sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuoden vaihtuessa taideromaaneja

Assyriologi on viettänyt erittäin rauhallisen joulun erämaan rauhassa.
Välipäivät ovat olleet vielä rauhallisempia -- perhe siirtyi Rukan hiihtomökkiin ja minä jäin kuningas Mesilimin kanssa "työleirille". Tästä on jo ehtinyt muutamassa vuodessa muodostua perinne: kiireettömiä päiviä ilman muita aikataulupaineita kuin ulkoilu valoisaan aikaan. Koira pitää huolen siitä, että jääkaappia tyhjennetään säännöllisin väliajoin. 
Työleirillä on lupa ottaa torkkuja ja lukea sitä mitä huvittaa. Olen nyt loppuvuonna lukenut ammattikirjallisuuden lisäksi taideaiheisia romaaneja: kirjastosta lainasin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi (Otava 2017), joka kertoo Albert Edelfeltin (1854-1905) elämästä. Pidin lukemastani ajoittain kovastikin, mutta koska en ole lukenut "kansallistaiteilijan" elämästä juuri mitään faktapitoista, Anna Kortelaisen Virginie! tä (Tammi 2002) lukuunottamatta, tuntui siltä, etten kykene kirjoittamaan tästä kirjasta omaa postausta. Kiinnitin huomiota joihinkin pikku erikoisuuksiin, joiden "ajankuvatodenmukaisuutta" olisin mieluusti tonkinut (jos aika riittäisi kaikkeen mielenkiintoiseen) ja jotka saivat minut hieman epäilemään niitä hienoisina anakronismeina. Kuten se, että Aino Ackté (1876-1944) olisi tupakoinut (ja vielä sikaria!) julkisella paikalla -- naisten tupakointi oli tuolloin ja vielä pitkään myöhemminkin niin paheksuttavaa, että jos naiset tupakoivat, se tapahtui korkeintaan yksityistiloissa, kuten buduaareissa ja makuuhuoneissa. Myös naisihminen, joka 1900-luvun alussa olisi varoittanut miestä tupakoinnin vaarallisuudesta on anakronismi, tutkimusta terveyshaitoista ei tuolloin vielä ollut. Hiidensalon tarinassa oli kuitenkin monta hienoa hetkeä ja tunnelmaa -- Berta, joka haaveilee kirjoittavansa kirjoja ja jonka tuotanto alkoi kiinnostamaan. Sekä tietysti Edelfelt Pariisissa. Vuosi sitten nautin muutaman päivän ajan taas Pariisin hengestä ja nyt aloin miettimään saisiko mistään selvää kävikö Edelfelt koskaan Louvren assyrialaisilla osastoilla, tekikö luonnoksia?

Joulupukilta toivoin Kati Tervon Iltalaulajaa (Otava 2017), koska se kertoo apulaistyttö Taimista joka erään kesän ajan sodan loputtua työskentelee Ellen Thesleffin (1869-1954) kesähuvilalla Muroleessa. Tämän vuoden suosikkikirjojani on ehdottomasti Hanna-Reetta Schreckin biografia Ellenistä (kirja, joka olisi ansainnut edes Tietofinlandia-ehdokkuuden) ja siksi Tervon romaani kiinnosti erityisesti. Iltalaulaja on herkkupala -- hieman liian lyhyt minun makuuni (rakastan paksuja romaaneja, novellit jäävät usein kesken), mutta muutoin aivan loistava kertomus Taimin ja Ellenin yhteiselosta ja siitä miten Taimi herää näkemään omaa ympäristöään ja elämäänsä toisin silmin tutustuessaan Elleniin. Nuori kokematon nainen ja maailmaanähnyt taiteilija, joka maalaa kuin jumala. En kuitenkaan ymmärtänyt sitä, miksi Ellenin sisarusten nimet on tarinassa muutettu kun suurin osa muista yksityiskohdista on suoraan revitty Thesleffin elämästä. Ehkä en napannut jotain tärkeää sanomaa? 

Nyt luen ylen mainiota Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalaria (Atena 2017) ja viimeisenä joululahjakirjana odottaa Joel Haahtelan Mistä maailmat alkavat (Otava 2017). Sen lukeminen menee kuitenkin ensi vuoden puolelle.

