maanantai 28. joulukuuta 2015

Mitä luin tänään: Anja Snellman, Antautuminen

Joulupukki toi assyriologille tänä vuonna vain toivottuja kirjoja. Anja Snellmanin Antautuminen (WSOY 2015) oli ainoa suomenkielinen romaani, jonka kelpuutin tämän syksyn uutuuksista toivelistalleni ja senkin miettimisessä meni kauan. Jostain syystä en ole ollut lainkaan kiinnostunut Lindstedtin Oneironista (tuntuu että kaikki lukevat, puhuvat ja kirjoittavatkin siitä!),  minulla on tunne, ettei se ole minun kirjani lainkaan. No oliko Antautuminen sitten, minun kirjani?

Toivoin Antautumista, koska runsas vuosi sitten luin Snellmanin edellisen romaanin Pääoma (Otava 2013) ja postasinkin siitä täällä. Olin jostain internetistä pikaisesti lukenut ja sisäistänyt sen, että tämä uusin kirja käsittelee erityisherkkyyttä, mutta koko syksynä en ehtinyt perehtyä asiaan paremmin puhumattakaan siitä, että olisin lukenut kirjabloggaajien postauksia. Vasta eilen, saatuani ensin päätökseen Chris Bohjalianin The Light in the Ruins -dekkarin (tästä postaan sitten kun pääsen kotiin kaikkien etruskologisten kirjojeni äärelle) tartuin Antautumiseen  ja luettuani sen nopeasti jäin myös aika pitkäksi toviksi lukemaan Marjatta Mentulan postausta sekä siitä virinnyttä laajaa keskustelua, johon kirjailija itse otti myös kantaa. Huomasin aika pian, että olin lukenut Snellmanin tekstiä aivan eri lähtökohdista ja kulmista.
Jussi ja Maria Aro 1945.
Erityisherkkyys kiehtoo minua, mutten ole koskaan lukenut mitään edes popularisoivaa tietokirjaa aiheesta. Ilmeisesti HSPtä neurologisena ilmiönä ei ole vielä tutkittu kovin laajalti, suurin osa aihetta käsittelevistä internet-sivustoista viittaavat Elaine N. Aronin kotisivuun ja kirjaan (joihin saatan tutustua jossain vaiheessa). Erityisherkkyyden "oireissa" on minun mielestäni ainakin joitain yhtymäkohtia Aspergerin oireyhtymään, jota omassa suvussani on tiettävästi ollut, joskin hyvin lievinä ja ilman diagnoosia (ja ilmeisesti tätä nimikettä ollaan poistamassa). Snellman käy romaanin muodossa lävitse omaa elämäänsä pikkutytöstä myöhäiseen keski-ikään ja valottaa kehityskaartaan uudessa valossa. Sen sijaan, että lapsuudenkodin olohuoneessa olisi mellastanut vain virtahepo siellä on myös monia muita eläimiä, jotka ovatkin erityisherkkyydestä johtuvia. "... minun ei tarvitsekaan kantaa syytöksiä ja katkeruutta siitä miten eri lailla meidän perheessämme asiat olivat niin sisäisesti kuin ulkoisesti, sillä kaikista perheemme puutteista ja salaisuuksista huolimatta olisin silti aina ollut tällainen" (s. 329).

Löysin kirjasta paljon omaa itseäni ja sen vuoksi pidin Snellmanin tavasta kirjoittaa, avata elämänsä kulkua selittäen omia omituisuuksiaan, rutiinejaan, kiinnostuksen kohteitaan, "hankaluuttaan". Olen se introvertti, omissa oloissaan viihtyvä pikkutyttö ja nuori nainen, jolla on aivan valtavan huono itsetunto. Kärsin aikoinaan aivan hillittömästä esiintymiskammosta (väitöstilaisuus poisti sen, onneksi), en puhu vieläkään mielelläni puhelimessa (vaikka pystyn kyllä tänään soittamaan vaikka paaville, jos soitettava on), minulla on vain harvoja todella hyviä ystäviä, en viihdy muutamaa ihmistä suuremmissa seuroissa... Enemmän kuin usein tulee tunne, että tahtoisi peruuttaa sovittuja juttuja (vaikka sitä en oikeastaan tee koskaan). Voisin jatkaa listaa vaikka kuinka pitkälle. Nyt muiden terveysongelmien myötä suuret ihmismassat ja viralliset tilaisuudet, kovat äänet, ihmisten maiskutus ym. ym. ärsyttävät ja väsyttävät ihan hillittömästi ja omasta humhum-maailmastani on tullut yhä tärkeämpi. Tästä huolimatta en koe olevani erityisherkkä, vaikka oman seurakuntani kirkkoherralle ja "pastorskalle" kyllä eräässä sähköpostikeskustelussa totesinkin olevani erityisherkkä tekopyhälle lässytykselle (ja se on aivan totta). Jos 15-20% ihmisistä on erityisherkkiä, ei ilmiössä ole mielestäni mitään kauhean erityistä tai "highly sensitive". Toiselta kantilta katsottuna: kukaan meistä ei ole "normaali" vaan ihan oma omituinen itsensä, erilaisine herkkyyden sävyineen, tosin aika tavalla geenien sekä oman henkilöhistoriamme tuotoksia. Tämä on siis oma henkilökohtainen käsitykseni asiasta.

