lauantai 27. huhtikuuta 2013

Museo, Museum, Müze...

Jo viikon olen ollut taas Helsingin seudulla, ajatuksissani kuljen yhä Istanbulissa ja normaalityöpäivänä (jos minulla nyt on sellaisia) viivyn usein ajatuksissani yhdessä sen museoista, arkeologisessa,
ja ennen kaikkea sen erillisessä "muinaisorientaalisessa osassa" http://www.istanbularkeoloji.gov.tr/ancient_orient_museum .
Museo perustettiin jo ottomaanivaltakunnan aikana länsimaisten mallien mukaan ja sinne kuljetettiin löytöjä kaikkialta imperiumin alueelta, mm. Foinikian rannikolta Sidonista:

Jo ensimmäisellä Istanbulin-matkallani 1981 kävin siellä ja vaikka olenkin aina inhonnut valokuvatuksi tulemista, olen itse asiassa tänään iloinen ja onnellinen, että ukkini pakotti minut poseeraamaan tässä:
Silloin en vielä tiennyt että isäni Jussi Aro oli kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin hakenut työlupia museon nuolenpääsavitaulukokoelmaan, missä yhä odottaa työstäjäänsä suuri määrä Nippurin kaupungista peräisin olevia keskibabylonialaisia tekstejä. Ulkomaalaisille savitaulukokoelmien ovet avautuvat ylen harvoin ja vaikka isäni opettaja Armas Salonen yrittikin auttaa työlupien saamisessa eivät ne koskaan hellinneet.
Kirjasta: S.N. Kramer, In the World of Sumer, An Autobiography (1988).
Istanbulin arkeologiseen museoon menen aina uudestaan ja uudestaan. Aina löydän jotain uutta, oli se sitten vain senkin takia, että he ovat saattaneet järjestää varastojaan ja asettaa pihalle jotain uutta. Kuten esimerkiksi tämän merkillisen kiven, josta täytyy ottaa vielä selvää:

Kaikkein mieluiten kiertelen museoissa yksin. Saan olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Eräällä tavalla se on henkistä hiljentymistä vaikka usein mielessä alkaakin hurja ideamyrsky, jota voi yrittää purkaa aina mukana kulkevaan muistikirjaan. Toisinaan on antoisaa mennä kollegan kanssa keskustelemaan ja puhumaan, koska häneltä voi saada uusia näkökulmia erilaisiin asioihin. Tunnen aina  hienoista pelkoa koululaisryhmiä kohtaa -- he kohdistavat mielenkiintonsa ulkomaalaista, oudon näköistä ihmistä kohtaan, saattavat piirittää sinut ja pommittaa kaikilla niillä kysymyksillä mitä osaavat eri kielillä esittää. Uteliaisuus ei ole pahantahtoista, silti viidenkymmenen pienen ihmisen mielenkiinnon kohteena oleminen ei aina ole helppoa.
Tällä Istanbulin matkalla lähestyin myös aivan toisenlaista museota, yksityistä ja ei niin muinaisista koostuvaa. Orhan Pamukin Masumiyet Müzesi eli Viattomuuden museo http://www.masumiyetmuzesi.org/ on nyt vihdoin auki myös yleisölle ja löysinkin sen puolisattumalta palatessani Sultanahmetin puolelta kaupunkia takaisin Peraan. 

Orhan Pamuk rakensi museon samannimisessä romaanissaan (Viattomuuden museo, suomennos Tuula Kojo, Tammi 2010) esiintyvien esineiden mukaan tai sitten hän rakensi romaaninsa keräämiensä esineiden mukaan. Joka tapauksessa materiaalisen kulttuurin tutkijalle romaanissa on paljon viehättävää -- jokainen tavara kertoo omaa tarinaansa. Romaanissa Pamuk kertoo Kemalista: Aina kun mahdollista Kemal bey kävi Milanossa, kuten hän itse sanoi, "elääkseen" Bagatti Valsecchin museossa, joka "on yksi elämäni viidestä tärkeästä museosta!" (ennen kuolemaansa hän ehti käydä 5 723 museossa). ("1. Museot eivät ole olemassa käväisyä vaan tuntemista ja elämistä varten. 2. Kokoelma ilmentää sen asian sielua, joka tulee tuntea. 3. Ilman kokoelmaa museo ei ole museo vaan näyttelytila", olivat viimeiset muistiin merkitsemäni huomautukset.) (s. 694-695).
Koska museoissa ei siis vain käväistä, eikä minulla ollut valitettavasti tällä kertaa aikaa olla siellä koko päivää, tyydyin ihailemaan Viattomuuden museota vain ulkoapäin.
Lasken sen varaan, että palaan Istanbuliin pian ja minulla on jotain mitä voin intohimoisesti odottaa. Kaikkea ei tarvitse hotkaista yhdellä kertaa. 

