maanantai 10. maaliskuuta 2014

Kevättä ja Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö

Assyriologi palasi eilen Oulusta ja tänään oli ilo havaita kevään selkeän edistymisen kotikulmilla. Lumikelloja, sipulikukkien varsia, vaikkei vielä kukkia, melkein silmuja... Kaikkea sellaista mitä viikko sitten ei vielä ollut. Oi ihanuus kevät ja aurinko! Tätä on odotettu.
Meri on kuitenkin vielä jäässä.
Tammikuun kirja-alennusmyynneistä hankin Karin Ehrnroothin (1960- ) teoksen Vinoon kasvanut tyttö (Gummerus 2011). Koska olin lukenut mm. Sinisen linnan kirjaston Marian ylistävän arvion kirjasta ja omaelämäkerrallinen genre kiinnostaa muutoinkin niin alle kymmenen euron hinnalla oli helppo päätös ottaa teos mukaan.
En aio tässä kirjoittaa kirjasta mitään pitkää arviota. Pari sanaa minun on kuitenkin kommentoitava, myös sen vuoksi, että oma lukukokemukseni ei ollut kokonaan positiivinen. Ensinnäkin kirjassa tökki sen luokittaminen "elämäkerralliseksi romaaniksi". Aika yleisesti ollaan sitä mieltä, että autobiografiat ja muistelmat ovat suureksi osaksi fiktiota, ja tämä pitää minun mielestäni paikkansa. Kaikki omaa elämäänsä kuvaavat konstruoivat elämänsä sen näköiseksi kuin haluavat, lisäävät ja jättävät pois vaikkeivät itse aina olekaan tietoisia siitä. Vaikka elämäkertakirjallisuus luokitellaankin tietokirjallisuudeksi, tulisi jokaisen lukijan tiedostaa näiden teosten fiktiivinen puoli. Tästä syystä minun on vaikea ymmärtää miksi autobiografia täytyy ristiä romaaniksi -- siksikö, että sisältö on osittain aika rajuakin vuodatusta lapsena koetuista "vääryyksistä"? Jokke oli omassa postauksessaan oikeassa siinä, että teksti sisältää monia ristiriitaisuuksia. Erikoisinta oli, että teksti on täysin vailla romaanin rakennetta. Jäi tunne, että tätä käsikirjoitusta ei olisi julkaistu romaanina, jos kirjoittaja ei olisi tunnettu ja jos sen henkilöt eivät olisi täysin tunnistettavissa.
Karinilla on erikoinen ja etäinenkin suhde molempiin vanhempiinsa, mutta erityisesti äitiinsä. Jos kirjan tapahtumat ja kuvaukset ovat edes osittain totta, säälin tätä naista ja tunnen häntä kohtaan syvää myötätuntoa. Nuorena tyttönä ja naisena hän kipuilee monin eri tavoin, varastelemalla ja sairastumalla syömishäiriöihin. Vanhemmiltaan hän ei ilmeisesti saanut minkäänlaista apua, tämä korostuu kirjan eri kohdissa useampaankin kertaan. Kirjan Karinilla ei myöskään ole selkeää halua ymmärtää tai antaa anteeksi.

Oma äitini oli lämmin ja turvallinen. Lapsuus ei kuitenkaan koskaan ole vain auvoista ja kaikista vanhemmista jää myös huonoja muistoja. Minä muistan päällimmäisenä äidin käden, josta oli hyvä pitää kiinni. Karinin tarina herätti taas suureen kiitollisuuteen omasta osasta. 

Tänään katsoin myös YLEn Elävässä arkistosta Mirja Pyykön Karin Ehrnroothista tekemän haastattelun, joka on tehty jo 2005, siis ennen tyttären kirjoittamaa kirjaa kenraali-isästään Adolf Ehrnroothista (1905-2004) ja kauan ennen Vinoon kasvaneen tytön julkaisua. Haastattelussa Karinilla on pinkki neule ja huulipunaa ja siinä hän puhuu isästään hyvin kauniisti, osaksi kyyneleet silmissä. Äidistään hän sanoo hyvin vähän. Häikäisevän kauniin naisen silmissä asuu suru.

9 kommenttia:

  1. Hyvä bloggaus ja kauniita kuvia.
    *****
    Luin aikanani tämän teoksen ja Karinin esikoisen Isäni oli nuori sotilas, ja Ulla Appelsinin toimittaman Kenraalin vuosisadan. Lisäksi selasin yhden ulkomaisen niteen, ja Kenraalin testamentin. Katsoin yös mainitsemasi Ylen klipin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke -- tänään oli otollinen sää ottaa kauniita kuvia :).
      Olet paremmin perehtynyt Ehrnroothin perheen asioihin ja kenraalin elämään. Varmasti luen myös Isäni oli nuori sotilas jos se sattuu tielleni.

      Poista
  2. Lukaisin oman bloggaukseni läpi ja aika tarkkaan oli ruotinut joitain pikkuasioita.

