perjantai 18. elokuuta 2017

Turkissa

Assyriologi on viettänyt jo kaksi viikkoa Turkissa. Ennen matkaa postasin Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelystä ja erityisesti sen oheiskirjasta, arvaamatta että siitä syntyisi niin paljon keskustelua ja etenkin arvaamatta kuvani päätyvän postauksen johdosta esim. MV-lehden sivulle. Postaus poiki myös kaikennäköisiä kyselyitä. Yksi toivoi, esimerkiksi, että kirjoittaisin arvion erään tuntemani henkilön Syyriaa käsittelevästä kirjasta, mihin minun oli helppo vastata kieltävästi -- en kommentoi modernin Lähi-idän politiikkaa edes kirja-arvoiden muodossa. Toinen oli saanut vinkin, että tämä erään taidekriitikon "taidemaailman ulkopuoliseksi" tituleeraama nainen kuitenkin tykkää Sakkisen töistä ja kuulemma ostaa taidetta, tarjosi siis taidetta ostettavaksi... Taidemaailman ulkopuolinen? Teen tutkimusta muinaisen Lähi-idän taiteesta ja kotini muistuttaa tällä hetkellä huomattavasti antikvaarista kirja- ja taidevarastoa, silti ostan lisää kirjoja ja taidettakin. Mutta nyt kun olen täällä Turkissa, tuntuvat parin viikon takaiset tapahtumat hyvin kaukaisilta ja jotenkin irrelevanteilta.

Matkani alussa palasin eräällä tavalla juurilleni, Keski-Turkkiin, jonka varhaista rautakautta tutkin aikoinaan (kauan sitten) väitöskirjassani. Kayserin kupeessa sijaitseva Kültepen rauniokumpu on ehdokkaana UNESCOn maailmanperintökohteeksi ja siellä pidetyssä kansainvälisessä kokouksessa verkostoiduin lisää ja sain paljon uutta tietoa ja näkökulmaa alueen tutkimuksen nykytilaan. Paikka ei ole ainoastaan tutkimuksellisesti merkittävä vaan myös minua henkilökohtaisesti puhutteleva, jopa romanttinen. Sateenkaaria seurasi ukkoskuuro, säänjumala Tarhunza kunnioitti meitä läsnäolollaan.


Kokouksen päätyttyä sain olla kaivaustalon vieraana vielä muutaman päivän ajan. Tein omia tutkimuksiani mutta haahuilin rauniokummulla ja pääsin vierestä seuraamaan kun varhaisen metallurgian tutkimuksessa tehtiin todennäköisesti historiaa. Alla olevan kuvan ruukunsirpaleet näyttävät vaatimattomilta, mutta kuvastavat hyvin sitä, että tärkeät löydöt eivät aina ole esteettisesti näyttäviä.

Kaivausten johtaja lle erityiskiitokset kaikesta avusta ja ystävällisyydestä!
Kayserin, Kültepen ja erinäisten muiden paikkojen jälkeen olen viettänyt viimeiset päiväni Gaziantepessä ja sen ympäristössä. Pari museota, jotka viime vuonna olivat vielä kiinni, ovat nyt auki, muutin hieman matkasuunnitelmianikin sen vuoksi.
Kuvaähkyni on pahentunut entisestään... Ideoita tulvii jatkuvasti, sekä tieteellisiä että muita. Tämä maa, sen muinaisuus ja nykyisyys ovat valtava inspiraation lähde minulle.

Turkin nykyisyydessä minulle tärkeintä on ihmiset. Ihmisten ystävällisyys vie minulta jalat alta. Ja kun vielä rakastan kulkea näillä vanhoilla kujilla, kuunnella taloista ja pihoista kantautuvia elämän ääniä, unelmoin omasta talosta. Täällä. Jossain.

