perintöesine uhmaa konmaritusta ja kuolinsiivouksia

Menneellä viikolla assyriologi pääsi taas katsomaan lukiolaisten vanhojentansseja. Kuopuksen omat "wanhat" ovat vasta vuoden päästä, mutta koska suomalaisissa lukioissa naisopiskelijoiden määrä on jo kauan ollut miesopiskelijoita suurempi, on tanssipareista jatkuvasti akuutti pula. Siksi kuopuskin oli saatu houkuteltua vapaaehtoiseksi kavaljeeriksi jopa kahdelle neidolle, koska lukionsa yhdistettiin kahdesta vanhasta lukiosta ja tanssit tanssittiin kahdessa erässä entisen koulujaon mukaan. 

Kun alkuviikosta koepuimme frakkia kuopuksen päälle, mieleni oli jälleen täynnä muistoja ja monenlaisia tunteita. Kun takki heilahti nuoren miehen päälle ja hän vilkaisi itseään peilistä, välähti silmissä visio tohtorinväitöksestä frakkiin pukeutuneena ja se myös sanottiin ääneen äidille. Asun taika on siinä, että puettuaan sen päälleen, nuori tunsi liittyneensä osaksi sitä kantaneiden miesten jatkumoa ja hän myös näki akateemisen väitöksen mahdollisuutena omalla kohdallaan. Tämä frakki ei ole ainoastaan vaate, se on perintöesine, joka vaikuttaa elämäämme.

Frakki kuului aikoinaan isälleni. Hän teetti sen todennäköisesti tohtorinväitöstä varten joulukuussa 1955, vaikka mitään tarkkaa rekordia frakin hankinnasta ei ole säilynyt. Jussi Aron oli pitänyt vääntäytyä frakkiin jo muutaman kerran ennen sitä, ainakin pokatakseen stipendejä vuosijuhlissa, mutta niihin hän oli saanut asun lainaan. Assyriologinen väitös merkitsi kuitenkin sitä, että akateemisella uralla Suomessa frakille tulisi enemmänkin käyttöä ja siksi oli järkevää hankkia oma sellainen. 

Kuopuksen harjoitellessa pukemista, aloin miettiä sitä, miten frakki oli säilynyt 65 vuotta suvun säilyttämänä ilman että se olisi joutunut konmarituksen tai kuolinsiivousten uhriksi. Frakin alkuperäinen kantaja ja omistaja kuoli jo 1983. Silloin ei ollut oikein ketään näköpiirissä, jolle vaatteesta olisi voinut nähdä olleen konkreettista hyötyä. Jos äitini olisi konmarittanut, ei frakki olisi läpäissyt yhtäkään ilotarkistusta, etenkään jos hän olisi frakin kohdalla kysynyt säteileekö se hänelle itselleen jotain iloa. Äitini jäi leskeksi 50-vuotiaana eikä avioitunut uudelleen. Hän muutti Tapiolan-kodistamme pois pari vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen. Muuttoa ennen oli tehty ainakin osittaista kuolinsiivousta, mutta frakkia ei laitettu kiertoon, se siirrettiin uuden kodin vaatehuoneeseen äidin silkkimekkojen viereen (joista olen postannut täällä).

Äitini puolestaan kuoli 2005. Vaikka ei millään siinä vaiheessa voinut arvioida sitä, voisiko tai ennen kaikkea haluaisiko kukaan frakkia enää käyttää, ilmoitin sisaruksilleni, että voin säilyttää sitä perikunnan puolesta ja sitä saa lainata kaikki halukkaat. Vuosien vieriessä alkoi pikku hiljaa käydä ilmeiseksi, että poikani kasvavat aika lailla saman mallisiksi kuin isoisänsä, jota eivät koskaan ole nähneet muuta kuin kuvissa. Heidän isänsä käyttää oman isänsä nuoruuden frakkia, mutta se on pojillemme auttamattoman pieni. Tässä frakissa on nyt tanssittu useampaan kertaan ja muistan suurella lämmöllä äitiäni, joka ei onneksi hankkiutunut siitä tavalla taikka toisella eroon.

Voihan noita frakkeja vuokrata, ajattelee varmaan moni. Miksi säilyttää liki turhaa vaatetta vain siksi, että sillä saattaa olla myöhemmin muutaman kerran käyttöä? Tämä frakki on kuitenkin erityinen, se on perintöesine ja on aivan eri asia pukea suvussa kulkenut vintage-takki päälle kuin vuokraamosta haettu. Ilman tämän frakin taikaa kuopuksen silmissä ei todennäköisesti olisi pilkahtanut. Frakissa tiivistyy suvun historian jatkumo. Frakissa elää yhteys isoisään, joka ei valitettavasti päässyt seuraamaan lastenlastensa kehitystä, mutta joka oli loppuviikosta vahvasti läsnä ja hengessä mukana kun kuopus tanssi Otaniemessä.

Kaikki esineet eivät säteile sillä hetkellä iloa ilotarkistusta tekevälle. Monet osaavat kuitenkin katsoa henkilökohtaisen iloarvion ja sukupolvien ylitse. Joskus esineet itse uhmaavat sodan tuhoja, ilotarkistuksia ja kuolinsiivouksia. Minulla on säilössä pari lasisia kirjakaapin ovia. Niistäkin haluan kertoa joskus.

Nuntii Latini ja Suomen Itämainen Seura 100 v.

Kaikenlaista ihmeellistä ja outoa on tapahtunut parin viime viikon aikana. Runsas viikko sitten YLE ilmoitti lopettavansa yhden PR-arvoltaan tärkeimmän radio-ohjelman eli latinankieliset uutiset Nuntii Latini. Uutisia latinaksi on kuunneltu ympäri palloamme ja se on yhdistänyt Suomen Euroopan ja muun maailman kanssa. Ja todella vähällä rahalla ja/tai lähetysaikapanostuksella. Jos Nuntii Latini vaikenee, käpertyy satavuotias Suomi askelen kohti pimeyttä. Viikolla tapahtui sekin ihme, että linkkasin somessa ulkoministerimme plokin, koska siellä ihmeteltiin samaa ymmärtämätöntä päätöstä. Lisäksi ainakin Maijastina Kahlos on nostanut asian esille omassa omassa blogissaan. 