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Mitä luin tänään: Satumainen Syyria -- "historian huonoimmin ajoitettu matkakirja"

Eräs toimittaja muistutti minua maanantaina eräästä kirjasta, jota olin ohimennen vilkaissut Akateemisessa Kirjakaupassa 
mutta jota en ehtinyt sillä hetkellä jäädä sen enempää tutkimaan ja joka sittemmin oli päässyt karkaamaan mielestäni. Illalla ennen teatteriin menoa (Svenska Teatern: En familj) kävin sen sitten nappaamassa mukaani: Brooke Allen, Satumainen Syyria. Matka loisteliaan kulttuurin ja historian maahan, suomennos Eila Salomaa (Into 2013) = http://www.intokustannus.fi/kirja/satumainen_syyria/. Vilkaisuni oli tapahtunut nopeasti ja mieleen jäi epäilys kirjasta -- mikä innokas kustantaja ja miksi julkaista Syyriaa käsittelevä matkakirja juuri nyt kun maassa riehuu sisällissota ja UM vakavasti kehottaa matkailijoita välttämään maata? Ja ansaitsiko kirja niin näyttävän esillepanon Suomen parhaassa kirjakaupassa?
Lähi-idän muinaisuuteen perehtyneen ammattilaisen kannalta on usein tuskastuttavaa lukea matkakirjallisuutta, varsinkin modernimpaa. Allenkin toteaa, ettei Syyriaan tulla kauniiden maisemien tai erinomaisen herkullisen ruoan, vaan historiallisten monumenttien vuoksi (s.26). Aikaisempien vuosisatojen kirjoittajien tekstiä lukee usein suurella mielenkiinnolla, koska heillä on usein antaa sellaisia yksityiskohtia, kuvauksia ja etenkin kuvitusta, joita sellaisenaan ei enää ole tarjolla. Mutta nykyajan matkailijat harvoin perehtyvät taustakirjallisuuteen huolellisesti ja vaikka he olisivatkin lukeneet jotain, asiat saatetaan ymmärtää väärin ja ajoitukset ovat epätarkkoja.

Allenin kirjasta en juurikaan löytänyt asiavirheitä ja nautin sen lukemisesta alusta loppuun, vaikka se ei sisällöllisesti tarjonnut uutta. Allen on lukenut Gertrude Bellinsä ja T.E. Lawrencensa ja tukun muuta Syyriaan liittyvää kirjallisuutta ja tarjoaa viitteineen myös lukijalle pääsyn lähdeteoksiinsa. Historiallinen termi heettiläisten kulttuuriperintöä jatkaneista kaupunkivaltioista "Neo-Hittites" on käännetty "uusheettiläisiksi" (esim. s. 155) kun Suomessa käytetään saksan vastaavasta "Späthethiter" käännettyä = "myöhäisheettiläinen". Tämä on kuitenkin hyvin pieni muotoseikka, samoin kuin se, että schwarma-kebabista on tullut schwarma-piirakka. Tavallista lukijaa ne tuskin millään tavalla häiritsevät tai johtavat harhaan.

Kirjassa on niin monta hyvää ja antoisaa kohtaa että saatan palata siihen vielä myöhemmissä postauksissa. Tässä vain päällimmäiset tuntoni että pääsen jakamaan tietoni ja ihastukseni mahdollisimman pian.

