keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kun provosointi epäonnistuu: Riiko Sakkinen, Rajat kiinni

Kesälomamatkan alkaessa kävimme jälleen Mäntässä ammentamassa Serlachius-museoiden näyttelytarjonnasta. Heinäkuussa Joenniemessä näkemisen ja ihailemisen arvoista ovat myös puutarhan pionit -- ne ovat hurmaavia!
Tänä vuonna vietin eniten aikaa Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelyssä. Tähän alkuun on todettava, että Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen, joka on myös kirjoittanut tekstin samannimiseen, näyttelyn täydennykseksi tehtyyn kirjaan (Parvs 2017), on tuttavani -- itse kirjan minulle osti kuitenkin puolisoni kun se näyttelykokemuksen jälkeen museokaupassa selattuna osoittautui mielenkiintoiseksi. Sakkista en sen sijaan ole koskaan tavannut.

Näyttely itsessään oli kokemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja osittain antoisakin. Pakolaiskriisi on ajankohtainen ja tekotapa mielenkiintoinen: taiteilija ja kuraattori tekivät kaksi matkaa Eurooppassa, kävivät tai yrittivät käydä eri rajoilla, joita pakolaiset yrittävät ylittää. He kävivät tai yrittävät käydä myös pakolaisleireillä, jotka ovat rajojen välissä -- paikoissa, joissa ihmiset ovat liminaalitilassa, osa jämähtänyt niihin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Sakkinen kerää hotellien logoilla varustettuja kirjepaperiliuskoja ja tekee niiden pohjalle teoksiaan -- papyrofiilinä ihmisenä erityisesti tämä kiehtoo minua valtavasti.
 
Mikä on Sakkisen sanoma? Hänen mielestään on turha huutaa, että rajat Eurooppaan tulisi sulkea, ne ovat jo kiinni. Tämä on totta. Sakkinen haluaa myös kiinnittää huomion siihen, että ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole käytännössä enää voimassa (s. 7). Tämäkin on niin totta. Me täällä Suomessa elämme turvassa piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja nautimme privilegioista, joita Eurooppaan pyrkivillä ei ole. Tosin kumpikaan toteamus -- että rajat ovat kiinni tai että ihmisoikeuksien julistus ei ole voimassa -- eivät ole osa nykyhetken kehitystä, toisin kuin Sakkinen väittää. Muureja ja aitoja on ollut ennenkin, mutta Sakkinen nuorena ihmisenä ei osaa sitä oikein hahmottaa kun taas ihmisoikeudet ovat toteutuneet niiden julistuspäivästä (1948) lähtien vain paperilla. Sakkisen toiveuni on maailma jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat valita vapaasti asuinpaikkansa. Hän haluaa maailman, jossa ihmisillä on oikeus muuttaa, mutta ennen kaikkea olla muuttamatta. Näihin on hyvin helppo yhtyä, kuten myös siihen että kenenkään ei tarvitsisi lähteä kotoaan sodan, väkivallan, vainon tai köyhyyden takia (s. 7). 

Mutta, mutta. Kun näyttelyn töitä ja kirjan tekstiä tarkastelee kokonaisuutena, törmää erikoiseen kontrastiin. Kirjan teksti sinänsä on hyvä, Sivonen kirjoittaa sujuvasti ja matkakuvaus on yksin "matkakirjana" monin tavoin arvokas dokumentaatio monesta asiasta kuten Euroopan rajojen nykytilasta, mentaalisista maisemista ja yhden taidenäyttelyn synnystä. Tekstiä voi myös lukea omana itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena, koska siinä ei ole pyritty minkäänlaiseen objektiivisuuteen ja se kaikessa dokumentatiivisuudessaan on silti vahvasti henkilökohtainen kertomus Sivosen ystävyydestä Sakkisen kanssa. (Jossain vaiheessa tosin kyllästyin lukemaan yksityiskohtaiset raportit jokaisesta juomasta ja ruoka-annoksesta, jonka herrat matkan aikana nauttivat. Uskon sen olevan tietoisesti valittu ilmaisukeino). Kontrasti syntyy siitä, että näyttelyn sanoma ja taiteilijan kirjassa esille tulevat ajatukset ovat mielestäni ainakin osittain vahvassa ristiriidassa keskenään. Sakkinen on tekopyhä. Tekopyhyys vesittää näyttelyn vahvaksi tarkoitetun sanoman.

