Kööpenhamina, muistoja kätkevät esineet ja perintöjärjestelmä

Assyriologi oli viime viikon Kööpenhaminassa. Jo ennen matkaa oli mielessä monenlaista mistä olisin halunnut ehdottomasti postata, etenkin eräästä populaarista tiedekirjajutusta. Kirjoitin postausta jo todella pitkälle, mutta sitten aloin epäillä tekstin mielekkyyttä. Seuraavana päivänä edessä oli matka ja minulle käy aina niin, että matkalla näen ja koen niin paljon mielenkiintoista etten sitten kotiin päästyäni tiedä mistä pitäisi vaikuteähkyä alkaa purkamaan. 

Matkan ensimmäiset kolme päivää kuluivat pääasiassa syyrialaisen ystäväkollegani seurassa, joka kutsuttiin täältä Helsingistä paikallisen kulttuuri-instituutin Homs-iltaan esitelmöimään. Viivyin Kööpenhaminassa muutaman päivän senkin jälkeen, koska minulle on elintärkeää saada kuljeskella museoissa myös aivan itsekseni. Olen pitkään odottanut kohtaamista Syyrian Hamasta löydetyn myöhäisheettiläisen kivileijonan kanssa. Haman leijonat saavat minut palaamaan kaupunkiin todennäköisesti aika piankin. Matka sujui erinomaisesti lukuunottamatta tulopäivän pikku hässäkkää: Rosenborgin linnassa olin niin syventynyt esineiden ja peilien kuvaamiseen, että pitkäkyntinen varas kähvelsi lompakkoni. Varkaalle kelpasi vain käteinen, itse kukkaro oli sitten heitetty linnan puistikkoon. Alkujärkytyksestä ja luottokorttien sulkemisesta seurasi tietysti lievää epämukavuutta, mutta sain kokea sen miten etuoikeutetussa asemassa oleva henkilö, jolla on myös edes yksi ystävä vieraassa kaupungissa selviytyy tällaisesta minimaalisin vahingoin. 

Erityisen sykähdyttävä paikka Kööpenhaminassa on kuvanveistäjä Bertel Thorvaldsenin (1770-1844)  töitä, antiikkikokoleman ja kirjoja esittelevä museo. Siellä minunkaltaiseni patsasentusiasti, kauniiden kattojen ja vanhojen kirjojen rakastaja pakahtuu kaikesta kauniista. Se joka pitää Roomasta ja klassisismin aikakaudesta ei voi olla ihastumatta tähän museoon. Sinne minun on nyt sitten aina Kööpenhaminassa käydessäni päästävä.

Nähtävyyksien katseleminen syyrialaisen pakolaisen kanssa tällaisessa historiallisessa kaupungissa, jossa on erittäin hyvin säilynyt vanha rakennuskanta ja taloista on pidetty ainakin keskustan alueella erittäin hyvää huolta, nosti minussa monenlaisia tunteita ja ajatuksia pintaan. Olin aistivinani, että ystäväkollegaani Kööpenhaminan vauraus vaikutti sekä kohottavasti että masentavasti. Mieleen tulivat muistot kaikesta siitä, mitä oli pitänyt taaksensa jättää -- oma talo, puutarha ja kaikki tavarat. Hän itse sanoi, että potee huonoa omaatuntoa surustaan, koska hänen henkensä on sentään säästynyt ja niin moni, myös sukulainen, on menettänyt henkensä. Omassa mielessäni ystäväni tunnot ja reaktiot yhdistyivät jo vuosia sitten kirjoittamaani postaukseen Virpi Hämeen-Anttilan romaanista Tapetinvärinen (Otava 2012). Siinä pohdin sitä miten

"köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

 Voin vain aavistaa kuinka kipeää on kun koko elämä on jäänyt taakse, siitä huolimatta että esimerkiksi valokuvia on säilössä sähköisillä laitteillasi. Valokuva ei ole sama kuin taloosi jäänyt astiasto, taulut, huonekalut, matot... Marie Kondo on KonMari-kirjassaan sitä mieltä, että todella kallisarvoiset muistot eivät katoa, vaikka luopuisit niihin liittyvästä esineestä (Siivouksen elämänmullistava taika s. 125). Ongelmana tässä Kondon teesissä on se, että esineisiin voi olla kiinnittyneinä sellaisia elämäsi asioita, joita et kenties sillä hetkellä "muista" kun heität tavaran pois, mutta jotka saattavat olennaisella tavalla auttaa sinua muistamaan jotain jollain toisella hetkellä -- juuri silloin kun työstät erityistä elämäntilannetta, sellaista johon et ikinä aikaisemmin olettanut päätyväsi. Itse en läheskään aina "muista" lapsuudenkodissani ollutta esinettä tai siihen liittyvää tapahtumaa. Jos näen valokuvan esineestä, tai pitelen kädessä kyseistä esinettä, laukaisee se mielessäni monia tapahtumia juuri tuosta talosta ja siinä asuneista ihmisistä. Esimerkkinä tästä voin antaa kaksi pientä "koristeapinaa", joita en enää muistanut olevan olemassa, mutta jotka viime tammikuussa kaivoin esille eräästä kassista "arkistohuoneestamme". Muistin vasta apinat nähtyäni ja niitä kädessä pidellessäni varhaislapsuuteni ympäristön esteettisen niukkuuden. Apinat olivat tyttöjen makuuhuoneen hyllyllä koristeina, ja nämä sekä muut huoneessa olleet esineet sekä vaaleankeltaisiksi maalatut seinät ja haalistuneet ruutusamettipäiväpeitot jne., aiheuttivat minussa jo varhaisteininä totaalisen henkisen täyskäännöksen kohti "kauniimpia" esineitä. Jos olisin tuolloin tai myöhemmin vain heittänyt nämä apinat ilotarkistuksen seurauksena roskiin, koska ne minun mielestäni ovat äärettömän rumat, en tänään täydelleen ymmärtäisi kuka olen, mistä olen tullut ja mistä esteettinen makuni kumpuaa. Toisinaan on tärkeää muistaa myös epämiellyttäviä asioita (joskaan niitä ei kannata alati kantaa taakkana sydämessään).  Esineiden merkitystä kaikenlaisessa muistamisessa on tutkittu paljonkin ja esineistä nimenomaan mnemoteknisinä apuvälineinä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Jätän tämän tällä kertaa tähän ihan henkilökohtaiseen kokemukseen. Pelastunut ihmishenki on tärkeä, mutta ilman menneisyyden esineitä elämän jatkaminen voi olla vaikeaa. Ja todella kallisarvoisetkin muistot voivat kadota jos heität tavaraa menemään. 

