keskiviikko 26. lokakuuta 2016

(Melkein) mikään ei voita Roomaa


Assyriologi oli perhelomalla Roomassa. Roomalla ja minulla on erityinen suhde. Olen ollut ikuisessa kaupungissa lukuisia kertoja, erityisesti työn merkeissä, ja neljännesvuosisata sitten tapasin siellä, Villa Lantessa, herra Valjuksen. Poikamme ovat vierailleet Roomassa vain sellaisessa iässä etteivät juuri muista käynneistä mitään. Oli siis korkea aika viedä heidät sinne uudestaan. Ohjelma oli sen mukainen, toimimme puolison kanssa eräällä tavalla "johdantokurssin" oppaina ja opettajina :). Monia tuttuja asioita tarkastelee silloin tietysti uusin silmin, eli myös opettaja oppii.

Roomassa tulee pian vastaanottokyky vastaan jos ahnehtii liikaa yhdellä kertaa. Tulee tehdä valintoja, koska yhdellä matkalla ei ehdi nähdä kaikkea. Italialaiset sanovatkin ettei yksi elämä riitä Roomaa varten. Tällä kertaa minua häiritsi ehkä hieman tavallista enemmän ne valtavat turistimassat, jota vellovat kaikilla nähtävyyksillä. Olen viime aikoina Turkissa saanut nauttia typötyhjistä museoista eikä Berliinissäkään tunnu juurikaan ahdistavalta (paitsi Nefertitin luona). Mutta ruusut kukkivat vielä Palatiumilla!

Roomassa on niin monta kerrostumaa ja tasoa, sekä fyysistä että mentaalista. Joitain ihmisiä kaupunki ei puhuttele lainkaan, toiset löytävät sieltä henkisen kotinsa. Johann Wolfgang von Goethe (1749-1832) kuului niihin ihmisiin, jotka hullaantuivat (vuonna 1786-87):

Myös Rooman muinaismuistoista olen alkanut innostua. Historia, piirtokirjoitukset, metallirahat, joista en aikaisemmin yhtään välittänyt, kaikki tuo työntyy nyt esiin. Samoin kuin minulle aikaisemmin kävi luonnonhistoriassa, niin käy myös nyt: sillä tähän paikkaan kytkeytyy koko maailman historia, ja lasken toiseksi syntymäpäiväkseni, todellisen jälleensyntymisen päiväksi sen, jolloin astuin Rooman kamaralle (Italian matkat päiväkirjoineen. Valikoiden suomentanut ja johdannon laatinut Sinikka Kallio (1992) s. 157).



Sää oli ensimmäisenä päivänä hieman sateinen, mutta nuorta innostusta se ei haitannut. Muina päivinä paistoi enimmäkseen aurinko.

Vaikka yritin valokuvata paljon ja runsaasti, melkein masennuin jälleen siitä, että Roomassa silmä huomaa niin paljon kaikkea mielenkiintoista ja viehättävää, ettei yksinkertaisesti ehdi. Haluaisi myös tietää niin paljon enemmän, kaikesta. Antiikin Rooman topografia on yhä hyvin hallussa, mutta entä myöhemmät vaiheet ja monumentit? Goethekin huokaa:

Mikä aluksi tuotti vain hauskuutta ja nautintoa, kun siihen suhtautui pintapuolisesti, alkaa nyt hellittämättä vaivata mieltä kun vihdoin huomaamme ettei ilman perusteellista tietoa voi todellista nautintoakaan syntyä (s. 165-166).

Ja edelleen Goethe huokaa:

Nyt minulle käy yhä vaikeammaksi tehdä tiliä oleskelustani Roomassa; sillä mitä pitemmälle mereen kahlaan, sitä syvemmälle joutuu, ja niin käy myös minun tätä kaupunkia tutkiskellessani (s. 166).



Ei nykyisyyttä voi tajuta tuntematta menneisyyttä, ja niiden vertailu vaatii enemmän aikaa ja rauhaa (s. 166)


Ensin täytyy oppia, jotta osaisi kysellä (s. 167).

Viime aikoina hyvän ja pahan kontrasti on äitynyt suorastaan räikeäksi omassa maailmassani. Yritän päivittäin olla kiitollinen kaikesta siitä hyvästä ja kauniista mitä on. Kuten terveistä lapsista, jotka elävät yhdessä maailman turvallisimmista maista. 


Roomassa jäin miettimään: mikään ei voita Roomaa. Se on ollut kohta kolmenkymmenen vuoden ajan lempikaupunkini, tai yksi lempikaupungeistani. Myöhemmässä vaiheessa myös Istanbul, Damaskos ja Aleppo ovat nousseet erittäin tärkeiksi. Melkein mikään ei voita Roomaa. Paitsi Damaskos ja Aleppo, joihin en tällä hetkellä pääse ja joihin sieluni kaipaa kovasti. Rooman ihanuuksien keskellä sen jälleen niin kipeästi tunsin. 

