Elämä on juuri nyt monenlaista myllerrystä ja materiaalista kaaosta. Sen sata lasia, lusikkaa ja lautasta sekä muuta esineistöä, etenkin 36 laatikollista kirjoja etsivät paikkaansa kodissamme.
Puolison perimät tavaramäärät hämmentävät ja mietityttävät. Kyllähän appivanhempien luona oli saanut nähdä ja kokea keräilijäluonteiden luoman tilan, mutta esineet konkretisoituvat vasta sitten kun pahvilaatikot täyttävät olohuoneesi. Niin paljon on sellaista, josta ei voi vain hankkiutua eroon. Jokainen esine kertoo omaa tarinaansa, mutta tällä hetkellä ilmassa on tarinoiden kakofonia.
Myllerrystä on aiheuttanut myös se, että on joutunut tekemään tilaa tuleville tavaroille, raivaamaan tilaa omissa nurkissa. Silloin oma menneisyys räpsähtää silmille, oman äidin kodissa olleet esineet, jotka ovat yli kymmenen vuotta odottaneet "ilotarkistusta" (konmarimaista termiä käyttääkseni) ja joista osa on onneksi löytänyt nyt uuden kodin nuoremman sukupolven luona.
Ja sitten nämä omat henkilökohtaiset parafernaliat ja muistot. Pieni peltirasia, johon on säilötty kolikko ja possukeksi. En keksi enää missä, milloin tai minkä vuoksi, vaikka tässä kätkössä on vahva symbolinen lataus. Vasta parin päivän kuluttua jokin ajatuksen häivä olettaa kontekstin. 
On myös avainnippu lapsuudenkodistani. Avaimia, jotka eivät avaa enää mitään. Paitsi ovia tuhansiin tarinoihin.
jotain avaimissa, en raski heittää pois vanhoja
VastaaPoistaNäin on, avaimia on vaikea heittää pois!
PoistaIhana postaus tavaroista ja muistoista ja muistelemisesta ja kultaisista muistoista ja ehkä viiltävistäkin muistoista. Luopuminen muistoista on vaikeaa, tavaroista ei. Teillä myllertää muutoksen tuulet...nuo avaimet ovat todella symppikset...minullakin taitaa olla avaimia ei mihinkään ;)
VastaaPoistaKiitos, jollain tavalla tämä elämänmuutos (appivanhemmat kuolivat jo kolme vuotta sitten) on kestänyt liian pitkään ja myös omalle mielenlaadulleni liian hitaasti. Aika myös näyttää opinko elämään tämän tavaramäärän keskellä :).
PoistaVanhoja abloyavaimia tosiaan on vanhoissa taloissa ja säästellään, itsellänikin on tilaongelma, ja lisää pitäisi ottaa tavaraa :)
VastaaPoistaVanhat abloyt ovat tosiaan lapsuuteni "avain" -- meillä on myös yksi vanha avain isäni kotitalon navetasta, lukon kera, sen antoi tontin silloinen omistaja kun kävin kylässä ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa.
PoistaMeillä on sinänsä ruhtinaallisesti tilaa -- omalla kohdalla kysymys on ehkä enemmän henkisestä tilasta eli kuinka monen esineen kanssa kykenee elämään ja tuleeko toisen tavarasta "omaa". Opiskeluaikoina asuin hyvin pitkälle huoneissa, joissa ei ollut mitään omaa huonekalua paitsi työtuoli ja Suomeen palatessani muutin asuntoon, joka oli täydellisesti sisustettu. Olen aina uskonut, että en ole näiden asioiden kanssa kovin herkkä, mutta nyt huomaan kuinka nämä asiat aiheuttavat myllerrystä :).
Tutkit muinaishistoriaa, mutta koet tarinakakofoniaa lähihistorian tavarapaljouden ympäröimänä. Asetelmassa on jotain hauskalla tavalla ironista. Vieraassa ja kaukaisessa menneisyydessä on historiantutkijalla monesti ehkä helpompi elää ja olla kuin omassa, vaikka pitkässä jatkumossa ne tavallaan kuitenkin ovat yhtä. Oletko lukenut FT Ilana Aallon Paikka kaikelle -kirjan? Jos et, voisin suositella sitä sinulle. Kirja on auttanut monia ymmärtämään oman tavarahistoriansa perimää, sekä omia asenteita ja tunteita tavaraan liittyen.
VastaaPoistaKiitos! & kyllä, koen tällä hetkellä tarinakakofoniaa ja se kuulostaa oikeasti ironiselta :). Tämä johtuu varmaankin osaksi siitä, että on eri asia kerätä virtuaalisesti muinaisesineitä kuin totuttautua suureen määrään tavaraa, joka valtaa oman tilasi. Muinaisesineet ja niiden tarinat sijaitsevat maastossa ja museoissa ja tuottavat usein paikan päällä kakofoniaa ja suorastaan ähkyä. Nyt tilanne on siis toinen ja tähänkin varmaan tottuu, ajan myötä, kunhan saamme laatikot purettua ja kirjat asetettua hyllyihin. Tilaa meillä on eli eiköhän kaikelle jokin paikka löydy, myös henkisessä tilassa :).
PoistaKaksi kuolinpesää purkaneena voin jotenkin aavistella tunnelmia. Vanha tavara jalostuu kuitenkin jollain tavavalla uudessa ympäristössä. Itse vietin yhden sunnuntain selvittämällä kaikkien perittyjen hopeaesineiden vuosi- ja kaupunkileimoja: työ oli varsin mielenkiintoista ja palkitsevaa ja se innosti tutustumaan suomalaisen hopean historiaan.
VastaaPoistaKiitos Jorma -- tuo tavaran jalostuminen pitää kyllä paikkansa. Appivanhempani keräsivät vanhaa hopeaa, erityisesti oululaista ja kaikkea ei voitu pitää perhepiirissä. Meille tulleet lusikat ym. ovat suurimmaksi osaksi suvun lusikoita ja suurimmasta osasta tiedämme jo niiden alkuperän sekä valmistus- että henkilöhistoriatasolla. Mutta olet oikeassa siinäkin että niiden tarkasteleminen ja tutkiminen on mielenkiintoista ja palkitsevaa. Jonkun päivän vietän varmaan itsekin niiden kanssa & hopeaa käsittelevää kirjallisuutta tuli myös kirjalaatikoissa (ei tarvitse lähetä edes kirjastoon asti :) ). Terveiset täältä Roomasta, nyt asun pari viikkoa huoneistossa, jossa ei ole yhtään hopealusikkaa eikä kirjalaatikkoa levällään :)
Poista