Muissa järjestelyoppaissa ja selfhelp-kirjoissa esineiden ja muistin välinen yhteys tunnistetaan paremmin. Paikka kaikelle Ilana Aalto myöntää sen, että muisto on kiinni fyysisessä esineessä ja kirjassaan hän siteeraa ystäväänsä Pia Ingströmiä, jolle esineet ovat muistivarastoja, jotka luovat yhteyden omistajiensa menneisyyteen (s. 328). Aalto kritisoi edelleen Marie Kondon neuvoa valita itselleen diktaattorimaisesti menneisyys, jonka tahtoo itselleen säilyttää (s. 329). Ei tarvitse sitten ihmetellä, jos myöhemmässä vaiheessa on itsensä kanssa hukassa. Myös Mitä jälkeen jää -- taito tehdä kuolinsiivous -kirjan (Tammi 2018) kirjoittaneen Margareta Magnussonin suhtautuminen on hyvin antikonmarimainen. Hän kertoo säilyttäneensä muutamia tavaroita ainoastaan itseään varten. Sellaisia ovat esimerkiksi vanhat rakkauskirjeet, ohjelmalehtiset ja matkamuistot. Ne auttavat monia muistamaan asioita, jotka muuten saattaisivat unohtua (s. 173).

Perintönä sukupolvilta toisille kulkeutuvista esineistä saa oivan aasinsillan viime sunnuntain Helsingin Sanomissa olleeseen mielipidekirjoitukseen, jonka kirjoittaja Roy Sandberg on sitä mieltä, että koko tällä hetkellä vallitseva perintöjärjestelmä tulisi kokonaan lakkauttaa. Sandbergin mielestä perintönä kulkeutuva omaisuus on aidon tasa-arvon este yhteiskunnassamme. Yhtäläisistä mahdollisuuksista koulutukseen ja lukio-opintojen kalleudesta on ollut tänä vuonna hyvin paljon keskustelua. Nykysysteemi ei toimi, koska nuoret keskeyttävät lukion sen vuoksi, ettei oppikirjoihin ole varaa ja tähän on ehdottomasti saatava muutos eli Suomeen on luotava sellainen mekanismi, että vaatimattomistakin oloista ponnistavilla on mahdollisuus päästä ylioppilaiksi ja siitä eteenpäin. Ajattelen tässä omaa isääni, jonka lapsuudenkoti oli suoraan sanottuna todella köyhä, mutta jonka kouluttamaton äiti siitä huolimatta ymmärsi poikansa lahjakkuuden ja teki kaikkensa, jotta oppikoulun käynti onnistui. Monet ystävät auttoivat tavalla taikka toisella ja oppikoulussa isäni opiskeli vapaaoppilaana. Tasavertaiset koulutusmahdollisuudet ovat siis tärkeät, mutta tarvitaanko siihen perintöjärjestelmän poistaminen? Ajatus on järjetön.

Jos perintöjärjestelmä poistettaisiin, eivät varakkaat jättäisi perinnöksi mitään vaan lahjoittaisivat omaisuutensa ennen kuolemaa joko lapsilleen tai muihin kohteisiin. Kansalaisten tasapäistäminen tällä tavalla ei onnistuisi mitenkään. Sandberg ei myöskään ajattele sitä, kuinka tärkeitä perintönä suvuissa kulkevat talot ja loma-asunnot voivat olla ihmisen identiteetin kannalta. Puhumattakaan esineistä, etenkin sellaisista joilla ei ole juurikaan rahallista arvoa. Pitäisikö nekin sitten ihmisen kuoleman jälkeen realisoida? Sandberg ei ajattele sitä, että sukutaloja tai -mökkejä omistavat myös vähemmän varakkaat ihmiset. Ne kaikki kantavat perheiden muistoja, historiaa ja antavat niissä varttuneille ihmisille tunteen yhteenkuuluvuudesta. Pahimman ajatusvirheen Sandberg kuitenkin tekee tuijottaessaan ainoastaan ihmisen materiaalisiin kehyksiin ja rahan tuomiin mahdollisuuksiin. Raha voi tasapäistää ihmisiä jonkin verran, mutta tasa-arvoisia se ei meistä kuitenkaan tee. Ihmisen menestykselle elämässä paljon rahaa olennaisempaa on yksilön omat resurssit. Emme synny yhtä älykkäiksi ja meillä kaikilla on erilaiset taipumukset ja lahjakkuudet pärjätä, siitäkin huolimatta että lahjakkuuden on väitetty muodostavan vain vähäisen osan esimerkiksi urheilijan menestyksestä. Harjoitus tekee kuulemma sen mestarin tälläkin saralla. Lisäksi materiaalista perintöä tärkeämpi on se henkinen perintö, jonka lapsi saa vanhemmiltaan ja muulta suvultaan. Materiaalinen ja henkinen rikkaus eivät aina kulje käsi kädessä. Geenit ja henkinen perintö tulevat aina tekemään ihmisistä hyvin epätasa-arvoisia, tahdoimme tai emme.

Palmyrasta Ain Daraan: ISIS poissa, tuhot jatkuvat

Assyriologi oli viikonloppuna Oulussa juhlimassa kälynsä merkkipäivää mukavassa naisseurassa. Sunnuntaiaamuna, majapaikassa, sosiaalisesta mediasta ryöpsähti päälle jälleen näitä tuhouutisia: Syyrian pohjoisosassa Afrinin alueella, lähellä Turkin rajaa, sijaitsevan Ain Daran temppelin rauniot olivat pahasti raunioituneet sotatoimien johdosta. Tämä osui minuun kovaa myös henkilökohtaisesti -- Ain Daran kuvanveisto on ollut oikeastaan koko tutkijanurani ajan ydinmateriaaliani, jos näin voi sanoa. Sen lisäksi, että kyse oli todella ainutlaatuisesta löytöpaikasta. Voi itku!

Kun ISIS muutama vuosi sitten tuhosi muinaismuistoja Irakissa ja Syyriassa, niistä nostettiin kansainvälisissä tiedotusvälineissä aikamoinen kalabaliikki. Kauhisteluun oli erittäin hyvä syy, mutta esimerkiksi Syyrian kriisin kohdalla huomio on kohdistunut liikaa ISISin kulttuuriperintörikoksiin kun samaan aikaan todennäköisimmin myös kaikki muut sotivat osapuolet ovat vahingoittaneet muinaismuistokohteita. ISIS on ollut Syyrian kriisin ainoa armeija tai taistelujoukko, joka on avoimesti kehua retostellut tuhotöillään ja käyttänyt omia rikoksiaan propagandassaan. Muut osapuolet syyttävät vastustajiaan ja käyttävät kulttuuriperintöä niinikään propagandakoneistonsa osina.

Ain Daran on sinänsä perinteinen pohjoissyyrialainen löytöpaikka, että siinä on rauniokumpu, muinaisen asutuksen ydin sekä muureilla ympäröity alakaupunki. Rauniokummun laella sijaitsevan temppelin raunioiden lisäksi, jotka 1950-80 -luvuilla kaivettiin esille, muinaiskaupunkia ei ole juuri tutkittu arkeologisesti yleistä pintakartoitusta ja muutamia koeojia lukuunottamatta.