Allen on kiertänyt Syyriaa ennakkoluulottomasti ja korostaa useassa kohdassa sitä, miten vääriä käsityksiä etenkin amerikkalaisilla maasta saattaa olla. Hän on myös ymmärtänyt Syyrian historian pohjimmaisen jatkuvuuden -- sen miten samat suuntaukset ja aiheet ja kulttuuriset piirteet putkahtivat esiin yhä uudestaan. Uskonto ja sodankäynti ja taide saattoivat muuttua aikakaudesta toiseen, mutta niiden välillä oli aina vahva alueellinen yhteys, jonka ansiosta monet tavat pysyivät pohjimmiltaan samoina, niin erilaisilta kuin ne pinnallisesti saattoivatkin näyttää (s. 33). Olen vaikuttunut siitä, että Allen on sisäistänyt yhden olennaisen asian: Syyrian nykypäivää ja ilmiöitä on mahdotonta tutkia ja tulkita jos ei tunne alueen menneisyyttä aina ensimmäisten kaupunkivaltioiden syntymästä saakka. 

Allen edelleen korostaa jo Gertrude Bellin esille tuomaa lähi-itäläisten suvaitsevaisuutta, jota kaikkien niiden, jotka eivät Syyriassa ole koskaan olleet, on vaikea ymmärtää (s. 34). Meitä pelotellaan lähes päivittäin ääri-islamisteilla ja ajattelemme usein, että esimerkiksi kristinuskolla ei ole siellä mitään sijaa. Saman ystävällisyyden jota Allen koki, olen myös minä kokenut.

Allen kehuu Deir ez-Zorin erinomaista arkeologista museota, jossa vain harvoin käy turisteja (s. 114). Museon erinomaisuuden salaisuutena on saksalaiset kollegat, jotka aikoinaan ovat auttaneet museon näytteilleasettelussa. Samaisessa kaupungissa, Eufratin ylittävällä sillalla hän miettii miten Gertrude Bell vielä näki vuohennahasta tehtyjen "uimatyynyjen" käyttäjiä ylittämässä jokea -- jo muinaisilta assyrialaisilta tunnettu tapa (s. 113):
Assyrialainen reliefi Nimrudista, n. 870 eaa, London, British Museum.
Kuvalähde: B. Hrouda, Der Alte Orient (1991) s. 345.
Myöhäisheettiläisten ja muiden pohjoissyyrialaisten rautakautisten kansojen ja kullttuurien tutkijana pidin sympaattisena sitä, että Allen ei tuomitse Tell Halafin karyatidi-patsaita, joiden jäljennökset koristavat Aleppon Kansallismuseon sisäänkäytiä, rumiksi tai groteskeiksi (niin kuin siteeraamansa Ross Burns). Tämä vaikutti meistä täysin kohtuuttomalta. Meidän oli helppo pitää Tell Halaf-figuureista (s. 158).
Sympaattista Allenissa ja hänen matkakumppaneissaan on se, että he Aleppossa asuvat -- kaikkien paikallisien hyvien neuvojen ja kehotusten vastaisesti -- kuuluisassa ja romanttisessa hotelli Baronissa (s. 84-88). He ovat viihtyneet hieman nuhruisessa mutta tunnelmallisessa, armenialaisen perheen omistamassa paikassa sen sijaan, että olisivat rikastuttaneet kansainvälisiä hotelliketjuja. Olen itse yöpynyt Baronissa pari yötä, mutta muutoin joutunut mukautumaan muihin puolestani järjestettyihin majoituksiin. On totta, että Baron on ehkä hieman kulunut (mutta ehdottoman siisti) eikä vastaa nykymatkailijoiden laatuvaatimuksia, mutta harvassa paikassa muualla voit enää yöpyä samassa huoneessa kuin Agatha Christie tai T.E. Lawrence. On sääli, että paikka näytti jo ennen kriisiä kärsivän taloudellisista ongelmista ja pelkäsin, että se voitaisiin sulkea minä päivänä tahansa.