Monet tekstiluvut alkavat listoilla -- törmään siis taas listoihin, joiden alkuperä on siis jo varhaisimmissa mesopotamialaisissa nuolenpääteksteissä (tästä olen postannut aikaisemmin  täällä ja täälläkin). Lempilistani Antautumisessa on oleellisten lista (s.99)

— hiljaisuus
— kaikki hento
— kirjat
— rapidograph-tussit
— kielon tuoksu
— jäätelötötterön syöminen yksin
— aaltojen ääni
— paljaat jalat
— fossiilit
— meripihka
— puolipiste

Tämän listan minäkin olisin voinut kirjoittaa, lukuunottamatta puolipistettä (en osaa käyttää).

Tärkein sanoma Snellmanin kirjassa minulle henkilökohtaisesti on se, että ihminen ei nuorena eikä hieman varttuneempanakaan vielä kykene prosessoimaan elämäänsä eikä ymmärtämään omaa itseään. Siihen auttaa vain aika ja ajan tuomat työkalut peilata taaksepäin. Snellman löytää erityisherkkyydestä selityksen moneen vaikeaan asiaan ja kirjoittaa ne tässä kirjassa ulos. Anjan tarina antaa toivoa kaikille naisille, jotka ovat elämänsä varrella kokeneet syvän kipeitä asioita: tulee päivä, jolloin kykenet näkemään tapahtumat eri valossa ja todennäköisesti myös alat hyväksyä itsesi paremmin ja loppuelämäsi tulee tämän hyväksynnän kautta olemaan helpompaa. Vaikka Antautumisen lukeminen on terapeuttista, vielä terapeuttisempaa on varmasti ollut sen kirjoittaminen. Autobiografista kirjoittamista pidetään mitä suurimmassa määrin parantavana aktiviteettina, tästä aiheesta, Merete Mazzarellan kirjojen kautta, olen postannut täällä.

Oliko Antautuminen siis minun kirjani? Kyllä se oli, en aio laittaa sitä kiertoon vaan palata siihen, aika piankin. Ainoa asia mikä jäi vaivaamaan, kun olin saanut kirjan luettua kokonaan loppuun, oli se, että vaikka Snellman eräällä tavalla lakkaa syyllistämästä vanhempiaan tai siskoaan tai muita ihmisiä elämänsä vaikeista asioista, hän ei, kuten Pääomassakaan, täydelleen armahda perhettään. Huolimatta anteeksiantavista sanoista, huolimatta siitä ettei enää tunne katkeruutta. Tai sitten minä en osaa tuota armoa lukea, en hänen sanoissaan omaisilleen tai edes omalle itselle. Olen itse viime vuosina hieman oppinut armahtamaan itseäni, olemaan vaatimatta aina sitä täydellisintä suoritusta, tehokkainta toteutusta, ehdottomasta perfektionistisesta luonteestani huolimatta. En myöskään löydä Snellmanin tekstistä minkäänlaista lämmintä huumoria, mutta tiedän sen olevan vaikeaa, koska olen itsekin äärimmäisen tosikko. Osaan kuitenkin tietyille kummallisuuksilleni ja tiukkapipoisuudelleni myös naureskella, tai ainakin hymähdellä ja arvostan ja rakastan kaikkia ihmisiä, joille tuo huumorin vapauttava ja tervehdyttävä voima on suotu. 

Ja vielä lopuksi: meidän kaikkien pitäisi päästä siitä harhaluulosta, että juuri oma lapsuutemme ja perheemme olisi se ainoa erilainen, että vain omassa perheessä tai omilla vanhemmilla olisi salaisuuksia ja kaikki muut elävät "normaalia" elämää. Kaikissa on jotain, joka lapsesta ja pitkälle aikuisikään tuntuu hävettävältä. Ja kyllä se kaikki vaikuttaa meihin, oli sitten HSP, Asperger tms., tai ei. Meihin vaikuttaa myös vanhempiemme ja isovanhempiemme elämä ja vaiheet ennen syntymäämme, toisilla voimakkaammin, toisilla vain heikosti. Isäni jälkeenjääneistä papereista voi lukea monenlaisia asioita ja käydessäni niitä lävitse aloin jäsentää omaa elämääni toisin. Voiko syvä toiseuden kokemus olla perinnöllistä? Puhkeaako minussa jossain vaiheessa "sisäinen arabius"? Näistä minäkin tulen kenties tulevaisuudessa kirjoittamaan sen oman terapeuttisen tarinani.
Ps. Blogger kiukuttelee taas, ei anna tasata tuon yhden kappaleen rivejä... Koittakaa kestää :).

