lukuharrastuksensa ihanuutta vähätellen juurikin sitä kotikirjaston merkitystä. Jäi tunne, että siinä oli ihmisiä, jotka olivat jo konmarittaneet kirjansa ties minne ja tunsivat lievän piston sydämessään. Niinpä kommenttini siitä, että nyt ei taidettu ymmärtää, että tutkittiin ihan puhtaasti  fyysisten kirjojen määrää kotitalouksissa ja määrän vaikutusta lapsiin (eikä lukemisharrastusta tai julkisten kirjastojen voimaa), herättivät lievää närkästystä. Sain vastakommentteja siitä, että kaikilla ei ole varaa hankkia täydellistä kotikirjastoa. Jälleen vastasin, että tutkittiin vain kirjojen fyysistä presenssiä esineinä, ei niiden sisältöä eikä sitä luettiinko niitä kirjoja lainkaan. Kotikirjasto ei ole tänä päivänä jokin sellainen luksusjuttu, johon vain harvoilla on varaa. Kotikirjaston pitäminen on elämäntapa ja arvovalinta, koska kirjoja saa hankittua eurolla puhumattakaan siitä, että kirjastojen kierrätyshyllyistä ja Kierrätyskeskuksista voi hakea kirjoja ihan ilmaiseksi. Toisinaan somessa saa lukea purnausta siitä, että ainoa mahdollisuus oli kipata kuolinpesän kirjat roskalavalle kun Kierrätyskeskuskaan ei niitä huoli. Twitterissä pääkaupunkiseudun Kierrätyskeskus kuitenkin vahvisti sen, että:

Pääkaupunkiseudulla otamme ilomielin vastaan käytettyjä kirjoja. meidän kautta kiertää vuosittain 1,2 miljoonaa kirjaa. Lähes puolet niistä jaetaan ilmaiseksi, loput myydään keskimäärin 1–2 euron kappalehintaan. Mekin rakastamme lukemista!

Kotikirjasto, myös kaikki aikuisten kirjat ja etenkin kaikenlaiset kuvalliset taidekirjat, tietosanakirjat ja hakuteokset, toimivat lapselle inspiraation lähteenä. Kirjastossa käyminen on tärkeää ja sieltä voi lainata lisää luettavaa, mutta lapsille tekee hyvää kasvaa kirjojen keskellä, joista avautuu lukemattomia maailmoja, myös sellaisia joista lapsi ei usein pysty edes haaveilemaan. Ihmiset kertovat muistelmissaan siitä, mitkä kirjat innoittivat heitä lapsuudessa ja ne ovat usein Pikkujättiläisiä ja Tiedon värikästä maailmaa. Eräs kommentoija kirjoitti miten "omat" kirjat toivat turvaa ja lohdutusta, kirjaston kirjat täytyy aina palauttaa... Hakuteossarjoja ei juuri lainata koteihin (eikä googlaaminen tuo samanlaista elämystä vaikka itsekin teen sitä aina välillä). Eikä nykyisissä "kunnankirjastoissa" juuri pidetä (enää) vanhoja kirjoja. Oma lapsuuteni oli muuten materiaalisesti vaatimaton, mutta kotikirjasto oli rikas ja laaja. Olen kirjojen positiivisen vaikutuksen kävelevä esimerkki. Tarjotkaamme omille lapsillemme, kaiken tämän digitaalisuuden ja virtuaalimaailmojen keskellä, myös fyysisten kirjojen vaihtoehto. Tällaisia tutkimuksia ei tietenkään kannata ottaa haudanvakavasti, mutta oma kokemukseni ja vakaumukseni on, että kotikirjasto ei ainoastaan edistä lasten oppimista vaan luo onnellisuutta myös aikuisille.

Kirjat, konmaritus ja "Loistava järjestys"