Näistä Kuusamon pakahduttavan kauniista maisemista toivotan lukijoille onnekasta uutta vuotta, paljon mielenkiintoisia ja innostavia asioita elämäänne! Huomenna alkava vuosi 2018 tulee minulle olemaan tapahtumia täynnä -- eräänlainen juhlavuosi, todennäköisesti. Esikoinen pääsee toivottavasti ylioppilaaksi, kuopuksella on konfirmaatio ja sitten erään Villa Lantesta alkaneen suhteen virallinen osuus alkoi neljännesvuosisata sitten. Juhlien lomaan toivon itselleni mielenrauhaa, fyysistä terveyttä, paljon hyviä kohtaamisia ihmisten ja asioiden kanssa. Henkistä kasvua sekä rakkautta. 

sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Erikoiset ajat ennen joulua


Assyriologi on kohtalaisen hengästynyt kaikesta mitä ympärillä tällä hetkellä tapahtuu. Koko syksy on ollut erittäin intensiivistä -- sekä hyvässä että pahassa. Odotan ensi perjantaina alkavaa joulutaukoa, matkaamme jälleen Kuusamoon erämaan rauhaan (muu perhe viettää aikaansa myös hiihtokeskuksen hulinassa). Siellä pitäisi olla lunta maassa eikä sada vettä vähintään joka toinen päivä. Pimeys on tänä syksynä tuntunut erityisen raskaalta. Vain harvana päivänä on talviauringon valo ollut yhtä kuulas ja kaunis kuin yllä olevassa kuvassa.

Olin viikon alussa Oslossa, ensimmäisessä pohjoismaisessa kokouksessa, jonka aiheena oli kulturkriminalitet, ohjelman löytää täältä. Kävin esittelemässä sitä mitä "oma" WCOM -projektimme tekee ja luonnollisesti kuulemassa, mitä muissa Pohjoismaissa tehdään kulttuuririkollisuuden estämiseksi. Tutkijalle kokemus oli erittäin mielenkiintoinen, sillä muut esitelmöitsijät olivat pitkälti eri valtionlaitosten virkamiehiä ja minä näen jutut enemmän akateemisesta näkökulmasta. Mutta uskon, että kaikki oppivat jotain uutta. Olin henkilökohtaisesti erittäin ilahtunut siitä, että kokouskielinä olivat skandinaviska ja englanti. Vaikka pidin esitykseni englanniksi (osaksi ajanpuutteen vuoksi) puhuin muuten kaikkien kanssa ruotsia ja sekin lähti sujumaan ihan kohtuullisesti, siitä huolimatta, että Suomessa sitä tulee tehtyä ylen harvoin. Meillä on tämä yhteinen "kieli" ja sillä kommunikoiminen tekee meistä erityisiä. Ruotsi on rikkaus eikä pakko, näin se vain menee. Palaan tähän ruotsin kielen käyttöön lyhyesti vielä ennen joulua, vielä en paljasta kontekstia.
Oslossa oli siis ylen mukavaa, mutta paluu kääntyi painajaiseksi: Finavian vaikeudet laukkujen käsittelyssä Helsinki-Vantaan lentoasemalla on johtanut siihen, että palasin Finnairin myöhässä laskeutuneessa koneessa keskiviikon ja torstain välisenä yönä enkä vieläkään, sunnuntai-iltaan mennessä ole saanut matkatavaraani haltuuni. Meidän annettiin vielä odottaa laukkuja yli tunti ennen kuin kerrottiin ettei ne tulisi koko yönä :). Pakkasin siis Olson kentällä käsimatkatavaroista kaiken mahdollisen matkalaukkuuni, siinä kun oli tilaa ja olin siitä ylimääräisen maksun suorittanut. Nyt olen ollut usean päivän ajan ihan hukassa ilman kalenteriani, muistikirjaani jne. jne. Olisivat nyt edes varoittaneet, esim. tekstiviestillä, että matkatavaroiden kanssa on ongelmia, aivan samalla tavalla kuin ilmoittivat, että lento tulee olemaan myöhässä. Silloin olisin pakannut tavarani toisin :).
Perjantaina olin puolison kanssa myös ensimmäistä kertaa pitkään aikaan populaarimusiikin konsertissa. Ultra bra ei ollut ehkä ihan ultra bra, mutta kokemus oli silti nostalginen ja viihdyttävä. Aikoinaan tykästyin yhtyeen laulujen lyriikkaan ja onhan niissä vieläkin oma taikansa, vaikka jollain tasolla ne ovat menettäneet minulle ajankohtaisuutensa. Aika aikaa kutakin. Lasi Shampanjaa Carelia-baarissa kruunasi illan.

Joulu on jo onneksi viikon päästä. Sitä ennen tosiaan jotain ruotsiksi ja toivon myös ehtiväni ennen perjantaita katsastamaan jotain suurta ja oranssinväristä. Olen hieman ihastunut erääseen taideteokseen, saa nähdä tehdäänkö hankinta, erikoisia aikoja kuin eletään. Kohta päivät alkavat onneksi pidentyä jälleen. Valo on niin tärkeä ja ihmisetkin voivat valaista elämää.

sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Nuntii Latini ja Suomen Itämainen Seura 100 v.


