Kevät, Stoner ja Freya Stark uudemman kerran

Kevät, kukkaset ja joutsenet -- kaikki ovat saapuneet viimeisten parin viikon aikana... Assyriologi on muistellut vuosi sitten kuollutta anoppiaan, valkovuokot puhkesivat silloin kukkaan aivan samaan aikaan. Ilmassa on taas tuoksua, valo häikäisee ja saa sydämen pamppailemaan kiihkeämmin, samalla haikeus pakahduttaa.

Ristiniemessä pesivä joutsenpari on palannut.

Talvella ja kevään aikana olen lukenut paljon kirjoja, joista en ole postannut enkä suuresta osasta ajatellutkaan postata. Parhaimpia kaunokirjallisia lukuelämyksiä on ollut John Williamsin Stoner (1965), joka tänä keväänä ilmestyi suomeksikin (Bazar, suomennos Ilkka Rekiaro) ja kirjabloggareiden postauksista sain vinkin sen hankkimiseen. Yliopistomaailman raadollisuus nousee Stonerissa vahvasti esille -- myös se, kuinka vaikeaa yksinäisen ihmisen on tehdä luokkaretki akateemiseen maailmaan. Opettaja-oppilassuhteet ovat myöskin arkipäivää.

Vuosi sitten kevättalvella postasin matkakirjailijasta nimeltä Freya Stark (1893-1993). Löysin Akateemisesta Kirjakaupasta jokin aika sitten uuden, suppeamman biografian, tällä kertaa Caroline Mooreheadin kynästä.

Mielenkiintoista Mooreheadin versiossa Starkin elämästä oli se, että Geniessen Freyaa ei oikeastaan juurikaan tunnistanut Mooreheadin Freyasta. Miten voi samasta lähdemateriaalista saada kaksi niin erilaista kuvausta yhdestä ja samasta henkilöstä? Yksi syy on varmaankin laajuus: Mooreheadin kirjassa on tekstiä ehkä noin kolmannes Geniessen teoksesta eli Geniesse paneutuu ja perehtyy taustoihin ja tapahtumiin paljon suuremmalla yksityiskohtaisuudella. Mutta suppeampaankin versioon olisi kyllä voinut sisällyttää enemmän sekä substanssia että tulkintaa. Mooreheadin Freya jää pakostakin ohueksi eikä tuo mitään olennaista tai uutta lisää Geniessen kuvaamaan elämäntarinaan.

Molemmissa kirjoissa on kuitenkin kuva lattialla lukevasta tytöstä, jolla olisi ollut kaikki edellytykset ja lahjakkuus myös akateemiseen uraan, mutta jolle yliopistojen ovet eivät valitettavasti auenneet.

It was fortunate that Freya had learnt the pleasure of books; they gave her a new anchor, a discipline, a longing to see and discover the world, and they opened a line of doors that would go on opening forever (Moorehead, s. 28).

Toiveikkaana toukokuuta kohti!

Vaalikampanjointia ja assyriologinen väitös Helsingissä

Assyriologin viikko on ollut kiireinen ja hieman uuvuttavakin. Vaikka asun Espoossa, olen kampanjoinut helsinkiläisen eduskuntavaaliehdokkaan Tuomas Rantasen tukiryhmässä. Olen poliittisesti sitoutumaton ja äänestän vaaleissa aina henkilöä, en puoluetta. Harmittaa nyt, kun en voi äänestää Tuomasta: tunnen hänet yli 20 vuoden takaa ja olen vakuuttunut sekä hänen substanssiosaamisestaan että sitoutuneisuudesta yhteisten asioiden hoitamisessa. Oikeastihan kansanedustajuus on aika paska homma, vastuu on suuri ja joutuu pakostakin alttiiksi kansan kritiikille, jopa loenheitolle. On hyvä, että näin fiksu tyyppi kuin Tuomas on valmis laittamaan itsensä likoon meidän hyväksemme. Vahvasti suosittelen kaikkia helsinkiläisiä äänestämään häntä, jos ette ehtineet vaikuttaa ennakkoon. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin äänestää, vain sillä tavoin voimme vaikuttaa (vaikka kuinka aina joskus tekisi mieli vain kaivautua tänne tutkijakammioon ja syventyä menneisiin aikoihin).