Assyriologi saa nyt vihdoin (liki kolmen viikon Turkin matkan jälkeen) aikaiseksi postata aiheesta, josta on tuntenut suurta tarvetta purkautua jo pidemmän aikaa: siitä miten Marie Kondo suhtautuu kirjoihin ja miten hänen vanavedessään myös toinen järjestelytaidosta kirjoittava sortuu humanistin korvissa sivistymättömiltä kuulostaviin lausuntoihin tästä esineluokasta. Tai siitä mitä hän kirjoittaa keräilystä. Tämä postaus kumpuaa suoraan bibliofiilin sydämestä ja saattaa paikoin vaikuttaa ilkeältä tai epäkunnoittavalta niistä lukijoista, jotka suhtautuvat konmaritukseen suurella herätysliikettä muistuttavalla palvonnalla. Tarkoitukseni ei ole arvostella henkilöitä, kommentoin ainoastaan heidän ajatuksiaan kirjoista ja niiden säilyttämisestä tai keräilystä ylipäätään. Järjestelyoppaat ovat oman aikakautemme ilmiö, jossa on monia hyviä puolia, mutta itse näen ohuen pinnan kääntöpuolella rappion räikeät värit. Järjestelyoppaita kirjoittavat monet, jotka eivät ymmärrä ihmisen ja esineiden erityistä suhdetta (olen postannut aiheesta esim. täällä ). 

Aloitan siis Konmari -kirjoista, joita olen käsitellyt jo muissa yhteyksissä esimerkiksi täällä ja täällä. Marie Kondo ei ole täysin "kirjavihamielinen" henkilö, hän ymmärtää sen, että kirjat tuottavat ihmiselle iloa ja saavat ihmisen hyvälle mielelle. Periaatteessa hän itsekin pitää kirjoista. Peruslähtökohtana on kuitenkin, että kirjat ovat turhakkeita, esineitä jotka pääsääntöisesti pitää heittää pois.

Teoksessa Siivouksen elämänmullistava taika (Bazar 2017, käännös Päivi Rekiaro) Marie Kondo kirjoittaa kohtuullisen pitkään kirjoista.  Kaikilla esineillä, myös kirjoilla, on Kondon mielestä "henki" ja tämä on tärkeä seikka silloin kun luemme hänen tekstejään: japanilaisessa kulttuuripiirissä on niin paljon sellaisia aineksia, joita ei voi suoraan ottaa ja omaksua esimerkiksi suomalaiseen kulttuuriin. Kondo kirjoittaakin, että kirjojen nimien ja kansien väliin painettujen sanojen energia on hyvin vahvaa ja että japanilaisille sanat tekevät todellisuuden (Iloa säkenoivä järjestys s. 141). Kondolle kirjat ovat tästä henkisyydestään huolimatta puhtaasti käyttöesineitä, hän ei itse näytä omistavan yhtään perittyä kirjaa, joka olisi kuulunut jollekin toiselle ihmiselle ennen häntä ja etenkin hänen kirjastostaan tuntuu puuttuvan uskonnollisia "perusteoksia" kuten Raamattu tai Koraani. Jos ei itse ole kasvanut siihen, että tietyt kirjat kulkevat perheissä sukupolvilta toisille (kuten esim. Raamattu on ainakin tähän asti monissa suomalaisissa kodeissa kulkenut), niin ei osaa niistä myöskään tällaisessa järjestelytaidon oppaassa kirjoittaa.

Lukemattomien lukemattomien pinot. Lukiessani ensimmäistä kertaa Konmari -kirjoja, protestoin välittömästi sitä Kondon mielipidettä, että ihmisen tulisi heittää kaikki sellaiset kirjat pois, jotka hän on ostanut, muttei vielä lukenut. Hän jopa otsikoi: "Joskus" tarkoittaa "ei koskaan" (Siivouksen elämänmullistava taika s. 100). Tätä Kondo tarkastelee vain omansa ja asiakkaittensa kokemuspohjan   perspektiivistä. Itse ostan jatkuvasti estoitta kirjoja, jotka jostain syystä vaikuttavat mielenkiintoisilta, mutta joihin tartun vasta myöhemmin. Tällä hetkellä minulla on lukemattomien lukemattomien pinoissa (ts. tällä hetkellä keväällä yo-juhlien vuoksi tehdyssä siistimisessä arkistohuoneen vapautuneisiin hyllyihin sijoitettuna) ehkä noin 250 kirjaa. Saatan ostaa jonkun kirjan vain sen vuoksi, että kirjassa on yksi tai kaksi kuvaa, jotka koen kauniiksi, kiinnostaviksi tai joista arvioin JOSKUS olevan jotain konkreettista hyötyä. Ostan kirjan joko uutena (usein alennushintaisena) tai käytettynä. Jos kirja on kovin kallis, mielestäni, saatan miettiä voinko saada saman kirjan jostain kirjastosta lainaan.  Etenkin vanhojen kirjojen kohdalla teen hankinnan useimmiten heti, koska jos jätän sen kauppaan, saattaa olla etten enää saa sitä mistään tai sitten joudun käyttämään huomattavasti aikaa ja vaivaa sen uudelleen löytämiseen. Kirjojen avulla varastoin ideoita, etenkin potentiaalisia, koska jos minulla on kerran ollut jokin kirja kädessäni ja/tai olen katsellut siinä olevaa kuvaa, jäävät ne lukemattominakin vaikuttamaan alitajuntaani. Kun tutkin, luen ja kirjoitan, mieleni yhdistää jonkin asian toiseen, sellaiseen josta tiedän lukeneeni hiukan tai nähneeni kuvan. Sitten ei tarvitse kuin kävellä omalle kirjahyllylleen tai kaivella sitä lukemattomien pinoa ja ottaa nimenomainen kirja tai kirjat esille. Jos siinä vaiheessa lähtisin etsimään samaa kirjaa jostain muualta, olisin ajankäytöllisesti täysin hukassa. Olen soveltanut tätä metodiani jo aika kauan, paljon ennen kuin luin Umberto Econ "antikirjastosta" -- Econ ja Nassim Talibin kirjan mukaan kirjastomme tärkeimmät kirjat ovat ne, joita emme ole vielä lukeneet. Ne tekevät meidät nöyriksi sen tietomäärän edessä, jota emme vielä hallitse ja haastavat meidät kehittymään.

