maanantai 28. joulukuuta 2015

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Antautuminen

Joulupukki toi assyriologille tänä vuonna vain toivottuja kirjoja. Anja Snellmanin Antautuminen (WSOY 2015) oli ainoa suomenkielinen romaani, jonka kelpuutin tämän syksyn uutuuksista toivelistalleni ja senkin miettimisessä meni kauan. Jostain syystä en ole ollut lainkaan kiinnostunut Lindstedtin Oneironista (tuntuu että kaikki lukevat, puhuvat ja kirjoittavatkin siitä!),  minulla on tunne, ettei se ole minun kirjani lainkaan. No oliko Antautuminen sitten, minun kirjani?

Toivoin Antautumista, koska runsas vuosi sitten luin Snellmanin edellisen romaanin Pääoma (Otava 2013) ja postasinkin siitä täällä. Olin jostain internetistä pikaisesti lukenut ja sisäistänyt sen, että tämä uusin kirja käsittelee erityisherkkyyttä, mutta koko syksynä en ehtinyt perehtyä asiaan paremmin puhumattakaan siitä, että olisin lukenut kirjabloggaajien postauksia. Vasta eilen, saatuani ensin päätökseen Chris Bohjalianin The Light in the Ruins -dekkarin (tästä postaan sitten kun pääsen kotiin kaikkien etruskologisten kirjojeni äärelle) tartuin Antautumiseen  ja luettuani sen nopeasti jäin myös aika pitkäksi toviksi lukemaan Marjatta Mentulan postausta sekä siitä virinnyttä laajaa keskustelua, johon kirjailija itse otti myös kantaa. Huomasin aika pian, että olin lukenut Snellmanin tekstiä aivan eri lähtökohdista ja kulmista.
Jussi ja Maria Aro 1945.
Erityisherkkyys kiehtoo minua, mutten ole koskaan lukenut mitään edes popularisoivaa tietokirjaa aiheesta. Ilmeisesti HSPtä neurologisena ilmiönä ei ole vielä tutkittu kovin laajalti, suurin osa aihetta käsittelevistä internet-sivustoista viittaavat Elaine N. Aronin kotisivuun ja kirjaan (joihin saatan tutustua jossain vaiheessa). Erityisherkkyyden "oireissa" on minun mielestäni ainakin joitain yhtymäkohtia Aspergerin oireyhtymään, jota omassa suvussani on tiettävästi ollut, joskin hyvin lievinä ja ilman diagnoosia (ja ilmeisesti tätä nimikettä ollaan poistamassa). Snellman käy romaanin muodossa lävitse omaa elämäänsä pikkutytöstä myöhäiseen keski-ikään ja valottaa kehityskaartaan uudessa valossa. Sen sijaan, että lapsuudenkodin olohuoneessa olisi mellastanut vain virtahepo siellä on myös monia muita eläimiä, jotka ovatkin erityisherkkyydestä johtuvia. "... minun ei tarvitsekaan kantaa syytöksiä ja katkeruutta siitä miten eri lailla meidän perheessämme asiat olivat niin sisäisesti kuin ulkoisesti, sillä kaikista perheemme puutteista ja salaisuuksista huolimatta olisin silti aina ollut tällainen" (s. 329).

Löysin kirjasta paljon omaa itseäni ja sen vuoksi pidin Snellmanin tavasta kirjoittaa, avata elämänsä kulkua selittäen omia omituisuuksiaan, rutiinejaan, kiinnostuksen kohteitaan, "hankaluuttaan". Olen se introvertti, omissa oloissaan viihtyvä pikkutyttö ja nuori nainen, jolla on aivan valtavan huono itsetunto. Kärsin aikoinaan aivan hillittömästä esiintymiskammosta (väitöstilaisuus poisti sen, onneksi), en puhu vieläkään mielelläni puhelimessa (vaikka pystyn kyllä tänään soittamaan vaikka paaville, jos soitettava on), minulla on vain harvoja todella hyviä ystäviä, en viihdy muutamaa ihmistä suuremmissa seuroissa... Enemmän kuin usein tulee tunne, että tahtoisi peruuttaa sovittuja juttuja (vaikka sitä en oikeastaan tee koskaan). Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkälle. Nyt muiden terveysongelmien myötä suuret ihmismassat ja viralliset tilaisuudet, kovat äänet, ihmisten maiskutus ym. ym. ärsyttävät ja väsyttävät ihan hillittömästi ja omasta humhum-maailmastani on tullut yhä tärkeämpi. Tästä huolimatta en koe olevani erityisherkkä, vaikka oman seurakuntani kirkkoherralle ja "pastorskalle" kyllä eräässä sähköpostikeskustelussa totesinkin olevani erityisherkkä tekopyhälle lässytykselle (ja se on aivan totta). Jos 15-20% ihmisistä on erityisherkkiä, ei ilmiössä ole mielestäni mitään kauhean erityistä tai "highly sensitive". Toiselta kantilta katsottuna: kukaan meistä ei ole "normaali" vaan ihan oma omituinen itsensä, erilaisine herkkyyden sävyineen, tosin aika tavalla geenien sekä oman henkilöhistoriamme tuotoksia. Tämä on siis oma henkilökohtainen käsitykseni asiasta.

