Kari Hukkila: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä

Assyriologi on palannut jokakesäiseltä perhelomalta pohjoisesta. Uusi matka Turkkiin on kulman takana. Kuusamon erämaan huikaisevassa kauneudessa vietetyt päivät ovat jo useamman vuoden ajan olleet minulle yhtä suurta kontrastia ja ristiriitaakin. Tiedostan vahvasti kuinka etuoikeutettu asemani tässä maailmassa on ja samalla huono omatunto kouraisee. Olen nöyränä myös sen edessä, että pakolaisen ja todella vaatimattomista oloista ponnistaneen yksinhuoltajaäidin lapsi elää tällaista materiaalista vaurautta. Ilman edes jonkinlaista perspektiiviä historiaan voisin pitää nykytilaani itsestäänselvyytenä. 

Ennen lomaa minulle tarjottiin luettavaksi verkkojulkaisu Longplayn heinäkuun artikkelia, Kari Hukkilan, Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä (Long Play 54, 2017). Artikkelissa käsitellään historiaa, kollektiivista muistia ja pakolaisten Eurooppaan tuomia rajoja -- henkisiä rajoja, jotka kulkevat Euroopan sisällä, heidän ja muun väestön välissä (s. 23). Tartuin tarjoukseen, koska sen perimmäinen aihe, historian tuntemisen tärkeys, kiinnostaa luonnollisesti kovasti. Lomamatkan alussa pistäydyimme jälleen myös Serlachius-museoissa katsomassa uusimpia juttuja, etenkin Riiko Sakkisen Rajat kiinni - näyttelyä. Hukkilan essee ja Sakkisen taide, mutta etenkin sen liitteeksi julkaistu kirja, alkoivat poikia ajatuksia nimenomaan yhdessä "nautittuina". Kuusamossa mietin ankarasti, teenkö näistä kahdesta yhden vai kaksi postausta. Päädyin kahden postauksen taktiikkaan, mutta tulen ehkä Rajat kiinni -postauksessani viittaamaan tähän Hukkilan erinomaiseen tekstiin.

Hukkilan teksti jakaantuu kahteen laajempaan aiheeseen, hänen algerialaissyntyiseen ranskalaiseen ystäväänsä sekä Syyriaan ja siellä käytävään sisällissotaan. Ytimessä on ranskalaisen historioitsijan Pierre Noran (1931-) lanseeraama käsite "jäätynyt historia". Hukkilan mukaan [k]ielikuva ilmaisee sitä, mitä tapahtuu kun side, joka yhdistää nykyhetken menneisyyteen, katkaistaan (s. 13). Itse ymmärsin sen niin, että Algerian tapauksessa suurin osa ranskalaisista ei tiedä mitä Algeriassa tapahtui ranskanvallan aikana. 

Algeriassa historia oli pantu jäihin siksi, että maa oli anastettu sen väestöltä tavalla, josta nykyään puhuttaisiin kansanmurhana (s. 14).

Tai ymmärsinkö sittenkään? Ovatko algerialaiset itse jäädyttäneet historian, koska ovat kokeneet niin kovia ranskalaisten vuoksi? Hukkila rakentaa kuviota taitavasti sitoen yhteen yleisiä historiallisia tapahtumia yksilöiden kokemuksiin, etenkin ystävänsä Hafedin kommentteihin ja näkemyksiin. Toinen ystävä oli harras muslimi aikana, jolloin suurin osa Hukkilan algerialaistuttavista olivat hyvinkin maallistuneita. Kirjoittaja kysyy oliko hän uskonnollinen sen vuoksi, että oli joutunut pienenä lapsena kokemaan sen, että ranskalaissotilas ampuu hänen äitiään suoraan päähän, heidän omassa kodissaan. Muistui mieleen libanonilainen perheystävämme 1970-luvulta. Israelilaissotilaat tappoivat hänen äitinsä ja sisarensa. Neutraali asennoituminen joutui kovalle koetukselle, mutta uskonnollisuus ei tainnut hänen kohdallaan juuri syventyä.