lauantai 26. joulukuuta 2015

Joulurauhaa & toivoa 2015

Joulunpyhät ovat edenneet Tapaninpäivään. Assyriologi on, kuten edellisestä postauksesta käy ilmi, viettänyt rauhallisia päiviä tutussa paikassa, mökillä Kuusamossa. Aattona kävimme hakemassa omalta tontilta "metsänhoidollisen" kuusen ja kuningas Mesilim pääsi vahtimaan paketteja.
Tämä joulu on ollut tunnelmaltaan erilainen, vaikka olemme myös aikaisemmin juhlineet joulua hieman maltillisemmalla ruokalistalla ja ilman kaupunkijoulun lievää hektisyyttä juuri täällä luonnon keskellä. Syyrian ja etenkin Aleppon tilanne on ollut mielessä jatkuvasti ja saa minut tuntemaan suurta voimattomuutta, mutta myös suurta kiitollisuutta siitä kaikesta yltäkylläisyydestä minkä keskellä itse elän. Moni sellainen jouluvalmistelu, jotka kuuluvat perheemme rutiineihin, jäi tällä kertaa tekemättä -- joko sen vuoksi, että aikaa ei ollut tai koska ne tuntuivat jollain tavalla turhilta. Ainoa pipari, jonka koristelin oli Amalille, mutta sen tahdoin ehdottomasti tehdä. Lähtöpäivänä tein ruokaa kotiin jääville vieraille. Myös sen tahdoin ehdottomasti tehdä.
Neljäntenä adventtina sain siis vieraakseni ihanan Amalin, joka on suurimman osan elämäänsä joutunut kokemaan sodan kauhut omassa kotikaupungissaan, tänä vuonna joutunut tarkk'ampujan kohteeksi (käsi vammautui) sekä kulkenut tuhansia kilometrejä Euroopan lävitse sotaa pakoon isänsä kanssa. Muu perhe -- äiti ja kolme pienempää sisarusta ovat yhä Aleppon hengenvaarallisissa oloissa. 
Täällä erämaassa on sitten ollut aikaa miettiä mitä kaikkea voi vielä tehdä hädänalaisten hyväksi, kokemukset tulivat iholle, tunteet pinnalle, kirjaimellisesti.
Nyt seuraa viikko rauhallisia päiviä, aion lukea, tehdä töitä ja rauhoittua. Ainoa harmini on kotiin unohtunut kamera. Valokuvat räpsitään kännykällä, mutta se on varmaankin murheista pienin.
Suunnitelmissa on myös ulkoilla kuningas Mesilimin kanssa. Maisemat täällä ovat henkeäsalpaavan kauniit.
Toivotan kaikille Onnellista Uutta Vuotta 2016, mielenrauhaa ja positiivista energiaa.

maanantai 14. joulukuuta 2015

Ennen joulua aina kiire

Assyriologi kirjoittaa täältä pimeyden keskeltä, joita jouluvalot ovat onneksi jo alkaneet hieman valaisemaan. Oulun tutut ovat postanneet somessa huikeita, henkeäsalpaavia kuvia Rukalta, jossa aurinko näyttäytyy keskipäivällä hetken aikaa kullaten lumisten puiden huiput. Etelässäkin on aina joinain päivinä näkynyt vilaus oranssista pallosta, useimmiten likaisen bussin ikkunan lävitse. 

Emme jää tänä vuonna arvailemaan tuleeko pääkaupunkiseudulle valkea joulu vai ei, vaan tiukoista aikatauluista huolimatta lähdemme pyhiksi ja välipäiviksi juuri Kuusamon rauhaan. Toiveena olisi kirkkaita kelejä -- vaikka aurinko pilkistääkin pohjoisessa vain hetken, on tähtitaivas Kitka-järven yksi voimakkaimpia ja lumoavimpia luontoelämyksiä joita voi saada. 

Minua on viime viikkoina hieman harmittanut se, etten ole ehtinyt kauheasti lukea muuta kirjallisuutta kuin luentokurssiani koskevaa, sellaista josta olisin voinut myös postata. Yksi keväällä hankkimani kirja on lainassa enkä ole saanut sitä maanitteluista huolimatta takaisin, kirjan lainannut herra kun on niin kiireinen ettei häneltä saa edes kymmenen minuutin audienssia.  Harmitus on ollut kuitenkin vain vähäistä sen vuoksi, että luentokurssini aihe on niin mielenkiintoinen että yritän uppoutua ja keskittyä valmisteluun täysillä. Siitäkin huolimatta että juuri nyt taistelen tosissani pimeyttä vastaan ja toivoisin voivani fyysisesti olla jossain muualla, esimerkiksi juuri Mesopotamiassa. Ja voimaa tuovat sellaiset ystävät, jotka lähettävät minulle lahjaksi kirjoja, joita ei ole saatavilla Helsingin yliopiston kirjastoissa. Joulun jälkeen siirryn kurssillani käsittelemään myös uusassyrialaisia palatseja ja Kertain teos vaikuttaa todella lupaavalta.
Helsingissä on myös avattu uusi kirjakauppa NIDE. Ehdin vasta viime perjantaina lyhyesti tutustumaan ja olin todella viehättynyt: tällaisia enemmän! Saatavilla on laadukasta kotimaista kaunokirjallisuutta sekä ulkomaisia design- ja taidekirjoja. Nyt kun Bonnierin omistukseen siirtyneen Akateemisen Kirjakaupan uusi kirjavalikoima on vielä suuri kysymysmerkki (pelkään, että ulkomaisten pokkarien valikoima supistuu mitäänsanomattomaksi -- en halua tilata niitä netistä, vaan hypistellä ja tehdä mielihaluostoksia!), on NIDE nyt aivan loistava ja kannatettava tulokas.

Viime perjantaina olin myös kutsusta puhumassa Lähi-idän kulttuuriperinnöstä ja sen merkityksestä eräällä (ei-akateemisella) pitkällä joululounaalla. Seurue ja konteksti olivat itselleni uusi kokemus, mutta tästä jäi erittäin positiiviset tunnelmat ja sain vielä lahjaksi edesmenneen kummisetäni kauan sitten Bagdadista hankkiman hopearahan.