Jo opiskeluajoista lähtien Ain Daran temppeli ja sen koristelu ovat kiinnostaneet ja kiehtoneet minua. Kuvanveistoltaan temppeli on ainutlaatuinen: sen ulkoseiniä kiersi basalttisokkeli, joissa rivistöt leijonien ja sfinksien reliefejä. Lisäksi näiden päälle oli pystytetty aikoinaan vaikuttava linja nk. leijona- ja sfinksiprotoomeja eli patsaita, joista oli työstetty ainoastaan etuosa (etujalat, rintakehä ja pää). Julkisivun pieniäkään yksityiskohtia ei jätetty koristelematta. Lähi-idän arkeologiassa käytetään pyöreäksi letitetystä koristenauhasta termiä "guilloche", sitä on täällä miltei joka paikassa ja lisäksi mielenkiintoisia palasia ovat nk. "valeikkunat" joita on sittemmin löytynyt suuret määrät myös Aleppon linnavuoren eriaikaisista rakenteista kun vanhoja kiviä on uudelleenkäytetty sekä itse samaisella linnavuorella sijainneesta säänjumalan temppelin cellasta. Ain Daran temppelin sisäosaa ja cellan podiumia (jonka päällä jumaluuden kulttikuva luultavimmin oli asetettuna) koristivat puolestaan reliefit, jotka esittivät puolestaan "taivasta kannattelevia" hahmoja. Temppelin lisäksi Ain Daran tavaramerkki on ollut yksittäinen porttileijona, jolla on aikoinaan ollut pari toisella puolella temppelialueelle johtanutta porttia (mutta paria ei modernien kaivausten aikana ole löytynyt). Suuri osa kuvanveistosta on kärsinyt ajan hampaan purtavana. Leijonilla ja sfinkseillä ei ole päätä taikka kasvoja ja koska löytöjä ei ole suojattu modernien kaivausten jälkeen, jokatalviset sateet sekä satunnaiset yöpakkaset murentavat basalttikiveä pikku hiljaa.

Ain Daran temppelistä tekee ainutlaatuisen myös sen pohjakaava ja se tosiasia, että tunnemme kyllä monia rautakauden alun (n. 1200-600 eaa) asutuksia alueelta, mutta temppeleitä on löytynyt vain muutama. Pohjakaava on kuuluisa muissakin kuin Lähi-idän arkeologian piirissä: Vanha Testamentti kuvaa myyttistä kuningas Salomonin temppeliä Jerusalemissa ja koska tuosta rakennuksesta ei ole säilynyt meille (ehkä) kiveäkään, verrataan Raamatun kirjallista kuvausta Ain Daran temppelin pohjakaavaan. Monet ovat sitä mieltä, että Ain Daran löydös vahvistaa raamatullisen tekstin paikkansapitävyyden ja todistaisi eräällä tavalla myös Salomonin historiallisen henkilöllisyyden. Itse en ole täysin vakuuttunut siitä, ettikö VTssä kuvattu temppeli voisi olla jokin myöhäisempi versio (enkä välttämättä usko edes koko Salomonin olemassaoloon), vaikka rakenteellisia yhtäläisyyksiä rakennusten välillä saattaa ollakin. Kirjallista kuvausta on kuitenkin vaikeaa verrata fyysisiin rakenteisiin, etenkin jos ne ovat säilyneet ainoastaan raunioina.

Kuvalähde: A. Abu Assaf, Der Tempel von Ain Dara (1990) Abb. 18

Ain Daran temppelissä näkyy selkeästi myös kulttuuripiirien kohtaaminen myöhäisellä pronssikaudella (n. 1600-1200 eaa) ja rautakauden alussa (n. 1200-600 eaa). Peruspohjakaava (Ain Darassa n. 30x20 m) noudattaa ikivanhaa syyrialaista traditiota, jossa temppeli on yksinkertainen neliö tai suorakaide ja sen päädyssä sijaitsevaa sisääntuloa koristaa lyhyet ulokkeet ja myöhemmin myös 1-2 vapaastiseisovaa pylvästä. Mallia kutsutaan latinalaisen termin myötä in antis. Runsaan veistoskoristelun tyyliä on kuitenkin luonnehdittu vahvasti heettiläistyyliseksi. Keski-Turkista Syyriaan n. 1350 eaa levittäytynyt heettiläisten valtakunta (usein myös "imperiumiksi" kutsuttu) omaksui syyrialaisilta runsaasti kulttuurivaikutteita, mutta heettiläiset jättivät vastavuoroisesti oman jälkensä etenkin paikalliseen kuvanveistotyyliin ja kuva-aiheistoon. Myös heettiläisten käyttämällä hieroglyfiluuvilaisella kirjoitusjärjestelmällä kirjoitettujen piirtokirjoitusten fragmentteja on löytynyt temppelin alueelta. Ain Daran temppeliä korjattiin ja restauroitiin useamman kerran ja tämän vuoksi tutkijat eivät ole täysin yksimielisiä siitä miten reliefit ja patsaat tulisi ajoittaa. Yleisesti kuitenkin oletetaan, että temppelin ensimmäinen vaihe rakennettiin jo myöhäisellä pronssikaudella n. 1300 eaa ja sitä korjailtiin ainakin noin 900-800 -luvuille eaa. Tyylillisesti temppelin reliefit, protoomit guilloche-nauhat ja valeikkunat ovat erittäin lähellä jo edellä mainitun Aleppon säänjumalan temppelin veistoksia.

Aleppo säänjumalan temppelin "valeikkuna" syyskuussa 2010

Palistinin kuningas Taita Aleppon säänjumalan temppelissä, syyskuu 2010

Aleppon temppelin kaivaja Kay Kohlmeyer arvelee edelleen, että Aleppossa temppelin restauroineen nk. Palistinin kuninkaan Taitan kädenjälki näkyy myös Ain Darassa, erityisesti tuon yksinäisen porttileijonan hahmossa. Tällä kaikella on se merkitys, että Taita ja hänen Aleppoon teettämänsä reliefit ja piirtokirjoitukset löydettiin vasta aika äskettäin ja hänen aikakautensa ajoitetaan tällä hetkellä n. 1000-luvun alkupuolelle eli aikakauteen josta meillä on muutoin hyvin vähän mitään tietoa koko Syyrian ja laajemmin Levantin alueella. Aikakautta on pitkään kutsuttu tutkimuskirjallisuudessa "pimeiksi vuosisadoiksi". Nyt kun tähän aikakauteen alkoi vihdoin tulla enemmän valoa, on temppelinraunioista noin 60 % tuhoutunut sodan melskeessä. Cellan reliefit ja pienemmät fragmentit kuljetettiin tosin jo aikaisemmin Aleppon arkeologiseen museoon, mutta museon kokoelmien kohtalosta ei ole toistaiseksi ainakaan minulla tarkempaa tietoa.