Täysin kestämätön (myös ympäristöllisesti) on Kondon ohje että jos kaipaat pois heittämäänsi kirjaa niin kovasti, että olet valmis ostamaan uuden, sen kun ostat sen -- ja muista tällä kertaa myös lukea se (Siivouksen elämänmullistava taika, s. 103). Voi apua, tämä on kirjojen kerskakulutusta (vaikka kustantajien kannalta ehkä toivottavaa)! Eikä tällainen ohje tosiaan ota huomioon sitä, että jos heität vanhan kirjan menemään, ei sitä ehkä noin vain löydykään uudestaan.

Kirja, jota rakastin 30 vuotta sitten (enkä ole avannut sen jälkeen). Kondo kehottaa ihmisiä säästämään ne kirjat, jotka saavat sinut hyvälle mielelle ( Siivouksen elämänmullistava taika s. 101). Silti hän on sitä mieltä, että kirjoja luetaan niiden tuottaman elämyksen ja niiden sisältämän tiedon tähden. Kirjalla esineenä ei ole Kondolle mitään merkitystä ja siksi ne voi vain heittää pois. Minulle kirja on tärkeä myös fyysisenä esineenä -- oli se sitten painotuotteena kaunis tai ruma. Kirja on osa omaa identiteettiäni ja henkilöhistoriaani jos olen lukenut sen ja se on tehnyt minuun tavalla taikka toisella vaikutuksen. Tämän vuoksi monet säästävät esimerkiksi aapisensa, koska se on kirja, jonka avulla he oppivat lukemaan, nimenomaan se nidottu paperinippu on tärkeä. Samaa teemaa käsittelee myös Umberto Econ romaani Kuningatar Loanan arvoituksellinen liekki (WSOY 2005, suomennos Helinä Kangas), jota luin aikoinaan englanninkielisenä versiona ja jossa muistinsa menettänyt mies yrittää uudestaan löytää minuutensa lapsuutensa kirjoista ja sarjakuvista. Vaikka kaikista kirjoista jää jokin muistijälki, kantavat fyysiset kirjat mukanaan paljon sellaista, jota mieli ei jaksa raahata mielessään. Toisinaan niistä fyysisistä kirjoista (ja myös muista esineistä) on konkreettista hyötyä ihmisille, jotka ovat kokeneet esimerkiksi jotain traumaattista tai muuten on hyödyllistä yrittää palata entisiin aikoihin omien mielenliikkeittensä ymmärtämiseksi.

