lauantai 28. toukokuuta 2016

Mitä luin tänään: Rafik Schami, Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte

Assyriologi on ollut jo liki kaksi viikkoa kotona Berliinin ja Wiepersdorfin jälkeen, mutta on ahkeraan yrittänyt edistää artikkelia, jättöpäivä kuun lopussa. Kun tieteellisen tekstin kirjoittaminen on mielekästä, on vaikeaa irrottautua postaamaan. Parempi näin. Takaraivossa viipyilevät myös yhä saksalaiset paikat ja maisemat, lukuisat vanhat peilit joiden kautta maailma näyttää niin erilaiselta...
Kuten edellisessä postauksessani kerroin, löysin Berliinistä myös pieniä palasia Syyriaa, ne piti poimia mukaan. Rafik Schami (1946- ) on syyrialaissyntyinen kirjailija, joka asuu Saksassa ja kirjoittaa myös Saksaksi. 
Hänen romaaninsa Die dunkle Seite der Liebe (2006) suomennettiin vajaa kymmenen vuotta sitten hieman sokerisella nimellä Damaskoksen rakastavaiset (Bazar, käännös Raija Nylander) (alkuperäinen nimi suomennettuna: Rakkauden pimeä puoli), mutta yhtäkaikki veivät nuo kertomukset minut jo tutuksi tulleille vanhan kaupungin sokkeloisille kujille. Das Geheimnis des Kalligraphen (2008) (= Kalligrafin salaisuus) sijoittuu niinikään Damaskokseen ja vei minut ehkä vielä vahvemmin mukanaan kuin rakkauden pimeä puoli, talojen sisäpihoille ja huoneisiin, joiden kattoja kannattelevat ikivanhat puutpalkit.

Pari viikkoa sitten Berliinissä ostamani Die Frau, die ihren Mann auf dem Flohmarkt verkaufte (2011) on eräänlainen esseistinen omaelämäkerta siitä, miten Schamista tuli kertoja. Kirjan nimi on suomennettavissa: Nainen, joka myi miehensä kirpputorilla

Esseissä kuljetaan jälleen Damaskoksen kaduilla ja kujilla, kirpputorilla, minne isoisä vie pienen pojan ja missä poika todistaa omin silmin miten vanha nainen myy miehensä hevosenhoitajaksi, koska tämä ei osaa kertoa tarinoita. Tästä episodista Schami lähtee avaamaan omaa rakkauttaan satuja, sananlaskuja (ja niiden etymologiaa) ja leikkejä kohtaan, miten suullinen tarinankerronta ja kirjalliset traditiot hänen kohdallaan yhtyvät. Fasinoivaa viimeiseen pisteeseen saakka.

Ich habe oft Kinder in Damaskus beobachtet, die in bitterer Armut lebten und die ihren Eltern helfen mussten, sie waren Bettler, Seineschlepper, Verkäufer in der sengenden Sonne, Handlager bei Schlossern, Bäckern und Tischlern. Sobald aber die Aufsicht der Eltern nachließ, spielten die Kinder und vergaßen nicht nur ihr Elend, sondern auch alles um sich herum (s. 22).

Leikki on myös tämän päivän, sodan keskellä leikkivien syyrialaisten lasten keino selviytyä. Siksi Suomi Syyria yhteisö RY viekin Aleppon lapsille leluja.

Teksteissä on paljon sykähdyttävää, nostan tässä vielä toisen olennaisen aiheen, lapset ja sairaus:

Ich verdanke meine Liebe zu Büchern, ja zur Schriftstellerei, einer ganzen Reihe von sowohl harmlosen wie auch lebensbedrohlichen Kinderkrankheiten (s. 100).

Schami sairasti usein, ei saanut koskaan pelata jalkapalloa -- niinpä hän vietti paljon aikaa vuoteessa ja luki kaiken mitä käsiinsä sai. Lastenkirjoja ei ollut, siksi hän luki maailmankirjallisuuden klassikkoja ja siis ylipäätään kaikkea. Näistä tuli välittömästi mieleen oma isäni, joka lapualaiskylässä koki ilmeisesti jotain hyvin samantapaista.
Bazar-kustantamo teki aikoinaan kulttuuriteon kääntäessään Schamin Rakkauden pimeän puolen suomeksi. Myös moni muu Schamin teos, romaanit ja esseet, ansaitsisivat tulla suomennetuiksi ja julkaistuiksi -- saksaksi luetaan tänään aika vähän Suomessa...

