perjantai 6. joulukuuta 2013

Mitä luin tänään: Hämeen-Anttila, Tapetinvärinen

Mazzarellan inspiraatiokirjan jälkeen poimin kirjapinosta Virpi Hämeen-Anttilan Taperinvärisen (Otava 2012) ja jostain syystä se tuli luettua hyvin pian, kaikista työpöydällä lojuvista kiireellisistä töistä huolimatta. Kirja lähti mukaani pari viikkoa sitten kirjakaupasta pokkarina ja olin ajatellut lukea sen esim. joulunaikaan sijoittuvilla automatkoilla tai hiihtomökissä parvella, oman sänkyni lukulampun valossa.

Olemme Hämeen-Anttilan kanssa opiskelleet ja opettaneet yliopistolla samalla laitoksella, ilman että tunnemme toisiamme sen likemmin. En edes usko, että hän kykenee yhdistämään nimeäni kasvoihini. Puolison Jaakko Hämeen-Anttilan tunnen sen sijaan paremmin. Tämä vain tiedoksi, niin ettei kukaan luule assyriologin postaavan läheisen ystävänsä tai kollegansa romaanista.

Mazzarellan esseet oman elämänsä kirjoittamisesta ja Tapetinvärinen sopivat hyvin yhteen: ensimmäisessä käsitellään mm. sitä, miten monet kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä romaanin materiaalina (= autofiction) ja Hämeen-Anttila tekee tässä kirjassaan juuri niin. Se miten paljon romaanin minäkertojassa (jonka nimi ei tekstistä ilmene) on häntä itseään, käy ilmi useista viimeisten vuosien aikana ilmestyneistä lehtihaastatteluista. En seuraa naisten- ym. lehtiä muutoin kuin lukemalla niitä umpimähkään Bellinossa Tarjan käsittelyssä istuessani, mutta tunnistin romaanissa useat jutuissa mainitut asiat, esim. lapsuus "hienossa lähiössä" (= Tapiola), vanhemmat, suhteellinen "köyhyys", eksessiivinen lukeminen ja murrosiän syömishäiriöt.

Myös minä kasvoin Tapiolassa ja sen vuoksi olinkin kiinnostunut nimenomaan tästä kirjasta. Löysin tekstistä paljon vaikuttavaa, jopa häkellyttävän samantapaisia tuokiokuvia kuten auringonvalossa leijuvien pölyhiukkasten tuijottelun. Lähikaupat olivat markettien sijaan maitokauppa ja sekatavarakauppa, talojen pikku liiketiloissa toimi kampaajia ja ompelijoita. Jousenkaaren kansakoulun ruokasalissa istuin minäkin kesäkeittolautasen ääressä enkä tahtonut saada annosta alas. Voimistelutuntien jälkeen kukaan ei olisi tahtonut käydä suihkussa. Arjen pienet nautinnot kuten kirja ja suklaapatukka.


Henkilökohtaisen lisäksi teksti sisälsi myös joitain yleispäteviäkin oivalluksia: "köyhistä" perheistä peritään vähemmän omaisuutta ja juuri esineisiin sitoutuu muistoja. Myös taloihin ja koteihin kiinnittyy elämä -- kuinka paljon helpompaa onkaan kokea olevansa osana jotain merkityksellistä jos talot periytyvät sukupolvelta toiselle. On vaikea hahmottaa omaa ja perheensä menneisyyttä silloin kun mitään muistoja kantavaa materiaa ei ole. Kirjan päähenkilö kuvittelee pitäneensä päiväkirjaa, vaikkei olekaan. On niin paljon helpompaa todistaa eläneensä, jos siitä on jäljellä jotain kirjallisia dokumentteja. Päähenkilö saa kuitenkin lapsuutensa takaisin kun alkaa kirjoittaa siitä. Traumaattisten muistojen lisäksi löytyy myös niitä positiivisia ja kauniitakin.