Surun lisäksi olen ollut hienoisen järkyttynyt siitä, miten sekä "tavalliset" somettajat että esim. kansainväliset tiedotusvälineet ovat kritiikittä ja ilman tutkimuksia leimanneet Turkin valtion armeijan vahinkojen aiheuttajaksi. Uutisen lähteenä on Syyriassa sotiva YPG eli aluetta hallussaan pitävät kurdit, joita vastaan turkkilaiset ovat hyökänneet viimeisten päivien aikana. Tässä täytyy ottaa huomioon se, että kaikki Syyrian kriisin osapuolet syyttävät helposti toisiaan ja että mahdollisia syyllisiä on monia muitakin tahoja, joko ne tahot joilla on kapasiteettia ampua suuria räjähteitä maasta ja/tai pudottaa pommeja ilmasta. Jokaisen, joka ei ollut paikan päällä silminnäkijänä on syytä suhtautua syytöksiin terveellä varauksella, usein totuus voi jälkitarkastelussa olla jotain muuta. Tähän hetkeen mennessä en ole kyennyt löytämään internetistä mitään sellaista tietoa mikä olisi vahvistanut turkkilaisten osuuden tähän tuhoon, vaikka en heitä tekijöinä sulje millään tavalla pois. Toivoisin, että  UNESCOn kulttuuriperintöviranomaiset pyrkisivät lähettämään paikalle puolueettomat tutkijat selvittämään mitä todella on tapahtunut. Muutoin täyttä selvyyttä asiaan tuskin saadaan. Toivon myös, että "syyllinen" saadaan vastuuseen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioittamisesta. Ei voi olla, että kansainvälinen yhteisö jälleen kerran katsoo vierestä kun kulttuuriperintöä tuhotaan ja antaa esimerkin tekijöille, ettei tästä ole heille mitään oikeudellisia tai muitakaan seurauksia. Siitä huolimatta, että esim Syyria ja Turkki ovat molemmat sekä allekirjoittaneet että ratifioineet ns. Haagin 1954 sopimuksen kulttuuriperinnön suojelusta.

Suhtaudun varauksella turkkilaisten osuuteen Ain Daran temppelin raunioiden vaurioitumisessa senkin vuoksi, että turkkilaiset kokevat itsensä ainakin heettiläisten poliittisiksi ja henkisiksi  jos eivät ihan geneettisiksi jälkeläisiksi. Hetitologia on turkkilaisille kansallinen tiede ja heettiläisten muinaisella sydänmaalla on mm. heidän nimeään kantava yliopisto. Tätä taustaa vasten tuntuu oudolta, että turkkilaiset olisivat pommittaneet temppeliä, joka on heidän silmissään eräänlainen heettliläisten hegemonian monumentti pohjoisessa Syyriassa. Monet turkkilaiset kokevat sen "omaksi" muinaiskohteekseen siitäkin huolimatta, että paikallisilla kurdeilla taitaa olla Ain Daraan yhtälailla likeinen suhde.

Minusta tämä kaikki on perin murheellista. Ovathan Turkki ja Syyria molemmat henkisiä kotimaitani, molemmissa maissa on niin monta nurkkaa, joissa olen tuntenut oloni kotoisaksi. Tänään olen näiden kuvien myötä palannut kevääseen 2004, jolloin Helsingin yliopiston opiskelijoiden kanssa kiersin Syyriaa ja nautin usean tunnin ajan Ain Daran ihmeistä. Sydämeni vuotaa jälleen kerran verta. Olisitte ihmisiksi ja suojelisitte näitä ainutlaatuisia kohteita...

a

Kun provosointi epäonnistuu: Riiko Sakkinen, Rajat kiinni

Kesälomamatkan alkaessa kävimme jälleen Mäntässä ammentamassa Serlachius-museoiden näyttelytarjonnasta. Heinäkuussa Joenniemessä näkemisen ja ihailemisen arvoista ovat myös puutarhan pionit -- ne ovat hurmaavia!

Tänä vuonna vietin eniten aikaa Riiko Sakkisen Rajat kiinni -näyttelyssä. Tähän alkuun on todettava, että Serlachius-museoiden johtaja Pauli Sivonen, joka on myös kirjoittanut tekstin samannimiseen, näyttelyn täydennykseksi tehtyyn kirjaan (Parvs 2017), on tuttavani -- itse kirjan minulle osti kuitenkin puolisoni kun se näyttelykokemuksen jälkeen museokaupassa selattuna osoittautui mielenkiintoiseksi. Sakkista en sen sijaan ole koskaan tavannut.

Näyttely itsessään oli kokemisen arvoinen, ajatuksia herättävä ja osittain antoisakin. Pakolaiskriisi on ajankohtainen ja tekotapa mielenkiintoinen: taiteilija ja kuraattori tekivät kaksi matkaa Eurooppassa, kävivät tai yrittivät käydä eri rajoilla, joita pakolaiset yrittävät ylittää. He kävivät tai yrittävät käydä myös pakolaisleireillä, jotka ovat rajojen välissä -- paikoissa, joissa ihmiset ovat liminaalitilassa, osa jämähtänyt niihin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Sakkinen kerää hotellien logoilla varustettuja kirjepaperiliuskoja ja tekee niiden pohjalle teoksiaan -- papyrofiilinä ihmisenä erityisesti tämä kiehtoo minua valtavasti.

 

Mikä on Sakkisen sanoma? Hänen mielestään on turha huutaa, että rajat Eurooppaan tulisi sulkea, ne ovat jo kiinni. Tämä on totta. Sakkinen haluaa myös kiinnittää huomion siihen, että ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus ei ole käytännössä enää voimassa (s. 7). Tämäkin on niin totta. Me täällä Suomessa elämme turvassa piikkilanka-aitojen sisäpuolella ja nautimme privilegioista, joita Eurooppaan pyrkivillä ei ole. Tosin kumpikaan toteamus -- että rajat ovat kiinni tai että ihmisoikeuksien julistus ei ole voimassa -- eivät ole osa nykyhetken kehitystä, toisin kuin Sakkinen väittää. Muureja ja aitoja on ollut ennenkin, mutta Sakkinen nuorena ihmisenä ei osaa sitä oikein hahmottaa kun taas ihmisoikeudet ovat toteutuneet niiden julistuspäivästä (1948) lähtien vain paperilla. Sakkisen toiveuni on maailma jossa ei ole rajoja ja jossa ihmiset saavat valita vapaasti asuinpaikkansa. Hän haluaa maailman, jossa ihmisillä on oikeus muuttaa, mutta ennen kaikkea olla muuttamatta. Näihin on hyvin helppo yhtyä, kuten myös siihen että kenenkään ei tarvitsisi lähteä kotoaan sodan, väkivallan, vainon tai köyhyyden takia (s. 7). 

Mutta, mutta. Kun näyttelyn töitä ja kirjan tekstiä tarkastelee kokonaisuutena, törmää erikoiseen kontrastiin. Kirjan teksti sinänsä on hyvä, Sivonen kirjoittaa sujuvasti ja matkakuvaus on yksin "matkakirjana" monin tavoin arvokas dokumentaatio monesta asiasta kuten Euroopan rajojen nykytilasta, mentaalisista maisemista ja yhden taidenäyttelyn synnystä. Tekstiä voi myös lukea omana itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena, koska siinä ei ole pyritty minkäänlaiseen objektiivisuuteen ja se kaikessa dokumentatiivisuudessaan on silti vahvasti henkilökohtainen kertomus Sivosen ystävyydestä Sakkisen kanssa. (Jossain vaiheessa tosin kyllästyin lukemaan yksityiskohtaiset raportit jokaisesta juomasta ja ruoka-annoksesta, jonka herrat matkan aikana nauttivat. Uskon sen olevan tietoisesti valittu ilmaisukeino). Kontrasti syntyy siitä, että näyttelyn sanoma ja taiteilijan kirjassa esille tulevat ajatukset ovat mielestäni ainakin osittain vahvassa ristiriidassa keskenään. Sakkinen on tekopyhä. Tekopyhyys vesittää näyttelyn vahvaksi tarkoitetun sanoman.