Schamin kirjat ovat minulle rakkaita. Olen itse kulkenut Damaskoksen vanhankaupungin katuja, hengittänyt niiden tuoksut sisääni, kuunnellut taloista kantautuvia ääniä, kurkistanut ovista sisäpihoihin, haaveillut ostavani oman, sellaisen jonka pihassa kasvaa sitruunapuu. Olen viettänyt siellä alkukesän iltapäivää ystävän kanssa ja säilönyt niiden hetkien kirpeän maun sydämeeni.
Minä jaan Schamin kanssa kipeän, katkeransuloisen kaipuun Syyriaan ja Damaskokseen. Siellä vietetyt päivät kuuluvat kaukaiseen menneeseen maailmaan, vuosissa ei niin kaukana, henkisesti jo kovin etäällä. Niin kovasti toivon voivani palata, vielä joskus, mieluummin tässä elämässä.

torstai 12. toukokuuta 2016

Nenätön Nefertiti ja muita Berliinin ihmeitä

Assyriologi on yhä Berliinissä. Esitelmänpidon lisäksi olen kierrellyt enimmäkseen museoissa. Ja vähän kirjakaupoissa. Löytänyt palasia Syyriaa myös täältä. Minua sykähdytti etenkin Rafik Schamin autobiografinen kirja, josta postaan toivottavasti jo ensi viikolla. 
Museot eivät täällä viehätä ainoastaan esineidensä vaan myös arkkitehtuurinsa puolesta. Olen jälleen intoutunut ottamaan kattoselfien toisensa perään.
Kävin myös katsomassa muutamaa leijonaa silmästä silmään.
Toisinaan ihminen tarvitsee muutaman päivän eskapismin ihmeiden maailmaan. Tutkimusjututkin saattavat nyt edistyä. Aamuisin olen maannut hotellihuoneen sängyssä, katsellut ulos ikkunasta ja kuunnellut lintujen laulua. Elämä.

sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Mitä luin Vappuna: Eppu Nuotio/Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella

Kevät on saapunut ja elämän tahti on kiihkeää, myös lukemisen puolesta. Berliinin matka on edessä jo viikon päästä ja silloin pitäisi esitelmänkin olla valmis, ainakin jollain tavalla. Olen myös lähestymässä viikko sitten hankkimani kirjan loppuhuipennusta: Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen Nainen parvekkeella (Bazar 2016) on ollut niin herkullista luettavaa, että postaan siitä nyt (ettei kirja jää sitten muiden elämysten ja esitelmänviimeistelyn alle -- olenhan menossa Berliiniin!).
Kirjan ostin kirjailijatapaamisesta kirjakaupassa nimeltä NIDE, lempikirjakauppani tällä hetkellä Helsingissä. Kirjailijoiden haastattelu oli oikein mukava ja onnistunut, ja vihdoin tapasin myös ihan livenä "blogiystäväni" Pirkon, jonka blogi Tuulen naapurina on yhtä kuvien ja sanojen ilotulitusta, sitä kun lukee jää koko päiväksi hyvä ja inspiroitunut mieli.
Kirjailijat kutsuvat itse tarinaa taidemysteeriksi. Sitä se on. Ei perinteinen dekkari, missä ensimmäisen ruumis realisoituu viimeistään sivun sata kohdalla ja missä sitten lopputarina etsitään murhaajaa. Keskiössä on kahden ihmisen kirjeenvaihto sekä tapahtumat 1800-luvun lopun ja nykypäivän Pariisissa. Mitä kaikkea yhden maalauksen syntytaustaan liittyykään? Kirja on kirjoitettu minunlaiselleni taiteen- ja kirjallisuudenharrastajalle ja täytyy sanoa, että olen alusta aina tänne loppupuolelle asti nauttinut suuresti. Juoni kulkee sujuvasti ja vaikka hahmot ja juoni kenties ovatkin aika lailla kliseisiä (uskon, että se on ollut tarkoituskin) niin siitä huolimatta ja varmasti myös siitä syystä heidän parissaan viihtyy. Tällä hetkellä palan jännityksestä saada tietää miten tarina päättyy. Onko loppu onnellinen?