Jos kirjasta pitää lausua jokin kritiikin sana niin se voisi olla ulkoasu, johon on panostettu ainoastaan minimaalisesti. Kuvat ovat pieniä ja mustavalkoisia eivätkä välitä Syyrian satumaisuutta kovinkaan hyvin. Toisaalla ymmärrän tämänkin ja vastapainoksi liitän tähän muutaman oman kuvani:
Allen itse kuvaa teostaan jälkisanoissa historian huonoimmin ajoitetuksi matkakirjaksi (s.282). Näen asian toisin siinä mielessä, että voimme kiittää Allenia tämän loistavan kirjan julkaisemisesta aikana, jolloin Syyriaan voi tehdä ainoastaan tämänkaltaisia virtuaalimatkoja ja hänen avustuksellaan se onnistuu erinomaisesti. Kirjan suomennos on myöskin katsottava kulttuuriteoksi, koska vaikka suomalaiset osaavatkin hyvin englantia niin tämänkaltaiset kirjat harvoin tunkeutuvat lukijoiden tietoisuuteen. Suosittelen lämpimästi kirjan lukemista -- siihen on vangittuna sellainen pala kulttuurihistoriaa, joka ei koskaan enää palaa. Syyrian lasten mieli on järkkynyt ja traumat siirtyvät vielä seuraavallekin sukupolvelle. Jälleenrakennuksessa he tarvitsevat ihmisiä, jotka lähtevät Allen matkassaan Syyriaan heti kun se joskus tulevaisuudessa on taas mahdollista.


maanantai 22. huhtikuuta 2013

Pamuk hukassa

Tänä aamuna etsin kirjaa hyllystäni -- Orhan Pamuk, Istanbul -- muistot ja kaupunki (Tammi, 2004). Se ei ollut missä sen pitäisi olla. Olen saattanut lainata sen jollekulle.

Puhun arkipäivän turkkia -- osaan tilata ruokani ravintolassa, ostaa bussilipun, tiedustella aikatauluja ja reittejä. En siis eksy enkä kuole nälkään. Osaan tervehtiä ja vaihtaa kohteliaisuuksia ja luen kohtalaisella nopeudella arkeologisia julkaisuja turkiksi. Pamukin romaanien lukemiseen alkukielellä turkin taitoni eivät (vielä) riitä, vaikka haaveilenkin kovasti että jonain päivänä minulla olisi aikaa opiskella turkkia kunnolla. Tuula Kojon suomennokset ovat kuitenkin erinomaisia eli me suomalaiset saamme olla onnellisia siitä, että Pamukin lähes koko tuotanto on saatavilla suoraan turkista suomeen käännettynä, antaumuksella ja suurella ammattitaidolla tehtyjä.

Istanbulin puuttuessa tartuin teokseen Muita värejä (Tammi, 2008). Siinä Pamuk kuvaa mm. Istanbulin rakennuskantaa ja suhdettaan taloihin.

Niihin aikoihin oli kiellettyä purkaa vanhoja palatseja ja rakentaa niiden tilalle uusia kerrostaloja, joita pidettiin vaurauden ja modernin elämän symboleina. Mutta purkulupa heltisi, jos asukkaiden muutettua pois sitä ei hoitanut vaan antoi sen lahota ja rapistua, niin ettei siinä enää voinut asua. Jotkut repivät katosta tiiliä ja jäivät odottamaan, että talo raunioituisi sateen ja lumen takia vähitellen omin päin.Vielä varmempi ja nopeampi keino oli polttaa talo keskellä yötä (p. 89).

Huomaa nainen, joka ripustaa pyykkiä oikealla & vieressä oleva kunnostettu valkoinen talo upeine puuerkkereineen.
Jokaisen tällaisen talon kohdalla haluaisin jäädä kuuntelemaan sen tarinaa, loiston ajoista ja nykyisestä murheellisesta tilasta. Ihmisistä, jotka ovat asuneet, rakastaneet, eläneet elämäänsä ja keittäneet ruokaa...
Istanbul on tulvillaan kapeankapeita taloja. Pamukin ensimmäisen romaanin Hiljainen Talo Kojo suomensi hiljattain. Toinen tarina voisi olla Kapea talo...

Päivän työt odottavat, seuraavaksi viattomia ja muita museoita.

sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Erilainen Istanbul

Eilen aamulla, kello viisi, lähdimme minä ja matkalaukkuni RCACstä kävelemään Istiklalia kohti Taksimia ja lentokenttäbussia. Matkan vähiten hauska hetki oli koittanut, paluu takaisin kotiin. Koskaan aikaisemmin en ollut kulkenut Istiklalia kello viisi aamulla -- kokemus oli erikoinen. Monesta diskosta ja baarista kuului hurja humputus, kadulla oli jos jonkinmoista kulkijaa, monet börek-paikat ja kebabiçit olivat vielä/jo auki. Taksit yrittivät hanakasti saada kyytiä.