Ilmoitusaamuna vaihdoin parit s-postit YLEn Timo Järven kanssa, ts hän vastasi viestiini, jonka olin lähettänyt usealle johtohenkilölle. Kysymys ei kuulemma ole rahasta (vaikka sitä on toisaalla vaikea uskoa). YLE haluaa uudistua, mutta on erikoista päätyä luopumaan jostain, joka maksaa todella vähän ja jolla on voinut ostaa niin runsaasti positiivista imagoa Suomelle. 

Miksi jotkut latinankieliset uutiset ovat assyriologin mielestä tärkeät säilyttää? Voisi luulla, että niillä ei olisi mitään väliä Lähi-idän muinaisuutta tutkivalle. Perheessämme puoliso on toki se, joka on lukenut latinaa jo koulussa ja osaa sitä paljon paremmin kuin minä, mutta pidin opiskeluaikoinani kovasti saksalaisyliopistossa klassillisen arkeologian opiskelijan "pakkolatinasta". Niin moni käsite ja sana pohjautuu myös suomalaisessa kulttuurissa latinan kieleen ja tieteen alalla se oli väitöskirjojenkin kielenä vallitseva hyvin pitkään. Suomen parhaat ja osaavimmat assyriologit ovat kaikki osanneet tai osaavat sekä latinaa että antiikin kreikkaa: Simo Parpolan 50-vuotissyntymäpäivillä 1993 klassikkoystävien onnittelupuheet olivat latinaksi ja päivänsankari vastasi samalla kielellä. Latinan ylläpitäminen on yksi pieni pisara sivistyskansan reseptissä. Latinankielisten uutisten säilyttämiseksi YLEllä kerätään allekirjoituksia adressiin täällä. Käykää ihmeessä allekirjoittamassa, toivottavasti saamme tällä vastalauseella estettyä ylen katastrofaalisen virheen. Eiväthän kustantajatkaan julkaise runoja sen vuoksi, että ne tuottaisivat paljon rahaa eikä edes sen takia, että niitä luettaisiin joka kodissa. Runoja julkaistaan ja latinankielisiä uutisia lähetetään, koska ne ovat kulttuuritekoja. Ja olennainen osa eurooppalaisuuttamme. 

Tällä viikolla on myös juhlittu Suomen Itämaisen Seuran 100-vuotisjuhlia. Merkittävää on se, että se on heti Suomen itsenäistyminen jälkeen perustettu tieteellinen seura ja edelleen edes jollain tavalla hengissä. Perustajahahmo Knut Tallqvist (1865-1949) oli suomalaisen assyriologikoulukunnan varsinainen perustaja ja toimi ansiokkaasti myös tieteenalojensa popularisoijana. Klaus Karttunen on juuri julkaissut seuran lyhyen historiikin, josta saatan postata jossain vaiheessa yksityiskohtaisemmin.

Seuran ydintoimintaan kuului aikoinaan julkaisujen lisäksi kuukausittaiset esitelmätilaisuudet, missä suomalaiset tutkijat ja toisinaan ulkomaiset luennoitsijat esittelivät sekä omaa tutkimustaan että myös maailmalla tehtyjä merkittäviä löytöjä. Tänä päivänä esitelmät ovat supistuneet olemattomiin -- osaksi varmasti sen vuoksi, että edes tutkijat eivät enää käy sivistämässä itseään esitelmillä. Esitelmätilaisuuksia pitäisi mainostaa niin ponnekkaasti, että siihen ei kellään oikein riitä enää osaaminen ja/tai energia. Vaikka toisaalla esimerkiksi Tieteen päivät Helsingin yliopistolla vetävätkin vielä suuret joukot mukaansa eli ehkä kysymys onkin siitä kuinka paljon seuran toimintaan halutaan panostaa. 

Outoa Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa oli professori Hannu Juusolan pitämä esitelmä Keskustelu jota ei ollut: Orientalismi Suomessa. Pohjimmiltaan esitys oli koottu samoista aineksista kuin Juusolan artikkeli täällä. Juusola fanittaa itse kutakuinkin kritiikittömästi 1970-luvun lopussa ilmestynyttä Edward Saidin Orientalismi -teosta ja hän ihmetteli miksi suomalaiset orientalistit eivät ole ruoskineet itseään idän kulttuurien romantisoinnista, rasistisesta suhtautumisesta ja kolonialistisesta riistosta. Tilaisuuden tarkoitus oli, minun käsittääkseni, juhlia suomalaisen Lähi-idän tutkimuksen ja seuran kunniakasta vuosisataa. Seuran esinainen olisi voinut ehkä kertaalleen harkita kenet pyytää ensimmäiseksi puhujaksi tai sitten kukaan muu ei ollut halunnut tätä paikkaa lunastaa. Kukaan kuulijoista, läsnäolevina myös moni Juusolan omista opettajista ja Lähi-idän tutkimuksemme huippunimistä, ei varmasti odottanut mitään suurta hymistelyä ja/tai ylisanoja, mutta Juusolan ylimielinen ja negatiivinen asenne sekä kuolleiden että elävien tutkijoiden aikaansaannoksia kohtaan oli enemmän kuin erikoinen puheenvuoro Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa. Juusolan yrittää englanninkielisessä artikkelissaan sentään antaa esimerkkejä suomalaisten tutkijoiden "orientalistisista" asenteista, mutta aika turhaan hän on saanut lukea läpi kaikki populaarimmat teokset löytääkseen edes muutaman. Esitelmässään hän ei edes vaivautunut esittämään näitä tapauksia -- ainoastaan Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa (Otava 2011) ryöpytettiin enemmänkin. Suomessa Lähi-idän tutkimus on ollut kohdistunut suurelta osalta kieliin ja kun tehdään perusjulkaisuja, on hyvin vaikeaa syyllistyä orientalismiin ideologiana. Lisäksi kaikki tutkijat ovat oman aikansa lapsia, vaikka heitä yhdistääkin intohimo johonkin tutkimusaiheeseen. Kotoa saatu kasvatus ja ajan henki vaikuttavat paljon siihen, miten tutkija näkee tutkimuskohteensa ja miten hän siitä kirjoittaa. Oma isäni Jussi Aro (1928-1983) kasvoi 1930-luvun Lapualla missä esim. IKL jylläsi ja hänen äidillään oli kohtuullisia ennakkoluuloja juutalaisassyriologeja kohtaan, joiden oppilaaksi hän 1950-luvun alussa lähti Chicagoon. Hänen kirjallinen jäämistönsä paljastaa paljon siitä miten asenteet kaikkia ihmisiä, kansanryhmiä ja uskontoja kohtaan kehittyivät pikku hiljaa kohti humaania ymmärtämystä ihmisten ja kulttuurien tasa-arvoisuudesta. Tätä taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että Saidin opus jätti hänet kutakuinkin välinpitämättömäksi ja toivon lähitulevaisuudessa saavani näitä taustoja valottavan Jussi Aron assyriologista uraa käsittelevän elämäkerran valmiiksi. Ei pidä siis ihmetellä miksi Suomessa keskustelu orientalismista on ollut vähäistä. Sille ei meidän kontekstissamme ole ollut suurta tarvetta. Olen pahoillani Juusolan puolesta -- hänellä näyttäisi jossain vaiheessa akateemista uraa tarttuneen kuristava pala kurkkuun, jota hän ei osaa rykäistä ulos. Toivottavasti hänellä on jokin merkittävä kansainvälinen julkaisu tulossa, joka nostaisi hänet ulkomaisen tuntemattomuuden suosta lähemmäksi edes kohtalaista tasoa. Ei tarttisi sitten enää huudella muiden tekemisiä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiä :). 