Jos Sakkinen koskaan lukee tätä postausta, hihkuu hän tässä kohtaa tekstiä todennäköisesti riemusta. Sakkinen kokee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja hänen päämääränsä on provosoida ja ärsyttää ja tekopyhän leima saattaa olla hänen märkä päiväunensa. Sivonen kirjoittaakin Sakkisesta ja heidän matkan aikana käymistään väittelyistä: 

Riikoa ei haittaa, vaikka jokin hänen oma väitteensä sattuisi keskustelun lainehtiessa olemaan ristiriidassa hänen aiempien väitteidensä kanssa. Hän ei hae mukavia kompromisseja eikä aina loogisia lopputuloksiakaan. Tärkeintä on sohia itsestäänselvyydet ja puolivillaiset totuudet säälittä riekaleiksi (s. 107-108).

Tässä tekopyhyydessä ei kuitenkaan ole kysymys mukavasta kompromissista tai puolivillaisesta totuudesta vaan siitä, että jos taiteilija vain silkasta provosoinnin ilosta vaihtaa näkemystään ja mielipidettään, muodostuu taiteestakin epäjohdonmukainen ja epäuskottava sotku. En kirjaa lukiessani provosoitunut lainkaan vaan ennemminkin naurahtelin provosointiyritysten onnahteluille. Sivosen kuvaamien keskustelunaiheiden ristiriitaisuuksien runsaudesta poimin itselleni kaikkein läheisimmän: Syyrian.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Sakkinen tahtoo ihmisten uskovan, että hän ei näe Syyrian nykyhallintoa verisenä diktatuurina tai vaikuttavana osasyynä miljooniin syyrialaispakolaisiin ja syyttää tällaista näkökantaa esittänyttä Sivosta länsimaisen median valheiden levittäjäksi (s. 95). Tämäkin on varmaan hänen ehtaa tavaramerkkiään eli provosointia -- kun länsimaat kilvan nimittävät Syyrian presidenttiä julmaksi lapsenmurhaajaksi, Sakkinen heittää harkinneensa lähtöä Syyrian sisällissotaan puolustamaan Bashar al-Assadin hallintoa eli siis vaikuttamaan osaltaan viattomien siviilien pakoon pois taisteluiden alta (s. 84). Vaikka Sivonen itse on vaikuttunut Sakkisen perehtyneisyydestä aiheidensa taustoihin -- en tunne ketään muuta taiteilijaa, joka tekisi taiteellisen työnsä taustalla niin paljon tutkimuksellista työtä. Hän lukee jatkuvasti ja tietää useimmista asioista häkellyttävän paljon. Häneltä oppii jatkuvasti jotain (s. 159) -- niin Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat. Hän näki Damaskoksessa seinä seinää vasten rakennettuja kristittyjen kirkkoja ja muslimien moskeijoita. Eri uskontokunnat ja poliittiset puolueet elivät rinta rinnan, missään ei ole ollut niin rauhallista ja monikulttuurista yhteiseloa (s. 95). Hänen kokemuksensa Syyriasta ennen nykyistä konfliktia oli sinänsä oikea ja oma vaikutelmani vuosilta 2000-2010 on jokseenkin sama. Rauhallinen monikulttuurinen yhteiselo ei ole kuitenkaan mikään al-Assadin perheen luoma utopia, jossa kaikilla oli hyvä olla, vaan se on Syyrian kulttuurihistorian vahvin ominaispiirre, ollut olemassa jo neoliittisista ajoista asti ja voimme oikeastaan ihmetellä sitä, että nykyhallinto ei kyennyt tätä syyrialaisen kulttuurin peruspiirrettä täysin tuhoamaan. Damaskoksen kulttuuridialogi oli myös muinaisina aikoina nykyistä monimuotoisempi eikä suinkaan koskaan täysin konfliktiton-- aikoinaan vahva juutalaisyhteisö sieltä on jo ajettu pois eikä heitä enää hyväksytty auvoiseen yhteiseloon osalliseksi al-Assadienkaan aikana :). Ja Sakkisen oleskelut Syyriassa ovat olleet varsin lyhytaikaisia -- hän ei ole tai ei ole halunnut aistia sitä pelon ilmapiiriä, joka asui näennäisen, ulkomaalaisille näytetyn harmonian alla. Ja jokainen, joka on itse kokenut hallinnon salaisen poliisin "kohteliaisuuskäynnin" tietää, etteivät ne ole ainoastaan länsimaisen median omia haamuja, vaan erittäin tehokas terroria levittävä organisaatio. Myös Sakkisen syyrialaiset ystävät ovat sittemmin paenneet maasta, vaikka olisivat voineet toki jäädä Damaskoksen "paratiisiin".
Nyt tässä käänteessä painotan sitä, mistä kirjoitin jo edellisessä, Kari Hukkilan artikkelia käsittelevässä postauksessani: pyrin pysymään Syyrian konfliktin kanssa neutraalina ja puolueettomana, vaikka se toisinaan onkin vaikeaa. Ja historian tärkeyden teema korostuu Sakkisen esimerkin myötä entisestään -- jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen. Tai sitten nekin ovat vain pelkkää provosointia? Siinä tapauksessa voi esittää kysymyksen provosoinnin mielekkyydestä, jos ihmiset oikeasti uskovat kaikkien heittojen olevan Sakkisen aitoja mielipiteitä. Muinaistutkijana näen myös, kuinka tärkeää on tuntea kaukaisemman historian tapahtumat ja kehityslinjat suuremmassa perspektiivissä ja tässä toimii Syyria mainiona esimerkkinä. Mutta Sivonen kirjoittaa: Puhun Rooman valtakunnasta (= paikkana, jossa eri etniset ryhmät tai uskontokunnat olisivat yhden valtion sisällä eläneet rauhanomaisesti keskenään), mutta se on Riikolle ajallisesti liian kaukana (s. 97). Yrittäkäämme me muinaistutkijat siis tuoda Sakkisen kaltaisille nuorille tapahtumat ajallisesti lähemmäs!
Ennen kuin lopetan tämän postauksen ja lähden pakkaamaan tavaroita Turkin matkaani varten, nostan Sakkisen näyttelystä yhden työn, josta kovasti pidin: The Aleppo lists. Yhdessä aikaisemmassa postauksessani linkitin Sakkisen "listataidetta" jo muinaisessa Mesopotamiassa alkunsa saaneeseen perin inhimilliseen tapaan listata asioita, kaikkea mahdollista. Monet meistä tunnustautuvat listaihmisiksi, esimerkiksi Mia Kankimäki, ja näissä aleppolaisten nuorten listoista henkii syvä humaanius.