Monet tekstiluvut alkavat listoilla -- törmään siis taas listoihin, joiden alkuperä on siis jo varhaisimmissa mesopotamialaisissa nuolenpääteksteissä (tästä olen postannut aikaisemmin  täällä ja täälläkin). Lempilistani Antautumisessa on oleellisten lista (s.99)

— hiljaisuus
— kaikki hento
— kirjat
— rapidograph-tussit
— kielon tuoksu
— jäätelötötterön syöminen yksin
— aaltojen ääni
— paljaat jalat
— fossiilit
— meripihka
— puolipiste

Tämän listan minäkin olisin voinut kirjoittaa, lukuunottamatta puolipistettä (en osaa käyttää).

Tärkein sanoma Snellmanin kirjassa minulle henkilökohtaisesti on se, että ihminen ei nuorena eikä hieman varttuneempanakaan vielä kykene prosessoimaan elämäänsä eikä ymmärtämään omaa itseään. Siihen auttaa vain aika ja ajan tuomat työkalut peilata taaksepäin. Snellman löytää erityisherkkyydestä selityksen moneen vaikeaan asiaan ja kirjoittaa ne tässä kirjassa ulos. Anjan tarina antaa toivoa kaikille naisille, jotka ovat elämänsä varrella kokeneet syvän kipeitä asioita: tulee päivä, jolloin kykenet näkemään tapahtumat eri valossa ja todennäköisesti myös alat hyväksyä itsesi paremmin ja loppuelämäsi tulee tämän hyväksynnän kautta olemaan helpompaa. Vaikka Antautumisen lukeminen on terapeuttista, vielä terapeuttisempaa on varmasti ollut sen kirjoittaminen. Autobiografista kirjoittamista pidetään mitä suurimmassa määrin parantavana aktiviteettina, tästä aiheesta, Merete Mazzarellan kirjojen kautta, olen postannut täällä.

Oliko Antautuminen siis minun kirjani? Kyllä se oli, en aio laittaa sitä kiertoon vaan palata siihen, aika piankin. Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan, kun olin saanut kirjan luettua kokonaan loppuun, oli se, että vaikka Snellman eräällä tavalla lakkaa syyllistämästä vanhempiaan tai siskoaan tai muita ihmisiä elämänsä vaikeista asioista, hän ei, kuten Pääomassakaan, täydelleen armahda perhettään. Huolimatta anteeksiantavista sanoista, huolimatta siitä ettei enää tunne katkeruutta. Tai sitten minä en osaa tuota armoa lukea, en hänen sanoissaan omaisilleen tai edes omalle itselle. Olen itse viime vuosina hieman oppinut armahtamaan itseäni, olemaan vaatimatta aina sitä täydellisintä suoritusta, tehokkainta toteutusta, ehdottomasta perfektionistisesta luonteestani huolimatta. En myöskään löydä Snellmanin tekstistä minkäänlaista lämmintä huumoria, mutta tiedän sen olevan vaikeaa, koska olen itsekin äärimmäisen tosikko. Osaan kuitenkin tietyille kummallisuuksilleni ja tiukkapipoisuudelleni myös naureskella, tai ainakin hymähdellä ja arvostan ja rakastan kaikkia ihmisiä, joille tuo huumorin vapauttava ja tervehdyttävä voima on suotu. 

Ja vielä lopuksi: meidän kaikkien pitäisi päästä siitä harhaluulosta, että juuri oma lapsuutemme ja perheemme olisi se ainoa erilainen, että vain omassa perheessä tai omilla vanhemmilla olisi salaisuuksia ja kaikki muut elävät "normaalia" elämää. Kaikissa on jotain, joka lapsesta ja pitkälle aikuisikään tuntuu hävettävältä. Ja kyllä se kaikki vaikuttaa meihin, oli sitten HSP, Asperger tms., tai ei. Meihin vaikuttaa myös vanhempiemme ja isovanhempiemme elämä ja vaiheet ennen syntymäämme, toisilla voimakkaammin, toisilla vain heikosti. Isäni jälkeenjääneistä papereista voi lukea monenlaisia asioita ja käydessäni niitä lävitse aloin jäsentää omaa elämääni toisin. Voiko syvä toiseuden kokemus olla perinnöllistä? Puhkeaako minussa jossain vaiheessa "sisäinen arabius"? Näistä minäkin tulen kenties tulevaisuudessa kirjoittamaan sen oman terapeuttisen tarinani.
Ps. Blogger kiukuttelee taas, ei anna tasata tuon yhden kappaleen rivejä... Koittakaa kestää :).