Suosittelen kaikille vierailua tänne. Joka puolella maailmassa on tällä hetkellä enemmän tai vähemmän turvatonta (juuri sain viestin, että Turussa asuva sisareni perheineen on säästynyt tämänpäiväiseltä iskulta), tänne ei kannata jättää tulematta turvallisuuspelkojen vuoksi. Löydä omat hurmaavat paikkasi ja tunnelmasi. Ja ennen kaikkea ihmiset. 

Suihkulähde ystävän omistamassa talossa muistutti talosta Damaskoksessa. Syvä ikävä kouraisi jälleen.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Kun provosointi epäonnistuu: Riiko Sakkinen, Rajat kiinni

Kesälomamatkan alkaessa kävimme jälleen Mäntässä ammentamassa Serlachius-museoiden näyttelytarjonnasta. Heinäkuussa Joenniemessä näkemisen ja ihailemisen arvoista ovat myös puutarhan pionit -- ne ovat hurmaavia!
Tänä vuonna vietin eniten aikaa Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelyssä. Tähän alkuun on todettava, että Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen, joka on myös kirjoittanut tekstin samannimiseen, näyttelyn täydennykseksi tehtyyn kirjaan (Parvs 2017), on tuttavani -- itse kirjan minulle osti kuitenkin puolisoni kun se näyttelykokemuksen jälkeen museokaupassa selattuna osoittautui mielenkiintoiseksi. Sakkista en sen sijaan ole koskaan tavannut.

Näyttely itsessään oli kokemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja osittain antoisakin. Pakolaiskriisi on ajankohtainen ja tekotapa mielenkiintoinen: taiteilija ja kuraattori tekivät kaksi matkaa Eurooppassa, kävivät tai yrittivät käydä eri rajoilla, joita pakolaiset yrittävät ylittää. He kävivät tai yrittävät käydä myös pakolaisleireillä, jotka ovat rajojen välissä -- paikoissa, joissa ihmiset ovat liminaalitilassa, osa jämähtänyt niihin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Sakkinen kerää hotellien logoilla varustettuja kirjepaperiliuskoja ja tekee niiden pohjalle teoksiaan -- papyrofiilinä ihmisenä erityisesti tämä kiehtoo minua valtavasti.
 
Mikä on Sakkisen sanoma? Hänen mielestään on turha huutaa, että rajat Eurooppaan tulisi sulkea, ne ovat jo kiinni. Tämä on totta. Sakkinen haluaa myös kiinnittää huomion siihen, että ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole käytännössä enää voimassa (s. 7). Tämäkin on niin totta. Me täällä Suomessa elämme turvassa piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja nautimme privilegioista, joita Eurooppaan pyrkivillä ei ole. Tosin kumpikaan toteamus -- että rajat ovat kiinni tai että ihmisoikeuksien julistus ei ole voimassa -- eivät ole osa nykyhetken kehitystä, toisin kuin Sakkinen väittää. Muureja ja aitoja on ollut ennenkin, mutta Sakkinen nuorena ihmisenä ei osaa sitä oikein hahmottaa kun taas ihmisoikeudet ovat toteutuneet niiden julistuspäivästä (1948) lähtien vain paperilla. Sakkisen toiveuni on maailma jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat valita vapaasti asuinpaikkansa. Hän haluaa maailman, jossa ihmisillä on oikeus muuttaa, mutta ennen kaikkea olla muuttamatta. Näihin on hyvin helppo yhtyä, kuten myös siihen että kenenkään ei tarvitsisi lähteä kotoaan sodan, väkivallan, vainon tai köyhyyden takia (s. 7). 