Nuoren tytön elämä. Elämän universaalit viisaudet. Ihmiset joita rakastat, mutta joita et voi nähdä. Kaikkialla ja kaikkina aikakausina samat.

Viisauksia ja sananlaskuja, niitä viljeltiin jo muinaisessa Mesopotamiassa. Ehkä Sakkinen ei olekaan niin läpeensä paha kuin tahtoo ihmisten uskovan itsestään?

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

Kari Hukkila: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä

Assyriologi on palannut jokakesäiseltä perhelomalta pohjoisesta. Uusi matka Turkkiin on kulman takana. Kuusamon erämaan huikaisevassa kauneudessa vietetyt päivät ovat jo useamman vuoden ajan olleet minulle yhtä suurta kontrastia ja ristiriitaakin. Tiedostan vahvasti kuinka etuoikeutettu asemani tässä maailmassa on ja samalla huono omatunto kouraisee. Olen nöyränä myös sen edessä, että pakolaisen ja todella vaatimattomista oloista ponnistaneen yksinhuoltajaäidin lapsi elää tällaista materiaalista vaurautta. Ilman edes jonkinlaista perspektiiviä historiaan voisin pitää nykytilaani itsestäänselvyytenä. 

Ennen lomaa minulle tarjottiin luettavaksi verkkojulkaisu Longplayn heinäkuun artikkelia, Kari Hukkilan, Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä (Long Play 54, 2017). Artikkelissa käsitellään historiaa, kollektiivista muistia ja pakolaisten Eurooppaan tuomia rajoja -- henkisiä rajoja, jotka kulkevat Euroopan sisällä, heidän ja muun väestön välissä (s. 23). Tartuin tarjoukseen, koska sen perimmäinen aihe, historian tuntemisen tärkeys, kiinnostaa luonnollisesti kovasti. Lomamatkan alussa pistäydyimme jälleen myös Serlachius-museoissa katsomassa uusimpia juttuja, etenkin Riiko Sakkisen Rajat kiinni - näyttelyä. Hukkilan essee ja Sakkisen taide, mutta etenkin sen liitteeksi julkaistu kirja, alkoivat poikia ajatuksia nimenomaan yhdessä "nautittuina". Kuusamossa mietin ankarasti, teenkö näistä kahdesta yhden vai kaksi postausta. Päädyin kahden postauksen taktiikkaan, mutta tulen ehkä Rajat kiinni -postauksessani viittaamaan tähän Hukkilan erinomaiseen tekstiin.

Hukkilan teksti jakaantuu kahteen laajempaan aiheeseen, hänen algerialaissyntyiseen ranskalaiseen ystäväänsä sekä Syyriaan ja siellä käytävään sisällissotaan. Ytimessä on ranskalaisen historioitsijan Pierre Noran (1931-) lanseeraama käsite "jäätynyt historia". Hukkilan mukaan [k]ielikuva ilmaisee sitä, mitä tapahtuu kun side, joka yhdistää nykyhetken menneisyyteen, katkaistaan (s. 13). Itse ymmärsin sen niin, että Algerian tapauksessa suurin osa ranskalaisista ei tiedä mitä Algeriassa tapahtui ranskanvallan aikana. 