Jos Sakkinen koskaan lukee tätä postausta, hihkuu hän tässä kohtaa tekstiä todennäköisesti riemusta. Sakkinen kokee itsensä poliittiseksi taiteilijaksi ja hänen päämääränsä on provosoida ja ärsyttää ja tekopyhän leima saattaa olla hänen märkä päiväunensa. Sivonen kirjoittaakin Sakkisesta ja heidän matkan aikana käymistään väittelyistä: 

Riikoa ei haittaa, vaikka jokin hänen oma väitteensä sattuisi keskustelun lainehtiessa olemaan ristiriidassa hänen aiempien väitteidensä kanssa. Hän ei hae mukavia kompromisseja eikä aina loogisia lopputuloksiakaan. Tärkeintä on sohia itsestäänselvyydet ja puolivillaiset totuudet säälittä riekaleiksi (s. 107-108).

Tässä tekopyhyydessä ei kuitenkaan ole kysymys mukavasta kompromissista tai puolivillaisesta totuudesta vaan siitä, että jos taiteilija vain silkasta provosoinnin ilosta vaihtaa näkemystään ja mielipidettään, muodostuu taiteestakin epäjohdonmukainen ja epäuskottava sotku. En kirjaa lukiessani provosoitunut lainkaan vaan ennemminkin naurahtelin provosointiyritysten onnahteluille. Sivosen kuvaamien keskustelunaiheiden ristiriitaisuuksien runsaudesta poimin itselleni kaikkein läheisimmän: Syyrian.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä Sakkinen tahtoo ihmisten uskovan, että hän ei näe Syyrian nykyhallintoa verisenä diktatuurina tai vaikuttavana osasyynä miljooniin syyrialaispakolaisiin ja syyttää tällaista näkökantaa esittänyttä Sivosta länsimaisen median valheiden levittäjäksi (s. 95). Tämäkin on varmaan hänen ehtaa tavaramerkkiään eli provosointia -- kun länsimaat kilvan nimittävät Syyrian presidenttiä julmaksi lapsenmurhaajaksi, Sakkinen heittää harkinneensa lähtöä Syyrian sisällissotaan puolustamaan Bashar al-Assadin hallintoa eli siis vaikuttamaan osaltaan viattomien siviilien pakoon pois taisteluiden alta (s. 84). Vaikka Sivonen itse on vaikuttunut Sakkisen perehtyneisyydestä aiheidensa taustoihin -- en tunne ketään muuta taiteilijaa, joka tekisi taiteellisen työnsä taustalla niin paljon tutkimuksellista työtä. Hän lukee jatkuvasti ja tietää useimmista asioista häkellyttävän paljon. Häneltä oppii jatkuvasti jotain (s. 159) -- niin Syyrian kohdalla Sakkisen tiedot edes lähihistoriasta tuntuvat olevan olemattomat. Hän näki Damaskoksessa seinä seinää vasten rakennettuja kristittyjen kirkkoja ja muslimien moskeijoita. Eri uskontokunnat ja poliittiset puolueet elivät rinta rinnan, missään ei ole ollut niin rauhallista ja monikulttuurista yhteiseloa (s. 95). Hänen kokemuksensa Syyriasta ennen nykyistä konfliktia oli sinänsä oikea ja oma vaikutelmani vuosilta 2000-2010 on jokseenkin sama. Rauhallinen monikulttuurinen yhteiselo ei ole kuitenkaan mikään al-Assadin perheen luoma utopia, jossa kaikilla oli hyvä olla, vaan se on Syyrian kulttuurihistorian vahvin ominaispiirre, ollut olemassa jo neoliittisista ajoista asti ja voimme oikeastaan ihmetellä sitä, että nykyhallinto ei kyennyt tätä syyrialaisen kulttuurin peruspiirrettä täysin tuhoamaan. Damaskoksen kulttuuridialogi oli myös muinaisina aikoina nykyistä monimuotoisempi eikä suinkaan koskaan täysin konfliktiton-- aikoinaan vahva juutalaisyhteisö sieltä on jo ajettu pois eikä heitä enää hyväksytty auvoiseen yhteiseloon osalliseksi al-Assadienkaan aikana :). Ja Sakkisen oleskelut Syyriassa ovat olleet varsin lyhytaikaisia -- hän ei ole tai ei ole halunnut aistia sitä pelon ilmapiiriä, joka asui näennäisen, ulkomaalaisille näytetyn harmonian alla. Ja jokainen, joka on itse kokenut hallinnon salaisen poliisin "kohteliaisuuskäynnin" tietää, etteivät ne ole ainoastaan länsimaisen median omia haamuja, vaan erittäin tehokas terroria levittävä organisaatio. Myös Sakkisen syyrialaiset ystävät ovat sittemmin paenneet maasta, vaikka olisivat voineet toki jäädä Damaskoksen "paratiisiin".

Nyt tässä käänteessä painotan sitä, mistä kirjoitin jo edellisessä, Kari Hukkilan artikkelia käsittelevässä postauksessani: pyrin pysymään Syyrian konfliktin kanssa neutraalina ja puolueettomana, vaikka se toisinaan onkin vaikeaa. Ja historian tärkeyden teema korostuu Sakkisen esimerkin myötä entisestään -- jos ei tunne Syyrian historiaa, päätyy juuri niin päättömiin lausumiin kuin Sakkinen. Tai sitten nekin ovat vain pelkkää provosointia? Siinä tapauksessa voi esittää kysymyksen provosoinnin mielekkyydestä, jos ihmiset oikeasti uskovat kaikkien heittojen olevan Sakkisen aitoja mielipiteitä. Muinaistutkijana näen myös, kuinka tärkeää on tuntea kaukaisemman historian tapahtumat ja kehityslinjat suuremmassa perspektiivissä ja tässä toimii Syyria mainiona esimerkkinä. Mutta Sivonen kirjoittaa: Puhun Rooman valtakunnasta (= paikkana, jossa eri etniset ryhmät tai uskontokunnat olisivat yhden valtion sisällä eläneet rauhanomaisesti keskenään), mutta se on Riikolle ajallisesti liian kaukana (s. 97). Yrittäkäämme me muinaistutkijat siis tuoda Sakkisen kaltaisille nuorille tapahtumat ajallisesti lähemmäs!