Viikon kohokohta vaalilippujen jakelun lisäksi oli assyriologinen väitöstilaisuus Helsingin yliopistossa keskiviikkona 15. huhtikuuta. Japanilainen vahvistuksemme Sanae Ito on väitöstyössään tutkinut Assyrian valtakunnan viimeisen suuren kuninkaan Assurbanipalin (668- noin 627 eaa) kirjeenvaihtoa ja itse väitös on luettavissa ja ladattavissa täältä.

Kuten kuvasta voi huomata, myös äärikonservatiivisessa Helsingin yliopistossa alkaa yleistyä käytäntö "väitöskaavuista" frakkien ja (naisilla) pitkien mustien pukujen sijasta. Myös illalla järjestettyyn karonkkaan ilmestyi hattupöydälle yksi ainoa tohtorinhattu (omani, isältä peritty).

Karonkka oli muutoin ihastuttava sekoitus vanhoja akateemisia perinteitä ja hyvällä maulla toteutettua epäsovinnaisuutta: istumajärjestys pöydissä oli tarkkaan harkittu ja liki protokollan mukainen. Myös puheet pidettiin totunnaisen kaavan mukaan. Laulajia vierasjoukossa ei juuri ollut, mutta vanha Vasa Nationin jäsen piti siitäkin puolesta huolen.

Vielä kerran onnittelut Sanaelle!
Tänään leivon vielä ja huomenna koulun vaalihuoneistoon pitämään vaalikahvibuffaa kuopuksen leirikoulun hyväksi. 

Epätoivoinen assyriologi lasten oppikirjan äärellä 2

Nyt sunnuntaiaamuna assyriologi kuulusteli kuopustaan huomista historiankoetta varten. Kyseessä on sama Editan kustantama Matkalippu historiaan 5 -kirja, josta postasin aikaisemmin tänä vuonna. Nyt poimin vain yhden pointin: kuka keksi kolikkorahan?!

Riitta Eskelinen/Tuuli Ojanperä/Matti Troberg, Matkalippu historiaan 5 (Edita 2006) s. 105

Tässä kohtaa meni aamukahvit väärään kurkkuun. Nykyisen Libanonin ja Syyrian rannikkoalueella eri kaupunkivaltioissaan asuneet foinikialaiset ovat kyllä kuuluisia taitavina kauppiaina ja merenkävijöinä, mutta kolikkorahat kuuluvat siihen esineryhmään mitä he EIVÄT keksineet!

Lähde: Wikimedia Commons

Sekä antiikin lähteet että arkeologiset löydöt puhuvat vahvasti sen puolesta, että ensimmäiset kolikkorahat valmistettiin nykyisessä Länsi-Turkissa. Jo Herodotos tietää 400-luvun eaa. Historiateoksessaan kertoa näin:

He (lyydialaiset) ovat, mikäli me tiedämme, ensimmäiset ihmiset, jotka alkoivat lyöttää ja käyttää kulta- ja hopearahoja, ja ovat myös ensimmäiset kaupustelijat (I, 94, käännös Edvard Rein). Herodotoksen käsitystä asiasta tukee Lyydiasta ja Itä-Jooniasta löydetyt kullan ja hopean seoksesta elektrumista lyödyt rahat, joista varhaisimmat ovat 600-luvulta eaa, aiheesta voi lukea lisää vaikkapa täältä. Totuus on kuitenkin se, että foinikialaiset omaksuivat kolikkorahan verrattain myöhään, vasta n. 450-luvulla eaa, suunnilleen 150 vuotta myöhemmin kuin kreikkalaiset.