Mutta, mutta. Kun näyttelyn töitä ja kirjan tekstiä tarkastelee kokonaisuutena, törmää erikoiseen kontrastiin. Kirjan teksti sinänsä on hyvä, Sivonen kirjoittaa sujuvasti ja matkakuvaus on yksin "matkakirjana" monin tavoin arvokas dokumentaatio monesta asiasta kuten Euroopan rajojen nykytilasta, mentaalisista maisemista ja yhden taidenäyttelyn synnystä. Tekstiä voi myös lukea omana itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena, koska siinä ei ole pyritty minkäänlaiseen objektiivisuuteen ja se kaikessa dokumentatiivisuudessaan on silti vahvasti henkilökohtainen kertomus Sivosen ystävyydestä Sakkisen kanssa. (Jossain vaiheessa tosin kyllästyin lukemaan yksityiskohtaiset raportit jokaisesta juomasta ja ruoka-annoksesta, jonka herrat matkan aikana nauttivat. Uskon sen olevan tietoisesti valittu ilmaisukeino). Kontrasti syntyy siitä, että näyttelyn sanoma ja taiteilijan kirjassa esille tulevat ajatukset ovat mielestäni ainakin osittain vahvassa ristiriidassa keskenään. Sakkinen on tekopyhä. Tekopyhyys vesittää näyttelyn vahvaksi tarkoitetun sanoman.

Jos Sakkinen koskaan lukee tätä postausta, hihkuu hän tässä kohtaa tekstiä todennäköisesti riemusta. Sakkinen kokee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja hänen päämääränsä on provosoida ja ärsyttää ja tekopyhän leima saattaa olla hänen märkä päiväunensa. Sivonen kirjoittaakin Sakkisesta ja heidän matkan aikana käymistään väittelyistä: 

Riikoa ei haittaa, vaikka jokin hänen oma väitteensä sattuisi keskustelun lainehtiessa olemaan ristiriidassa hänen aiempien väitteidensä kanssa. Hän ei hae mukavia kompromisseja eikä aina loogisia lopputuloksiakaan. Tärkeintä on sohia itsestäänselvyydet ja puolivillaiset totuudet säälittä riekaleiksi (s. 107-108).

