Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Pilatus

Kun assyriologi kolme vuotta sitten kirjoitti Asko Sahlbergin Herodes -romaanista, pomppasi postaus hyvin nopeasti blogini suosituimmaksi ja on pysynyt siellä tähän päivään saakka. Oli siis itsestäänselvää pyytää myös Sahlbergin uudesta antiikin Rooman valtakuntaan sijoittuva Pilatus (Like 2016) kustantajalta, olen vannoutunut muinaisuuteen sijoittuvien historiallisten romaanien ystävä. Luin Pilatusta hitaasti nautiskellen, se toimi juuri sellaisena "irtiarjesta!"-romaanina, jotka ovat minulle aivan ehdoton henkireikä tässä varjojen maassa, Tasavallan Presidenttiä lainatakseni.

Pilatuksessa Sahlberg palaa Herodeksen tapahtumapaikoille ja aihepiiriin eli ajanlaskumme alun Välimeren maihin. Rooman imperiumin prefekti Pontius Pilatus, joka vilahtaa myös Herodeksessa, nostetaan kertomuksen päähenkilöksi ja hänen uraansa sekä kasvukertomustaan luodataan nuoruusvuosista vanhuuteen saakka. Tarina maalaa kankaalle ensin Palestiinasta takaisin Roomaan matkanneen virkamiehen, joka alkaa kerrata elämäänsä hyvin perinteisin, mutta silti taidokkain kertomuksellisin keinoin. On  hispanialainen nuori mies, joka sijoitetaan Teutoburgin metsään Publius Quinctilius Varuksen sotajoukkoihin. Ja mitä sitten tapahtui, juonipaljastuksia tässä tekemättä. Pilatuksen historiallisessa hahmossa on erityistä se, ettemme tiedä tästä roomalaisesta virkamiehestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, mitä Uusi Testamentti antaa ymmärtää. Pilatuksesta ei 1960-luvun alkuun saakka ollut säilynyt yhtäkään aikalaisdokumenttia -- hänen henkilönsä historiallisuutta ei voitu siis aukottomasti todistaa. Caesaerea Maritimasta löydetty kivipiirtokirjoitus kuitenkin tukee Uuden Testamentin kertomusta prefektistä, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan.

Kuvalähde: Wikimedia Commons/BRBurton

Koska emme tiedä Pilatuksen elämästä periaatteessa mitään, jättää se luonnollisesti kirjailijalle mitä otollisimman valkoisen maalauspohjan  -- kukaan muinaistutkija ei voi tulla sanomaan, ettei tuo tai tämä käänne sujunut näin. Kehykseksi ja autenttisen taustan aikaansaamiseksi Sahlberg käyttää kuitenkin kokonaisen patteriston muita roomalaisia, joista säilyneet kirjalliset lähteet ja niiden luova käyttö auttavat luomaan "uskottavan" miljöön. Aikakauteen ja tapahtumiin sukeltaa, eikä mikään pahempi anakronismi tai kauneusvirhe (ks. kuitenkin alla!) palauta lukijaa takaisin maanpinnalle. Mitä tulee Rooman keisareihin, pohjautuvat monet yksityiskohdat ja luonnehdinnat tunnettuihin antiikin auktoreihin, erityisesti Sahlberg näyttäisi lukeneen juoruilevaa Suetoniusta. Se että Suetonius ei varmaankaan anna meille todenmukaista kuvaa esimerkiksi Tiberiuksen irstaaksi väitetystä elämästä Caprin huvilalla, tuodaan ilmi Sahlbergille ominaiseen älykkään vihjailevaan tyyliin:

Orjaa seuratessani pälyilin uteliaasti ympärilleni. Kuljimme halki salien ja huoneitten, joissa ei ollut mitään ylellistä. Ne vaikuttivat päinvastoin karusti kalustetuilta ollakseen Rooman imperiumin hallitsijan koti. Paljon huhuttuja rivoja patsaita ei näkynyt missään, ja kun astuimme ulos ja ohitimme ison altaan, siellä ei polskinut yhtään keskenkasvuista poikalasta (s. 335).

Viehätyin suuresti myös siitä tavasta miten Sahlberg sitoo Pilatuksen aikalaisen Marcus Gavius Apiciuksen tarinaansa:

Seianus vei minut tapaamaan suojelijaansa Marcus Gavius Apiciusta. Hän osoittautui mieheksi, jonka nautinnonhalu uhosi hänen jokaisesta hyvinvoivasta rasvapoimustaan. Hän tarjosi meille palatsissaan suupaloiksi flamingonkieltä ja kertoi harras ilme kasvoillaan, miten hän oli alkanut lihottaa maatilansa sikoja kuivatuilla viikunoilla ja teurastuttaa ne juottamalla niille niin paljon hunajalla maustettua viiniä, että ne kaatuivat kuolleina maahan (s. 66).