Algeriassa historia oli pantu jäihin siksi, että maa oli anastettu sen väestöltä tavalla, josta nykyään puhuttaisiin kansanmurhana (s. 14).

Tai ymmärsinkö sittenkään? Ovatko algerialaiset itse jäädyttäneet historian, koska ovat kokeneet niin kovia ranskalaisten vuoksi? Hukkila rakentaa kuviota taitavasti sitoen yhteen yleisiä historiallisia tapahtumia yksilöiden kokemuksiin, etenkin ystävänsä Hafedin kommentteihin ja näkemyksiin. Toinen ystävä oli harras muslimi aikana, jolloin suurin osa Hukkilan algerialaistuttavista olivat hyvinkin maallistuneita. Kirjoittaja kysyy oliko hän uskonnollinen sen vuoksi, että oli joutunut pienenä lapsena kokemaan sen, että ranskalaissotilas ampuu hänen äitiään suoraan päähän, heidän omassa kodissaan. Muistui mieleen libanonilainen perheystävämme 1970-luvulta. Israelilaissotilaat tappoivat hänen äitinsä ja sisarensa. Neutraali asennoituminen joutui kovalle koetukselle, mutta uskonnollisuus ei tainnut hänen kohdallaan juuri syventyä.

Tekstin "Algeria-osuus" muistutti minua, joka tutkin muinaisten aikojen historiaa, muinaisten lähi-itäläisten kollektiivista muistia ja kulttuurisia identiteettejä siitä, että olisi itsekullekin terveellistä edes silloin tällöin tarttua nuoremman historian tutkimuskirjallisuuteen. Tietoni Algeriasta ovat olemattomat, samoin henkilökohtaiset ihmissuhteeni. (Pitkään suunnilleen ainoa algerialainen, jonka olin tavannut oli nuori hoikka mies, joka joskus 1980-luvun taitteessa saapui eräs iltapäivä kotiimme vierailulle koska halusi tavata isäni. Keskustelu käytiin muistaakseni ranskaksi, koska isäni puhuma libanonilais-syyrialainen arabian puhekieli ja hänen algerialainen puhekielensä olivat kommunikaation kannalta liian kaukana toisistaan. Tuli myöhä ilta, vieras ei tehnyt merkkejä lähdöstä, kunnes myönsi, ettei hänellä ollut yöpaikkaa muualla. Äitini sijasi pedin poikiemme makuuhuoneeseen. Myöhemmin näin häntä joskus yliopistolla ja muutoin kaupungilla, oli nähtävästi saanut opiskelupaikan ja edennyt elämässään.) Kouluhistoria ei opeta meille näistä asioista oikeastaan mitään ja kuitenkin myös Algerian tapahtumat ovat yksi pala sitä tapahtumaketjua, joka on johtanut meidät nykytilanteeseen. Sanonta että emme voi ymmärtää nykypäivää jos emme tunne historiaa on erittäin kulunut. Silti siinä piilee totuuden siemen.

Syyriassa Hukkila vaikuttaa käyneen joskus 1990-luvulla, Hafez al-Assadin aikakaudella. Henkilökohtaisia kontakteja ei enää ole, siksi hän kirjoittaa 2011 lähtien riehuneesta sisällissodasta paljon yleisemmällä tasolla. Hukkilan mielestä on käsittämätöntä, että syyrialaiset ylipäätään uskalsivat ryhtyä osoittamaan mieltään. Syyria on maa, jossa hallinnon brutaalius on poikkeuksellista jopa arabimaiden mittapuulla (s. 38). Tätä minäkin ihmettelin aikoinaan ja olin kriisin puhkeamista edeltävinä vuosina ollut paljon Syyriassa, enkä ainoastaan turistina. 

Muistan 1990-luvun Syyriasta, kuinka viattomanltakin tuntuvia keskusteluja varten piti vetäytyä johonkin takahuoneeseen... (s. 38).

Tämä päti vielä 2000-luvullakin.