Ennen kuin lopetan tämän postauksen ja lähden pakkaamaan tavaroita Turkin matkaani varten, nostan Sakkisen näyttelystä yhden työn, josta kovasti pidin: The Aleppo lists. Yhdessä aikaisemmassa postauksessani linkitin Sakkisen "listataidetta" jo muinaisessa Mesopotamiassa alkunsa saaneeseen perin inhimilliseen tapaan listata asioita, kaikkea mahdollista. Monet meistä tunnustautuvat listaihmisiksi, esimerkiksi Mia Kankimäki, ja näissä aleppolaisten nuorten listoista henkii syvä humaanius.

Nuoren tytön elämä. Elämän universaalit viisaudet. Ihmiset joita rakastat, mutta joita et voi nähdä. Kaikkialla ja kaikkina aikakausina samat.

Viisauksia ja sananlaskuja, niitä viljeltiin jo muinaisessa Mesopotamiassa. Ehkä Sakkinen ei olekaan niin läpeensä paha kuin tahtoo ihmisten uskovan itsestään?

Kari Hukkila: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä

Assyriologi on palannut jokakesäiseltä perhelomalta pohjoisesta. Uusi matka Turkkiin on kulman takana. Kuusamon erämaan huikaisevassa kauneudessa vietetyt päivät ovat jo useamman vuoden ajan olleet minulle yhtä suurta kontrastia ja ristiriitaakin. Tiedostan vahvasti kuinka etuoikeutettu asemani tässä maailmassa on ja samalla huono omatunto kouraisee. Olen nöyränä myös sen edessä, että pakolaisen ja todella vaatimattomista oloista ponnistaneen yksinhuoltajaäidin lapsi elää tällaista materiaalista vaurautta. Ilman edes jonkinlaista perspektiiviä historiaan voisin pitää nykytilaani itsestäänselvyytenä. 

Ennen lomaa minulle tarjottiin luettavaksi verkkojulkaisu Longplayn heinäkuun artikkelia, Kari Hukkilan, Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä (Long Play 54, 2017). Artikkelissa käsitellään historiaa, kollektiivista muistia ja pakolaisten Eurooppaan tuomia rajoja -- henkisiä rajoja, jotka kulkevat Euroopan sisällä, heidän ja muun väestön välissä (s. 23). Tartuin tarjoukseen, koska sen perimmäinen aihe, historian tuntemisen tärkeys, kiinnostaa luonnollisesti kovasti. Lomamatkan alussa pistäydyimme jälleen myös Serlachius-museoissa katsomassa uusimpia juttuja, etenkin Riiko Sakkisen Rajat kiinni - näyttelyä. Hukkilan essee ja Sakkisen taide, mutta etenkin sen liitteeksi julkaistu kirja, alkoivat poikia ajatuksia nimenomaan yhdessä "nautittuina". Kuusamossa mietin ankarasti, teenkö näistä kahdesta yhden vai kaksi postausta. Päädyin kahden postauksen taktiikkaan, mutta tulen ehkä Rajat kiinni -postauksessani viittaamaan tähän Hukkilan erinomaiseen tekstiin.

Hukkilan teksti jakaantuu kahteen laajempaan aiheeseen, hänen algerialaissyntyiseen ranskalaiseen ystäväänsä sekä Syyriaan ja siellä käytävään sisällissotaan. Ytimessä on ranskalaisen historioitsijan Pierre Noran (1931-) lanseeraama käsite "jäätynyt historia". Hukkilan mukaan [k]ielikuva ilmaisee sitä, mitä tapahtuu kun side, joka yhdistää nykyhetken menneisyyteen, katkaistaan (s. 13). Itse ymmärsin sen niin, että Algerian tapauksessa suurin osa ranskalaisista ei tiedä mitä Algeriassa tapahtui ranskanvallan aikana. 

Algeriassa historia oli pantu jäihin siksi, että maa oli anastettu sen väestöltä tavalla, josta nykyään puhuttaisiin kansanmurhana (s. 14).

Tai ymmärsinkö sittenkään? Ovatko algerialaiset itse jäädyttäneet historian, koska ovat kokeneet niin kovia ranskalaisten vuoksi? Hukkila rakentaa kuviota taitavasti sitoen yhteen yleisiä historiallisia tapahtumia yksilöiden kokemuksiin, etenkin ystävänsä Hafedin kommentteihin ja näkemyksiin. Toinen ystävä oli harras muslimi aikana, jolloin suurin osa Hukkilan algerialaistuttavista olivat hyvinkin maallistuneita. Kirjoittaja kysyy oliko hän uskonnollinen sen vuoksi, että oli joutunut pienenä lapsena kokemaan sen, että ranskalaissotilas ampuu hänen äitiään suoraan päähän, heidän omassa kodissaan. Muistui mieleen libanonilainen perheystävämme 1970-luvulta. Israelilaissotilaat tappoivat hänen äitinsä ja sisarensa. Neutraali asennoituminen joutui kovalle koetukselle, mutta uskonnollisuus ei tainnut hänen kohdallaan juuri syventyä.

Tekstin "Algeria-osuus" muistutti minua, joka tutkin muinaisten aikojen historiaa, muinaisten lähi-itäläisten kollektiivista muistia ja kulttuurisia identiteettejä siitä, että olisi itsekullekin terveellistä edes silloin tällöin tarttua nuoremman historian tutkimuskirjallisuuteen. Tietoni Algeriasta ovat olemattomat, samoin henkilökohtaiset ihmissuhteeni. (Pitkään suunnilleen ainoa algerialainen, jonka olin tavannut oli nuori hoikka mies, joka joskus 1980-luvun taitteessa saapui eräs iltapäivä kotiimme vierailulle koska halusi tavata isäni. Keskustelu käytiin muistaakseni ranskaksi, koska isäni puhuma libanonilais-syyrialainen arabian puhekieli ja hänen algerialainen puhekielensä olivat kommunikaation kannalta liian kaukana toisistaan. Tuli myöhä ilta, vieras ei tehnyt merkkejä lähdöstä, kunnes myönsi, ettei hänellä ollut yöpaikkaa muualla. Äitini sijasi pedin poikiemme makuuhuoneeseen. Myöhemmin näin häntä joskus yliopistolla ja muutoin kaupungilla, oli nähtävästi saanut opiskelupaikan ja edennyt elämässään.) Kouluhistoria ei opeta meille näistä asioista oikeastaan mitään ja kuitenkin myös Algerian tapahtumat ovat yksi pala sitä tapahtumaketjua, joka on johtanut meidät nykytilanteeseen. Sanonta että emme voi ymmärtää nykypäivää jos emme tunne historiaa on erittäin kulunut. Silti siinä piilee totuuden siemen.

Syyriassa Hukkila vaikuttaa käyneen joskus 1990-luvulla, Hafez al-Assadin aikakaudella. Henkilökohtaisia kontakteja ei enää ole, siksi hän kirjoittaa 2011 lähtien riehuneesta sisällissodasta paljon yleisemmällä tasolla. Hukkilan mielestä on käsittämätöntä, että syyrialaiset ylipäätään uskalsivat ryhtyä osoittamaan mieltään. Syyria on maa, jossa hallinnon brutaalius on poikkeuksellista jopa arabimaiden mittapuulla (s. 38). Tätä minäkin ihmettelin aikoinaan ja olin kriisin puhkeamista edeltävinä vuosina ollut paljon Syyriassa, enkä ainoastaan turistina. 