Ja joulukuussa on ehtinyt tapahtua muutakin omasta mielestäni hyvin merkittävää: Minusta on tullut Suomi Syyria Yhteisö RYn hallituksen jäsen. En ole kauhean paljon ehtinyt toimimaan tämän erittäin hyvän asian puolesta, mutta toivottavasti keväästä lähtien enemmän. Kuulun myös yhdistyksen alaisuudessa toimivaan Amalin tukiryhmään: Amal on tarkk'ampujan laukauksesta vammautunut aleppolaistyttö, joka pakeni isänsä kanssa Suomeen tämän vuoden lokakuussa. Äiti ja sisarukset ovat valitettavasti vielä Aleppon sietämättömissä olosuhteissa. Amalin tarinasta on valmistunut hyväntekeväisyyskalenteri, jota voi tilata esim. postitse TÄÄLTÄ.
Joulunodotusta ja rauhaa kaikille!

maanantai 30. marraskuuta 2015

Marraskuun viimeisen päivän myrsky

Assyriologi oli päivittäisellä kävelyllään kuningas Mesilimin kanssa. Tänään on ollut myrsky ja viime päivien sateiden jälkeen nämä vielä pari viikkoa sitten kuivat lehdet ovat mustuneet silmissä.
On koittanut pimeä vaihe, adventtiajasta ja jouluvaloista huolimatta. Silloin väsyttää ja käperryn itseeni. Saatan juosta paneelien puheenjohtajana ja osallistua juhlapukuillallisille, mutta en ole täysin läsnä. Varsinkin jos ei tule lunta. Aurinkoisina päivinä imen jokaisen säteen, jos vain on mahdollisuus lähteä ulos. 
Sateella ei tekisi mieli mennä edes koiran kanssa lenkille. Aikaisemmin tänään ei onneksi satanut, vaikka tuuli olikin haipakka.
Rannassa ja kävelyreitillä on vain vähän värejä. Lumi tosiaan puuttuu, ainoa valkoinen roikkuu pensaan oksissa.
Mansikanlehdet jaksavat viheriöidä, samoin sammal.
Joulunpunaistakin löytyy, jos katsoo tarkkaan.
Eivätkä tilhet ole kaikkia marjoja syöneet. Vielä.
Ja kun pimenee, aikaisin, luen taas Lassi Nummen runoja:

Minä uskoin aistieni todistukseen:
sinä olet siinä
me kuljemme vasten myrskyä
sade kasvoihin lävitsemme
me kuljemme toistemme lävitse yksin myrskyyn
ei toivoa valon välähdystä, vain
myrskyn raju ilo

Lassi Nummi, Hengitys yössä (s. 71)

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Resafa-Sergiopolis, myös vaarassa

Näihin kuviin assyriologi törmäsi jo syksyn alussa kaivaessaan vanhempia kuva-arkistojaan: helmikuussa 2009 olin Tiedetoimittajien jäsenmatkan asiantuntijaoppaana Syyriassa. Palmyran ja Aleppon välillä pysähdyimme toviksi  Resafassa. Resafa on, mikäli mahdollista, vielä enemmän keskellä ei mitään kuin Palmyra. Vaikka ennen se sijaitsi roomalaisen valtatie Strata Diocletianan varrella.
Kuvalähde: W. Ball, Rome in the East. The Transformation of an Empire (2000) s.313.
Muinaiset reitit kulkevat osin samoja kuin tänään, toiset taas ovat kadonneet tyystin autiomaahan.
Rakennuskannaltaan Resafa, toiselta nimeltään Sergiopolikseksi kutsuttu, on minulle hieman liian "modernia" ollakseen aivan kiinostuksenkohteiden keskiössä. Resafa/Sergiopolis kukoistivat roomalaisella ja bysanttilaisella kaudella eli 100-luvulta AD lähtien ja myös varhaisislamilaisena aikana Resafa oli keskus. Monet tutkijat ovat kuitenkin pitkään yhdistäneet Resafa -paikannimen uusassyrialaisissa teksteissä esiintyvään Raṣappa toponymiin ja ajatelleet, että myöhäisantiikkisten rakenteiden alla pitäisi jossain olla varhaisempia kerrostumia, viimeistään 800-luvulta eaa, jolloin kuningas Salmanassar III mainitsee Raṣappan kuninkaanpiirtokirjoituksessaan. Alueelta ei kuitenkaan ole löytynyt niin varhaisia jäänteitä tai materiaalia, joten tänään uusassyrialainen paikka lokalisoidaan myös toisaalle (joskaan ei yhä millekään tietylle rauniokummulle).
Minulle Resafasta on jäänyt mieleen talvinen jäätävä viima. Se ei näy kuvissa, mutta on pureutunut ihonalaiseen muistiin. Tunnelma Resafassa ei ollut kovin korkealla, tiedetoimittajat eivät oikein jaksaneet pureutua opastukseen, tällä kertaa Nadimin ohjaamana. Myöhemmin olimme molemmat sitä mieltä, että aina täytyy ottaa huomioon ryhmän vastaanottokyvyn rajat. 
Saksan arkeologinen instituutti on pitkään suorittanut Resafassa kaivauksia ja muita tutkimuksia.  Kuten kaikki kaivausryhmät Syyriassa, kenttätyöt ovat nyt sisällissodan vuoksi seisahtuneet eikä ole mitään tietoa milloin projektit konkreettisesti jatkuvat. Vaikka viimeiset vuodet ovatkin olleet otollisia nk. "jälkitöille", mm. vanhempien tutkimusten julkaisemiselle (menneisyydessä monet tutkimukset jäivät julkaisematta), on arkeologin paikka kuitenkin loppujen lopuksi kentällä.
Terroristijärjestö Isis on jo jonkin aikaa pitänyt majaa myös Resafassa. Koska tämä arkeologinen kohde ei ole niin kuuluisa kuin Palmyra, sen rakenteisiin ja alueella vielä kaivamattomaan materiaaliin kohdistuvaa uhkaa ei ole oikeastaan lainkaan uutisoitu, ASORin viikkoraporteissa vaara on toki tuotu esille. Isis käyttää Resafaa ilmeisesti jonkinlaisena sotilaallisena tutkikohtana ja yllämainitusta raportista käy ilmi, että kaivaustalon varastoja on ilmeisesti ryöstelty. Onko kukaan tarkastanut tuoreista sateliittikuvista ovatko sen varhaiskristilliset kirkot vielä pystyssä? Mitä Isis säilyttää muinaiskaupungin valtavissa vesisäiliöissä?
Kuvalähde: A. Poidebard, Trace de Rome dans le désert de Syrie: le limes de Trajan à la conquête arabe: r
echerches aériennes (1925-1932) Atlas (1934) Pl. 76.
Resafa on erinomainen esimerkki siitä, miten vaikeaa Isisiä vastaan on taistella ilmasta käsin. Jos Isis on linnottautunut muinaiskaupunkiin, lentokoneesta on paha pudotella pommeja. Ristiriitaista tässä on se, että Isis on yhtälailla linnottautunut myös Raqqan kaupunkiin, keskelle siviiliväestöä. Raqqaa on pommitettu viime aikaisten tapahtumien vuoksi entistä rajummin. Viattomat kärsivät. 
Viimasta ja innottomista tiedetoimittajista huolimatta minulla on Resafasta hyvät muistot. Kuten kaikkialta Syyriasta. Kaipaus on suuri, jälleen kerran. 