Ikäviin tunnelmiin en halua päättää tätä postaustani, koska näen nimenomaan innostuksen ja intohimon näitä kaikkia mielenkiintoisia lähi-itäläisiä ja välimerellisiä aiheita kohtaan yhtenä elämäni kantavista voimista. Münchenissä oli törkeän paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää. Esimerkiksi kuvan leijonat (Antikensammlung, jotka selvästi askeltavat myöhäisheettiläisten esikuviensa perässä. Seuraavaksi postaan  taas varmaan kirjoista ja taiteesta, tai eräästä mielenkiintoisesta matkakirjasta nimeltä Bukra.

Oi niitä aikoja: Stig-Björn Nyberg, Kirjatalossa

Assyriologi tienasi aikoinaan kausimyyjänä opiskelurahoja kulttuuri-instituutiossa nimeltä Akateeminen Kirjakauppa. Tämän instituution entinen työntekijä ja johtaja Stig-Björn (Nalle) Nyberg julkaisi elokuussa muistelmat Kirjatalossa Muistoja kirja-alalta ja vähän muualtakin (Otava 2017, myös ruotsiksi Bokhuset. Människor, möten, minnen Schildts & Söderströms). Oli itsestäänselvää, että tämän kirjan tahdon lukea ja Otava lähetti siitä ystävällisesti arvostelukappaleen. Kirjan kirjoittaja, josta tässä postauksessa käytän tuttavallista kutsumanimeä Nalle on minulle siis tuttu entisen kollegan ominaisuudessa (emme koskaan olleet suorassa esimies-alainen -suhteessa, ainakaan tietääkseni). Myöhempinä vuosina olemme tavanneet jonkun kerran erilaisissa yhteyksissä ilman että Nalle välttämättä heti kasvoni nähdessään tietäisi nimeni tai sen mistä kontekstista olemme tuttuja.

Siis oikeasti: oi niitä aikoja... Nallen kirja on tärkeä, erittäin tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Hän itse haki ja pääsi Akateemiseen kirjakauppaan töihin 1970 ja teki kirjatalossa leijonanosan työhistoriaansa (ollen pariin otteeseen työllistyneenä muualla -- opettajana ja kirjankustantajana). Hän oli erittäin tärkeä osa instituutiota ja hänen panoksensa täten merkittävä kulttuuri- ja tieteenhistoriamme usealla vuosikymmenellä. Jos voisin toivoa jonkun toisen "AKAlaisen" muistelmia, se olisi ehdottomasti kirjakaupan 1980-1990 johtajan Jorma Kaimion. Nalle tulee hyvänä kakkosena ja saamme olla hänelle oikeasti kiitollisia tästä teoksesta. Eino. E. (Nenno) Suolahden persoona on viime aikoina alkanut kovasti kiinnostamaan, mutta hänestä en tiedä vielä tarpeeksi. 

Nalle sitoo oman elämäntarinansa taitavasti kirjakaupan historiaan. Henkilökohtaiset kokemukset limittyvät liikkeen viralliseen tarinaan -- hän tekee myös lyhyen mutta  tuikitarpeellisen katsauksen Akateemisen Kirjakaupan syntyyn 1800-luvun lopussa. Mikä ajatus ja/tai aate oli perustajien takana?

Akateeminen Kirjakauppa perustettiin toimimaan suomalaiskansallisena ja yliopistoväen kirjakauppana (s. 16). Suomalaiskansallinen merkitsi silloin ja on merkinnyt varmasti tähän päivään asti kuitenkin vahvaa kaksikielisyyttä: jos äidinkieli oli suomi, oli osattava riittävästi ruotsia ja suurin osa myyjien esimiehistä olivat suomenruotsalaisia. Kun syksyllä 1985 minusta tuli noin vuoden ajaksi kausimyyjän sijaan vakituinen osa-aikainen myyjä, pääsin Stockmannin kielikokeeseen (joka merkitsi huomattavaa korotusta tuntipalkkaan, esim. silkasta valmiudesta puhua asiakkaiden kanssa saksaa tai vielä harvinaisempaa ranskaa), ruotsin kielen kokeessa ei tarvinnut käydä. Viiden prosentin palkankorotukseen riitti osastopäällikön lausunto siitä osasitko palvella asiakkaita ruotsiksi vai et. Monen muun asian ohella olen suuresti kiitollinen vuosistani tässä kaksikielisessä työyhteisössä. Ilman suomalaiskansallista kaksikielistä aatetta olisin henkisesti hyvin paljon köyhempi ihminen. 