Muistan 1990-luvun Syyriasta, kuinka viattomanltakin tuntuvia keskusteluja varten piti vetäytyä johonkin takahuoneeseen... (s. 38).

Tämä päti vielä 2000-luvullakin.

Hukkilan tietopohja on laaja ja artikkeli on huolellisesti viimeistelty ja hiottu -- viimeisen päälle sujuvaa ja selkeää tekstiä. Myös tiedot on tarkistettu ja sanat punnittu harkiten, mitään puolinaisia heittoja tai epätarkkuuksia en toisellakaan lukukerralla onnistunut löytämään. Silti lukijan kannattaa muistaa se, että kukaan ulkopuolinen ei voi oikeastaan ymmärtää mitä Lähi-idässä tai Algeriassa & Ranskassa tapahtuu. Voimme lukea kymmeniä ja satoja kirjoja, voimme ottaa "asioista selvää", voimme tietää satoja ja tuhansia faktoja. Tieto ei kuitenkaan korvaa sitä yhteistä kokemuspohjaa ja yhteisiä jaettuja muistoja, joka on lähi-itäläisillä, algerialaisilla ja muillakin. Ilman kollektiivista muistia ei oikeasti voi ymmärtää. Vaikka kävin 2000-2010 useita kertoja Syyriassa, hoidin siellä asioita ja minulla muinaistutkijana onkin myös kokemusta sellaisista paikoista minne modernin Lähi-idän tutkijat eivät aina jalkaudu, en väitä ymmärtäväni. Ja koska en ymmärrä, yritän parhaani pysytellä ulkopuolisena konfliktien ulkopuolella -- sekä menneisyyden että nykytapahtumien suhteen. Mutta vaikka tieto ei takaa ymmärtämystä, on historia ja historiantutkimus ihmiskunnan tärkeimpiä välineitä päästä eteenpäin. Kuten Hukkila otsikoi: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä. Myös oman henkilökohtaisen historian ymmärtäminen on olennaista -- tieto siitä mistä on tullut, oman suvun historialliset käännekohdat ja se, miten maailmanpoliittiset tapahtumat ovat vaikuttaneet yksilön kohtaloon. Poltettiinko kotitalo, murskautuiko se pommin alle, kärrättiinkö olohuoneen sisustus Välimereen (niinkuin Hukkila kertoo vuoden 2006 Beirutista) vai vietätkö lomaasi joka kesä paikassa, jonka puolisosi muistaa jo 50 vuoden takaa ja josta on tullut yksi omien poikiesi muistin ankkuri?

Puolueettomuus ja neutraali tarkastelukulma ovat toisinaan erittäin vaikeita säilyttää, ulkopuolisuudesta huolimatta. Siitä enemmän sitten, kun postaan Riiko Sakkisen taiteesta. Kun provosointi ontuu pahasti. Hukkilan artikkelia suosittelen vahvasti ihan kaikille. Jotta historiamme ei jäätyisi.

Humanismille ja Aleppolle!

Assyriologi on luonnollisesti humanisti, mutta huumaavaa humanismia on viime viikkoina ollut hieman tavallista enemmän ja erilaisista vinkkeleistä. Ensinnäkin humanistiäiti luki Helsingin Sanomista, että koulupoikien koulumenestykseen vaikuttaa vanhempien koulutus ja lapsen arvio kirjojen määrästä kotona. Filosofian tohtori, dosentti  & tsundoku voi siis tuntea olevansa oikeilla raiteilla kasvattaessaan kahta matemaattis-luonnotieteellisillä painotusluokilla opiskelevaa poikaansa :). Kun pyysin heitä arvioimaan kotonamme olevien kirjojen määrää, vastaus oli: paljon... joka paikassa... liikaa!

Kuluneen viikon maanantaina olin puolestaan kirjajulkkareissa -- Tuomas Heikkilä ja Ilkka Niiniluoto julkaisivat jo jonkin aikaa tekeillä olleen "taisteluhuudon"  Humanistisen tutkimuksen arvo (2016, pdf ladattavissa ilmaiseksi kyseisestä linkistä). Kirjassa ammutaan alas kuusi humanistiseen tutkimukseen liitettyä myyttiä ja annetaan samalla uusia avaimia sekä suomalaiselle yhteiskunnalle että humanisteille itselleen.

Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan ja puheenvuorollaan myös Björn Wahlroos. Hän oli sitä mieltä, että esim. Aalto-yliopistoon pitäisi saada paljon enemmän yleisiä humanistisia opintoja (suuren maailman malliin), ja että ilman humanismia ei voi tehdä edes bisnestä. Tämä oli tietysti ilahduttavaa kuulla Wahlroosin suusta -- siitä huolimatta, että hän ei ole ihan oikein ymmärtänyt suomalaisen koulutusjärjestelmän eroja esim. amerikkalaiseen verrattuna. Suomessa jo ylioppilastutkinnon suorittaneella on ainakin tähän päivään saakka ollut paljon vankempi yleissivistyksellinen, etenkin humanistinen tietous, jota ei ole sitten enää korkeakoulutasolla ole ollut tarvetta niin paljon paikkailla erilaisilla "liberal arts" -opinnoilla. Silti humanistista yleissivistystä ei voi olla liikaa ja ennen kaikkea olennaista olisi myös muilla aloilla vaikuttavien säilyttää tietty harrastuneisuus, elinikäinen oppimininen.

Tilaisuudessa kuultiin myös muita tärkeitä ylistysksiä humanismille, ikkunalaudalta esitettyinä. Huikein elämys oli ehdottomasti Anna-Riikka Carlsonin puhe, jonka hän myöhemmin samana iltana julkaisi muistiinpanona. Taidokkuudellaan yksi humanistinainen hakkasi kyllä kaikki suunsa avanneet miehet.

Perjantaina vietettiin Helsingin yliopistolla vuorostaan yhden suuren humanistin läksiäisiä. Humanistisen tiedekunnan dekaani Arto Mustajoki piti älykkään ja lämpimän läksiäisluennon, jossa tuli erinomaisesti esille se, kuinka tärkeää kommunikointi on ja kuinka keskinäisen ymmärryksen lisääminen voi jopa pelastaa maailman. Tästä aiheesta olennaista infoa Helsingin yliopiston tutkimusrymän kotisivulla.