Suosittelen Tapetinväristä etenkin kaikille niille, jotka ovat kokeneet kovia lapsuudessaan. Romaani ei yllä Hannu Väisäsen tasolle autofiktiossa ja kokonaisuudessaan kirjan juoni on jollain tavalla naiivi eikä lainkaan vastaa omaa makuani. Yhtä kaikki se voi antaa sykäyksiä omaan muistamiseen ja kenties myös kirjoittamiseen. Itsekin olen suunnitellut jotain, etenkin Väisäsen innoittamana, mutta ensin on saatava muita kirjallisia töitä valmiiksi.


15 kommenttia:

  1. Olipa hyvä lukukokemuskirjoitus ja nuo kuvat, niihin pysähtyi :). Kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Bleue! Minulla on lapsuudesta hurjasti hyviä kokemuksia, vaikka elämä olikin varmaan monen mittapuun mukaan aika erikoista :). Ja sitten on kaikennäköiset kompleksit, mutta niitä on varmaankin lähestulkoon jokaisella.

      Poista
    2. Komplekseja on tosiaan kaikilla. Joskus jopa ajattelen, että elämä on niin kiehtovaa kuin se on juuri siksi, että jokaisella on pinnan alla asioita, joista ulkopuolinen ei voi suoralta kädeltä tietää mitään. Itse kasvoin jo lapsettomiksi kertaalleen tuomittujen vanhempien ainoana lapsena, ja monet olettavat siksi ilman muuta, että olen pilalle hemmoteltu. En kuitenkaan ole, se ei olisi vanhempieni tulotason vuoksi ollut edes mahdollista ja he olivat muutenkin kyllin viisaita ollakseen kasvattamatta maailmaan avutonta pikkuprinsessaa, joka kompastuu vaikeuksiin heti vanhempiensa kodin kynnyksen yli astuttuaan. Lisäksi lähisuvussani vaikutti mitä ilmeisimmin narsistin kriteerit täyttävä henkilö, jonka näkymättömästä otteesta irti pyristely vei aikaa ensimmäiset 25 vuotta elämästäni. Olen vakaasti sitä mieltä, että lapsuuteni oli hyvä, mutta siihen sisältyi myös varjoja, joita ulkopuoliset eivät voineet edes kuvitella. Mutta se polku nyt vain piti rämpiä läpi…

      Poista
    3. Näin on Ellen -- lapsuuden valot ja varjot & se miten kykenee kääntämään huonotkin kokemukset vahvuudeksi. Toisinaan siihen menee hyvin paljon aikaa. Kaikesta ei pääse koko elämänsä aikana irti.

      Poista
  2. Luin tämän tekstisi suurella mielenkiinnolla. Lapsuus- ja nuoruuskuvaukset ja nimenomaan autofiktiiviset sellaiset kiinnostavat minua paljon, tänä syksynäkin olen nauttinut eniten mm. Väisäsen Taivaanvartijoiden ja Heikkisen Pihkatapin (joista jälkimmäinenkin kai sisältää omakohtaisia aineksia, mutta ei varsinaisesti ole autofiktiivinen) lukemisesta. Olisin varmaan ohittanut tämän kirjan ihan suosiolla ellen olisi lukenut tekstiäsi, mutta nyt kirja alkaa tuntua ihan eri tavalla tutustumisen arvoiselta.

    En ole aivan löytänyt Virpi Hämeen-Anttilasta omaa kirjailijaani. Sokkopelistä pidin aikanaan, Suden vuosi on elokuvana aivan mahtava mutta kirjaa en ole lukenut, Muistan sinut Amanda taas jäi kesken ja karkotti minut kirjailijan tekstien parista vuosiksi. Mutta tälle Tapetinväriselle voisin antaa mahdollisuuden. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä voisit Sara tätä kokeilla -- niinkuin sanottu, en sinänsä pitänyt romaanin rakenteesta, mutta sisältö kosketti kyllä. Itse olen aikoinaan saanut Suden vuoden lahjaksi ja pidin sitä ihan hyvänä lukukokemuksena. Pari muutakin Hämeen-Anttilaa olen lukenut esim. anopin kirjastosta lainaten, mutta ne eivät jättäneet erityistä jälkeä ja aina olen pitänyt joitain juonellisia ratkaisuja aika lailla erikoisina :). Tapetinvärisen vahvuus on siinä, että Hämeen-Anttila kuvaa omia kokemuksiaan kun taas muissa on ollut juuri se tunne, ettei hän "kapeasti eläneenä" tiedä mistä kirjoittaa. Lukeneisuus ei aina korvaa todellisen elämän kokemuksia.

