Isätön isä

Isänpäivä on jo pimentynyt -- assyriologilla se on kulunut suurimmaksi osaksi keittiössä, mutta päivän kuluessa olen miettinyt omaa isääni. Ja isänpäivälounaalla juttelimme myös teini-ikäisten poikiemme kanssa Jussi-vaarista, joka kuoli jo kaksikymmentä vuotta ennen kuopuksen syntymää. Juuri tuosta isättömyydestä.

Isäni oli isätön. Vuonna 1928 syntyneelle ihmiselle isättömyys oli sosiaalinen katastrofi ja omaan isääni se jätti syvät ellei lähtemättömät jäljet. Koulussa ei isättömyydestä kuulemma juurikaan kiusattu, mutta raskainta tuntui olleen puhumattomuuden kulttuuri: isäni isä eli ja oli samassa kyläyhteisössä, mutta hänet vaiettiin kuoliaaksi.

Meille lapsille isä ei koskaan puhunut isättömyydestään. Toisaalla se ei enää 1970-80 -lukujen Tapiolassa ollut aihe, jota olisi jotenkin pitänyt hävetä tai peitellä. Kotonamme oli molempien vanhempiemme kirjoittamat omaelämäkerralliset käsikirjoitukset, omassa osassaan isäni kertoo isättömyydestään. Samoin 1976 ilmestyneessä Tie ja veräjä -kirjassaan keskipisteessä on hänen äitinsä, mutta siinä myös mainitaan äidin "henkinen vararikko" ja lyhyt, aikalailla neutraali  versio:

Isääni en koskaan varsinaisesti tavannut, vaikka se olisi ollut ajallisesti ja paikallisesti mahdollista parinkymmenen vuoden ajan, siihen asti kunnes Chicagossa stipendiaattina ollessani kuin Lapuan Sanomista hänen kuolinilmoituksesa. Näin hänet vain pari kolme kertaa matkan päästä -- jossakin Niemen mumman hautajaisissa, jossakin Fransilan seuroissa sinä kesänä kun tulin ylioppilaaksi, joskus kirkossa. Selittämätöntä on, kuinka tunsin hänet, en minä yleensä tunne ihmisiä. Kuitenkin tiedän, että hän se oli, hyvin vanha mies, aikoinaan etevä ja paljon yhteisissä asioissa toiminut, sitten syrjään vetäytynyt, kuin melkein kaikki meni pulavuosina. (Tie ja veräjä, s. 39).

Isääni aihe kuitenkin askarrutti enemmän ja syvemmältäkin. Muissa julkaisemattomissa käsikirjoituksissa isättömyyttä käsitellään pidemmin ja yksityiskohtaisemmin, yksi tekstipätkä on jopa kirjoitettu saksaksi. Ei tullut romanttista loppua hänen isättömyystarinalleen, isä ei koskaan tunnustanut häntä pojakseen  -- näin isäni tuossa saksankielisessä tekstissä toteaa. Isäni äiti vaikeni kuin muuri ja pieni poika tunnisti isänsä eräänlaisella poissulkemismenetelmällä: isä oli se mies, josta ei koskaan puhuttu. 

Pisimmässä ja koskettavimmassa tekstissä isäni luettelee kaikki ne neljä kertaa kun oli nähnyt isänsä. Niiden ympärille voisi rakentaa elokuvan isättömästä pojasta 1930-40 lukujen körttiyhteisössä, niissä on hyvin tiivis tunnelma. 

Neljännen kerran näen hänet Fransilassa seuroissa. Olin sinä kesänä tullut ylioppilaaksi ja eräänä iltana lähdimme seuroihin. Niitä pidettiin ulkona pihamaalla, koska oli vielä lämmin, vaikka taisikin jo olla heinäkuun loppu tai elokuu. Kun seurat päättyvät ja kansa alkaa liikehtiä, näen yhtäkkiä pihan reunalla hiukan toisista erillään seisomassa saman vanhan miehen emäntineen. Katson hetken aikaa heihin päin. Vanhan miehen kasvot ovat merkillisimmät, mitä olen elämässäni nähnyt, en unohda niitä koskaan. Kenelläkään muulla ihmisellä ei ole sellaisia kasvoja. Jokainen muu on tavallinen, ei jää mieleen, mutta tämä jää. Kukaan ei ole minulle kertonut, kuka tämä vanha mies on, mutta tiedän silti aivan varmasti kuka hän on. Hänellä on ollut pitkä ja rikas elämä, hänellä on ollut paljon lahjoja ja avuja, joilla hän on voinut palvella ihmisiä omalla paikkakunnallaan.    

Aika ei ollut kypsä sille, että isä ja poika olisivat tervehtineet. 

Kaipaan usein isääni, vaikka hänen kuolemastaan onkin jo hyvin pitkä aika. Niin moni asia jäi puhumatta ja kysymättä. Sekä tieteellisessä että yksityisessä maailmassa. Ennen väitöstäni näin unta siitä, että hän saapui luentosalin penkkiin kuuntelemaan, olemaan läsnä. Toisaalla olen helpottunut: hänen ei tarvinnut nähdä Syyrian sisällissodan pohjatonta surua. Libanonin sisällissodassa oli aikoinaan jo tarpeeksi kestämistä. Olen myös kiitollinen siitä, että omilla pojillani on isä ja myös toinen isoisä eli tarpeeksi kauan jättääkseen oman lähtemättömän jälkensä.