Kuvatessaan Akateemisen Kirjakaupan työyhteisöä Nalle kertoo osuvasti siitä, kuinka paljon siellä oli korkeakouluopiskelijoita töissä. Hän myös mainitsee joitakin nimiä, jotka sittemmin ovat niittäneet mainetta kuka milläkin saralla. Akateeminen tosiaan oli yliopistoväen kirjakauppa monessa mielessä. Professorit, dosentit ja muu opetusväki kävi siellä ostoksilla ja useilla oli vielä 1980-luvulla kymmeniä ulkomaisia kirjatilauksia vetämässä, oma isäni Jussi Aro (1928-1983) ei tämän suhteen ollut mikään poikkeus. Edelleen suurin osa kirjakaupassa etenkin kesätöissä ja osa-aikamyyjinä toimineet opiskelijat olivat professorien tai muun tiede- ja kulttuuriväen lapsia. Tämän suhteen en itse ollut poikkeus. Kun isäni keväällä 1983 äkillisesti kuoli, oli hänen oppilaidensa kanssa puhetta siitä, että olin jo aikaisemmin samana vuonna hakenut seuraavaksi kesäksi töihin kirjakauppaan. Koska olin tuolloin vielä alaikäinen, olivat mahdollisuuteni saada töitä kutakuinkin pienet. Voin tässä reilusti tunnustaa päässeeni alun perin sisään suhteilla, mutta toisaalla uskon, ettei minua olisi huolittu vuosittain takaisin töihin jos en oikeasti olisi kunnostautunut kelpo työntekijänä. Se mikä Nallen muisteloista ei kenties käy aivan selkeästi ilmi on se, mikä merkitys Akateemisella oli opiskelijoille mielekkäänä työpaikkana. Siellä tienattiin opiskelurahoja ja ilman tätä työpaikkaa monen valmistuminen olisi ollut hitaampaa tai kyseenalaista. Toki osa opiskelijoista ei valmistunut vaan jäi kirjataloon töihin. Siitä huolimatta vaikutus varsinkin Helsingin yliopiston opiskelijoiden elämässä oli suuri. Minulle myyntityö toimi myös opintoihin motivoivasti: jokasyksyisen työrupeaman jälkeen puhkuin intoa jatkaa tutkintoon saakka, koska siitä huolimatta että työ ja työyhteisö olivat mukavia, tiesin että tahdoin edetä jonnekkin "korkeammalle". 

Akateemisessa aikoinaan työskennelleestä oli edelleen mielenkiintoista lukea miten Nalle luonnehtii monia persoonia, jotka minäkin opin tuntemaan ja joiden kanssa tein myös työtä. Osaa hän kehuu jopa vuolaasti. Jos kirjakauppa oli (kuten takakannessa luonnehditaan) suksee, Euroopan suurimpia ja parhaiten hoidettuja, kirjallisuutta oli yli 20 kielellä, 140 000 nimikettä ja miljoona kirjaa ja se nimenomaan 1980-luvulla kasvatti liikevaihtoaan ja oli myös voitollinen bisnes, näyttää se olleen hänen mielestään pitkälti Kaimion ansiota. Kaimion ja Nallen yhteistyö näyttääkin sujuneen kohtalaisen hyvin. Kaikkia muita ja monia yhä elävien kirjoissa olevia Nalle ei sen sijaan kohtele ihan niin silkkihansikkain ja on mahdollista, että joitain muita hän rankaisee damnatio memoriaen muodossa eli jättää heidät kokonaan mainitsematta. Nalle kyllä pyytää anteeksi sitä, jos joku etsii tekstistä turhaan omaa nimeään ja kirja on omistettu kaikille kirjakaupan entisille ja nykyisille työntekijöille ja asiakkaille, mutta siitä huolimatta kirjoittaja on tehnyt selkeän valinnan sen suhteen kuinka paljon käyttää rivejä työyhteisössä vaikuttaneiden ihmisten ja tapahtumien kuvaamiseen ja toisaalla taas esimerkiksi kirjatalossa vierailleiden kuuluisuuksien ja ylipäätään merkkihenkilöiden namedropping-maiseen esillenostamiseen. Toisinaan teksti ei tämän vuoksi ole omasta mielestäni kovinkaan vetävää luettavaa vaikka ymmärrän, että toisille lukijoille se on juurikin kirjan parasta antia. Ja ovathan kaikki Kohtaamispaikalla nähdyt maailmankuuluisuudet ehdottomasti yksi tärkeä aines siinä reseptissä mikä on tehnyt Akateemisesta niin erityisen. Mutta kun esimerkiksi kirjailija Bo Carpelan on lapsuuteni Leppäkertuntien naapuri ja olen elämäni ajan tiennyt kuinka kiltti ja sympaattinen hän oli, en oikein jaksanut innostua Nallen omista kokemuksista.

Voisin käydä Nallen muistelmat sivu sivulta lävitse ja kommentoida monenmoisia asioita. Voisin ennen kaikkea verrata hänen kertomiaan tarinoita omiin muistoihini ja tarinoihini kirjatalosta. Luettuani kirjan tuntuu siltä, että voisin kirjoittaa omat muistelmani, olenhan kokenut esimerkiksi sen mistä Nallekin kirjoittaa, nimittäin romanssin kollegan kanssa (joka johti jopa kihlaukseen). Voisin kirjoittaa hieman toisen version Jouni Haanpäästä (jolle lähtöni saksalaiseen yliopistoon opiskelemaan arkeologiaa oli syy tehdä seksistisiä kommentteja. Onneksi opinnot Saksassa ilmeisesti oikeuttivat "ylennykseen" paperiosastolta kielitieteeseen ja koulukirjoihin...).  Voisin kertoa työajalla suoritetusta suullisesta kurssitentistä johtajan työhuoneessa ja monta muuta anekdoottia. Olisi hienoa jos Nallen kirja antaisi kimmokkeen muillekin Akateemisessa työskennelleille kirjoittamaan samasta aiheesta. Kirjakauppa oli ainutlaatuinen ja se oli kulttuuri-instituutio ja siksi se ansaitsee kaiken siihen liittyvän muistitiedon dokumentoinnin, etenkin mitä tulee Kaimion 1980-luvun kulta-aikaan.