Samanaikaisesti kaiken humanismihypetyksen kanssa Aleppo ja etenkin sen asukkaat ovat jälleen kokeneet kovia. Ajatukseni ovat jatkuvasti Aleppossa ja aleppolaisten luona, ahdistukseni on syventynyt entisestään. Perjantaina sain Kansalliskirjastosta lainattua Ross Burnsin uuden ja erittäin tervetulleen kirjan: Aleppo. A History (Routledge 2017). Olen syvän kiitollinen yliopiston kirjastolaitokselle, että tällaisia teoksia yhä hankitaan, vaikka moniin muihin kirjoihin ei näytäkään enää olevan varaa. Tämä on ensimmäinen teos, jossa Aleppon historiaa käsitellään yksissä kansissa alkuajoista nykypäivään asti ja jossa kaupungin rakennuksilla on keskeinen rooli. Eilen illalla ehdin aloittaa enkä päässyt esipuhetta pidemmälle ennen kuin kyyneleet jo valuivat. Burns kirjoittaa:

No city has ever deserved the fate Aleppo is experiencing now; least of all Aleppo.

Kulttuurien dialogia muinaisessa Syyriassa (ja vähän tämän päivän Euroopassa)

Viikonlopun ajan assyriologi on jälleen intensiivisesti seurannut tilanteen kehittymistä Palmyrassa -- näyttää pahasti siltä, että terroristijärjestö Isis olisi jälleen saanut rauniokaupungin haltuunsa ja Syyrian muinaismuistohallinnon johtaja on antanut asiasta jo ensimmäiset epätoivoiset haastattelunsa. Nyt on mielenkiintoista nähdä herättääkö tämä maailman tiedotusvälineissä enää lainkaan samanlaista pöhinää kuin edellisillä kerroilla ja kykeneekö Isis vielä shokeeraamaan meitä tuhotöillään? Tuntuu hieman siltä, että suuri yleisö on väsynyt aiheeseen, olemme turtuneet ja vastaanottokyvyn rajat ovat tulleet ajat sitten vastaan.

Oma sydämeni huutaa sitä, että media ei kiinnitä tarpeeksi huomiota Aleppon kulttuuriperintöön. Koska Isis ei ole ollut Aleppossa moukaroimassa patsaita tai räjäyttämässä kohteita eikä varsinkaan ole levittänyt niistä näyttäviä tuhovideoita, ovat sodan muut osapuolet rauhassa saaneet vetää matalaksi ainutlaatuisen vanhankaupungin ja linnavuorella muinaisen säänjumalan temppelin reliefit ovat suuressa vaarassa. Aleppo on aivan yhtä tärkeä ja ainutlaatuinen kuin Palmyrakin. Onneksi Aleppostakin löytyy valopilkkuja, kuten yhden moskeijan seinässä sotaa uhmaava vanha piirtokirjoitus, josta hiljattain kirjoitin saksaksi tämän lyhyen artikkelin.

Koko Syyrian konfliktin ajan olen erilaisissa yhteyksissä yrittänyt painottaa yhtä asiaa: alueella on sodittu paljon, mutta jos luotaamme maan menneisyyttä taaksepäin, pinnalle nousee ihmisten rauhanomainen ja hedelmällinen kanssakäynti. Kuten tänään, muinaisessa Syyriassa eli ja vaikutti hyvin monia eri kansoja, Syyriassa puhuttiin lukuisia eri kieliä, kirjoitettiin erilaisilla kirjoitussysteemeillä ja harjoitettiin erilaisia uskontoja, voisiko sanoa että "suloisessa sekamelskassa"? Kielet, kulttuurimuodot ja ihmiset sekoittuivat toisiinsa, naapureilta opittiin uusia asioita (vaikka kyseessä olisi ollut valloittajat tai valloitetut), kauppaa käytiin myös kaukaisten maiden kanssa (jolloin tavaran mukana kulkeutui myös ihmisiä ja henkistä aineistoa). Osa länsimaisen kulttuurin juurista on suoraan johdettavissa Syyriaan. 

Näinä perin murheellisina aikoina olisi siis pidettävä mielessä se tärkeä: kulttuurien dialogi. Ilman sitä emme olisi tässä tänään. Syyria ei ole vain tätä karmaa sisällissotaa ja siitä kärsiviä ihmisiä. Siksi tarjosin keväällä Helsingin yliopistolle luentokurssia kulttuurien dialogista muinaisessa Syyriassa, aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Laitoksen huonosta rahatilanteesta johtuen tarjoukseen ei tartuttu heti, mutta nyt syksyllä minulta tiedusteltiin halukkuutta sittenkin pitää kurssi keväällä. Nyt on siis mahdollisuus kurkistaa muinaisen Syyrian rikkaaseen kulttuuriperintöön, ei pelkkiin monumentteihin tai esineisiin vaan kaikkeen siihen mielenkiintoiseen niiden taustalla.

Luennot pidetään (todennäköisesti) englanniksi, mutta ovat avoimia kaikille kiinnostuneille kuulijoille:

CULTURAL DIALOGUE in ANCIENT SYRIA

Wednesdays 10-12, 18.1.-3.5. 2017, U38 B 107 (no teaching 8.3. & 19.4.)

This course offers an overview to the political and cultural history of ancient Syria between the emergence of first agricultural settlements and cult sites in the 8th Millennium BC until the fall of the Persian Empire in 330 BC, but also giving a glimpse to the later Hellenistic and Roman periods (end of 4th c AD).  Through the millennia, there was intensive political and fruitful cultural exchange between Syrian states and its neighbours. Due to the on-going civil war in modern Syria, it is important to share information about its already destroyed or endangered heritage.

Program (preliminary)

18.1. Introduction : chronological and geographical frameworks

25.1. Research history, present streams of scholarship, present state of monuments & antiquities

1.2. Neolithic period (“international” obsidian trade)

8.2. Chalcolithic period (Halaf-, Ubaid- & Uruk –“phenomena” in Syria)

15.2. Early Bronze Age 1 (arrival of cuneiform writing to Syria)

22.2. Early Bronze Age 2 (palaces, temples and monuments)

1.3. Middle Bronze Age 1 (statue phenomenon)

READING WEEK

15.3. Middle Bronze Age 2

22.3. Late Bronze Age 1 (Hittites in Syria)

29.3. Late Bronze Age 2 (Eastern Mediterranean artistic koiné)

5.4. “Dark Ages” (Early Iron Age) (Arrival of “Sea Peoples” to Syria?)

12.4. Iron Age (Neo-Assyrian impact, interaction with Greeks)

EASTER BREAK

26.4. Persian and Hellenistic periods (= archaeologically almost invisible)

3.5. Roman period (cult continuities & mosaics)

Palatessani Pariisista runsas pari viikkoa sitten, matkalukemiseni -- Die Zeit-lehden Dossier-artikkeli Palmyrasta ja Asko Sahlbergin Pilatus (Like 2016) innostivat matkakumppanini Jacopo Brancatin avaamaan keskustelun erilaisista mielenkiintoisita asioista. Joulukuun alussa kävin puolisoni kanssa Kotkassa hänen valokuvanäyttelynsä avajaisissa -- mikä onkaan parempaa kulttuuridialogia kuin ulkomaalainen seuraamassa ja kuvaamassa omasta vinkkelistään historiallisen laivatelakan elämää?

Pilatuksesta postaan pian! Tänään iltapäivällä suuntaan kuitenkin humanistisen pamfletin julkaisutilaisuuteen -- humanistinen tutkimus on arvokasta!