Huomista koetta varten opettaja on myös jakanut oppilaille monisteen, jossa on tärppikysymyksiä. Yksi niistä on tämä:

Sen lisäksi, että kirja EI kerro, että kreikkalaiset todennäköisimmin omaksuivat foinikialaisilta sen kaikkein tärkeimmän yksittäisen jutun, eli aakkoset, yllä olevan kysymyksen "henkilöistä" yli puolet eivät ole historiallisia hahmoja (eivätkä siis voineet tehdä mitään elämänsä aikana). Kukaan ei vielä tiettävästi ole kirjoittanut Minotauruksen tai edes Minoksen biografiaa...  Tämän ymmärsi jopa kuopukseni ja sai siitä makeat naurut. En yhtään ihmettelisi jos tärppikysymykset on repäisty kirjan opettajan oheismateriaaleista, mutta jälleen minua suuresti puistattaa tämän oppikirjan surkea taso. Kuinka vaikeaa on jakaa oikeaa tietoa lapsille?

Pahoittelen -- Bloggarin tekstiohjelma tekee temppujaan enkä saa tekstiä pysymään palstalla!

huikean hauska Muinais-Mänttä

Assyriologin pääsiäinen kului nopeasti Oulussa -- en ehtinyt edes kunnolla sulattaa tuntojani edellisen sunnuntain visiitistä Mänttään Serlachius- museoihin, etenkin Muinais-Mänttä-näyttelyn tiimoilta. Eilinen kului taasen Oulusta tuliaisina tuodun flunssan kourissa ja vasta nyt olen kotiutunut tähän kirjoja pursuavaan työhuoneeseeni.

Mistä ihmeestä on kysymys? Muinais-Mäntästä helmikuussa myös sosiaalisessa mediassa pyörineet mainostrailerit aiheuttivat etenkin museo- ja arkeologikollegoissa epäuskoista pöhinää. Miten suhtautua näyttelyyn, jota arvovaltaisen taidesäätiön museo hypettää kotisivuillaan mm. tällä tekstillä:

Sensaatio! Maailman sivilisaatio onkin Mäntästä peräisin! Gustaf-museon näyttelyssä otetaan huikea irtiotto nykyiseen historiankirjoitukseen.

Kuvissa vilahtaa kivitaulu, joka saattaa asioihin perehtymättömälle saattaa näyttää siltä, että se on kirjoitettu täyteen varhaisinta nuolenpääkirjoitusta.

Assyriologin silmissä ne ovat ennemminkin muinaiskreetalaisen lineaari-A -kirjoitussysteemin sukulaisia...

Henkilökohtaisesti minun oli helppo hyväntahtoisesti hymyillä kollegoiden paheksuviin kommentteihin -- koska olen Serlachius-museoiden johtajan Pauli Sivosen FB-kaveri, osasin jotain tämäntapaista odottaa hänen parin vuoden takaisten postaustensa perusteella. Kyseessä ei siis ole tieteellinen näyttely vaan taiteeseen rinnastettavissa oleva teos. Mäntässä käytyäni ja Muinais-Mäntän nähtyäni mieleeni palautui 1990-luvun taideilmiö, Alvar Gullichsenin Bonk Business, eli tässä suhteessa Muinais-Mänttä ei ole konseptiltaan mikään aivan uusi juttu. Akateemisen maailman on kuitenkin vaikeampaa mukautua siihen, että tieteellisestä tutkimuksesta voitaisiin vääntää taidetta.

Serlachius-museoiden oman konseptin mukaan Gustafissa kulttuuri avautuu elämysten kautta. Paljastan Muinais-Mäntästä vain tämän verran: teos ei rakennu esineiden, vaan filmin ympärille.

Muinais-Mänttä täytyy siis kokea itse. Suosittelen lämpimästi, minusta teos oli hauskasti toteutettu, kaikkia kliseitä erinomaisesti hyväksikäyttäen. Ajomatkalla kotiin mietin, että aika velikulta tuo Pauli on...