Tilaa ei kuitenkaan ole kuin kahteen lyhyeen kommenttiin. Ensimmäinen koskee sitä miten kirjoja tulee markkinoida myymälässä. Nalle muistaa libristiopinnoistaan ainakin yhden "opin", joka hänen mielestään on väärä: Asiakasta ei saa häiritä. Hänen täytyy rauhassa saada tutustua kirjoihin, sillä muuten hän voi närkästyä ja mennä toiseen kirjakauppaan (s. 43). Omasta mielestäni Nallen käsitys on täysin väärä ja koska suurin osa myyjistä Akateemisessa jätti  (ja jättää edelleen) asiakkaan rauhassa haahuilemaan hyllyjen väliin ja palvelee asiakasta ainoastaan silloin kun hän tulee kysymään apua tai maksamaan ostoksensa, on kirjatalossa yhä miellyttävää asioida, tehdä löytöjä ja myös hankintoja. Kuulun niihin introvertteihin kirjoja rakastaviin ihmisiin, jotka ovat myös niin ujoja, että pelästyvät jos myyjät alkavat tuputtamaan milloin mitäkin. Haluan nimenomaan, että minut jätetään rauhaan. Jos myyjä lähestyy uhkaavasti, pakenen pois enkä osta mitään. Ja tiedän etten ole näine käytöstapoineni yksin. Tästä samaisesta syystä en mene nykyään Suomalaiseen Kirjakauppaan kuin pakosta, siellä myyjät käyttäytyvät äärimmäisen häiritsevästi ja kaikkein kauhistuttavinta on se kaikki krääsä mitä he epätoivoisesti yrittävät kassalla tyrkyttää.

Toinen kommentti liittyy Nallen teoriaan siitä mitkä syyt johtivat Akateemisen Kirjakaupan rappioon.
Osasyynä oli aivan varmasti se, että Stockmann halusi integroida ennen niin itsenäisesti ja omilla säännöillään toimineen kirjakaupan niinkuin hän asiaa esittää. Kun oston ja myynnin saumaton yhteistyö torpedoitiin eikä ymmärretty rekrytoida riittävästi jouluapulaisia, vedettiin menestystarinalta matto rumasti alta. Paha, miltei ratkaiseva virhe tehtiin kuitenkin jo hieman aikaisemmin, silloin kun Jorma Kaimion työn jatkajaksi ei palkattu uutta nuorta lupausta tiede- ja/tai kulttuurimaailmasta. Iso osa kirjatalon imagoa muodostui siitä, että johtajana oli kulttuuripersoona. Doris Stockmannilla oli johtajana monia erinomaisia avuja (muistan ihailleeni mm. hänen taitojaan paketoida kirja lahjakääreeseen nopeasti ja kauniisti!!), mutta hän ei ollut filosofian tohtori eikä säteillyt akateemisen kultivoitunutta auraa ympärilleen. Kysyä tosin voi, olisiko jokin uusi kulttuuripersoona kyennyt laittamaan riittävän tiukasti kampoihin Stockmannin isokenkäisille. Ja kun Nalle itse astui remmiin, oli peli jo ilmeisesti menetetty. Ja ilman johtajaa homma ei toiminut enää lainkaan. Loppu on sitä katkeraa historiaa, jonka me kaikki tiedämme.

Suosittelen Nallen tarinaa kirjatalosta kaikille kirjan ystäville. Kirjojen myyminen ei ole helppoa ja 2000-luvulla kirja-ala kokonaisuudessaan kamppailee aivan toisten haasteiden kanssa kuin aikaisemmin. Vaikenen verkkomyynnistä ja e-kirjoista, niistä on myös paljon kiinnostavaa Nallen muistelmissa.

Käyn, kuten myös Nalle, yhä vähintään viikottain Akateemisessa Kirjakaupassa, siitäkin huolimatta, että usein tekee kipeää nähdä varjoksi supistunut kirjavalikoima. Yhä ostan kirjoja sieltä, etenkin ulkomaisia pokkareita (enkä tilaa niitä jostain nettikaupasta...). Cafe Aalto on entisellään ja se lämmittää sydäntä, siellä istun lähes aina taloon astuessani.

Olen kiitollinen Akateemiselle Kirjakaupalle, kulttuuri-instituutiolle, kaikille ihanille kollegoille & esimiehille. Oli hienoa olla mukana, edes vajaan kymmenen vuoden aikana, edes osa-aikaisena, edes kausimyyjänä.

Renessanssikirja sai arvoisensa kodin sivistyksen temppelissä!

Assyriologilla on erityisen hyvä mieli. Liki 500 vuotta vanha kirja, Caius Plinius Secunduksen (23-79) Naturalis Historia,  painettu Kölnissä 1524, sai eilen arvoisensa uuden ja hyvän kodin Kansalliskirjastossa.

Kirjan tarina perheessämme alkoi näin: Lahjoittajien isä Jussi Aro (1928-1983) matkusti opettajansa Armas Salosen (1915-1981) kanssa Pariisiin assyriologikongressiin.

Kongressin jälkeen tapahtui seuraavaa:

Meillä kotona Tapiolassa kirjaa säilytettiin ihan avoimessa kirjahyllyssä ja me lapset saimme sitä myös varovasti selailla. Näin tuettiin lasten luonnollista suhdetta ja "ystävyyttä" kirjoihin, myös sellaisiin, jotka olivat vanhoja ja joiden teksti oli kirjoitettu jollain kuolleella kielellä (tässä tapauksessa latina). "Pliniuksemme" on osa henkistä kasvutarinaamme ja mentaalihistoriaamme ja se on vaikuttanut meihin varmasti monellakin tasolla. Arkeologiassa on viime aikoina sovellettu tutkimusmetodia, jossa tutkitaan esineen biografiaa eli elinkaarta -- missä kaikkialla esine on kulkenut, missä käytetty ja säilytetty, kuka sen on omistanut, millaisia uusia merkityksiä se on saanut. Vanha kirja on osa sisarusteni ja minun identiteettiä. Joku toinen omistaja ja/tai lukija oli jättänyt sivujen väliin käsinkirjoitetun muistilapun. 