Aamuinen lentokenttä on SE vähiten hauska osuus matkasta. Ensin hirveä jono ensimmäiseen turvatarkastukseen, sitten vielä hirveämpi check-in-jono, sitten ryydytään passintarkastuksessa ja toisessa turvatarkastuksessa. Olin kentällä ajoissa, mutta aikani hupeni jonossa ja tuli kiire tehdä viimeiset ostokset, esim. ystävän halajamat mantelit.

Helsinki ja Espoo näyttivät laskeuduttaessa tältä -- jäät olivat lahdenpoukamissa vielä jäljellä:
Olen joskus vilkuillut muiden ihmisten blogeja, matkakuvia Istanbulista. Huomasin ottaneeni jokseenkin erilaisia kuvia. Minun Istanbulini on erilainen, miksi? Kenties siksi, että olen ollut siellä usein ja kuljen vielä useammin reittejä, joita muut matkalaiset eivät kulje. Rakastan takakujia ja romahtamaisillaan olevia taloja -- haluaisin pelastaa ja herättää ne kaikki eloon. Unelmoin kapeankapeista taloista, jonkin sellaisen tahtoisin joskus omistaa. Olen herännyt katselemaan "rumia taloja", etsimään niistä rumuuden estetiikkaa samalla tavalla kun tutkin tällä hetkellä rumia kivipatsaita.
Mutta myös nämä talot kuuluvat Istanbuliin, ovat osa sen kiehtovaa ja alati muuttuvaa tilaa missä uusi ja vanha, ruma ja kaunis limittyvät toisiinsa ainutlaatuisella tavalla.





Paljon muuta näin ja koin matkallani, niistä taas toiste lisää. Lukekaa Orhan Pamukin kirjoja, niistä kenties seuraavaksi.



torstai 18. huhtikuuta 2013

Waltarin jalanjäljillä Istanbulissa

Eilisen RCACn workshopin jälkeen minulla oli tänään vapaapäivä. Nappasin lähtiessäni matkalukemiseksi hyllystäni, nopeasti ja kirjan sisällöstä juuri mitään muistamatta, Mika Waltarin "Lähdin Istanbuliin". Se on minulla 1954 yhteislaitoksena toisen matkakirjan "Yksinäisen miehen juna" kanssa, vanhempieni jäämistöstä peritty. Välistä löytyi 1970-luvun HKLn matkakortti kirjanmerkkinä.
Waltarin Istanbulia ei tietenkään enää ole -- jotain on silti jäljellä ja osittain hänen jäljillään tänään kävelin puolelta toiselle ja taas takaisin. Sää ei ollut kuin paikottain aurinkoinen -- siispä kuvissa on jonkinverran vanhan ajan alakuloa.