Tässä tekopyhyydessä ei kuitenkaan ole kysymys mukavasta kompromissista tai puolivillaisesta totuudesta vaan siitä, että jos taiteilija vain silkasta provosoinnin ilosta vaihtaa näkemystään ja mielipidettään, muodostuu taiteestakin epäjohdonmukainen ja epäuskottava sotku. En kirjaa lukiessani provosoitunut lainkaan vaan ennemminkin naurahtelin provosointiyritysten onnahteluille. Sivosen kuvaamien keskustelunaiheiden ristiriitaisuuksien runsaudesta poimin itselleni kaikkein läheisimmän: Syyrian.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Sakkinen tahtoo ihmisten uskovan, että hän ei näe Syyrian nykyhallintoa verisenä diktatuurina tai vaikuttavana osasyynä miljooniin syyrialaispakolaisiin ja syyttää tällaista näkökantaa esittänyttä Sivosta länsimaisen median valheiden levittäjäksi (s. 95). Tämäkin on varmaan hänen ehtaa tavaramerkkiään eli provosointia -- kun länsimaat kilvan nimittävät Syyrian presidenttiä julmaksi lapsenmurhaajaksi, Sakkinen heittää harkinneensa lähtöä Syyrian sisällissotaan puolustamaan Bashar al-Assadin hallintoa eli siis vaikuttamaan osaltaan viattomien siviilien pakoon pois taisteluiden alta (s. 84). Vaikka Sivonen itse on vaikuttunut Sakkisen perehtyneisyydestä aiheidensa taustoihin -- en tunne ketään muuta taiteilijaa, joka tekisi taiteellisen työnsä taustalla niin paljon tutkimuksellista työtä. Hän lukee jatkuvasti ja tietää useimmista asioista häkellyttävän paljon. Häneltä oppii jatkuvasti jotain (s. 159) -- niin Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat. Hän näki Damaskoksessa seinä seinää vasten rakennettuja kristittyjen kirkkoja ja muslimien moskeijoita. Eri uskontokunnat ja poliittiset puolueet elivät rinta rinnan, missään ei ole ollut niin rauhallista ja monikulttuurista yhteiseloa (s. 95). Hänen kokemuksensa Syyriasta ennen nykyistä konfliktia oli sinänsä oikea ja oma vaikutelmani vuosilta 2000-2010 on jokseenkin sama. Rauhallinen monikulttuurinen yhteiselo ei ole kuitenkaan mikään al-Assadin perheen luoma utopia, jossa kaikilla oli hyvä olla, vaan se on Syyrian kulttuurihistorian vahvin ominaispiirre, ollut olemassa jo neoliittisista ajoista asti ja voimme oikeastaan ihmetellä sitä, että nykyhallinto ei kyennyt tätä syyrialaisen kulttuurin peruspiirrettä täysin tuhoamaan. Damaskoksen kulttuuridialogi oli myös muinaisina aikoina nykyistä monimuotoisempi eikä suinkaan koskaan täysin konfliktiton-- aikoinaan vahva juutalaisyhteisö sieltä on jo ajettu pois eikä heitä enää hyväksytty auvoiseen yhteiseloon osalliseksi al-Assadienkaan aikana :). Ja Sakkisen oleskelut Syyriassa ovat olleet varsin lyhytaikaisia -- hän ei ole tai ei ole halunnut aistia sitä pelon ilmapiiriä, joka asui näennäisen, ulkomaalaisille näytetyn harmonian alla. Ja jokainen, joka on itse kokenut hallinnon salaisen poliisin "kohteliaisuuskäynnin" tietää, etteivät ne ole ainoastaan länsimaisen median omia haamuja, vaan erittäin tehokas terroria levittävä organisaatio. Myös Sakkisen syyrialaiset ystävät ovat sittemmin paenneet maasta, vaikka olisivat voineet toki jäädä Damaskoksen "paratiisiin".
Nyt tässä käänteessä painotan sitä, mistä kirjoitin jo edellisessä, Kari Hukkilan artikkelia käsittelevässä postauksessani: pyrin pysymään Syyrian konfliktin kanssa neutraalina ja puolueettomana, vaikka se toisinaan onkin vaikeaa. Ja historian tärkeyden teema korostuu Sakkisen esimerkin myötä entisestään -- jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen. Tai sitten nekin ovat vain pelkkää provosointia? Siinä tapauksessa voi esittää kysymyksen provosoinnin mielekkyydestä, jos ihmiset oikeasti uskovat kaikkien heittojen olevan Sakkisen aitoja mielipiteitä. Muinaistutkijana näen myös, kuinka tärkeää on tuntea kaukaisemman historian tapahtumat ja kehityslinjat suuremmassa perspektiivissä ja tässä toimii Syyria mainiona esimerkkinä. Mutta Sivonen kirjoittaa: Puhun Rooman valtakunnasta (= paikkana, jossa eri etniset ryhmät tai uskontokunnat olisivat yhden valtion sisällä eläneet rauhanomaisesti keskenään), mutta se on Riikolle ajallisesti liian kaukana (s. 97). Yrittäkäämme me muinaistutkijat siis tuoda Sakkisen kaltaisille nuorille tapahtumat ajallisesti lähemmäs!
Ennen kuin lopetan tämän postauksen ja lähden pakkaamaan tavaroita Turkin matkaani varten, nostan Sakkisen näyttelystä yhden työn, josta kovasti pidin: The Aleppo lists. Yhdessä aikaisemmassa postauksessani linkitin Sakkisen "listataidetta" jo muinaisessa Mesopotamiassa alkunsa saaneeseen perin inhimilliseen tapaan listata asioita, kaikkea mahdollista. Monet meistä tunnustautuvat listaihmisiksi, esimerkiksi Mia Kankimäki, ja näissä aleppolaisten nuorten listoista henkii syvä humaanius.

Nuoren tytön elämä. Elämän universaalit viisaudet. Ihmiset joita rakastat, mutta joita et voi nähdä. Kaikkialla ja kaikkina aikakausina samat.

Viisauksia ja sananlaskuja, niitä viljeltiin jo muinaisessa Mesopotamiassa. Ehkä Sakkinen ei olekaan niin läpeensä paha kuin tahtoo ihmisten uskovan itsestään?