Sunnuntain aikana tuli myös todistettua se, ettei Mänttä ole liian kaukana pääkaupunkiseudulta etteikö siellä voisi pistäytyä päiväseltäänkin. Ehdittiin syödä myös lounasta Göstan erinomaisessa ravintolassa ja katsella sinne kesän jälkeen tulleet uudemmat näyttelyt.

Arvonta suoritettu: kuka saa Assurin kehrän?

Viikko sitten, postaukseni yhteydessä lupasin arpoa ylimääräisen kappaleeni Lauri Eirolan juuri ilmestynyttä Assurin kehrää (Like 2015). Eilinen sunnuntaipäivä kului kuitenkin rattoisasti Mäntässä: pääsin vihdoin sukeltamaan Muinais-Mänttään ja sen huikeisiin salaisuuksiin. Sen vuoksi tämä arvonta hieman viivästyi, sillä olin illalla reissusta ja kokemuksista sen verran uupunut, etten jaksanut ryhtyä toimiin.

Arpaonni suosi tällä kertaa Kari Hintsalaa, joka pitää mielenkiintoista Kapioneeri-historiablogia. Eli lähetä Kari postiosoitetta niin laitan kirjan Sinulle postiin vielä tämän viikon aikana! Olisi ollut mukavaa jos olisin voinut lähettää kirjan kaikille arvontaan osallistuneille, se tunne tuli kun arpominen tuli suoritettua. Mutta kenties tässä kevään ja kesän aikana tulee tarvetta luopua joistain kaksoiskappaleista tai muistakin, nyt syntyi ajatus siitä, että voisin blogini kautta löytää niille hyviä koteja ja lukijoita, vaikkei välttämättä arpomalla. Katsotaan.

Seuraavassa postauksessa luvassa muinaismänttää, mitäpä muuta!

Lauri Eirola, Assurin kehrä & kirja-arvonta!

Assyriologille kävi viikko sitten hassusti: oli puhunut joskus vuoden alussa puolisolleen, että aikoo pyytää Likestä kopiota Lauri Eirolan esikoisromaanista Assurin kehrä (2015), se kun tietysti kiinnostaa kovasti, ja samana päivänä kun posti toi saapumisilmoituksen paketista, kiikutti myös puoliso ex tempore samaisen kirjan kustantamon kaupasta. Oli nähnyt sen siellä ollessan kuopuksen kirjatoiveasioilla ja muistanut ilmeisesti vain sen, että halusin opuksen lukea...

Eli nyt KIRJA-ARVONTA: kommentoikaa tätä postausta kommenttiosioon niin arvon viikon päästä ylimääräisen kopioni tätä jännittävää kirjaa!

Nostan hattua esikoiskirjailija Eirolalle:  hän on erittäin rohkeasti sijoittanut tarinansa ajanjaksoon ja alueeseen, josta Suomessa on alan huippuasiantuntemusta: Simo Parpola (1943- ) on assyriologian suurimpia nimiä maailmassa ja hänen perustamansa säätiön puitteissa jatketaan The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin julkaisusarjoja. Kaikki suomalaiset assyriologit varmaankin mielenkiinnolla lukevat kirjan ja kiinnittävät huomionsa lukuisiin pikkuasioihin punniten niiden autenttisuutta.

Mutta ensin hetkeksi itse tarinaan ja sen juoneen: Assurin kehrä on perinteistä seikkailugenreä. Päähenkilö nuori mies Naramu, menestyneen sepän poika, joutuu Assurin kaupungin kukistuessa (614 eaa) ensin meedialaisten ja sitten babylonialaisprinssi Nebuchadrezzarin orjaksi. Naramun elämä on tapahtumarikasta ja vaiheikasta, on lannanluontia, kidutusta, myrkkyjuomia, leijonanmetsästystä, taistelua ja muutama väkivaltainen kohtaus, esimerkiksi kastrointi. Hyvässä tarinassa on myös kaunis nuori nainen, totta kai. Kirjan tapahtumat päättyvät paria vuotta myöhemmin assyrialaisten pääkaupungin Niniven tuhoon (612 eaa). Lukukokemus oli viihdyttävä, ei hirvittävän syvällinen ja pituus oli kutakuinkin sopiva: ei liian lyhyt, mutta en ole varma olisinko jaksanut pysyä mukana esimerkiksi sata sivua pitempään. 