    Kenraalin vuosisata -kirjasta olin blogannut näin, ja se oli minusta asiallinen hyvä kirja

    http://joklaaja.blogspot.fi/2012/01/adolf-ehrnrooth-kenraalin-vuosisata.html

    VastaaPoista
  3. Minä taas pidin tästä kirjasta. Näen sen myös yleisenä lapsuuden häpeän tunteiden ja nuoruuden ahdistuksen kokemuksena, joka toimisi aivan hyvin ilman kuuluisia vanhempiakin. Ehrnroth kuvasi epävarmuuden ja syömähäiriön mielestäni tarkasti ja rehellisesti. Omatkin kasvuvuosien haparointini nousivat mieleen eikä ollut vaikea eläytyä. Orpouden tunne on lapsilla hyvin yleistä. Se vain unohtuu myöhemmin elämässä muun alle.
    Luin juuri ihan toisenlaisen elämäkerrallisen romaanin Taija Tuomisen vuonna 2000 julkaistun Tiikerihain. Huh huh, siinä ei ole lapsuudenkodin koleutta vaan suoranainen helvetti. Tuominen oli ensin epäröinyt kertoa teoksen olevan omaan elämään pohjautuva eikä siinä edes ole sellaista alotsikkoa. Minusta Jari Tervon ja Anja Snellmanin käyttämä termi "henkilökohtainen romaani" on aika hyvä. Se kertoo, että teos pohjaa todellisuuteen, mutta eihän mikään fiktio koskaan noudata tarkoin tositapahtumia. Jos näin olisi, niin kirjasta saattaisi tulla tylsä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä minäkin Marjatta sinänsä pidin tästä kirjasta, mutta kuten sanottu, jäin kysymään tätä romaaniksi luokittelun tarpeellisuutta. Tämä ei ollut mielestäni fiktio vaan romaaniksi ristitty omaelämäkerta vailla fiktion rakennetta. Rohkenen yhä epäillä, että ilman kuuluisia vanhempia käsikirjoitusta ei olisi julkaistu tässä asussa tai romaanina, siitäkin huolimatta että sillä on omat ansionsa.
      Mikään fiktio ei varmaankaan noudata tarkoin tositapahtumia eikä sen todellakaan tarvitsekaan. Hyvin harva "tietokirjallisuudeksi" luokiteltu omaelämäkerta tai muistelma noudattaa "tositapahtumia", koska ne perustuvat ihmisen omaan käsitykseen siitä mitä tapahtui ja usein tuohon (tietoiseen tai tiedostamattomaan) haluun nähdä ja esittää asiat jollain tietyllä tavalla. Ehkä siksi kaikkia omaelämäkerrallisia teoksia olisi hyvä juuri kutsua henkilökohtaisiksi romaaneiksi :).
      En ole itse koskaan kärsinyt esim. syömishäiriöistä enkä siksi kykene sillä tavalla samaistumaan niistä kirjoittaviin ihmisiin. Tästä syystä minua järkytti Karinin ohut yhteys omaan äitiin ja toisaalla Karinin syyttävä sormi, joka osoitti nimenomaan "Mehiläiskuningatarta" kohti.

      Poista
    2. Totta, se yhteys on todella ohut ja ymmärrys puuttuu. Monesti tällaisia "henkilökohtaisia romaaneja" kirjoitetaan sellaisessa vaiheessa, jolloin omia vanhempia on alettu ymmärtää. Itse olen vasta aivan viime vuosina ymmärtänyt isääni ja erityisesti hänen kuolemansa jälkeen. Hyvä, etten ole kirjailija, joka olisi innostunut kirjoittamaan isä-kirjan, jota nyt saisi sydämestään katua. Äitini kuoli niin varhain 36-vuotiaana minun ollessani 13, että hänestä on muodostunut minulle vuosien kuluessa aivan ylimaallisen ihana muisto. Karin ei kokenut, että äiti olisi välittänyt. Onhan se kauhea tragedia. Olen katsonut tuon haastattelun aikanaan. Totta on, että haastateltavan silmissä asuu suru.

      Poista
    3. Juuri näin Marjatta. Useiden ihmisten vanhemmilla (varsinkin sodan kokeneilla) on saattanut olla moniakin ongelmia ja ovat sen vuoksi kohdelleet lapsiaan kurjasti -- usein lapset kuitenkin aikuistuttuaan alkavat ymmärtää syitä aikuisten pahaan oloon. Toisinaan täytyy kaivella kauempaa, aikaisempien sukupolvien tarinat ennen kuin kuvio aukeaa.

      Poista
  4. Olen elämänkertojen ystävä, mutta jotenkin tämä ei kiinnosta minua. Jos joku kirja tuntuu minusta siltä, että se on tehty kohahduttamaan tai terapiaksi, en halua edes lukea sitä. Mutta siis, voisinhan minä tästä pitääkin, mutta kun maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia hyviä kirjoja, pakosti jää moni lukematta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan Pirkko, kaikkia kirjoja ei voi lukea vaikka niistä saattaisi pitääkin. Elias Canetti luki oman lausuntonsa mukaan lapsena ja nuorena kaikki kirjat kahteen kertaan koska pelkäsi kirjojen loppuvan maailmasta... Lukemattomia lukemattomia kirjoja.

      Poista