Assyriologi on blogin pitämisen myötä alkanut lukemaan myös sellaista (etenkin suomalaista) kirjallisuutta, mille ei oletettavasti olisi muutoin antanut mahdollisuutta. Tästä on kiittäminen ennen kaikkea ihania kirjabloggareita, joiden sivuja seuraamalla olen ensi kertaa saanut tietää monista kiinnostavista nimistä ja kirjoista. Yksi tällainen tuttavuus on Joel Haahtela: hänen nimensä esiintyy usein kirjablogeissa ja tuntuu, että hänellä on oma vakiintunut ihailijakuntansa.
Ennen joulua olin puolison kanssa kirjalahjaostoksilla kustantajien kaupoissa. Kävi sitten niin, että lahjojen lisäksi mukaan tarttui ainakin viisi kirjaa ihan vain itselle, kun hintoja useista oli alennettu noin 70%... Yksi oli Haahtelan Lumipäiväkirja (Otava 2008), pokkaripainoksena, 2,50 euron hirmuiseen hintaan. Ajattelin tämän olevan oiva mahdollisuus tutustua kirjailijaan, josta puhutaan ja kirjoitetaan paljon.
Luin kirjan juuri ennen Firenzeen lähtöäni, pieninä palasina esitelmänteon, luentovalmisteluiden ja kaiken muun keskellä. Tarinassa sataa lähes koko ajan lunta. Se toi mieleen Orhan Pamukin Lumen (Tammi 2004), siinäkin pyryttää jatkuvasti. Kirjan päähenkilö on professorismiehiä, Saksassa opiskellut, kuten minä ja vielä 1970-80 -lukujen saksalaisten terrorismitapahtumat "osa-aiheena" saivat aikaan sen, että olin heti kiinni tarinassa. Muistan, kuinka kesällä 1982 menin viemään oleskelulupahakemusta Saksan suurlähetystöön Fredrikinkadulle (vaihto-oppilasvuotta varten) ja olin lievän järkyttynyt eteistilan turvatoimista, pelästyin vahvasti aseistettua saksalaista turvamiestä (minusta hän näytti sotilaalta) ja huoneen seiniä peittäneitä isoja etsintäkuulutusjulisteita RAFin aktiiveista. Pidin kovasti koko kertomuksesta ja nautin sen lukemisesta, siitäkin huolimatta, että yksi minun mielestäni epäuskottava piirre juonta hallitsi. Se, että suomalainen nuori mies, jolla oli Saksassa rakkaussuhde myöhemmin terroristiksi paljastuneen naisen kanssa, olisi saanut etenkään 1970-luvulla elää elämäänsä täysin rauhassa ilman että poliisit olisivat kertaakaan häntä kuulustelleet ja kysynyeet naisen perään. Kaikkien jahdattujen terroristien taustat tutkittiin tarkkaan ja heidät myös profiloitiin "entisen elämänsä" perusteella. On myös vaikeaa ajatella, että vapaaksi päässeen terroristin vanhemmat asuisivat vielä samaa taloa, etenkään vartiotta (lähinnä liian päällekäyvän median vuoksi).
Päivää ennen Firenzeen lähtöä Haahtelan tarinassakin päästään sinne:
... puoli vuotta Erikan paluun jälkeen Firenzessä: jäädään tänne. Ei mennä koskaan takaisin. Ne olivat Erikan sanoja, minä muistin. Silloin oli talvi ja hotellihuoneessa kylmä. Oli kääriydyttävä peittoihin, kesällä kaupunki olisi sietämätön. Me kävelimme katuja umpimähkään ja Botticellin maalaukset järkyttivät häntä. Ne ovat liian kauniita, Erika sanoi ja pyysi minua viemään hänet pois (s. 116).