      Poista
    2. Minä taas olin alussa hyvin ihastunut Hämeen-Anttilan romaaneihin, mutta intoni lopahti Muistan sinut Amandan kohdalla – liekö syynä se, että luin sen heti Puhdistuksen jälkeen, enkä siksi pystynyt pätkääkään eläytymään taistolaisnostalgiaan… Ehdoton suosikkini hänen tuotannostaan on Kolmastoista lapsi, tarina hyvin erikoisesta ja traagisesta perhekuviosta. Kielenkäyttö oli paikoitellen turhan rajua minun makuuni (vaikka uskottavuus sitä ehkä vaatikin), mutta henkilögalleriassa oli mukana yksi suomalaisen kirjallisuuden epätavallisimmista ja silti sympaattisimmista sankarihahmoista (enempää en uskalla sanoa, etten paljastaisi liikaa…). Myös Sokkopeli on mielestäni hyvä, luin sitä pitkin yötä ja huuhtelin välillä silmiäni jääkylmällä vedellä, jotta jaksaisin jatkaa, koska en voinut laskea kirjaa käsistäni.
      Parasta Hämeen-Anttilan tuotantoa ovat kuitenkin mielestäni hänen suomentamansa muinaiset intialaiset (eroottiset/romanttiset) runot kokoelmassa Jasmiiniyöt. On aivan käsittämätön tunne lukea tuhansia vuosia vanhaa tekstiä ja tuntea olevansa samalla aaltopituudella onnettomasti rakastuneen intialaisneidon kanssa.

      Poista
    3. Aivan Ellen, uskon Hämeen-Anttilan olevankin parhaimmillaan suomentajana, vaikka en runoudesta tiedä juuri mitään ja luen sitä suhteellisen rajallisesti.
      Kolmastoista lapsen olen tainnut lukea, mutta se ei jättänyt minuun juurikaan jälkeä.

      Poista
    4. En itsekään lue juuri koskaan runoutta, mutta Jasmiiniöistä kiinnostuin, kun Virpi luki kääntämiään tekstejä Jaakolle jossain tv-ohjelmassa vuosia sitten - Jaakko "vastasi" muistaakseni lukemalla suomentamiaan persialaisia rakkausrunoja. Se oli kenties romanttisinta, mitä olin siihen mennessä nähnyt (olin silloin vielä aika teini, mutta kuitenkin) ja toivoin kokoelmaa joululahjaksi... Ihmeellisintä Jasmiiniöissä oli juuri se, miten modernilta ne tuntuivat. Ei olisi ikinä uskonut, että ne ovat muinaista kirjallisuutta.