torstai 12. marraskuuta 2015

Tuhannen tarinan Turkki: Reeta Paakkinen, Kuun ja Tähden mailla

Assyriologi on matkaillut ja oleskellut Turkissa paljon. Ensimmäiset kokemukseni tästä maasta on Istanbulista vuonna 1981 ja sen jälkeen epätasaisin väliajoin, joinakin vuosina useamman kerran. Pisin yhtäjaksoinen oleskelu oli keväällä 1994, helmikuusta kesäkuun alkuun. Ja koska sekä Turkin muinaisuus että nykypäivä ovat vieneet sydämeni, voin epäröimättä sanoa, että minulla on kolme henkistä kotimaata (se kolmas on tietysti Syyria).
Ukkini Tauno Paukku otti kuvan kahdesta aasista Prinssisaarilla kesäkuussa 1981.
Koska Turkki on henkinen kotimaani, olin ilahtunut kun huomasin, että suomeksi on ilmestynyt Turkkia, sen historiaa ja nykypäivää kuvaava kirja. Eikä ole käännösteos, vaan Reeta Paakkisen Kuun ja tähden mailla Elämää Turkissa ja Kyproksella (Atena 2015) (kiitos menee Ayla Albayrakille, joka vinkkasi tästä minulle somessa). Tämän haluan lukea! Tilasin siis kustantajalta arvostelukappaleen. 

Paakkinen on suomalainen, valtiotieteiden maisteri, Lontoossa tutkintonsa suorittanut, mutta ilmeisesti hän on turkkilaisen miehen kanssa naimisissa (vaikka ydinperhettä valotetaan vain vähän). Hän on asunut Pohjois-Kyproksella, mutta näyttää vaikituisemmin majailevan Istanbulissa. Työelämässä Paakkinen on tehnyt toimittajan töitä, kirjassa on paljon tarinaa tiedotusvälineiden maailmasta ja hänen kokemuksistaan tiedonvälittäjänä. Toimittajuus näkyy tekstissä selkeästi, kuten myös se, että Paakkinen on "akateemisia ihmisiä": faktat on tarkistettu eikä tarinoitakaan perusteta luulopuheisiin.

Suomalaiset lomailevat Turkissa ahkerasti. Rannalla ja uima-altailla makoilevat, Istanbulin nähtävyyksiä bongaavat ja toisinaan matkatoimistojen järjestetyille retkille osallistuvat matkailijat tietävät Turkista ja turkkilaisten arkipäivästä kuitenkin aika vähän. Se on sääli, koska etenkin nyt kun turvapaikanhakijoita on yhden syksyn aikana saapunut Suomeen suuri määrä, huomaa kuinka monet ovat ennakkoluuloineen puristavan pelon varassa. Ennakkoluulot ja pelot ulkomaalaisia kohtaan pohjautuvat hyvin usein siihen, että ei ole tietoa ja etenkin ettei ole omakohtaista kokemusta jonkin alueen ihmisistä. Siksi tieto ja myös yhden ihmisen henkilökohtaiset kokemukset ja näkemykset ovat tärkeitä -- ne lisäävät ymmärtämystä ja parhaassa tapauksessa alkavat viehättää ja kiinnostaa lukijaa niin, että syntyy halu päästä itse paikan päälle ja toivottavasti uskaltautua omin päin myös hotellialueiden ulkopuolelle. Paakkinen perusteleekin tarvetta juuri tällaiselle kirjalle näillä seikoilla -- tiedon tarvetta, laajempaa perehtymistä, tapauksia "menneisyyden tapahtumien inhimillisistä ulottuvuuksista" (s. 7), ennakkoluulojen korjaamista, vinkkejä Turkin rikkaista historiallisista nähtävyyksistä ja tätä kaikkea hän onnistuu lukijoilleen tarjoamaan aivan erinomaisella tavalla. Ja jo tässä esipuheessa hän mainitsee oman lempiasenteeni: jalkautumisen ihmisten pariin (s. 8)!