Waltari kävelee Beyoglun pääkatua, jossa "vallitsi sunnuntai-illan vilkkain tungos". Kadulla tungeksiva yleisö oli sekalaista, rosvon näköisiä miehiä siististi pukeutuneiden rinnalla (s. 330).
Istanbul suri Ghasin, Kemal Pashan, kuoleman yhdeksänvuotismuistoa. ... ja näin, miten Taksim-patsas upseeri-ja valtiomiesryhmineen Ghazi etunenässä oli koristettu puolisääreen asti mahtavin seppelein ja nauhoin. Patsas oli vaikuttavampi kuin muistin. Kohotin hattuani sen edessä, vaikka minusta myöhemmin jollakin salaperäisellä tavalla alkoi tuntua, että hänen kuolemansa yhdeksänvuotispäivän ylenmääräinen juhliminen todisti yhtä paljon kuin vilpitöntä surua myös salaista kevennystä, ettei hänen rautainen tahtonsa enää ollut häiritsemässä Turkin tyyntä elämänrytmiä. (s. 333-334.)
Waltari käy myös kuuluisassa Park-hotellissa -- samassa joka useasti esiintyy Joseph Kanonin tunnelmaltaan onnistuneessa dekkarissa Istanbul Passage. Dekkarin löysin viime vuoden elokuussa Istanbulin lentokentältä palatessani Suomeen. Park-hotellia ei kuitenkaan enää ole -- paikalle oltiin 1990-luvun alussa rakentamassa hillitöntä monikymmenkerroksista betonipilvenpiirtäjää, mutta kävi ilmi, että rakennuslupa oli saatu lahjomalla kaupungin korruptoitunut pormestari. Kun 1994 tein viereisessä Saksan Arkeologisen Instituutin kirjastossa töitä, betonikolossia purettiin ja silloinen kirjastonhoitaja valitti melusaastetta -- ensin rakennetaan ja sitten puretaan...
Waltarin ajan "modernit kivitalot" näyttävät moninpaikoin nyt tältä:
Waltari käy luonnollisesti Sultanahmetin alueella: Raitiovaunulinja nousee loivaa mäkeä ja seraljin korkeaa, sakaraharjaista ulkomuuria seuraten Sofian moskeijan viereen. Viime käynnistäni se oli muutettu moskeijasta museoksi ja jättiläismäinen melankolia lepäsi tämän mahtavam menneistyyden kuin heitteille jätetyn muistomerkin ympärillä (s. 344).
Waltarin mielestä Istanbulin maaperän jokainen kohta on historian kyllästämä: Loistavasta menneisyydestä kertoo Hippodromin keskellä maan syvyydestä kohoavalla jalustallaan obeliski... (s. 348)
Beyazitin aukion kahvila, jossa Waltari kertoo usein istuneensa oli kiinni...
Mutta Suleimanin haudalla loikoili yhä kissa.
Paljon muutakin tuli nähtyä ja koettua, niistä sitten toiste.

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Aika on pysähtynyt Çiçek Pasajilla

Aika näyttää pysähtyneen Çiçek Pasajilla.
Kun kävelin tämän arkaadin ohitse aikaisemmin tänään, pysähdyin miettimään että ketkä kaikki olisivat voineet istua juomassa jotain sen ravintoloissa. Ajattelin ensimmäiseksi assyriologi Armas Salosta, joka 1950-luvulla työskenteli Istanbulin arkeologisessa museossa, samaan aikaan sen ajan assyriologisen supertähden Samuel Noah Kramerin kanssa. Mutta tuolloin rakennuksessa ei vielä ollut ravintoloita. Eikä ravintoloita ollut silloinkaan kun Mika Waltari vieraili kaupungissa. Talo valmistui 1800-luvun lopussa ja toimi mm. teatterina ja nimensä mukaisesti kukkatorina.

Sekä eilen että tänään on ollut sateista. Ei ole juuri tehnyt mieli ottaa valokuvia. 

Eilen illalla vierailin ensimmäistä kertaa ARITissa, Amerikkalaisten instituutissa, joka sijaitsee Bosporia ylöspäin Arnavutköyssä =
Satoi aikalailla...
Ystäväni ja kollegani Geoffrey Summers piti esitelmän kaivausprojektistaan Keski-Anatolian Kerkenesistä.
Esitelmän jälkeen oli toisen ystäväni ja kollegani Çigdem Manerin kanssa Bosporin rannalla syömässä spaghetti alle vongolea... Yhä satoi kaatamalla...
Ja kun kävelin Taksimilta Istiklalia takaisin majapaikkaani, ei enää satanut niin paljon, mutta jonkinnäköiset jouluvalot eivät luoneet kovin keväistä tunnelmaa.
Istiklalin päästä löytyy nykyään myös pala Roomaa. Tänään oli niin viileän tuulista, ettei tehnyt mieli jäätelöä.
Tänä iltana tapasin Çigdemin uudemman kerran -- hän halusi näyttää kuvia ja keskustelimme monista asioista. Sovimme treffit Leventiin -- yhdestä Istanbulin uusista asuin- ja kauppa-alueista. Kun 1990-luvun alussa oleskelin Istanbulissa pidemmän aikaa, Leventin aluetta vasta rakennettiin. Nyt ajoin sinne metrolla ensimmäistä kertaa. Metrolta pääsee suoraan tunneleita pitkin useampaan giganttisen kokoiseen ostoskeskukseen, joiden päälle on rakennettu giganttisia asuinkortteleita.
Nämä ovat kokoluokaltaan Amerikan shopping-mallien veroisia, suomalaiset jumbot ja sellot kalpenevat täysin.
Le pain quotidienissä tilasin limonaatia mintulla -- rintaani iski hirvittävä ikävä Damaskokseen, missä lempiravintoloissani saa tätä samaa ihanaa, virkistävää juomaa.
Myös halloumi-salaatti oli juuri niin syötävän hyvää kuin miltä se kuvassa näyttää.
Tältä näytti Istanbulini eilen ja tänään. Huomenna pitäisi sään selkiytyä ja auringon näyttäytyä. 