Minun hotellihuoneessani oli kuitenkin lämmintä ja Botticellit antoivat minulle voimaa. Samoin tämä Arezzon vihaisen näköinen Khimaira, joka tänään asustaa Firenzen arkeologisessa museossa. Sen nenärypyt ovat assyrialaista, silmienväliset kaksi "kuhmua" myöhäisheettiläistä perua...
Minulle Lumipäiväkirja on ollut ainoa Haahtela, josta innostuin. Olen hyvin kiinnostunut historiasta ja siellä on muutama aihe likemmä kuin muut. Yksi on Saksan terrorisminkausi. Blogannut en kirjasta ole, mutta olen sen ennen blogia lukenut pariinkin kertaan. Schlinckin Viiikonloppu käsittelee aihetta tyyliin, 'mitä heille kuuluu tänään?' ja Böllin Suojaverkko on itse tapahtumissa yhden perheen kannalta katstottuna.
VastaaPoistaLuin vaihto-oppilasvuotenani melkein kaikki Böllit saksaksi, mutta Suojaverkko on jäänyt lukematta -- kiitos vinkistä, se kiinnostaisi nyt. Saattaisit pitää myös Katharina Blumin menetetystä maineesta jos et ole vielä tutustunut (ehkä olet nähnyt elokuvan?).
VastaaPoistaMinä taas lukeudun Haahtela-faneihin. Jotakin siinä kerronnassa, hitaudessa ja tyylissä on sellaista, joka koskettaa minua. Mutta nyt nappaan tästä keskustelusta mieleeni myös Böllin, häntäkin pitäisi lukea...
VastaaPoistaMinäkin pidin Haahtelan tyylistä ja varmaan luen häneltä muitakin romaaneja jos ne tielleni sattuvat. Lumipäiväkirja oli itse asiassa hieman lyhyt minun makuuni, minulla on vaikeuksia lukea novelleja ja muita lyhyitä tekstejä...
PoistaBölliä voin tosiaan suositella vaikken ole yhtään Bölliä pitkään aikaan lukenutkaan, niistä opettelin saksaa... Katharina Blumin menetetty maine sopisi juuri nyt hyvin karnevaali/laskiaisaikaan. Bölliä voisi lukea nyt uudestaan, kaivaa "vanhat" pokkarit arkistohuoneesta...
Minäkin lukeudun lumoutuneisiin Haahtela-faneihin (kiitos linkityksestä!), ja Lumipäiväkirja teki aikanaan suuren vaikutuksen. Hauskaa että mainitsit Pamukin Lumen; minä taas luin kirjat juuri päinvastaisessa järjestyksessä ja Pamukin kirjaa lukiessani mieleeni tuli tämä Haahtelan romaani. Haahtela on haastatteluissa maininnut Pamukin yhdeksi kirjailijasuosikikseen ja ehkäpä jopa esikuvakseen, ja sen huomaa. Olen yhtä ihastunut kumpaankin kirjailijaan, vaikka Pamuk-lukijuuteni onkin vasta ihan alussa.
VastaaPoistaHauskaa on myös se, että näissä kommenteissa mainitaan Böll: lainasin taannoin ensimmäisen Böllini (Päiväkirja vihreältä saarelta) kirjastosta ja ensiselailun perusteella hän vaikuttaa ihan minun kirjailijaltani. :) On aina yhtä ilahduttavaa löytää (itselle) uusia, mielenkiintoisia kirjailijoita, joiden koko tuotanto odottaa vain lukemistaan.
Yritän päästä uusien Haahteloiden äärelle jossain vaiheessa -- tällä hetkellä tuntuu siltä, että lukemattomia mielenkiintoisia kirjoja pursuaa joka paikasta. Eräs berliiniläinen ystäväni on joulusta lähettänyt saksalaisia kirjoja iPadiini ja nyt yritän tottua lukemaan myös sähköisellä laitteella.
PoistaBölliä voin tosiaan suositella, hän on ainakin täällä Suomessa ehtinyt painua unohduksiin, niinkuin aika lailla omassa henkiklökohtaisessa lukemistossanikin.