Jo kesällä aloitin varovaisesti unelmoimaan siitä, että voisin tulevana keväänä viettää hieman pidemmän ajan Roomassa, kirjoittamassa. Laitokselta kuitenkin kyselivät että voisinko sittenkin pitää ehdottamani luentokurssin, joka normaalisti on sijoittunut 2.-3. jaksolle. Eli tulen opettamaan muinaisesta Syyriasta 3. ja 4. jaksossa. Kurssin sisällöstä lisää jossain seuraavissa postauksissa.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Ennen Roomaa Axel Munthen jäljillä

Assyriologi on lähdössä perheensä kanssa Rooman ihmeitä ihmettelemään (= syysloma). Ennen sitä sain vihdoin kaivetuksi ja kootuksi kodissani eri paikoissa lymynneet, Axel Munthea (1857-1949) käsittelevät kirjat. Munthe oli ruotsalainen lääkäri, kirjailija, hyvin erityinen oman tiensä kulkija. Olin jo kesällä aikeissa postata näistä, koska pyysin kustantajalta uusimman suomeksi ilmestyneen Munthea käsittelevän kirjan, Maria Salosen Axel Munthen jäljillä (Avain 2016). En ollut unohtanut aiettani, elämä vain on jälleen vienyt muihin suuntiin ensiksi.


Munthe, hänen elämänsä ja teoksensa ovat kiehtoneet minua vasta noin kymmenen vuoden ajan. Olin kyllä jo aikaisemmin tietoinen hänen romaanistaan Huvila meren rannalla (käännös J. Hollo, WSOY), mutta vasta luettuani isäni päiväkirjamerkinnät keväältä 1949 tutustuin myös itse kirjaan ja Munthen kiehtovaan elämään, halusin ymmärtää miksi romaani oli kirvoittanut isässäni kohtalaisen voimakkaat reaktiot.

Romaania nuori orientalistiikan opiskelija lukee vain muutamia päiviä Munthen kuoleman jälkeen:

(12.2.1949)

Olen lukenut häntä melkoisella ihastuksella, vaikka en suinkaan nielaise häntä purematta. On hänellä monta inhimillistä ajatusta ja edelleen hän on suuri ihmistuntija ja psykologi. Jopa itseäänkin hän osaa esitellä – puhumattakaan hysteerisistä naisista, joita hän näyttää ylen mestarillisesti käsitelleen. Mutta mies on ollut muutenkin nero. Kukapa nyt esimerkiksi kirjoittaisi muistelmansa englanniksi, vaikka ei ole syntyperäinen englantilainen. Eihän sitä kieltä opi koskaan kunnolla käyttämään. Mutta Munthe on oppinut. Olisi hauska tietää milloin hän on senkin saanut päähänsä, vaikka edustaakin aivan toista alaa. Ja millähän kielellä hän on keskustellut itsensä kanssa unettomina öinään? Munthe rakastaa eläimiä, varsinkin apinoita, koiria ja lintuja, mutta myös ihmisiä, vaikka hän onkin tavannut vähemmänpuoleisesti todella rakastettavia homo-sapiens-heimon edustajia. Ennen kaikkea hän huomaa arvokasta yhteiskunnan alimmalla portaalla olevissa. En tiedä, onko jonkun verran blasfemistä sävyä siinä kun hän hyväntahtoisesti sijoittaa parhaimpia ystäviänsä paratiisiin, mainiten viimeisenä Flopette-raukan, ilotytön, joka näyttää kymmentä vuotta vanhemmalta kuin nähdessään hänet yökahvilassa bulevardin varrella, sirona ja kauniina pitkässä valkeassa puvussaan. Hän on nyt toisena talousapulaisena Maria Magdalenalla.  – Ei, Munthe ei tavoittele blasfemiaa, hän vain ei pääse irti hienosta satiiristaan, jonka alla hänen lämmin sydämensä sykkii.

Munthen käsitteleminen jatkuu myöhemmissäkin päiväkirjamerkinnöissä, niin pitkälle, että Jussi Aro itse päättää lopettaa:


... olen nimittäin ihminen, joka ei koskaan pysty innostumaan liikaa, sillä minua vähän päästä alkaa tympäistä oma innostukseni.