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Niin usein lähdössä. Ei koskaan perillä...

Eilen lähdin sumuisesta ja tuhruisesta Suomesta. Pakkaaminenkin sujui odotettua kivuttomammin, pakkausneuroosista huolimatta. Liian paljon kiireisiä lähtöjä aikoinaan, liian paljon virallisia tilaisuuksia, joihin piti miettiä asut valmiiksi. Tänään voin ottaa paljon rennommin ja Istanbulissa Istiklal Caddesilla asuessaan voi kaiken unohtuneen/tarpeellisen käydä hankkimassa vaikka matkalla kirjastoon, jos on aikaa.

Matkakumppanini oli tällä kertaa tämän näköinen:


Pantteri on lahja anopilta, huutokauppahankintoja ja pidän sitä mielelläni mustien vaatteiden kanssa.

Tällä kertaa minua ei onnistanut koneen vierustovereiden kanssa -- puheista päätellen kaksi huumepoliisia matkalla jonnekin. Eivät olleet kiinnostuneita seurustelemaan minun kanssani.

Lentokoneessa mieleeni muistui jälleen yksi Lassi Nummen runon alku:

Niin usein lähdössä. Ei koskaan perillä: saapumaisillaan
vain, ja samassa
ohi, takana, kaukana muualla
taas odottamassa
paluuta...

Elämäni on lähtöjä ja matkalla olemista. Rakastan sitä.

Rakastan myös lentämistä, pilvien yläpuolisten sfäärien häikäisevää valoa ja sitä, että ylhäältä voi tunnistaa paikkoja, esim. vuorten nyppylöitä, joiden huipulle on itse joskus kiivennyt. Myös meri näyttää kiehtovalta:
Nyt lähden kirjastoon. Postauksia Istanbulista seuraa.

torstai 11. huhtikuuta 2013

"Ja taas sain selkääni" -- koulukuri ennen ja nyt

Koko yön pyörittelin päässäni myöhäisheettiläisiä hallitsijapatsaita -- sunnuntaina lähden Istanbuliin ja siellä minua on pyydetty puhumaan projektistani. Nyt täytyy kuitenkin antaa perspektiiviä päivänpolttavaan asiaan eli suomalaisiin kouluihin, onnettoman opettajan potkuihin ja kysymykseen siitä miten saamme lapset pysymään kurissa -- millaisia keinoja saa käyttää? En ole millään hirveän suurella intensiteetillä seurannut keskustelua, mutta osa internetissä asiaa kommentoivista henkilöistä on sitä mieltä, että ennen "kaikki oli paremmin". Opettajilla oli auktoriteettia ja lapset käyttäytyivät kiltimmin. Syntyikö opettajien auktoriteetti ainoastaan siitä, että heillä oli oikeus käyttää fyysistä kuritusta?

Mieleeni pulpahti pari isäni professori Jussi Aron aikoinaan kirjoittamia lehtijuttua. Toinen niistä ilmestyi 1950-luvulla Suomen kansakoulunopettajain liiton äänenkannattajassa (Opettajain lehti 29/1956 s. 8-9.). Otsikkona on: Ja taas sain selkääni -- Koulunkäyntiä 4000 vuotta sitten. Tekstissä onneton oppilas kertoo vähän väliä saaneensa selkäänsä, milloin mistäkin syystä -- myöhästelystä, virheistä ja huonosta käsialasta. Muinaisen Mesopotamian kirjurikoulut eivät siis näytä poikenneen siitä, millaisia oppilaitokset olivat aikoinaan ja ovat yhä monissa paikoissa maailmassa.