Hukkilan tietopohja on laaja ja artikkeli on huolellisesti viimeistelty ja hiottu -- viimeisen päälle sujuvaa ja selkeää tekstiä. Myös tiedot on tarkistettu ja sanat punnittu harkiten, mitään puolinaisia heittoja tai epätarkkuuksia en toisellakaan lukukerralla onnistunut löytämään. Silti lukijan kannattaa muistaa se, että kukaan ulkopuolinen ei voi oikeastaan ymmärtää mitä Lähi-idässä tai Algeriassa & Ranskassa tapahtuu. Voimme lukea kymmeniä ja satoja kirjoja, voimme ottaa "asioista selvää", voimme tietää satoja ja tuhansia faktoja. Tieto ei kuitenkaan korvaa sitä yhteistä kokemuspohjaa ja yhteisiä jaettuja muistoja, joka on lähi-itäläisillä, algerialaisilla ja muillakin. Ilman kollektiivista muistia ei oikeasti voi ymmärtää. Vaikka kävin 2000-2010 useita kertoja Syyriassa, hoidin siellä asioita ja minulla muinaistutkijana onkin myös kokemusta sellaisista paikoista minne modernin Lähi-idän tutkijat eivät aina jalkaudu, en väitä ymmärtäväni. Ja koska en ymmärrä, yritän parhaani pysytellä ulkopuolisena konfliktien ulkopuolella -- sekä menneisyyden että nykytapahtumien suhteen. Mutta vaikka tieto ei takaa ymmärtämystä, on historia ja historiantutkimus ihmiskunnan tärkeimpiä välineitä päästä eteenpäin. Kuten Hukkila otsikoi: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä. Myös oman henkilökohtaisen historian ymmärtäminen on olennaista -- tieto siitä mistä on tullut, oman suvun historialliset käännekohdat ja se, miten maailmanpoliittiset tapahtumat ovat vaikuttaneet yksilön kohtaloon. Poltettiinko kotitalo, murskautuiko se pommin alle, kärrättiinkö olohuoneen sisustus Välimereen (niinkuin Hukkila kertoo vuoden 2006 Beirutista) vai vietätkö lomaasi joka kesä paikassa, jonka puolisosi muistaa jo 50 vuoden takaa ja josta on tullut yksi omien poikiesi muistin ankkuri?

Puolueettomuus ja neutraali tarkastelukulma ovat toisinaan erittäin vaikeita säilyttää, ulkopuolisuudesta huolimatta. Siitä enemmän sitten, kun postaan Riiko Sakkisen taiteesta. Kun provosointi ontuu pahasti. Hukkilan artikkelia suosittelen vahvasti ihan kaikille. Jotta historiamme ei jäätyisi.

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Muutama roomalainen leijona

Assyriologi lupasi postata roomalaisista leijonista. Kun olin toukokuussa Roomassa, ilmestyi artikkelini eräästä Damaskoksen kansallismuseon sisäpihalla majailevasta basalttileijonasta. Nyt kirjoitan parhaillaan erään anatolialaisen vuorenhuippupaikan kivisistä leijonista -- ei siis ihme, että näen joka paikassa leijonia!

Tosin Roomassa leijonia on tosiaan joka paikassa.

Leijonia on museoissa ja kirjastoissa...

Leijonia on ulkosalla ja porttien pielissä, kirkkojen portiikeissa.

Rooman leijonat ovat egyptiläisiä, roomalaisia, ryöstettyjä ja väärennöksiäkin.

Leijonia on kirjoissa ja antiikkikaupoissa.


Roomassa on leijonakatu. Myös pikkuleijonan katu.



Tässä olisi hyvä alku jopa kokonaiselle kirjalle Rooman leijonista.

Yksin leijonanmuotoisista ovenkahvoista saisi kokonaisen kirjan!

Leijonia kun kerää virtuaaliseen kokoelmaan, ei tarvitse koskaan lopettaa. Täydellinen keräilykohde!


Roomasta löytyy myös yksi assyrialainen leijona, josta mieleni palaa kirjoittaa jotain. Löysin sen eräänä perjantai-iltapäivänä etruskimuseosta ja sitä sai myös kuvata. Olin löydöstä niin huumaantunut, että onnistuin jättämään kauan ja täysin palvelleen kamerani museon eteen kivipenkille. Sattui olemaan pääntoimimattomuuspäivä. Ensi keväänä Roomaan ja etruskimuseoon uuden kameran voimin.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Pamuk ei petä: Kummallinen mieleni

Istanbulissa oli elämän painopiste, viha, onni, Rayiha, kaikki. (s. 576)

Assyriologi sai jo aikaisemmin keväällä, kotiin kannettuna puolison toimesta, Nobel-palkitun Orhan Pamukin (1952- ) uusimman romaanin Kummallinen mieleni (2017). Loistava ja sujuva käännös on jälleen Tuula Kojon käsialaa (osaan itse auttavasti turkkia, mutta kaunokirjallisuuden lukemiseen taitoni eivät riitä). Roomaan en kirjaa ottanut mukaani, siksi postaus tulee vasta nyt.