Makulointi on pahasta. Kyseenalaista Kondon kirjoja käsittelevässä kappaleessa on se, miten hän kuvaa omia kokeilujaan "säilyttää kirjan tieto" mutta heittää kirja silti pois. Tajusin, että en niinkään halunnut säilyttää koko kirjaa vaan tietyt sen sisältämät tiedot tai sanat. Niin tulin siihen tulokseen, että jos säilyttäisin kirjasta vain tärkeät kohdat, voisin heittää loput menemään (Siivouksen elämänmullistava voima s. 104). Hm. Ensin Kondo yritti kopioida häntä inspiroivat kohdat muistivihkoon. Menetelmä on mielestäni oiva -- olenhan soveltanut sitä tutkimuskirjallisuuteen silloin kun 1990-luvulla tein väitöskirjaa kirjastoissa, joissa kirjoja ei saanut valokopioida. Kondolle menetelmä oli kuitenkin liian työläs, hän hylkäsi sen. Valokopioiminen ja kopioiden leikkaaminen ja liimaaminen oli vieläkin työläämpää, joten lopulta päätin repäistä kirjoista haluamani sivut (Siivouksen elämänmullistava voima s. 105). Eli Kondo tuhoaa ja makuloi kirjojaan, jotain mitä itse en ole pystynyt tekemään kuin vanhoille puhelinluetteloille (kannet irti ennen paperinkeräyslaatikkoa). Kirjojen poisheittämisestä voidaan olla montaa mieltä, ja monet alan ammattilaisetkin myöntävät tänään, että paperisista kirjoista on tullut ongelmajätettä. Kustantajat makuloivat kirjavarastojaan koska varastointi on erittäin kallista. Tästä huolimatta, bibliofiilinä, pyrkisin ensin kierrättämään kirjan kuin kirjan. Etsin hyviä koteja vanhempieni ja appivanhempieni kirjoille, joita on kodissani omien kirjojen lisäksi huomattava määrä. Laitan paljon pokkariromaaneja kiertoon, sukulaisille ja ystäville. Vien kirjoja myös kirjastojen kierrätyshyllyille (ja usein sieltä tarttuu joku kirja myös mukaan...). Kirjojen hävittämistä roskiin heittämällä tai makuloimalla ei voi tietysti suoraan verrata kaikenlaisten ideologisten ääriliikkeiden järjestämiin kirjarovioihin menneisyydessä ja nykyisyydessäkin, mutta tätä aihetta tulisi tutkia ja siitä tulisi kirjoittaa enemmän. 

Kodin pikadieetti -- ihan viho viimeinen juttu.

Heinäkuun loppupuolella käteeni osui marketin alelaarissa Mira Ahjoniemen teos Loistava järjestys (Otava 2017). Kirja sujahti ostoskärryille ja kassan kautta kotiin, koska se maksoi enää muutaman euron ja sitä hetken aikaa selattuani totesin, että tässä on juuri niin omien asenteitteni vastainen kirja, että siitä pitää ihan postata täällä blogissa. Ahjoniemi kertoo alussa miten Marie Kondon kirjat ovat innoittaneet häntä valtavasti, mutta kokonaisuudessaan tämä opus ei tarjoa mitään uutta ja mullistavaa konmarittamiseen tai muihinkaan lukemiini järjestysoppaisiin verrattuna. Ahjoniemi kuvaa kirjaansa myös pikadieetiksi, joka toimii ja jonka tulokset pysyvät (s. 11). Se on aika paljon luvattu, ja olisin erittäin kiinnostunut saamaan kommentteja siihen, onko kukaan kirjan lukenut ja sen mukaan kotiaan järjestänyt onnistunut tämän pikadieetin avulla? Konmari sentään painottaa, että järjesteleminen on yleensä hyvin pitkä (vuosien) prosessi, joka vaatiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Yleisenä huomiona mainittakoon se, että kirja noudattaa aika orjallisesti Konmari -kirjojen rakennetta, mutta oikoo mutkia suoriksi ja jättää sellaisen ikävän jälkimaun, että tässä on ratsastettu konmaritushuuman aallonharjalla ja yritetty rahastaan suomalaista lukijakuntaa. Jos kirja ei ole myynyt hyvin, voi kustantaja vain syyttää itseään.