      Poista
  3. Olipas kiinnostavaa lukea tästä. Itse vaikutuin kirjasta ja muistan kirjoittaneeni siitä jonnekin ennen kuin bloggasin, varmaan Iiris-lehden nettilukupiiriin. Osa sivupersoonista tuntui minusta liian oudoilta, mutta teki toisaalta kirjasta jännittävän lukea. Olen lukenut joistain haastatteluista kirjailijan koleasta lapsuudesta, jota hän nyt sitten purki tässä. Tapetinvärinen on todella hyvä nimi kertomuksellle tytöstä, jonka piti sulautua tapettiin.
    Erityiskiitos sinulle, että kirjoitit henkilökohtaisesti! Pieni yksityiskohta herätti huomioni:Jousenkaaren kansakoulu! Siellähän minä olen opettanut kevätlukukauden 1975 tokaluokkaa. Elämäni ensimmäinen työpaikka opettajana 25-vuotiaana! Jotkut menevien ja menestyvien perheiden lapset tuntuivat minusta hyvin yksinäisiltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä Marjatta, Tapetinvärinen on osuva, koska usein tapetit ovat vaaleita, mitäänsanomattomia värejä.
      Henkilökohtaisesti kirjoittaminen ei sinänsä ole minulle vaikeaa -- niinkuin ylläolevasta lehtileikkeestä näkyy, perheeni oli enemmän tai vähemmän esillä koko lapsuuteni ajan ja siitä taustasta ammennan. Minua on myös alkanut kiinnostamaan juuri Tapiola sosiaalisena ympäristönä, sekä sinne muuttaneiden nuorten aikuisten että siellä kasvaneitten lasten näkökulmasta. Helvi Hämäläinen asui myös Tapiolassa ja kirjoitti pari mainintaakin päiväkirjoihinsa historiattomasta miljööstä.
      Mikä sattuma, että olet opettanut Jousenkaarella! Itse olin sillä luokalla, joka viimeiseksi siirtyi neljänneltä oppikouluun ja jota Toivo Kuusi opetti ennen eläköitymistään. Olen kirjoittanut kokemuksistani Jousenkaaren koulun juhlajulkaisuun muutama vuosi sitten.
      1970-luvulla monet tapiolalaiset alkoivat vaurastua, ennen sitä asukkaat olivat enemmänkin nuoria uraansa aloittavia, useat luokkaretkeläisiä. Lapset olivat yksinäisiä "avainkaulassa" kun kouluissa ei ollut iltapäiväkerhoja ja vanhemmat tekivät pitkää päivää töissä. Silloin eivät vanhemmat puuhastelleet ja harrastaneet lastensa kanssa läheskään niin paljon kuin nykyään.

      Poista
    2. Toivo Kuusi oli minusta ihana, taidetta harrastava rehtori. Olin otettu, kun hän kutsui minut, nuoren ja kokemattoman sijaisen tutustumaan taideateljeehensa. Tämä on nyt niin hämärä muisto, että toivottavasti on totta eikä unta.
      Muistan lapset avain kaulassa, elämäni ensimmäiset, itse kun olin kotoisin maalaisympäristöstä, jossa ei tarvinnut edes lukita ovia ja taloissa oli kaksi sukupolvea aikuisia. Sellaiseen sitten siirryinkin, koska mieheni halusi lähteä "maaseudun valloitukseen" kuvaamaan rajaseutujen ihmisiä ihailemansa valokuvaajan Mikko Savolaisen jalanjäljissä.
      Muistan vielä, miten olisin halunnut viedä pienen tapiolalaispojan Helsingin keskustaan opiskelija-asuntooni "iltapäivähoitoon", kun hän saatteli minua bussipysäkille asti. Äidillä ja isällä oli pitkät päivät töissä.

      Poista
    3. Kyllä Toivo Kuusi taidetta harrasti ja hänellä oli ateljee. Ihaninta hänessä oli juuri tuo kaikenlaisen luovan ilmaisun tukeminen, ei ainoastaan kuvataiteen. Hän on ehdottomasti kouluaikani tärkein ja vaikuttavin opettaja.

      Poista
  4. Minä olen lukenut kolme Hämeen-Anttilaa muistaakseni ja olen pitänyt niitä hyvänä viihteenä. Viimeisin lukemani jotenkin tökkäsi ja siksi en ole pitkään aikaan lukenut häneltä mitään, vaikka ihan hyvin voisin. Tuossa Tapetinvärisessä tuntuu olevan ihan mielenkiintoisia teemoja, sillä muistaminen ja muisteleminen ovat minulle läheisiä aiheita. Kiitos siis vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä kestä Kirjailijatar -- minustakin lukemani Hämeen-Anttilat ovat ihan viihdyttäviä, sellaista tekstiä, jota on kiva lukea matkalla tai lomalla. Tämä on varmaankin yksi hänen parhaitaan.

      Poista