Jos aihe kiinnostaa, voi lukea Andrew Georgen englanninkielisen artikkelin In search of the é.dub.ba.a: The ancient Mesopotamian school in literature and reality." tästä:
http://eprints.soas.ac.uk/1618/1/GeorgeEdubbaa.pdf

Toisen juttunsa (Isä ja kelvoton poika, US 23.3. 1974) Jussi Aro aloittaa näin: Nykyään puhutaan paljon nuorison ongelmista, sukupolvien välisestä kuilusta ja muusta sellaisesta. Monesti varmaan luullaan, että ennen vanhaan asiat olivat paljon paremmin. Silti ainakin vanhat sumerilaiset, Babyloniassa neljätuhatta vuotta sitten kirjoitetut "koulutekstit" osoittavat, että samantapaisia ongelmia on olut ikimuistoisista ajoista alkaen.

Isä sanoo pojalleen mm.: On niin ikävää aina lyödä ja lyödä -- minä olenkin luopunut siitä. Mutta sitä en voi sallia, että sinuun ei voi mitenkään luottaa. Sydämeni on täysi, se on tulvillaan harmia. Siksi minä olenkin luopunut kaikesta, en viitsi enää valittaa takiasi, enkä piitata sinun valituksistasi. Kun sinä et näe, miten ollaan ihmisiksi, niin myrskytuuli on vienyt minulta sydämen. Sinun valittelusi on tehnyt minusta lopun, sinä olet saattanut sydämeni harhailemaan aavikolle.

Mesopotamialainen isäkään ei siis halunnut käydä poikaansa käsiksi. Kahden pojan äitinä olen sitä mieltä että fyysinen kuritus on menneen maailman kasvatusmetodeja. Silti hieman hirvittää sellainen skenaario missä annamme nuorten nousta henkisesti niskan päälle -- sekä kodeissa että kouluissa.

keskiviikko 10. huhtikuuta 2013

Radiohuset ja Eblan "kivitaulut"

Eilen YLEn ruostinkielisen kanavan toimittaja Ami Lassila soitti ja pyysi haastattelua luettuaan tämän New York Timesin jutun:

http://www.nytimes.com/2013/04/07/world/middleeast/syrian-war-devastates-ancient-sites.html?pagewanted=all

Tärkeästä asiasta on puhuttava, vaikka sitten ruotsiksi. Vaikka ei osaisi enää yhtään. Puhuin ruotsia suhtkoht sujuvasti ennen kuin opiskelin viisi vuotta Saksassa. Sen jälkeen minun ei ole juuri tarvinnut puhua ruotsia -- ainoat kerrat ovat olleet yliopiston virkamiesruotsin suullinen koe ja ikäihmisten yliopistolla pitämäni luento Turkin muinaismuistoista. Kielestä on tullut privaatin nautinnon kohde -- herkuttelen lukemalla etenkin suomenruotsalaista kaunokirjallisuutta ja dekkareita på svenska. Kielitaidosta ei aina tarvitse olla hyötyä, iloa osaamisesta on aina.



New York Timesin juttu on aika hyvä -- yksi paha virhe siinä kuitenkin oli, kun C.J. Chivers kirjoittaa "... Paolo Matthiae, discovered the city-state's long buried archive, which held more than 16,000 stone tablets". Taulut eivät luonnollisesti ole kivisiä (vaikka Mesopotamiassa kirjoitettiin usein myös kiveen), vaan savisia, i.e savitauluja, joille kirjoitettiin Mesopotamiasta omaksutulla nuolenpääkirjoitussysteemillä.

Kuvan taulu on kipsikopio Eblasta löytyneestä savitaulusta -- niitä valmisti ja myi eräs vanha herra Damasoksen Tekkiye-moskeijan (kuuluisan Sinanin suunnittelema) kupeessa olleella käsityöläisten puotialueella. Hänen ja miljoonien muiden syyrialaisten ihmisten kohtalo huolestuttaa muinaismuistoja enemmän.