Olen erittäin kiitollinen sisaruksilleni, että teimme lahjoituksen yhdessä, ja suurin osa meistä oli eilen myös luovuttamassa opusta Kansalliskirjastossa. Hetki oli hieno ja tällaisen esineen rahallinen arvo kutistuu mitättömäksi sen rinnalla, että Pliniuksestamme tulee konservoinnin jälkeen osa yhteistä kulttuuriomaisuuttamme. 

Säilytyspaikkana Kansalliskirjastomme on ehdottomasti paras ja sopivin. Isämme rakasti vanhojen kirjojen ohella tätä kaunista kirjastoa ja henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että rakennus on Suomen kaunein. Nykyhallitus sai koulutusleikkauksistaan jo näkyviä risuja kuntavaaleissa, ja meidän valintamme oli osoittaa kunnioitustamme Helsingin yliopistolle ja Kansalliskirjastolle (joka on yliopiston alainen laitos) nimenomaan tieteen ja tiedekulttuurin instituutioina. Koetamme omalta osaltamme pitää yllä Suomea sivistysvaltiona, vaikka se näiden korkeimpien voimien painostaessa voikin näinä aikoina tuntua vaikealta :).

Ja tässä käytän vielä kerran tilaisuutta sanoa KIITOS myös koko Kansalliskirjaston henkilökunnalle, vahtimestareista ylikirjastonhoitajaan. Olen vuodesta 1992 ollut Kansalliskirjaston kokoelmien aktiivinen käyttäjä. En ole heille pelkkä anonyymi asiakas, monet heistä tuntevat minut nimeltä ja tietävät omituiset kirjatilaukseni sekä sen, että muistan kirjat niiden kansien värien perusteella. Ilman heidän apuaan tutkijan työni olisi hyvin paljon vaikeampaa. 

Isätön isä

Isänpäivä on jo pimentynyt -- assyriologilla se on kulunut suurimmaksi osaksi keittiössä, mutta päivän kuluessa olen miettinyt omaa isääni. Ja isänpäivälounaalla juttelimme myös teini-ikäisten poikiemme kanssa Jussi-vaarista, joka kuoli jo kaksikymmentä vuotta ennen kuopuksen syntymää. Juuri tuosta isättömyydestä.

Isäni oli isätön. Vuonna 1928 syntyneelle ihmiselle isättömyys oli sosiaalinen katastrofi ja omaan isääni se jätti syvät ellei lähtemättömät jäljet. Koulussa ei isättömyydestä kuulemma juurikaan kiusattu, mutta raskainta tuntui olleen puhumattomuuden kulttuuri: isäni isä eli ja oli samassa kyläyhteisössä, mutta hänet vaiettiin kuoliaaksi.

Meille lapsille isä ei koskaan puhunut isättömyydestään. Toisaalla se ei enää 1970-80 -lukujen Tapiolassa ollut aihe, jota olisi jotenkin pitänyt hävetä tai peitellä. Kotonamme oli molempien vanhempiemme kirjoittamat omaelämäkerralliset käsikirjoitukset, omassa osassaan isäni kertoo isättömyydestään. Samoin 1976 ilmestyneessä Tie ja veräjä -kirjassaan keskipisteessä on hänen äitinsä, mutta siinä myös mainitaan äidin "henkinen vararikko" ja lyhyt, aikalailla neutraali  versio:

Isääni en koskaan varsinaisesti tavannut, vaikka se olisi ollut ajallisesti ja paikallisesti mahdollista parinkymmenen vuoden ajan, siihen asti kunnes Chicagossa stipendiaattina ollessani kuin Lapuan Sanomista hänen kuolinilmoituksesa. Näin hänet vain pari kolme kertaa matkan päästä -- jossakin Niemen mumman hautajaisissa, jossakin Fransilan seuroissa sinä kesänä kun tulin ylioppilaaksi, joskus kirkossa. Selittämätöntä on, kuinka tunsin hänet, en minä yleensä tunne ihmisiä. Kuitenkin tiedän, että hän se oli, hyvin vanha mies, aikoinaan etevä ja paljon yhteisissä asioissa toiminut, sitten syrjään vetäytynyt, kuin melkein kaikki meni pulavuosina. (Tie ja veräjä, s. 39).

Isääni aihe kuitenkin askarrutti enemmän ja syvemmältäkin. Muissa julkaisemattomissa käsikirjoituksissa isättömyyttä käsitellään pidemmin ja yksityiskohtaisemmin, yksi tekstipätkä on jopa kirjoitettu saksaksi. Ei tullut romanttista loppua hänen isättömyystarinalleen, isä ei koskaan tunnustanut häntä pojakseen  -- näin isäni tuossa saksankielisessä tekstissä toteaa. Isäni äiti vaikeni kuin muuri ja pieni poika tunnisti isänsä eräänlaisella poissulkemismenetelmällä: isä oli se mies, josta ei koskaan puhuttu. 

Pisimmässä ja koskettavimmassa tekstissä isäni luettelee kaikki ne neljä kertaa kun oli nähnyt isänsä. Niiden ympärille voisi rakentaa elokuvan isättömästä pojasta 1930-40 lukujen körttiyhteisössä, niissä on hyvin tiivis tunnelma. 

Neljännen kerran näen hänet Fransilassa seuroissa. Olin sinä kesänä tullut ylioppilaaksi ja eräänä iltana lähdimme seuroihin. Niitä pidettiin ulkona pihamaalla, koska oli vielä lämmin, vaikka taisikin jo olla heinäkuun loppu tai elokuu. Kun seurat päättyvät ja kansa alkaa liikehtiä, näen yhtäkkiä pihan reunalla hiukan toisista erillään seisomassa saman vanhan miehen emäntineen. Katson hetken aikaa heihin päin. Vanhan miehen kasvot ovat merkillisimmät, mitä olen elämässäni nähnyt, en unohda niitä koskaan. Kenelläkään muulla ihmisellä ei ole sellaisia kasvoja. Jokainen muu on tavallinen, ei jää mieleen, mutta tämä jää. Kukaan ei ole minulle kertonut, kuka tämä vanha mies on, mutta tiedän silti aivan varmasti kuka hän on. Hänellä on ollut pitkä ja rikas elämä, hänellä on ollut paljon lahjoja ja avuja, joilla hän on voinut palvella ihmisiä omalla paikkakunnallaan.    