Merkitsemieni kohtien määrä tekstissä oli suuri -- muinaisuuteen sijoittuvia romaaneja en osaa lukea ainoastaan kaunokirjallisuutena (vaikka osaan kyllä samalla myös nauttia kauniista kielestä), vaan ammattipaheeni on tarkastella yksityiskohtia niiden uskottavuuden perusteella. Ammattipahe on myös se, että tunnistaa oikeat arkeologiset löydöt tai muinaiset tekstit, joita kirjailija on käyttänyt fiktiivisen kertomuksensa materiaalina. Tieteellisten lähteiden "bongaaminen" on oma erityinen (ja minusta sekä hauska että nautinnollinen) taso lukea historiallisia romaaneja. Eirolalle voi antaa täyden tunnustuksen, hän on oletettavasti lukenut suuren määrän kirjallisuutta ja syvällisesti perehtynyt aikakauteen ja sen ominaispiirteisiin. Suurimmaksi osaksi hän myös onnistuu luomaan tunnelman ja ilmapiirin, joka myös assyriologille maistuu ja tuoksuu muinaiselle valtakunnalle.

Heti ensimmäisistä sivuista lähtien Eirolan kuvauksissa on kuitenkin piirteitä, jotka saivat minut hieman nikottelemaan tai ainakin lievästi hymyilemään. Suuremmissa assyrialaisissa yksityistaloissa oli sisäpihat, se on totta, mutta minun korvaani vesialtaat ja/tai lammikot kultakaloineen kuulostaa kovin roomalaiselta... Samoin sisäpihoilla kasvavat kukat? Samalla sivulla perheen lapset laitetaan iltakylpyyn, sekin kovin anakronistista, vaikka osassa taloissa onkin tiloja, joiden oletetaan olleen kylpyhuoneita (s. 14). Dannulla, Naramun veljellä, on Ninivessä "kaksi kivirakennusta" (s. 301) kun kuninkaiden palatsitkin olivat tiilestä rakennettuja ja vain edustustilat ym. kivilevyin eli ortostaatein vuorattuja. 

Monissa roomalaiseen aikaan sijoittuvissa romaaneissa ja dekkareissa on henkilönnimiin liittyviä heikkouksia, kirjailijat kun harvoin jaksavat oikeasti perehtyä praenomen/gentilicium/cognomen -- nimenmuodostuksen hienouksiin. Eirola on luultavasti henkilögalleriaansa rakentaessaan käyttänyt hyväkseen niinikään The Neo-Assyrian Text Corpus -projektin prosopografista hakuteosta The Prosopography of the Neo-Assyrian Empire, niin että nimet ovat täysin uskottavan kuuloisia ja osalle löytyy suorat vastineet hakuteoksesta (ilman että romaanissa esiintyvät henkilöt olisivat historiallisia). Pientä haparointia on siinä, mitkä moniosaisista assyrialaisista tai babylonialaisista nimistä kirjoitetaan yhteen ja mitkä ei. Kuninkaiden henkilönimet esiintyvät niiden myöhemmissä, esim. kreikkalaisissa kirjoitusasuissa, siksi esimerkiksi Babylonian prinssi ja myöhempi kuningas on Nebuchadrezzar (kirjoitetaan myös Nebuchadnezzar ), vaikka nuolenpääteksteissä nimi on muodossa Nabû-kudurri-uṣur. Kuninkaiden ja muiden "suurten" nimistä on kuitenkin muodostunut juuri tällaisia konventioita ja niitä käytetään yleisesti myös tieteellisissä teksteissä.