Tekstin "Algeria-osuus" muistutti minua, joka tutkin muinaisten aikojen historiaa, muinaisten lähi-itäläisten kollektiivista muistia ja kulttuurisia identiteettejä siitä, että olisi itsekullekin terveellistä edes silloin tällöin tarttua nuoremman historian tutkimuskirjallisuuteen. Tietoni Algeriasta ovat olemattomat, samoin henkilökohtaiset ihmissuhteeni. (Pitkään suunnilleen ainoa algerialainen, jonka olin tavannut oli nuori hoikka mies, joka joskus 1980-luvun taitteessa saapui eräs iltapäivä kotiimme vierailulle koska halusi tavata isäni. Keskustelu käytiin muistaakseni ranskaksi, koska isäni puhuma libanonilais-syyrialainen arabian puhekieli ja hänen algerialainen puhekielensä olivat kommunikaation kannalta liian kaukana toisistaan. Tuli myöhä ilta, vieras ei tehnyt merkkejä lähdöstä, kunnes myönsi, ettei hänellä ollut yöpaikkaa muualla. Äitini sijasi pedin poikiemme makuuhuoneeseen. Myöhemmin näin häntä joskus yliopistolla ja muutoin kaupungilla, oli nähtävästi saanut opiskelupaikan ja edennyt elämässään.) Kouluhistoria ei opeta meille näistä asioista oikeastaan mitään ja kuitenkin myös Algerian tapahtumat ovat yksi pala sitä tapahtumaketjua, joka on johtanut meidät nykytilanteeseen. Sanonta että emme voi ymmärtää nykypäivää jos emme tunne historiaa on erittäin kulunut. Silti siinä piilee totuuden siemen.

Syyriassa Hukkila vaikuttaa käyneen joskus 1990-luvulla, Hafez al-Assadin aikakaudella. Henkilökohtaisia kontakteja ei enää ole, siksi hän kirjoittaa 2011 lähtien riehuneesta sisällissodasta paljon yleisemmällä tasolla. Hukkilan mielestä on käsittämätöntä, että syyrialaiset ylipäätään uskalsivat ryhtyä osoittamaan mieltään. Syyria on maa, jossa hallinnon brutaalius on poikkeuksellista jopa arabimaiden mittapuulla (s. 38). Tätä minäkin ihmettelin aikoinaan ja olin kriisin puhkeamista edeltävinä vuosina ollut paljon Syyriassa, enkä ainoastaan turistina. 

Muistan 1990-luvun Syyriasta, kuinka viattomanltakin tuntuvia keskusteluja varten piti vetäytyä johonkin takahuoneeseen... (s. 38).

Tämä päti vielä 2000-luvullakin.

Hukkilan tietopohja on laaja ja artikkeli on huolellisesti viimeistelty ja hiottu -- viimeisen päälle sujuvaa ja selkeää tekstiä. Myös tiedot on tarkistettu ja sanat punnittu harkiten, mitään puolinaisia heittoja tai epätarkkuuksia en toisellakaan lukukerralla onnistunut löytämään. Silti lukijan kannattaa muistaa se, että kukaan ulkopuolinen ei voi oikeastaan ymmärtää mitä Lähi-idässä tai Algeriassa & Ranskassa tapahtuu. Voimme lukea kymmeniä ja satoja kirjoja, voimme ottaa "asioista selvää", voimme tietää satoja ja tuhansia faktoja. Tieto ei kuitenkaan korvaa sitä yhteistä kokemuspohjaa ja yhteisiä jaettuja muistoja, joka on lähi-itäläisillä, algerialaisilla ja muillakin. Ilman kollektiivista muistia ei oikeasti voi ymmärtää. Vaikka kävin 2000-2010 useita kertoja Syyriassa, hoidin siellä asioita ja minulla muinaistutkijana onkin myös kokemusta sellaisista paikoista minne modernin Lähi-idän tutkijat eivät aina jalkaudu, en väitä ymmärtäväni. Ja koska en ymmärrä, yritän parhaani pysytellä ulkopuolisena konfliktien ulkopuolella -- sekä menneisyyden että nykytapahtumien suhteen. Mutta vaikka tieto ei takaa ymmärtämystä, on historia ja historiantutkimus ihmiskunnan tärkeimpiä välineitä päästä eteenpäin. Kuten Hukkila otsikoi: Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä. Myös oman henkilökohtaisen historian ymmärtäminen on olennaista -- tieto siitä mistä on tullut, oman suvun historialliset käännekohdat ja se, miten maailmanpoliittiset tapahtumat ovat vaikuttaneet yksilön kohtaloon. Poltettiinko kotitalo, murskautuiko se pommin alle, kärrättiinkö olohuoneen sisustus Välimereen (niinkuin Hukkila kertoo vuoden 2006 Beirutista) vai vietätkö lomaasi joka kesä paikassa, jonka puolisosi muistaa jo 50 vuoden takaa ja josta on tullut yksi omien poikiesi muistin ankkuri?

Puolueettomuus ja neutraali tarkastelukulma ovat toisinaan erittäin vaikeita säilyttää, ulkopuolisuudesta huolimatta. Siitä enemmän sitten, kun postaan Riiko Sakkisen taiteesta. Kun provosointi ontuu pahasti. Hukkilan artikkelia suosittelen vahvasti ihan kaikille. Jotta historiamme ei jäätyisi.