Kaikenlaista ihmeellistä ja outoa on tapahtunut parin viime viikon aikana. Runsas viikko sitten YLE ilmoitti lopettavansa yhden PR-arvoltaan tärkeimmän radio-ohjelman eli latinankieliset uutiset Nuntii Latini. Uutisia latinaksi on kuunneltu ympäri palloamme ja se on yhdistänyt Suomen Euroopan ja muun maailman kanssa. Ja todella vähällä rahalla ja/tai lähetysaikapanostuksella. Jos Nuntii Latini vaikenee, käpertyy satavuotias Suomi askelen kohti pimeyttä. Viikolla tapahtui sekin ihme, että linkkasin somessa ulkoministerimme plokin, koska siellä ihmeteltiin samaa ymmärtämätöntä päätöstä. Lisäksi ainakin Maijastina Kahlos on nostanut asian esille omassa omassa blogissaan. 

Ilmoitusaamuna vaihdoin parit s-postit YLEn Timo Järven kanssa, ts hän vastasi viestiini, jonka olin lähettänyt usealle johtohenkilölle. Kysymys ei kuulemma ole rahasta (vaikka sitä on toisaalla vaikea uskoa). YLE haluaa uudistua, mutta on erikoista päätyä luopumaan jostain, joka maksaa todella vähän ja jolla on voinut ostaa niin runsaasti positiivista imagoa Suomelle. 

Miksi jotkut latinankieliset uutiset ovat assyriologin mielestä tärkeät säilyttää? Voisi luulla, että niillä ei olisi mitään väliä Lähi-idän muinaisuutta tutkivalle. Perheessämme puoliso on toki se, joka on lukenut latinaa jo koulussa ja osaa sitä paljon paremmin kuin minä, mutta pidin opiskeluaikoinani kovasti saksalaisyliopistossa klassillisen arkeologian opiskelijan "pakkolatinasta". Niin moni käsite ja sana pohjautuu myös suomalaisessa kulttuurissa latinan kieleen ja tieteen alalla se oli väitöskirjojenkin kielenä vallitseva hyvin pitkään. Suomen parhaat ja osaavimmat assyriologit ovat kaikki osanneet tai osaavat sekä latinaa että antiikin kreikkaa: Simo Parpolan 50-vuotissyntymäpäivillä 1993 klassikkoystävien onnittelupuheet olivat latinaksi ja päivänsankari vastasi samalla kielellä. Latinan ylläpitäminen on yksi pieni pisara sivistyskansan reseptissä. Latinankielisten uutisten säilyttämiseksi YLEllä kerätään allekirjoituksia adressiin täällä. Käykää ihmeessä allekirjoittamassa, toivottavasti saamme tällä vastalauseella estettyä ylen katastrofaalisen virheen. Eiväthän kustantajatkaan julkaise runoja sen vuoksi, että ne tuottaisivat paljon rahaa eikä edes sen takia, että niitä luettaisiin joka kodissa. Runoja julkaistaan ja latinankielisiä uutisia lähetetään, koska ne ovat kulttuuritekoja. Ja olennainen osa eurooppalaisuuttamme. 

Tällä viikolla on myös juhlittu Suomen Itämaisen Seuran 100-vuotisjuhlia. Merkittävää on se, että se on heti Suomen itsenäistyminen jälkeen perustettu tieteellinen seura ja edelleen edes jollain tavalla hengissä. Perustajahahmo Knut Tallqvist (1865-1949) oli suomalaisen assyriologikoulukunnan varsinainen perustaja ja toimi ansiokkaasti myös tieteenalojensa popularisoijana. Klaus Karttunen on juuri julkaissut seuran lyhyen historiikin, josta saatan postata jossain vaiheessa yksityiskohtaisemmin.


Seuran ydintoimintaan kuului aikoinaan julkaisujen lisäksi kuukausittaiset esitelmätilaisuudet, missä suomalaiset tutkijat ja toisinaan ulkomaiset luennoitsijat esittelivät sekä omaa tutkimustaan että myös maailmalla tehtyjä merkittäviä löytöjä. Tänä päivänä esitelmät ovat supistuneet olemattomiin -- osaksi varmasti sen vuoksi, että edes tutkijat eivät enää käy sivistämässä itseään esitelmillä. Esitelmätilaisuuksia pitäisi mainostaa niin ponnekkaasti, että siihen ei kellään oikein riitä enää osaaminen ja/tai energia. Vaikka toisaalla esimerkiksi Tieteen päivät Helsingin yliopistolla vetävätkin vielä suuret joukot mukaansa eli ehkä kysymys onkin siitä kuinka paljon seuran toimintaan halutaan panostaa. 