Olen vannoutunut Pamukin ihailija. En toukokuussa valitettavasti päässyt häntä kuuntelemaan. Ehkä jonain päivänä vielä, koska olen lukenut jokaisen hänen suomennetun kirjansa (ja pari muillakin kielillä) ja olisi mahtavaa joskus kokea hänet ihan "livenä". Ihailen Pamukia erityisesti hänen suunnattoman tarinankertojan taituruutensa ansiosta -- näen hänet osana sitä vuosituhantista jatkumoa kertomuksiin ja kertomiseen, jatkumoon, jolla on juurensa aivan varmasti jo kivikautisten ihmisten leiritulilla. Tarinat välittävät sukupolvelta toiselle ihmisyyden ydintä (rakkauden teema ja lisäksi kysymme yhä avointa ja ratkaisematonta: mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?) ja siirtävät kollektiivisen muistin osasia sydämestä sydämeen. Ilman tarinankertojia emme olisi tässä.

Toinen asia, joka Pamukissa ja Pamukin kirjallisessa tuotannossaan kiehtoo ja yhdistää on Istanbulin kaupunki. Ihastuin ja rakastuin Istanbuliin kertaheitolla jo 1981. Tässä postauksessa käytetyt kuvat ovat isoisäni Tauno Paukun ottamia, tuolta samaiselta matkalta. Kummallista mieltä mainostetaan rakkaudentunnustuksena Istanbulille. Sitä se on mitä suurimmassa määrin, kuten myös useat aikaisemmat Pamukin kotikaupunkiaan kuvaavat tekstit. Tällä kertaa Pamuk kuitenkin vaihtaa perspektiiviä syntyperäisistä, "parempiosaisista" ja ainakin osaksi hyvin koulutetuista perheistä maalta Istanbuliin saapuneiden kokemuksiin. Kaupungin väkiluvusta vain alle kolmannes on syntyperäisiä, muut jostain muualta Turkista tulleita, ja tällä hetkellä metropolin alueella asuu varmaankin liki parikymmentä miljoonaa ihmistä -- kukaan ei tiedä varmasti kuinka monta.

Pääosassa on keskianatolialaisesta kylästä järvialueelta isänsä kanssa Istanbuliin lapsena saapunut Mevlut. Pääosassa ovat myös Istanbulin kadut ja boza-juoma, jota Mevlut kaupustelee kaduilla nuoruudestaan 1970-luvulta aina nykypäivään saakka, vaikkei kaupustelua olisikaan tarvinnut elannon hankkimiseksi enää myöhemmin tehdä. Yhtälailla keskiössä on rakkaus, kuten kaikissa hyvissä tarinoissa ja kuinka Mevlut selviytyy elämästään rakastamalla. Rakkauden kohde vaihtuu, osin siksi, että Mevlutia huijataan heti kättelyssä, mutta tämän enempää en lähde paljastamaan juonen kulkua. Paitsi, että rakkaus alkaa rakkauskirjeiden kirjoittamisesta.

Kierreltyään Babıalin antikvariaattien pölyisissä varastoissa, joista lähetettiin maakuntiin kirjoja sellaisista suosikkiaiheista kuin kansanrunous, painitarinat, islam ja seksi, mitä tehdä hääyönä, Leyla ja Mecnun sekä islamilainen unienselitys, hän löysi kuusi uutta rakkauskirjeiden kirjoitusopasta ja toi ne ystävälleen. Mevlut katseli pitkään ja hartaasti näiden vanhojen kirjojen pehmeitä kansia, niiden sinisilmäisiä, ristiverisiä, punakyntisiä ja -huulisia valkohipiäisiä naisia ja kravattikaulaisia miehiä ja heidän asentojaan, jotka olivat kuin suoraan amerikkalaisista elokuvista... (s. 242).

Nostan tästä liki 800-sivuisesta tiiliskivestä (joka ei tunnu romaanina kuitenkaan lainkaan liian pitkältä) vain kaksi suurempaa elementtiä (voisin kirjoittaa sarjan esseitä...).

Ensimmäinen elementti on se verraton tapa, millä Pamuk sitoo yhden perheen elämän Istanbulissa niihin urbaaniin kehitykseen ja historiallisiin tapahtumiin kaupungissa ja ympäröivässä maailmassa. Kaupunki paisuu vuosien mittaan kuin pullataikina, jokaiselle ympäryskukkulalle syntyy ensin hökkelikylä ja 1900-luvun loppupuolella ne muuttuvat kerrostalo- ja pilvenpiirtäjäviidakoiksi. Miljoonakaupunkiin voi karata ja kadota niin ettei sinua enää koskaan löydetä jos et tahdo niin. Vierailu toisella puolella kaupunkia kestää vähintään puoli päivää jos kuljet julkisilla -- tämä on jo pitkään ollut Istanbulin todellisuutta ja arkipäivää, uusista metrolinjoista huolimatta. Mevlut löytää yhä uusia katuja joita kulkea ja myydä bozaa. Istanbulilaisten ja turkkilaisten kollektiiviseen muistiin nivoutuu etenkin televisio-ohjelmat. Uutiset välittävät maailmantapahtumia -- Iranissa riehuu vallankumous -- ja toisaalla kaikki katsovat ilta-aikaan Pieni talo preerialla -sarjaa (jota itse koulutyttönä fanitin ja jota ystäväperheemme mukaan Turkissa katsoivat nimenomaan aikuiset). 