Salosen Axel Munthen jäljillä on mielenkiintoinen kirja. Teksti tihkuu heti ensiriveiltä lähtien intohimoa aihetta kohtaan ja huikeaa heittäytymistä oman vision toteuttamiseen. Salonen on jo 1980-90 -luvuilla vieraillut taloissa, jotka tavalla taikka toisella liittyvät Muntheen tai hänen perheeseensä. Teos ei halua olla seikkaperäinen tietoteos vaan lähestymistapa on hyvin henkilökohtainen, ja punaisena lankana Salonen itse mainitsee alussa juuri nuo rakennukset sekä Axelin pojan Malcom Munthen suulliset tarinat, joita Salonen on aikoinaan ansioituneesti nauhoittanut.

Tutkijana ja sujuvan asiatekstin ihailijana en kuitenkaan ihan varauksetta ihastunut Salosen tekstiin. Salonen itse on sitä mieltä, että Bengt Jangfeldtin biografia Munthesta En osalig ande (2003, Wahlström & Widstrand) on liiankin täynnä pikku yksityiskohtia ja niiden vuoksi Munthesta on kuulemma vaikea saada yhtenäistä kuvaa (s. 9). Axel Munthen jäljillä ei kuitenkaan onnistu sen paremmin eheyttämään otsikon päähenkilön elämää tai edes perhettä tai noita taloja, joihin pyrkii keskittymään. Tekstissä pompitaan ja leijaillaan persoonallisissa sfääreissä, enemmän kuin oma tarkka luonteeni pystyy sietämään -- sen vuoksi esim. Jangfeldtin tutkimuksellinen ote (kaikkine detaljeineen) on minusta miellyttävä.




Eniten Salosen tekstissä oli mielestäni ongelmia sujuvuuden kanssa. Lausekonstruktiot ovat toisinaan raskaita ja monia tietoja toistetaan useaan kertaan kirjan eri kohdissa. Ihmetystä herätti myös toteamus siinä kohtaa kun Salonen käsittelee sitaattia Munthen toisen vaimon Hilda Munthen (1882-1967) kirjeestä Munthen kustantajalle John (Jock) Murraylle ja jää arvostelemaan englanninkielisen sitaatin suomennosta. Kirjastojen ja etenkin e-kirjojen aikakaudella voi oudoksua lausetta: 

En saanut käsiini elämäkerran (= Bengt Jangfeldt, Axel Munthe: the road to San Michele (2008) ) englanninnosta, joka on loppuunmyyty tarkistaakseni alkuperäiset sanavalinnat, mutta sitaatin suomennos on mielestäni Axelille epäedullinen (s. 46).

Kirja on saatavissa esim. Helsingin yliopiston tietokannassa ja sähköisessä muodossa sen voi myös ostaa (alle kymmenellä eurolla). Muutamassa minuutissa minulla oli Hilda Munthen kirjeen sitaatin alkuperäinen muotoilu:

I always wonder when people say he was so "complex" and impossible to understand. He was as simple as a wayward child in spite of his very complete intelligence (s. 353).


Axel Munthen jäljillä on silti suositeltava opus, etenkin niille, jotka Munthensa jo hyvin tuntevat. Uutta ja originellia kirjassa on tosiaan nuo kuvaukset taloista, vaikka Munthen suora yhteys niihin ei minulle joka kohdassa avautunutkaan. Mukana on myös niin paljon Malcom Munthea, että kirjan nimeksi olisi hyvin voinut laittaa myös "Axel ja Malcom Munthen jäljillä". Oma haaveeni päästä Caprille ja San Micheleen on vielä toteutumatta. Ylihuomenna matkaan kuitenkin rakkaaseen Roomaan ja elämässä täytyy olla myös sopiva määrä täyttymättömiä unelmia...

torstai 6. lokakuuta 2016

Hui mikä helmi! Tapio Hiisivaara, Tarunhohtoinen Turkki

Assyriologi tunnustautuu Turkki-friikiksi. Ja luuli vielä vähän aikaa sitten tuntevansa suurin piirtein kaikki suomeksi julkaistut matkakirjat, joissa liikutaan turkkilaisissa maisemissa. Luulo ei ole koskaan tiedon väärti: pari viikkoa sitten törmäsin (taas) Vihreällä Planeetalla kirjaan, jota en tiennyt olevan olemassakaan: Tapio Hiisivaaran Tarhunhohtoinen Turkki (Pellervo-Seura 1950).