No mitä Ahjoniemi sanoo kirjoista? Jostain syystä hän yhdistää yhden kappaleen alle sekä keräilyn että kirjat. Kulmakarvani nousivat jo lukiessani ensimmäisen lauseen: On täysin ok luopua keräilystä, jos se ei enää sytytä (s. 55). Henkilökohtaisesti en tunne yhtään ihmistä, joka keräisi yhtään mitään, vaikka hänellä ei olisi keräilijän sielua tai joka jatkaisi kokoelmansa kartuttamista jos se ei enää innosta -- keräilykohde vaihtuu useinkin, mutta keräilijä harvoin lopettaa keräilyä kokonaan. Koska keräily tuottaa niin paljon iloa -- turhaan ei ole sanottu, että keräilijät ovat hyvin onnellisia ihmisiä. Samoina päivinä kun ostin Ahjoniemen kirjan oli Helsingin sanomissa Pankinjohtaja Kari Rahialan (1936-2018) kuolinilmoitus ja nekrologi. Kuolinilmoituksessa omaiset antoivat Rahialalle kolme "titteliä": Rakkaamme, onnellinen keräilijä ja Kamarineuvos. Tämä sykähdytti, samoin nekrologin otsikko: Pankinjohtaja keräili kaikkea. Vaikka keräilyssä esineet ovatkin usein tärkeässä osassa, kaikki eivät keräile tavaraa "nurkkiinsa". Jo nuorena opiskelijana kerroin ystävälle kerääväni kokemuksia. En tunne minkäänlaista himoa astioihin, huonekaluihin tai koruihin. Tänään kerään patsaita virtuaalisesti katalogiiin tietokoneelle, minun ei tarvitse fyysisesti omistaa kaikkea keräämääni, mutta olen vakuuttunut siitä, että keräilijät ovat poikkeuksellisen onnellisia ihmisiä. Siksi Ahjoniemen lausahdus on omasta vinkkelistäni katsottuna absurdi, eikä se taida muillekaan juuri antaa järkevää ohjetta.

Seuraavaksi Ahjoniemi kysyy: Keräätkö kirjoja? Miksi? Kirjat on tarkoitettu luettavaksi. Mikä on niiden tarkoitus, jos niitä ei aio enää lukea? (s. 55). Kyllä, kerään kirjoja. Koska luen niitä, mutta yllä siitä, miksi ylläpidän myös laajaa "antikirjastoa". Kodissani on myös runsaasti menneiden sukupolvien kirjoja, jotka odottavat uudelleensijoitusta, mutta niistä ei ole tarvetta päästä kertaheitolla eroon, osasta ei luultavasti milloinkaan. Joku päivä joku suvun nuoremmista saattaa löytää sieltä aarteita. Vanhat kirjat ovat paljon muutakin kuin sisustuselementtejä esimerkiksi tauluiksi aseteltuna. Kyllä, kirjat vievät paljon tilaa, kirjat keräävät pölyä, ne tukkivat seiniä ja painavat todella paljon muutossa (mutta antavat sinulle kaiken vaivan moninkertaisesti takaisin). Lukemattomista kirjoista ei kuitenkaan synny henkistä taakkaa niinkuin Ahjoniemi väittää, vaan lukemattomia uusia mahdollisuuksia ja henkistä rikkautta (vrt. yllä "antikirjasto"). Ahjoniemi suosii sähkökirjoja, koska lukulaite on kuulemma kuin karkkipussi, jonne voi ostaa luettavaa kun tekee mieli, nauttia siitä ja laittaa pois kun on luettu (kuulostaa hallitsemattomalta ahmimiselta). Sähkökirjoissa on todellakin omat hyvät puolensa, mutta itse käytän niitä ainoastaan tutkimustyöskentelyssä ja "pakon edessä" jos kirjaa ei ole saatavissa paperisena versiona. Lukulaite on kylmä ja persoonaton, rakastan hypistellä kauniisti nidottua ja taitettua kirjaa -- kirjan lukeminen on usein esteettinen kokemus myös kosketuksen kautta. Kun suurin osa ihmisistä on jo nyt täysin addiktoituneita elektronisiin laitteisiinsa niin etenkin lapsille ja nuorille tekee vain hyvää välillä laittaa kännykkä pois ja uppoutua paperisen kirjan kanssa maailmaan ilman sähköisiä ärsykkeitä. Liki kaksi vuotta sitten luin tutkimuksesta (ja postasin siitä täällä) miten kirjojen määrä kotona korreloi lasten ja etenkin poikien oppimistuloksissa matemaattisluonnontieteellisissä oppiainiessa. Piti paikkansa tai ei, pölyiset kirjakasat kasvuympäristönä on varmasti terveellisempi kuin koti ilman kirjahyllyjä. Ja ainakin tänään vielä tulisi ajatella myös sitä, että ilman fyysisiä kirjoja ei sähkökirjojakaan olisi olemassa. Jos et osta yhtään paperista kirjaa, kirjavalikoimien laajuus ja taso laskevat (kunnon laadukas ruoka versus Ahjoniemen lauantaipussi), koska kustantajat eivät elä pelkästään sähkökirjojen myynnistä.

Lopetan tähän. Rakastakaa kirjojanne, älkää tuhotko niitä. Keräily ei ole vaarallinen harrastus, se tekee ihmisen onnelliseksi.