Tulin kotiin. Äiti ja Vediha katselivat televisiosta, miten Gorbatšov ja Busch vaihtoivat poskisuukkoja. (s. 431).

Istanbulia järisyttänyt maanjäristys on se, joka vaikutti kaikkiin. Taidokkaasti Pamuk luo toisaalla vuosikymmenten saattoon eräänlaisen ajattomuuden sillä, että päähenkilö Mevlut eläisi hyvin pitkään asunnossaan ilman puhelinta -- aikana jolloin käsipuhelimetkin alkavat jo erittäin yleisiä. Sellaisen Mevlut saa vasta 2000-luvun vaihteessa vaimoltaan eikä osaa sillä ensialkuun lainkaan soittaa itse, vastaanottaa vain vaimonsa puheluita. Tietokoneita ei mainita oikeastaan lainkaan. Ajattomuutta kuvastaa myös katukaupustelu: sitä on harrastettu Istanbulin kaduilla vuosituhansia ja edelleen se pitää pintansa, modernista urbanisoitumiskehityksestä huolimatta. Ikivanhat kaupungit elävät ja hengittävät ikuista elämäntyyliään, katukauppiaat edustavat jatkuvuutta. 

Toinen elementti on turkkilaiset naiset. Etenkin nuoret naiset. Heidän asemansa koulutuksen ja etenkin puolison valinnan suhteen ei ole viimeisten vuosikymmenien ajan ollut aivan yhtä tasa-arvoista ja vapaata kuin meillä täällä Suomessa. Mevlutin vanhin tytär kyllä käy lukion ja pääsee myös opiskelemaan, mutta hänen äitinsä ja tätinsä molemmat karkaavat kotoaan alle 18-vuotiaina, koska haluavat uhmata sovittuja avioliittoja, tahtovat itse päättää kenen kanssa menevät naimisiin. 
Ensin solmitaan islamilainen avioliitto, maistraatissa ei voi mennä naimisiin ennen täysi-ikäisyyttä. Entä saako paastokuukauden eli ramadanin aikaan harrastaa seksiä?

Tunnustan sen, jos se nyt ylipäänsä lasketaan synniksi, ja rakastan kovasti nättiä Mevlutiani. Ei meistä ole kenellekään harmia! Haluaisin esittää kysymyksen niille, joiden mielestä me teemme syntiä: mitä te oikein kuvittelette, että ne kymmenet tuhannet nuoret, jotka ovat menneet kiireen vilkkaa naimisiin juuri ramadanin alla ja rakastelleet ensi kertaa elämässään, tekevät kotonaan niinä ramadanin loputtomina tunteina kun ihminen on muutenkin ihan pökerryksissä? (s. 301).

Romaanin naiset karkaavat ja menevät suurimmaksi osaksi hyvin aikaisin naimisiin ja saavat lapsensa hyvin nuorina. Kolmeakymmentä lähestyvä nainen, jolla on jo teini-ikäisiä lapsia, häpeää uutta raskauttaan. Aborttiin tarvittaisiin paljon paperityötä ja aviomiehen lupa. Nainen yrittää itse keskeyttää raskauden ja kuolee tehdessään niin. Myös huvin käyttö tai käyttämättömyys on jatkuvasti läsnä tekstissä, aivan kuten turkkilaisessa yhteiskunnassa viime vuosikymmeninä on vahvasti ollut.

Joskus Reyhan ei tuntunut millään uskovan, että voi tosiaan olla olemassa Mevlutin kaltaisia miehiä, jotka eivät koskaan hakkaa... (s. 419). 