Kirjan teksti jakaantuu lukuihin, joissa käsitellään erilaisia aihepiirejä Kyproksen saaren lähihistoriasta nykypäivän tilanteeseen, turkkilaisista nimistä ja puhuttelukulttuurista Kappadokian luolakirkkoihin, 1970-luvun hippikulttuurista Izmirin kaupunkin tapahtumiin. Ja tuhat muuta pientä tarinaa. Kyproksesta on useampi luku ja ne on siroteltu eri kohtiin ja muutoinkin on kenties harkittu kontrastia sillä, että naisien asemasta hypätään Turkissakin erittäin akuuttiin Syyrian kriisiin. 

Koska Turkki on minulle siis tuttu -- muinaiskohteita ja museoita kolutessa ei voi välttyä sukeltamasta myös kaikkeen mitä suurissa kaupungeissa, pienissä kyläpahasissa, kaduilla, toreilla, bussiasemilla ja erinäköisissä ruokapaikoissa tapahtuu -- en voi väittää, että kirjassa olisi ollut tälle lukijalle paljon mitään täysin outoa ja uutta. Voin kuitenkin kuvitella, että monelle muulle ovat lukuisat artikkelit avartava aarrearkku. Monia kiinnostavia asioita avataan ja selitetään juurta jaksaen ja monista eri näkökulmista valottaen. Teksti on läpeensä huolellisesti muotoiltu ja kiihkottomasti kerrottu -- mistään ei paista läpi Paakkisen omat arvot, tai että hän suhtautuisi intohimoisesti mihinkään, ainakaan poliittiseen aiheeseen. Tämä on äärimmäisen hyvä asia, mutta onko kirjoittaja ehkä liiankin neutraali, hienoiseen tylsyyteen asti?

En ole koskaan joutunut enkä tahtonutkaan peitellä ihastustani Turkkia kohtaan. Toki tiedostan myös maan yhteiskunnan nurjia puolia, mutta pelkkänä matkailijana voi usein keskittyä vain nauttimaan. Paakkinen pitää erinomaisena asiana turkkilaisten palvelukulttuuria, sitä että palveluja saa, ne ovat edullisia eikä kukaan ajattele, että itse siivoaminen olisi jokin suuri hyve. Servis -- eli serviisi on se taikasana. Kun ostat palveluita työllistät myös muita, näinhän se menee. Itse rakastan erityisesti Turkissa matkustamisen ja olemisen vaivattomuutta ja joustavuutta: jos olet hölmö turisti, joka ei ensimmäisellä paikallisbussiajelullaan ymmärrä ostaa lippua valmiiksi kioskista (kun edellisenä vuonna samassa kaupungissa maksu vielä hoitui kuskille kolikoilla), ei sinua heitetä pois vaan maksat jollekin, jolla on kortissa arvoa ja joka maksaa laitteelle puolestasi. Kaupassa asioivat talonmiehet, kauppojen kotiinkuljetukset ja ravintoloiden lähettipojat ovat minullekin tuttuja, etenkin Istanbulista ja Ankarasta. Jos taksi tuo sinut bussiaseman takaportille, pääset useimmiten juuri sillä minuutilla ulosajavaan bussiin tai sitten apumies vie sinut sille laiturille, mille pitää, annat hänelle lipun hinnan ja hän sitten käy ostamassa lippuluukulta lipun puolestasi. Olen saanut kulkea rauhassa, ilman häirintää ja kohdannut häkellyttävän paljon ystävällisiä ihmisiä.

Matkailuun ja etenkin itsenäiseen matkailuun Turkissa Paakkinen rohkaisee siis kohteiden (esim. Kappadokia ja bysanttilainen Istanbul)  lisäksi kehumalla maan palvelukulttuuria, kannustamalla autonvuokraukseen (tosin julkisillakin busseilla pääsee parilla eurolla yllättävän moneen paikkaan, silloin täytyy vain valmistautua  siihen että retkeillään koko päivä, kiire ei saa olla) ja korostaa myös sitä, että Turkissa tulee vain ylen harvoin huijatuksi. Tämä on ehkä se aurinkorannoilta periytyvä ennakkoluulo, turistikohteissa kun myös turkkilaisten rehellisyys ja moraali on vuosien saatossa päässyt toisinaan löystymään. Koska itse käyn rannikon rysissä ani harvoin, minua on vedätetty vain kerran (hieman pidempi hauska tarina, jonka kerron ehkä joskus toiste) ja silloinkin asiaa kauhisteltiin koko bussissa & sain takaisin sen summan, joka oli huijattu. Toisen omaisuutta kunnioitetaan. Omakohtaisena kokemuksena voin olettaa, että jos olet yhtä hajamielinen kuin minä ja unohdat kamerasi museon penkille & huomaat unohduksesi vasta seuraavana päivänä, saat kamerasi takaisin. Aurinkolaseista tai muista esineistä puhumattakaan. 
Kirjan parhaimpia osia ovat kenties Kyprosta kuvaavat luvut. En ole koskaan fyysisesti käynyt Kyproksella vaikka henkisesti/virtuaalisesti olen seikkaillut siellä monet kerrat erityisesti opintojeni aikana -- onhan tämä saari täynnä muinaismuistoja ja rikasta historiaa. Henkilökohtaisesti pistää silmään, ettei Paakkinen lainkaan luotaa Kyprosta saarena, jossa vuosituhansien saatossa sekä erilaiset kansat, kielet ja kulttuurvaikutteet ovat kohdanneet ja synnyttäneet sekä uutta että mielenkiintoista dialogia. Opin paljon Paakkisen kertomuksista, etenkin vuoden 1974 tapahtumista, jolloin noin 5000 ihmistä kuoli sisällissodassa, useampi sata tuhatta joutui maansisäisiksi ja -ulkoisiksi pakolaisiksi ja saari jakautui kahtia. Ja niiden ihmisten tunnot kun pääsee ensimmäistä kertaa palaamaan rajan taakse jääneelle kotitalolle:

Perillä useimmat vierailijat kokivat tunteiden myrskyn, sen, jonka monet suomalaisetkin Karjalassa kokevat nähdessään ensimmäistä kertaa, miten omalle tai perheen kodille on käynyt. Vuosikymmenet olivat tietenkin muuttaneet kotiseutua. Joitakin kyliä ei enää ollut olemassa, tai niistä oli jäljellä vain rauniot. Joidenkin ihmisten kotitilat oli pantu maan tasalle tai niiden paikalle oli rakennettu loma-asuntoja. Osan koteja asuttivat täysin tuntemattomat ihmiset (s. 242).
Enkö löydä mitään huomautettavaa Paakkisen mainiosta opuksesta? Ensin ajattelin pidemmästi kommentoida sitä miten jo viimeistään rautakautiset (1200-600 eaa) kappadokialaiset varmasti viljelivät viiniä eivätkä ainoastaan siksi, että luolastoissa myöhäisantiikissa ja keskiajalla oli helpompi elää "kun arkea tahdittivat punaviinin valmistus, pullotus ja juonti" (s. 104). Kappadokia on niin paljon muutakin kuin sienen muotoiset kivet tai luolastoalue -- kerätessäni materiaalia väitöskirjaani 1990-luvulla emme puolisoni kanssa edes käyneet Göremen luolakirkkoalueella koska se oli mielestämme liian turistinen ja degeneroitunut.
Ja sitten Paakkinen -- niinkuin jokainen kirjoittaja -- paljastaa tai kertoo aika paljon itsestään pelkästään sillä, että jättää joitain asioita vähälle huomiolle tai suorastaan vaikenee niistä. Paakkinen on yllättävän niukkasanainen mitä tulee turkkilaiseen ruokakulttuuriin, lukuunottamatta kohtaa, missä hän kertoo jotain niistä ruokalajeista, joita viedään kyproslaiselle mummolle. Turkkilainen ruoka on minusta ihanaa ja ruoalla on keskeinen sija tiiviissä turkkilaisessa perheyhteisössä, siksi tämä yllätti ja herätti hieman ihmetystä. Toisaalta ruoka saattaa vaikuttaa lukijoiden kosiskelulta tai laskelmoinnilta -- kaikki kun nykyään haluavat kirjoittaa ruoasta ja hifistellä sen kanssa. Eli onko Paakkinen tässä kohtaan rehellinen ja suoraselkäinen eli jos aihe ei kiinnosta, ei teeskennellä että kiinnostaisi?
Annan Paakkisen Kuun ja tähden mailla -kirjalle vahvan suosituksen. Atena-kustantamoa kiitetään siitä, että näin antoisia tietokirjoja julkaistaan Suomessa, eikä vain käännöksinä. Jos kirja tuntuu osittain liian seikkaperäiseltä (sivuja on yli 400!) ja tekisi mieli meilata kirjoittajalle pari sanaa tiivistämisen jalosta taidosta, voi aina harppoa muutaman sivun yli löytääkseen sen jälkeen jotain uutta mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Silloin voi hetken päästä palata takaisin ja lukea, mitä muuta johonkin juttuun liittyy. Toivon, että Paakkinen kirjoittaisi lisää Turkista ja turkkilaisista. Tuhannen tarinan Turkki, vai tuhansien tarinoiden Turkki? Hän on avannut sen ehtymättömän rikkaan ja värikkään aarrearkun, mutta myös sen Pandoran lippaan, jonka sisällä on kertomuksia piikkilanka-aidoista, enklaaveista ja Bulgariassa teltoissa värjöttelevistä syyrialaispakolaisista. Me haluamme lukea niistä kaikista. 

maanantai 2. marraskuuta 2015

Voihan hittiläiset... pitääkö tietokirjat toimittaa huolellisesti?

Viime torstaina assyriologi haahuili hetken kirjakaupassa ennen lounastapaamista. Olin toki jossain aikaisemminkin nähnyt professori Jukka Korpelan (1957- ) kirjan Länsimaisen yhteiskunnan juurilla (Gaudeamus 2015), mutta en ollut sitä ehtinyt edes selaamaan. Sinänsähän aihepiiri on kiinnostava, mutta jostain syystä jo kannen kuvat eivät minua ole houkuttaneet. 
Nyt kun minulla oli siis muutama minuutti aikaa, jäin selaamaan tuota kirjaa. Pian katseeni osui perin tuttuun kuvaan.
Uhh, niskakarvani nousivat pystyyn. Ei voi olla totta! Vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassa käytetään täysin vanhentunutta kirjoitusmuotoa anatolialaisesta muinaiskansasta, nimittäin heettiläisistä, joita englanniksi kutsutaan termillä "the Hittites". Mistä Korpela tämän on repäissyt? Hittiläisiä ja hittologeja oli ehkä olemassa Suomen tutkimusterminologiassa joskus 1800-1900 -lukujen vaihteessa, mutta esimerkiksi jo Otavan Isossa Tietosanakirjassa, jonka osa 4 (Gottlund-Ihmels) ilmestyi 1932, tämän kansan löytää hakusanan "heettiläiset" alta (artikkeli Knut Tallqvistin kynästä) ja isäni 1930-luvun Pikkujättiläisessä oleva historiallinen kartta antaa sekä jo vakiintuneen kirjoitusasun että sijainnin heidän valtakunnalleen.
Kun kuvatekstiä lukee eteenpäin törmää toiseen hullunkurisuuteen: sulkuihin on kirjoitettu "aramealaisia", aivan kuin heettiläiset olisivat olleet itse asiassa aramealaisia. Minä, nk. "myöhäisheettiläisistä" väitöskirjani kirjoittanut suomalaisassyriologi huokaan uudemman kerran, tässä kun menee itse asiassa kolme eri kansaa, kulttuuria ja kieltäkin iloisesti sekaisin. Kronologisiakin ongelmia löytyy.