Aika ei ollut kypsä sille, että isä ja poika olisivat tervehtineet. 

Kaipaan usein isääni, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo hyvin pitkä aika. Niin moni asia jäi puhumatta ja kysymättä. Sekä tieteellisessä että yksityisessä maailmassa. Ennen väitöstäni näin unta siitä, että hän saapui luentosalin penkkiin kuuntelemaan, olemaan läsnä. Toisaalla olen helpottunut: hänen ei tarvinnut nähdä Syyrian sisällissodan pohjatonta surua. Libanonin sisällissodassa oli aikoinaan jo tarpeeksi kestämistä. Olen myös kiitollinen siitä, että omilla pojillani on isä ja myös toinen isoisä eli tarpeeksi kauan jättääkseen oman lähtemättömän jälkensä.

Tietohaaste

Assyriologi sai Donna mobilelta tietohaasteen. Lupasin ottaa sen vastaan, vaikka sitten hetikohta tajusin kuinka vaikea tehtävä minulle on. Haasteen ohjeet ovat nimittäin tämänkaltaiset:

• Valitse viisi tietokirjaa (joita et ole vielä esitellyt blogissasi) ja viisi nettisivua, joiden tiedon laatu on ansiokasta ja esittele ne lyhyesti blogissasi.
• Kielen tulee sekä kirjoissa että nettisivuissa olla jokin pohjoismaisista kielistä - siis tanskaksi, norjaksi, islanniksi, suomeksi, ruotsiksi, fääriksi, grönlanniksi, saameiksi, kveeniksi, meänkielellä jne
• Tietokirjat ovat niitä, joiden perässä mitä todennäköisimmin on laaja lähdeluettelo.
• Aikaisempi kirjoitukseni tietokirjoista. Siitä voi katsoa mitä ei ainakaan lasketa tietokirjaksi.
• Haasta mukaan vähintään kolme blogia jakamaan tietoa eteenpäin

Olen tutkija, minulla on siis kotonani suuri määrä tietokirjallisuutta. Lisäksi olen tutkijan tytär, olen kasvanut kodissa, jossa oli valtavat määrät tietokirjoja, mutta sekä lapsuudenkodissani että nyt täällä espoolaisessa pientalossa on myös runsaasti kaunokirjallisuutta. Sinällään viiden tietokirjan esitteleminen ei olisi pitänyt tuottaa vaikeuksia, mutta sitten. Tämä haaste oli haasteellinen. 

Ensinnäkin tuo kielirajoitus. Kaikki aktiivisesti käyttämäni tietokirjat ovat oikeastaan tutkimuskirjallisuutta -- niitä julkaistaan nykyään hyvin harvoin millään pohjoismaisilla kielillä. Tietokirjallisuuden ja tutkimuskirjallisuuden voi aika hyvin erottaa toisistaan. Tietokirjoissa on vielä toisinaan nuo lähdeluettelot perässä, tutkimuskirjoissa on myös alaviitteet. Pitkät runsaat alaviitteet ovat mielestäni ihan must, kaikkiin tieteellisiinkään teksteihin niitä ei saa (enää) liittää.

No, meiltä tietokirjoja löytyy kuitenkin (miltei) joka lähtöön ja sitten päätinkin, että valitsen kaikki viisi kirjaa jostain yhdestä aihepiiristä. Oitis käteni nappasivat Rooma-Italia-etruskit -kirjakaapistamme muutaman tietokirjan -- ne edustavat kaikki korkealaatuista suomalaista tieteen popularisointia ym. 

Assyriologina ja orientalistin tyttärenä päädyin kuitenkin valitsemaan ihan muut opukset. Nämä kuvastavat enemmän sitä, miten tärkeitä myös "äidinkieliset" tietokirjat ovat, sekä lapsille että aikuisille. Ja sitten yksi seikka, mikä saa aina sydämeni sykkimään, usein jopa hieman enemmän kuin usein kaikkien ihanimpien romaanien äärellä: tietokirja on usein paljon enemmän kuin kaunokirjallisuus. Tietokirjoissa, parhaimmissa sellaisissa, on kuvitus. Sellainen kuvitus, jota ei ole vai lykätty tekstin koristeeksi (niitä on kuitenkin valitettavan usein) vaan joissa teksti ja kuva kulkevat käsi kädessä, toimivat yhdessä, muodostavat sekä sisällöllisesti että visuaalisesti antoisan kokonaisuuden. 

1. Yrjö Karilas, Pikku jättiläinen, (WSOY vuoden 1938 painos). Isälleni erittäin tärkeä kirja, pieni maalaispoika ahmi kaikki kirjat mitkä käsiinsä sai, tämä oli ehkä ensimmäinen teos, jonka hän sai ihkauutena omaksi, saatuaan ensin aikansa lukea lainakappaletta. 

Pikku jättiläinen oli 1930-luvun bestseller, joka myi kymmeniätuhansia kappaleita heti kättelyssä, ja jota mainostettiin mm. yliopettaja E.A. Saarimaan sanoin:

Ennen kaikkea Pikku jättiläisen merkitys ja arvo on siinä, että se tavattoman monipuolisena hakuteoksena edistää koululaisten omatoimista opiskelua ja antaa herätteitä syventymään aloihin, joihin tämä opas on virittänyt mielenkiinnon.

Isäni oma kappale on luettu rikki, eli hyvin oli käytössä, kannet ovat irti ja osa alkusivuista hukassa. Silmään pistää toisinaan sivuille tehdyt merkinnät tai alleviivaukset. Pikku jättiläinen oli tärkeä osa isäni kehitystä tutkijaksi. Siksi se ansaitsi päästä tämän listan ensimmäiseksi.