Arkeoloji ve Sanat -lehti (s. 129), yksi niistä kuranvärisistä koirista (s. 130), Cennetpınarin kyläkoulussa ei ollut englanti-turkki -sanakirjaa (s. 131), Atatürkin pysti (s. 188), Ennen vanhaan täällä asui kaikkein fiksuimmat ja taitavimmat kreikkalaiset ja assyrialaiset. Heidän työnsä elätti koko Istanbulin (s. 357), Joka kodissa oli jossain nurkassa hylättyjä unohdettuja ja pölyttyneitä vanhoja sanomalehtipinoja, tyhjiä pulloja ja avaamattomia laatikoita, joihin kiellettiin koskemasta ihan kuin ne olisivat olleet pyhiä esineitä (s. 389), Joskus katselin kaappien perukoilta löytämiäni kuoriin tungettuja kuitteja, lehtileikkeitä ja ilmoituksia, tyttöjen pukineita ja alusvaatteita ja vihkoihin rustattuja kirjoituksia. Joskus minusta tuntui kuin ne kirjeet ja tekstit olisi kirjoitettu minulle ja minäkin olisin niissä valokuvissa. Tai minusta tuntui kuin minä olisin vastuussa siitä, että emännän poika oli varastanut äitinsä huulipunan ja kätkenyt sen laatikkoonsa, ja minä sekä vihasin että lähenin niitä ihmisiä, jotka näin paljastivat minulle intiimejä asioitaan (s. 390), Hän rakasti ihmisiä, jotka asuivat vanhoissa rakennuksissa, jotka oli tehty hänen asuessaan yhä maalla tai ennen kuin hän oli syntynytkään... (s. 427). Tässä muutama muu esimerkki kohdista, jotka lukiessani merkitsin. Minulla olisi laittaa kuvia kuranvärisistä koirista ja Atatürkin pysteistä jne. jos läppärini kovalevy ei olisi poksahtanut muutama vuosi sitten. Suurin osa viime vuosina ottamistani Istanbul-kuvista on kadonnut.

Olen 1981 jälkeen käynyt hyvin usein Istanbulissa, asunutkin siellä parin kuukauden ajan eräänä keväänä kun aloitin jatko-opintoni. Kummallinen mieleni vei minut myös oman kummallisen mieleni syövereihin, nosti monta omakohtaista kokemusta ja muistoa syvältä sielun sopukoista, romaanissa on taikaa! Ja halu päästä jälleen kiertämään Istanbulin katuja vahvistui: elokuun lopulla olen siellä!

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Sydän täynnä & kesähattu Roomasta

Assyriologin piti postata Rooman leijonista. Postaan kunhan kerkeän. Kotiinpaluun jälkeinen viikko on ollu kuitenkin ylitsepursuavan täynnä kaikenlaista, ensin ylioppilasjuhlia, sitten kansainvälistä kokousta tämän projektin tiimoilta. Sydämeni on täynnä, eikä vähiten sen vuoksi, että esikoiseni täytti viikko sitten kahdeksantoista vuotta. Tänään on myöhemmin hänen juhlansa aika.

Tämä kesähattu minun on kuitenkin pakko jakaa täällä. Roomassa reittini kulkeutui ensin kahdesti iltapäivällä kirjastosta historialliseen keskustaan kulkiessani Patrizia Fabrin hattukaupan ohitse. Kahdesti myyjä kutsui minua sisälle, kahdesti kieltäydyin, vaikka hatut näyttivät aivan hurmaavilta -- mutta myös hyvin kalliilta... Olen hattuihmisiä, tosin nuorena naisena käytin hattuja paljon enemmän kuin nykyään. Nyt isoäiti-ikäisenä olen ajatellut, että voisin jälleen kantaa enemmän hattuja ja viimeisten kahden talven aikana olenkin tehnyt niin, koska otin itselleni muutaman edesmenneen anoppini päähineistä. 

Viimeisenä Rooman-päivänäni vihdoin rohkaisin itseni ja menin hattukauppaan ihan sisälle asti. Aavistukseni osoittautui todeksi -- monet hatuista olivat omalle kukkarolleni tällä hetkellä aivan liian kalliita, osittain sen vuoksi, että niitä valmistetaan vintagemateriaaleista. Jos on enemmän aikaa, he valmistavat toki mittatilaustyönä ja asiakkaan toiveen mukaisesti. Tätä on italialainen design ja käsityötaito parhaimmillaan.  Itse kauppa oli viehko, täynnä ihanuuksia. Ehdottomasti kuuma vinkki ihmisille, jotka nauttivat esteettisistä elämyksistä. Ja hatuista.

Hankin itselleni hieman edullisemman (vaikka yhä kohtuuhintavan) kesähatun. Sellaisen, jota voin pitää myös elokuussa Turkin helteissä, raunioilla ja maastossa kulkiessa. 
Arvelen käyttäväni sitä vähintään kymmenen vuotta, niin korkealaatuinen on työ ja viimeistely. 
Roomassa iso osa ostoksia on kaunis pakkaus. Vaikka joutuisitkin purkamaan hienon kassin kotiin tultuasi, koska matkustat seuraavana päivänä lentokoneessa ja matkalaukkusi on niin täynnä kirjoja, ettei tilaa vievä kassi mahdu mukaan.
Suomeenkin on nyt saapunut kesä. Sydän on täynnä. Ennen kaikkea rakkautta ja kiitollisuutta.