Ja jotta tämä postaus ei äityisi ihan vain hymistelyksi, pari huomautusta yhteen kirjassakin esitettyyn olettamukseen ja toinen Eppu Nuotion kirjailijatapaamisessa lausumaan asiaan. Tuomaksen suulla tarinassa esitetään, että taidevarkaudet ovat sijalla kolme rikollisuuden alalajeissa. Vain ase- ja huumekauppaa on taidevarkauksia enemmän (s. 26). Tämä ei tällä tavalla muotoiltuna pidä lainkaan paikkansa. Olen tällä viikolla lukenut muiden kirjojen ohella Günther Wesselin saksankielistä kirjaa laittomasta "taidekaupasta". Interpol ja Unesco arvioivat tällä hetkellä että laiton taidekauppa, josta iso osa koostuu ryöstökaivetuista muinaismuistoista, on noin 4-6 miljardin dollarin luokkaa vuosittain. Eli täytyy korostaa sitä, että tähän laiton kauppa ei ole ainoastaan "taidevarkauksia" vaan siihen liittyy runsaasti myös esineitä, joita ei lueta taide-esineiksi, kuten esimerkiksi nuolenpäillä kirjoitetut savitaulut. Toisekseen Wessel tuo erinomaisesti esille sen, että arvio rahamääristä on vain arvio, joka todennäköisesti ei pidä lainkaan paikkaansa. Kenenkään ei pidä siis kuvitella, että museoista ja yksityiskokoelmista varastettaisiin esim. maalauksia niin paljon, että se olisi huumeiden ja asekaupan ohella taloudellisesti valtavan suuri tekijä. 
Toisekseen Eppu Nuotio oli NIDE-kirjakaupassa sitä mieltä, että kukaan muu ei kirjoita tämäntapaisia "taidemysteerejä". Suomessa Nuotio/Soininen saattaakin olla tällä hetkellä ainoa tällainen työpari (toinen kirja on kuulemma suunnitteilla), mutta ulkomaisessa kirjallisuudessa vastaavia romaaneja kuitenkin löytyy. Äkkiseltään mieleeni putkahti ainakin Donna Tarttin Tikli, josta jonkin aikaa sitten postasin täällä
Mutta tosiaan, suomenkielisillä kirjamarkkinoilla Nainen parvekkeella on erittäin tervetullut avaus. Ja vaikka juonessa onkin noita kliseisiä piirteitä, niin vastaavia tarinoita voi tulla vastaan ihan oikeassa elämässä. Olin perjantaina hautajaisissa ja vainajallakin oli sekä taidetta seinillä että muuta esineistöä. Muistotilaisuuden päätteeksi minulle ojennettiin kassi, jossa vainajalle kuulunut suuri lasimaljakko. Täytin sen vapuksi ruusuilla. Maalauksiakin olisimme saaneet, niistä kieltäydyimme kohteliaaksi, taidetta meillä on tällä hetkellä enemmän kuin seinille mahtuu. Tästä kaikesta voisi kirjoittaa, jossain romaanissa.
Nainen parvekkeella: vahva suositus. Kaikille, jotka pitävät Pariisista, taiteesta, kauniista kielestä ja kepeästä lukemisesta. Kaikille, joita kiehtoo taide ja sen ympärille usein kutoutunut salaperäisyys (köyhät taiteentutkijat, varakkaat taidekeräilijät, keräämisen addiktio ja himo hankkia omistukseen juuri jokin tietty teos...).
Meillä oli tänään myös eksoottinen vappulounas-paikka: vasta avattu My Rose -kahvila Helsingissä. Kannattaa kannattaa, lähi-itäläistä ruokaa ja leivonnaisia. Paikka on valitettavasti hyvin kaukana omista kulmistamme, joten ihan joka päivä emme tule siellä falafelilla pistäytymään. Syyrialainen ystäväni sanoi: täällä tuoksuu Syyria. Kaipaus on suuri, varsinkin nyt kun Aleppo palaa ja vuotaa verta.