Outoa Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa oli professori Hannu Juusolan pitämä esitelmä Keskustelu jota ei ollut: Orientalismi Suomessa. Pohjimmiltaan esitys oli koottu samoista aineksista kuin Juusolan artikkeli täällä. Juusola fanittaa itse kutakuinkin kritiikittömästi 1970-luvun lopussa ilmestynyttä Edward Saidin Orientalismi -teosta ja hän ihmetteli miksi suomalaiset orientalistit eivät ole ruoskineet itseään idän kulttuurien romantisoinnista, rasistisesta suhtautumisesta ja kolonialistisesta riistosta. Tilaisuuden tarkoitus oli, minun käsittääkseni, juhlia suomalaisen Lähi-idän tutkimuksen ja seuran kunniakasta vuosisataa. Seuran esinainen olisi voinut ehkä kertaalleen harkita kenet pyytää ensimmäiseksi puhujaksi tai sitten kukaan muu ei ollut halunnut tätä paikkaa lunastaa. Kukaan kuulijoista, läsnäolevina myös moni Juusolan omista opettajista ja Lähi-idän tutkimuksemme huippunimistä, ei varmasti odottanut mitään suurta hymistelyä ja/tai ylisanoja, mutta Juusolan ylimielinen ja negatiivinen asenne sekä kuolleiden että elävien tutkijoiden aikaansaannoksia kohtaan oli enemmän kuin erikoinen puheenvuoro Itämaisen Seuran juhlaseminaarissa. Juusolan yrittää englanninkielisessä artikkelissaan sentään antaa esimerkkejä suomalaisten tutkijoiden "orientalistisista" asenteista, mutta aika turhaan hän on saanut lukea läpi kaikki populaarimmat teokset löytääkseen edes muutaman. Esitelmässään hän ei edes vaivautunut esittämään näitä tapauksia -- ainoastaan Jaakko Hämeen-Anttilan Tuhannen ja yhden yön erotiikkaa (Otava 2011) ryöpytettiin enemmänkin. Suomessa Lähi-idän tutkimus on ollut kohdistunut suurelta osalta kieliin ja kun tehdään perusjulkaisuja, on hyvin vaikeaa syyllistyä orientalismiin ideologiana. Lisäksi kaikki tutkijat ovat oman aikansa lapsia, vaikka heitä yhdistääkin intohimo johonkin tutkimusaiheeseen. Kotoa saatu kasvatus ja ajan henki vaikuttavat paljon siihen, miten tutkija näkee tutkimuskohteensa ja miten hän siitä kirjoittaa. Oma isäni Jussi Aro (1928-1983) kasvoi 1930-luvun Lapualla missä esim. IKL jylläsi ja hänen äidillään oli kohtuullisia ennakkoluuloja juutalaisassyriologeja kohtaan, joiden oppilaaksi hän 1950-luvun alussa lähti Chicagoon. Hänen kirjallinen jäämistönsä paljastaa paljon siitä miten asenteet kaikkia ihmisiä, kansanryhmiä ja uskontoja kohtaan kehittyivät pikku hiljaa kohti humaania ymmärtämystä ihmisten ja kulttuurien tasa-arvoisuudesta. Tätä taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että Saidin opus jätti hänet kutakuinkin välinpitämättömäksi ja toivon lähitulevaisuudessa saavani näitä taustoja valottavan Jussi Aron assyriologista uraa käsittelevän elämäkerran valmiiksi. Ei pidä siis ihmetellä miksi Suomessa keskustelu orientalismista on ollut vähäistä. Sille ei meidän kontekstissamme ole ollut suurta tarvetta. Olen pahoillani Juusolan puolesta -- hänellä näyttäisi jossain vaiheessa akateemista uraa tarttuneen kuristava pala kurkkuun, jota hän ei osaa rykäistä ulos. Toivottavasti hänellä on jokin merkittävä kansainvälinen julkaisu tulossa, joka nostaisi hänet ulkomaisen tuntemattomuuden suosta lähemmäksi edes kohtalaista tasoa. Ei tarttisi sitten enää huudella muiden tekemisiä ja ennen kaikkea tekemättä jättämisiä :). 
Ikäviin tunnelmiin en halua päättää tätä postaustani, koska näen nimenomaan innostuksen ja intohimon näitä kaikkia mielenkiintoisia lähi-itäläisiä ja välimerellisiä aiheita kohtaan yhtenä elämäni kantavista voimista. Münchenissä oli törkeän paljon kaikkea mielenkiintoista nähtävää. Esimerkiksi kuvan leijonat (Antikensammlung, jotka selvästi askeltavat myöhäisheettiläisten esikuviensa perässä. Seuraavaksi postaan  taas varmaan kirjoista ja taiteesta, tai eräästä mielenkiintoisesta matkakirjasta nimeltä Bukra.