Mitä luin tänään: Linn Ullmann, Rauhattomat

Kun Pilatuksesta postaaminen kesti kohtuu kauan, on assyriologi ehtinyt tässä välissä lukea useammankin romaanin. Joululahjakirjaostoksilla nappasin itselleni Linn Ullmannin Rauhattomat (Like 2016). Käännöksestä vastaa Katriina Huttunen ja tein ensimmäisen kerran pitkään aikaan sellaisen poikkeuksen, että luin norjankielistä kirjaa suomeksi -- Knausgårdinikin olen nauttinut ruotsinnoksina, koska olen eräänlainen käännöslukutaidoton. Huttusen käännöksiä on kuitenkin kehuttu niin vuolaasti, että luotin hänen rooliinsa viestin välittäjänä. Luin suurella mielenkiinnolla ja pidin lukemastani.

Tunnustaudun kaikenlaisen elämäkerrallisen kirjallisuuden suurkuluttajiin. Ei ole väliä onko kirja tiukan tieteellinen biografia, kevyt muistelmateos tai sitten vahvasti omaelämäkerrallinen teksti, jonka alaotsikoksi on laitettu "romaani". Viimeksimainittuja yhdistää usein se piirre, että ne eivät tekstin rakenteen puolesta useinkaan ole "kunnon" kaunokirjallista tekstiä, mutta jostain syystä, usein ehkä yksityisyydensuojan vuoksi, niitä kutsutaan romaaneiksi. Romaanin leima antaa kirjoittajalle vapauden muunnella "totuutta" ja liuttaa henkilöt sekä tapahtumat fiktion maailmaan. Erinomainen esimerkki kirjasta, joka ei omasta mielestäni ole kaunokirjallinen teos, on Karin Ehrnroothin Vinoon varttunut tyttö (Gummerus 2011) (tästä postasin täällä), muitakin esimerkkejä on. 

Ullmannin Rauhattomat lukeutuu myös omaelämäkerrallisiin romaaneihin. Se kertoo hänen omalla suullaan hänen omasta elämästään, hänen vanhempiensa elämästä ja sitten vielä erityisesti hänen isästään, elokuvaohjaaja Ingmar Bergmanista (1918-2007), tämän vanhenemisesta ja kuolemasta. Kaikki tietävät myös Ullmannin äidin, huikean kauniin näyttelijä Liv Ullmannin (1938- ). En tästäkään tekstistä löydä puhdasta romaanin rakennetta, mutta se ei haittaa: Ullmann itse tunnustaa sen, että muistot muuttavat muotoaan, haalenevat, ja ihmisen mieli pistää omiaan. Pidän hänen asenteestaan, niin moni muu uskoo "muistavansa" kaiken, pienintä yksityiskohtaa myöten. Mitään vartavasten keksittyä sisällössä ei sitten kuitenkaan taida olla. Ja kirjoittaa Ullmann osaa, hän ottaa lukijansa mukaan aikamatkalle esimerkiksi omaan lapsuuteensa ja näen edessäni nyt värinsä muuttaneet valokuvat kotialbumeissa, kaiken sen sinällään arkisen miljöön Fårön saarella. Olen mukana osaksi siksi, että vain vajaa vuotta vanhempana osaan eläytyä moniin kuvattuihin tilanteisiin.

Se miten Ullmann kuvaa itseään, lapsena, nuorena ja aikuisempanakin, antoi minulle useissa kohdin samaistumisenaihetta. Kirjan tyttö on langanlaiha ja pitää karttojen piirtämisestä ja listojen laatimisesta. Aina kun äiti on työmatkoillaan tai ylipäätään poissa, pieni tyttö ikävöi häntä suunnattomasti. Niin minäkin tein lapsena, laskin päivät ja yöt, aika ei tuntunut kuluvan millään. Tuliaiset olivat toissijaisia, pääasia että äiti oli jälleen läsnä.

Rauhattomissa pidän erityisesti siitä, että Ullmann ei sorru tähtikulttiin vaan tuo vanhemmistaan esille myös vähemmän imartelevia puolia. Äiti... 

piti tytöstä eniten silloin kun tämä nukkui. Ihana pikku tyttöni. Hereillä ollessaan tyttö oli aina kimpussa ja takertui liikaa (s. 26).

Isälle lapset, vaikka heitä oli monta, eivät olleet tärkeintä. Ja huolimatta siitä, että Ullmann suree vanhempiaan hän ei sorru syyttämään tai katkeroitumaan. Hän ei ollut vanhemmilleen ykkösprioriteetti, mutta häneltä löytyy sydämen viisautta yrittää ymmärtää heidän valintojaan ja tekojaan. Edelleen hitaasti hiipuvan isän kuvaus koskettaa, etenkin jos on joskus kokenut edes häivähdyksen jotain samaa. 

Tuona kesänä kaikki liittyi kuolemaan, viimeinen suuri työ, kuolema nojasi elämään, elämä nojasi kuolemaan, hän heräsi aamulla ja nukahti illalla, ja hän kuoli koka päivä vähän lisää. Sydän löi, mutta poissaolo oli suunnaton (s. 258).

Ja sitten nuo muistikirjat. Eräästä Bergmania käsittelevästä dokumentista tiesin jo, että elokuvaohjaaja kirjoitti käsikirjoituksensa aina keltaiselle paperille (Sylvia Plath käytti runoihinsa aina vaaleanpunaista). Muistikirjat olivat sinisiä:

Kirjat ovat täynnä hänen muistiinpanojaan ja vanhoja perhekuviaan. Isä tutki jatkuvasti valokuvia suurennuslasilla, hän leikkasi kuvia albumeista, liimasi niitä muistikirjoihinsa (hänellä oli satoja muistikirjoja, itse hän kutsui niitä työkirjoiksi) ja kirjoitti sinne missä oli tilaa. Välillä hän raapusti jotakin suoraan kuvan päälle (s. 129).

Fårön talossa lapsilla oli myös lupa kirjoittaa seiniin ja oviin. Bergman itse alkaa kirjoittaa vanhoilla päivillään huonekaluihin ja seiniin. Oikeasti kiehtovaa, vaikka Ullmann ei sen enempää lähdekään analysoimaan näiden tapojen merkitystä.

Rauhattomat oli vaikuttava ja antoi kimmokkeen tutustua myös Ullmannin aikaisempaan tuotantoon, en ole vielä ollut edes lievän kiinnostunut hänen muista romaaneistaan. Huomenna palataan mukavaan ja mielenkiintoiseen arkeen, tiedossa on esimerkiksi Tieteen päivät, aiheena vapauden rajat!