Herkkusuu Apicius oli myöhäisantiikin aikana käsite -- hänen nimeään kantaa kokoelma ruokareseptejä, jotka löytyvät myös suomeksi käännettyinä kirjassa T. Elo/H. Laaksonen/E. Valjakka, Apicius, roomalainen keittokirja (SKS 2002). Tämä on erinomaisen kauniisti kuvitettu ja taitettu teos, jota jo ennen joulua yritin kotikirjastostani löytää -- olinhan puolisoni kanssa antanut sitä useamman kappaleen lahjoiksi... Järkytykseksi oli todettava, ettemme itse omistaneet Apiciusta! Helpotuksen tuskaan toi kirjan löytyminen joulun jälkeen anoppilasta Oulusta, emme ole siis aivan jääneet ilman roomalaista keittokirjaa!

Mutta millainen mies tämä Sahlbergin Pilatus sitten on? Pilatus ei ole sinänsä paha (vaikkakin itsekäs ja omahyväinenkin), eikä vallanhimoinen, toisin kuin ystävänsä Seianus, jonka kanssa hän joutuu moraaliseen ristiriitaan. Pilatus on surullinen ja traaginenkin hahmo, tahattomasti tapahtumien polttopisteeseen ajautunut -- hän suhtautuu myötämielisesti Jeesukseen, pitää häntä hieman hurahtaneena, mutta sinänsä harmittomana puuseppänä. Pilatus yrittää myöskin ymmärtää vaimoaan Claudia Proculaa ja vaimon kiinnostusta Jeesuksen oppeja kohtaan. Mikä symbolinen arvo on balsamipuisella vaatekaapilla, jonka Pilatus tilaa Jeesukselta?

Kun kaappi valmistui, se oli hyvänlaatuinen ja kaunis kapistus. Jeshua oli kaivertanut sen kulmalistoihin orjanruusureliefin ja oviin kaksi helleenien kirjainta, alfan ja omegan. Hän selitti, että nuo kirjaimet merkitsivät alkua ja loppua, mikä tuntui minusta tarpeettoman juhlavalta koristeelta kaapissa, jossa säilytettäisiin naisen hepeneitä... (s. 261-262).

Jäin miettimään kuinka paljon pilatuksia on omien aikalaispäättäjiemme keskuudessa? Ajopuina asemiinsa joutuneita, pieniä ja heikkoja sieluja, jotka yrittävät toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta jotka jälkeenpäin joutuvat pakenemaan virhearviointiensa ja huonojen päätöstensä aikaansaamia kalabaliikkeja. Vastuunkanto on näissä piireissä tuntematon käsite. Onnistuuko Pilatus pelastamaan oman nahkansa? Lukekaa kirja niin saatte vastauksen.

Koska rakastan Roomaa, en voinut olla huomaamatta sitä seikkaa, että Sahlbergin Pilatus vihaa sitä ja halusi sieltä pois. Tämä oli se syy, miksi Pilatus järjesti itselleen viran kaukaa periferisestä Palestiinasta. 

Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut (s. 211).

Pilatuksen tekstin taso vaihteli vaikuttavasta taituruudesta hieman onnahteleviin suvantoihin -- jälki ei ollut niin viimeisteltyä kuin Herodeksessa. Ainoa suuri ärsytyksen aihe oli muutama maantieteellisen nimen kirjoitusasu: ei saa kirjoittaa Cilicia vaan pitää kirjoittaa Kilikia, Cappadocia on suomeksi Kappadokia ja tietysti Antiokia (eikä Antiochia)! Muutoin ei huomautettavaa, olen jälleen aika myyty. Sahlberg lunastaa paikkansa muinaisiin aikoihin sijoittuvan historiallisen romaanin kärkikirjoittajien joukossa, tästä ei ole enää pienintäkään epäilystä. Sahlbergin jälkeen voisin tarttua seuraavaksi Tatu Vaaskiven Yksinvaltiaaseen, on kiinnostavaa nähdä miten Tiberiuksen persoonaa käsiteltiin toisen maailmansodan aikana. Ja jälleen vieno toive Sahlbergille: lisää tällaista!