Assurin kehrä vilisee myös muinaisen Assyrian ja Babylonian materiaalista kulttuuria. Eirola yrittää parhaansa loihtiakseen lukijan mieleen kaupunginmuurit, niiden portit, reliefien aihekuvia. Tässä voisin lähteä oikomaan joitakin pieniä epätarkkuuksia, mutta oikeastaan niillä ei ole väliä kirjan kokonaisuuden kannalta. Uskottavuutta kyllä nakertaa hieman se, että sekä Babylonissa että Ninivessä kaikki kulkemiset ja muut kirjataan savitauluille -- tällä hetkellä kun tiedämme, että yhä suurempi osa päivittäisistä logistiikkaan ym. liittyvistä muistiinpanoista tehtiin 600-luvulla eaa todennäköisesti joko papyruksille tai vahapinnoitteisille puutauluille, aramean kielellä. Arameaa ei siis käytetty ainoastaan suulliseen vaan myös kirjalliseen kommunikaatioon, sekä Assyriassa että Babyloniassa.

Kuten alussa jo mainitsin, Assurin kehrä on enemmän seikkailukertomus kuin syvällinen pohdinta ihmiskohtaloista Assyrian valtakunnan tuhon päivinä. Eirolalla on kuitenkin yritystä ujuttaa mukaan joitain mesopotamialaisen kirjallisuuden teemoja, näkyvimpänä esimerkkinä on kertomus hurskaasta kärsijästä (s. 163-164), jonka eri versiot T. Oshima on vastikään koonnut kirjaksi. Tämä aihe esiintyy myös Vanhassa Testamentissa Jobin kirjassa. Kenties tässä kiteytyy tarinan sanoma -- oikeudenmukaisuuden logiikka jumalilla on usein ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen itse katsoisi "ansaitsevansa". Tämän kanssa meidän on varmaan kaikkien kamppailtava, myös tänään, jolloin uutiset assyrialaisten muinaismuistojen tuhosta ja ihmisten kuolemista terroristijärjestön käsissä on jokapäiväisiä.

Astuimme sisään, ja entisaikojen kuninkaiden muisto ympäröi meitä joka puolella. Pölyn peittämissä pintareliefeissä muinaiset hallitsijat ajoivat sotavaunuja, piirittivät kaupunkeja ja kuljettivat valloitetun maan asukkaita pakkosiirtolaisuuteen. Nuolilla lävistetyt leijonat tuijottivat ohi käveleviä kuolevaisia basalttisilmillään. Niiden muuttumattomissa ilmeissä näkyi ajatonta surua (s. 304). 

Suosittelen Assurin kehrää kaikille, joita kiinnostaa muinainen Assyria, historian kuvaaminen fiktiona ja tietysti vetävä juoni.

Assyriologi Knut Tallqvistin syntymästä 150 vuotta

Tänään, 16.3. on 150 vuotta assyriologi Knut Tallqvistin (1865-1949) syntymästä. Tammikuun syntymäpäiväpostaukseni hänen oppilaastaan Armas Salosesta (1915-1981) nousi nopeasti suosituimpien joukkoon, ja nyt on vuorossa siis Tallqvist, papinpoika Kirkkonummelta. Koska Suomen ensimmäinen assyriologi Karl Fredrik Eneberg (1841-1876) kuoli nuorena ensimmäisellä tutkimusmatkalla Mosulissa, muodostui Tallqvistista suomalaisen assyriologisen tutkimuksen varsinainen perustaja.