2. Knut Tallqvist, Madonnan Esihistoria, Suomen Itämaisen Seuran kansantajuisia julkaisuja 2 (1920)

Tallqvist oli huippuluokan assyriologi, joka julkaisi tutkimuksiaan sekä saksaksi että englanniksi. Hän kunnostautui myös tieteenalansa popularisoijana ja tähän listakakkoseksi olisi voinut poimia monen muunkin verrattoman tekstin. Madonnan esihistoria menee kuitenkin muiden edelle siksi, että se näyttää Tallqvistin monipuolisuuden: hän ei keskittynyt ainoastaan nuolenpäiden lukemiseen vaan hyödynsi laajaa oppineisuuttaan valottaen lukijoilleen esim. miten  Jeesuksen äidin Marian eli madonnan = äitijumalattaren palvonnalla oli vuosituhantiset juuret mesopotamialaisissa kulttuureissa. Tällä esitelmällään Tallqvist oli eräällä tavalla vuosikymmeniä moninaisia tutkijoita edellä jotka myöhemmin ovat korostaneet eri äitijumalattarien jatkumoa antiikin ajoista nykypäivään (esim. Päivi Setälä).

3. Aapeli Saarisalo, Paratiisin maan kaivauksia ( WSOY 1931). Saarisalo oli värikäs persoonallisuus ja hänen kirjallinen tuotantonsa on yhtä värikäs ja kenties myös epätasainen. Tämä ehkä enemmänkin matkakirjaksi luonnehdittava teos kertoo monista Lähi-idän rauniokummuista, joista osassa Saarisalo työskenteli itsekin. Seassa on kuitenkin runsaasti kuvausta ja luonnehdintaa Pohjois-Syyrian ja -Irakin eri kansoista, esim. "saatananapalvoja" jesideistä, kurdeista, armenialaisista, assyrialaisista ja on tällä hetkellä sekä mitä mainiointa ajankuvaa että ajankohtainen siksi, että Saarisalo liikkui alueilla, jotka yhä ovat terroristijärjestö ISISin hallussa. Maisemat ja ihmiset ovat loppujen lopuksi muuttuneet verrattain vähän liki sadan vuoden aikana. Saarisalon mustavalkokuvat ovat nostalgisen upeita!

4. Christiane Desroches-Noblecourt, Tutankhamon. Faaraon elämä ja kuolema (suomentanut Jussi Aro Weilin & Göös 1965). Ehdoton klassikko, josta otettiin (pienempiformaattinen) uusintapainos 1976, kuului jokaisen suomalaisen kulttuurikodin olohuoneen kirjahyllyyn kunnes nämä lukuisat kappaleet ovat päätyneet täyttämään enimmäkseen divareitten pölyisiä hyllyjä. Minä rakastan tätä kirjaa. En ainoastaan siksi, että se on isäni kääntämä (käännöspalkkiolla hän rahoitti matkansa senvuotiseen assyriologikongressiin) vaan myös siksi, että pikkutyttönä minua kiehtoivat teoksen lukuisat kuvat ja kirjoittajan noobeli kaksiosainen ranskalainen nimi. Sadunomainen ja salaperäinen!
Desroches-Noblecourt oli kuitenkin ihan pätevä arkeologi ja egyptologi, saavutti liki sadan vuoden iän ja hänen Tutankhamon-kirjansa on pätevää tekstiä, sellainen tietokirja joita enää harvoin suomennetaan. Mikä on todella sääli, monien käännöksien sisällöllinen taso kun ei päätä huimaa

Mika Waltarin Tutankhamon-teokseen kirjottamaa esipuhetta

5. Kaj Öhrnberg/Patricia Berg (toim.), Georg August Wallin Skrifter 1 (SLS 2010). Monumentaaliteos  

suomalaisen orientalistin Georg August Wallinin jälkeenjääneistä käsikirjoituksista. Minulla on vasta sarjan ensimmäinen osa, kuusi on jo ilmestynyt (ja epäilemättä minulla on piakkoin ne kaikki). Tämä on todellinen tietoteos, ei tippaakaan popularisoiva ja Wallinin jälkeenjääneissä papereissa esiintyy kyllä muitakin kieliä kuin ruotsia. 1843 Wallin on Pariisissa ja vierailee myös Louvren museossa. Vasta muutamaa kuukautta aikaisemmin Paul-Émile Botta oli kaivanut Khorsabadissa esille ensimmäisen assyrialaispalatsin ja näin tehnyt päänavauksen assyriologian kehittymiselle. Assyrialaisreliefejä Wallin ei siis Louvressa vielä päässyt näkemään.

Nuo nettisivut ovatkin sitten hankalampi juttu, nekin pitäisi haasteen mukaan olla laadittu pohjoismaisilla kielillä. En voi siis muka linkata sellaisia tiedollisia helmiä kuten Assyrian Empire builders tai Knowledge and Power in the Neo-Assyrian Empire tai ylipäätään koko ORACC? No, paria sivustoa voin toki suositella. Kuten esimerkiksi Kansallisbiografia: täältä löydät pienoisbiografiat, matrikkelitiedot ja bibliografiaa tuhansista suomalaisista merkkihenkilöistä. Todellinen tietopakkaus, laadukas sellainen, olemassa myös kirjasarjana. Ja osa artikkeleista on julkaistu myös ruotsinkielisinä käännöksinä Biografiskt lexikon för Finland -sarjassa, sekä paperisena että sähköisenä versiona. Myös Kansallismuseon sivuilla kannattaa käydä haahuilemassa jos etsii tietoa sen kokoelmista: ne eivät ainakaan vielä vedä vertoja esim. British Museumin vastaaville, mutta yritystä alkaa löytyä.

Samalla toivotan kaunista ja aurinkoista alkavaa juhannusviikkoa kaikille. En kohdista haastetta eteenpäin kenellekään erityiselle. Olisi kuitenkin mukavaa jos innoittuneet kirjoittaisivat etenkin sellaisista kodeissaan vaalittavista vanhoista tietokirjoista, sellaisista joihin saattaa ehkä liittyä jokin tarinanpoikanenkin. Tietokirjat kunniaan!

PS Kuningas Mesilim päätyi poseeraamaan kuviin puolivahingossa. Ruoka-aika lähestyy...