Hiisivaara oli toimittaja, kirjailija ja kääntäjä ja näyttää kolunneen uransa aikana aika monta maankolkkaa. Turkissa hän matkusti 1949-50 vaimonsa kanssa ja kirja sisältää seikkaperäisen matkakuvauksen lisäksi runsaasti sen aikaisen turkkilaisen yhteiskunnan ja tapojen kuvausta. Hiisivaaralla ei näytä olleen juurikaan taustatietoja maasta, mutta hänellä on aito yritys perehtyä myös sellaisiin aihealueisiin, joihin tavanomaisempi kulttuurimatkailija ei juurikaan kiinnitä huomiota. Kirjan luvut siis hyppelehtivät muinaiskohteista sujuvasti nuoren tasavallan puolustusjärjestelmään, teollisuuteen, kouluihin ja ties mihin. Kontrastina kirjan nimelle Turkki esiintyy kirjassa aika usein ei niin tarhunhohtoisena.

Koko "Anadolua" (niin kuin Hiisivaara Turkkia/Anatoliaa järjestelmällisesti nimittää) ei kuitenkaan koluta idästä länteen. Istanbulin lisäksi käydään länsirannikolla Izmirin ympäristössä ja jatketaan sieltä Ankaraan. Suurin osa maasta jää siis näkemättä, mutta sinällään se ei haittaa, koska Hiisivaara kuvaa kaikkea näkemäänsä ja lukemaansa suurella antaumuksella ja joskus jopa hienoisella paatoksella. Kaikkein silmiinpistävin piirre on tämä: Istanbul, vanha ottomaanien valtakunnan pääkaupunki, yksi maailman loistavimmista paikoista ylipäätään, on kaikessa tarunhohtoisuudessaan nuhjuinen, ja edistyksestä jälkeenjäänyt, jopa likainen, kun taas Ankara, uusi pääkaupunki, on vastarakennettuine taloineen moderni ja esimerkillinen...

Kaikenlaista Anatolian muinaisuuttakin Hiisivaaran matkakuvaukseen sisältyy. Istanbulissa käydään tietty tavanomaisissa matkakohteissa, mutta myös suuressa basaarissa ja todetaan huolettomasti:

Istanbul on antikviteettien kerääjälle paratiisi, ja hinnat ovat uskomattoman halpoja. Istanbulin suuresta basaarista voisi tosiaan täyttää muutamia museoita, eivätkä tavarat silti vähenisi, niitä kaivetaan lisää jostakin (s. 62).

Siitä huolimatta, että Anatolian sivilisaatioiden museota vasta restauroitiin eikä se ollut silloin oikeastaan vierailijoille lainkaan avoinna, mutta Hiisivaaran sanoin:
...  Ankarassa ei ole niin tylysti kiinni paiskattua porttia, ettei sitä lennätettäisi selko selälleen lähettiläs Yrjö-Koskisen toivomuksesta (s. 228).

Assyriologille ja hetitologille ehdottomasti heikoimmat kohdat kirjassa on maininnat ja kuvaukset heettiläisistä. Tässä kohtaa Hiisivaara kirjoittaa niin pahaa puutaheinää ettei sitä voi tässä kohtaa lähteä edes oikomaan. Museossa hän näkee runsaasti heettiläistä kuvanveistoa ja yrittää kovasti ymmärtää, mistä eri kuva-aiheissa on kysymys, onnistumatta kuitenkaan erityisen hyvin. Ehdottomasti riemastuttavin lausuma on tämä:

Soittokunta esiintyy toisessa paikassa, yksi soittaa huilua ja toinen kitaraa säestäen tanssijatarta. Tämä tanssii kiihottavan lyhyt mekko yllään, sillä tanssi oli heettiläisillä samaa kuin eurooppalaisilla nämä tuhannet vuodet myöhemmin, miehen pyydystämistä (s. 232).

Ei ole vaikeaa arvata, mistä reliefistä on tässä tapauksessa kysymys. Huvittavinta tässä Karkamisista löydetyssä reliefiortostaatissa (Carchemish B17b, n. 900 eaa?) on se, että tanssiva hahmo ei missään tapauksessa ole nainen ja tanssimisella heettiläisessä kulttuurissa oli varmaankin enemmän uskonnollis-rituaalinen merkitys kuin miehen pyydystäminen. Hyvät naurut tästä luonnollisesti sai ja oletankin että Hiisivaara on kirjoittanut nämä lauseet hieman pilke silmäkulmassaan.
Tarunhohtoinen Turkki on ehdottomasti matkakirjojen helmi -- sen avulla voi tehdä aikamatkan nuoreen, vielä alkukankeaan tasavaltaan, ihan huikea virtuaalinen sukellus yli puolen vuosisadan taakse. Turkkiin, jota ei enää ole, ei fyysisesti ja vielä vähemmän henkisesti. Joskus toivon, että voisin päästä sinne, hypätä esimerkiksi Paul Jyrkänkallion mopon selkään kun hän 1950-luvun loppupuolella ajoi Ankarasta Anatolian halki Välimeren rannikolle. Elää ja kokea.