Toisin kuin Armaksesta, minulla ei ole mitään henkilökohtaisia muistikuvia sata vuotta minua ennen syntyneestä Tallqvistista. Isäni Jussi Aro (1928-1983) puolestaan pääsi näkemään iäkkään, suuresti ihailemansa professorin aloitettuaan opintonsa Helsingissä syksyllä 1945, mutta vain matkan päästä, tieteellisten seurojen kokouksissa ja muissa vastaavanlaisissa tilaisuuksissa. Kerran, keväällä 1947, Jussi yritti ottaa yhteyttä Tallqvistiin, rohkaisi mielensä ja soitti puhelimella. Nuoren miehen sosiaaliset taidot eivät olleet vielä juurikaan kehittyneet eikä professori syystä tai toisesta suhtautunut yhteydenottoon myönteisesti -- Jussin mukaan Tallqvist tiuskaisi puhelimeen: Minä en ole mikään näyttelyesine. Erään kirjan välistä löysin sattumalta Tallqvistille osoitetun, mutta lähettämättömän kirjeen, joka huolimatta kohteliaasta anteeksipyynnöstä sisältää myös hienoista ironiaa. Ehkä oli sittenkin parempi, ettei kirjettä lähetetty.

Vasta Tallqvistin kuoleman jälkeen heidän välilleen syntyi yhteys: Jussi luetteloi yliopiston silloiselle Historiallis-kielitieteelliselle kirjastolle professorin sinne lahjoittamat kirjat ja sai Armas Saloselta tehtäväkseen editoida Tallqvistilta kesken jääneen kokoelman babylonialaisia hymnejä ja rukouksia. Vielä hieman myöhemmin Jussi saattoi loppuun Armas Salosen kanssa Tallqvistin aloittaman Koraanin käännöksen. 

Tallqvist oli aikalaistensa piirissä hieman pelätty persoona. Kirjekokoelma Knut Tallqvist och hans fästmö. Deras brevväxling under hans resa i Orienten 1893-1895 (1986) toimittaja, Tallqvistin miniä Helene Tallqvist kuvaa esipuheessa appiukkonsa tuikeutta (ruots. barskhet) legendaariseksi. Pelko perustui siihen, että Tallqvist oli erittäin älykäs ja etenkin assyriologina myös kansainvälisesti tunnustettu tutkija, mutta hän sieti hyvin vähän minkäänlaista humpuukia eikä koskaan käsitellyt ketään silkkihansikkain jos kritiikin tarvetta ilmeni. Jussikin kirjoittaa 1948 päiväkirjaansa, haettuaan Tallqvistin perustaman Suomen itämaisen seuran jäsenyyttä:

Tallqvist on nerokas tiedemies, ja niin suorapuheinen, että ainakin minä jo edeltäkäsin melkoisesti vapisen.

En ala tässä laajemmin esittelemään Tallqvistin ansioita tutkijana ja assyriologian popularisoijana -- kirjoittamiani esityksiä hänestä on saatavilla neljällä kielellä, mm. på svenska. Voin ilmaista vain suuren ihailuni -- ensinnäkin tuosta "tuikeudesta", koska siedän itsekin hyvin vähän humpuukia tieteellisissä teksteissä ja taidan olla tullut jo minäkin tunnetuksi suoruudestani :). Tallqvist ei myöskään linnottautunut omaan työhuoneeseensa eikä eurooppalaisiin tutkimuskirjastoihin tai savitaulukokoelmiin vaan oleskeli useamman vuoden Lähi-idässä ja rakastui sitä kautta itse alueeseen ja sen ihmisiin. Jos käy maissa vain turistimatkoilla eikä koskaan jalkaudu toreille, kyliin ja opettele paikallisten kieltä paikallisissa olosuhteissa, jää kulttuurin tuntemus ja ymmärtämys pakostakin erittäin kapeaksi. Edelleen, jo iäkäs Tallqvist ei 1930-luvulla antanut päätään nostavan antisemitistisen hengen viedä mukanaan, mikä tuli ilmi esimerkiksi hänen suhtautumisessaan Israel-Jakob Schuria (1879-1949) kohtaan, jonka väitöskirja hylättiin Helsingin yliopistossa 1937 (aiheesta voi lukea enemmän: S. Muir/I.Salomaa (toim.), Hyljättiin outouden vuoksi. Israel-Jakob Schur ja suomalainen tiedeyhteisö (2009).