Hattusasin nk. sfinksiportti, heettiläistä kuvanveistoa n. 1400-1200 eaa
Tässä heettiläisten, myöhäisheettiläisten ja aramealaisten lyhyt oppimäärä:

heettiläiset

  • indoeurooppalainen "kansa"
  • puhuivat ja kirjoittivat etusijassa nk heetin (nesilin) kieltä nuolenpääkirjoituksella, mutta kirjoittivat myös sukulaiskieltä luuvia, nk. luuvilaisella hieroglyfikirjoitusjärjestelmällä
  • pääkaupunki Hattusa, nykyisessä Keski-Turkissa
  • valtakunta myöhäispronssikaudella, n. 1600-1200 ea, ulottui parhaimmillaan Pohjois-Syyriaan saakka
Heettiläistä nuolenpääkirjoitusta

myöhäisheettiläiset
  • indoeurooppalainen "kansa"
  • puhuivat ja kirjoittivat luuvia hieroglyfikirjoitusjärjestelmällä
  • pieniä kaupunkivaltioita, kukoistivat etenkin Pohjois-Syyrian ja Etelä-Turikin alueella, n. 1200-700 eaa
Sijaishallitsija Yaririn hieroglyfiluuvinkielinen teksti Karkamisista, n. 800 eaa,
Ankara Anatolian sivilisaatioiden museo, inv. 90
aramealaiset
  • seemiläinen "kansa"
  • puhuivat ja kirjoittivat arameaa foinikialaisilta omaksumallaan aakkoskirjoitusjärjestelmällä
  • pieniä kaupunkivaltioita, kukoistivat etenkin Pohjois-Syyrian alueella n. 900-600 eaa
Aramealainen hallitsija Barrakib, Sam'al/Zincirli, n. 732 eaa, Berliini Vorderasiatisches Museum, Inv, 2817.

No, miten tässä nyt on näin päässyt käymään? Oppinut arvaukseni on (ilman että olisin katsonut Korpelan kirjasta, antaako hän mitään lisäinformaatiota kuvaliitteille), että kirjoittaja itse tai joku muu on Istanbulin arkeologisessa museossa vieraillessaan napannut kuvan, ja informaationa on luultavasti käytetty museon  tekstiä. Hitit/Hittite on tuosta noin vain kirjoitettu suomeksi "hittiläinen" tarkistamatta mikä on sanan oikea kieliasu (joka pohjautuu saksankieliseen termiin "die Hethiter"). Luultavasti tämä aramealaiset on peräisin samasta lähteestä. Ja kyllä: tuona aikana Pohjois-Syyrian alueella asuneet aramealaiset omaksuivat taidevaikutteita myöhäisheettiläisiltä ja osa varhaisemmista kirjoista lokeroi aramealaisia reliefejä ja patsaita myöhäisheettiläiseen "taidelokeroon". Se ei silti oikeuta laittamaan varsinkaan heettiläisen ja aramealaisen taiteen välille yhdysmerkkiä tämänkaltaisessa kuvatekstissä, etenkään vuonna 2015.

Entä mistä tämä "muusikkoreliefi" on peräisin? Samasta rakennuksesta kuin ylle laittamani hallitsija Barrakibin muotokuva eli nykyisen Turkin puolella rajaa sijaitsevasta Zincirlin rauniokummusta jonka nimi aramealaisaikana oli Sam'al. Istanbulin arkeologisessa museossa sen inventaarionumero on 7723. Minullakin on jonkun kuva-arkiston uumenissa valokuva samaisesta reliefistä, mutta en ehtinyt sitä tähän vielä kaivamaan.

Miksi nyt tuohdun tällaisesta vähäisestä muotoseikasta, jossain kuvatekstissä? Siksi, että kyseessä on itseään kunnioittavan suomalaisen tutkijan kirja, josta näkee, että kustannustoimittaminen ei ole tässä piskuisessa maassa kovin korkeatasoista. Tietokirjat eivät saa olla mitä tahansa, minun mielestäni. Joko kustantaja ei arvosta kirjoittajaa tai kirjoittaja ei sitten kuitenkaan arvosta itseään -- ehkä molempia? Edelleen harmittaa se, että tietokirjojen teksti voi sinällään olla hyvä ja korkeatasoinen, mutta kirjan kuvitus on usein vain pakollinen paha eikä kuvituksella silloin ole mitään yhteyttä tekstiin. Aion jossain vaiheessa lukea Korpelan kirjaa, ainakin alkuosaa ja ottaa selvää toimiiko kuvitus tekstin kanssa vai ei.

PS: Blogger on tänään tehnyt minulle kaikenlaisia tepposia. Pahoittelut jos teksti näkyy erikokoisina fontteina tai läikkyy liikaa laidan yli, joskus tätä ohjelmaa on mahdotonta saada toimimaan, siitäkin huolimatta, että yrittäisi huijata sitä vähän...