Liebster Award & haaste

Puolenyön jälkeen, ollessani jo unten mailla pimpahti padiini viesti (en ollut vielä oppinut, että siinä on toinenkin ääninappi, se mistä saa ilmoituspimpautukset vaikenemaan... Aamulla esikoiseni ystävällisesti ohjasi äitiään.). 

Viesti tuli Kyöstiltä (Deadline Torstaina), joka antoi minulle "Liebster Award"-tunnustuksen.

Olen blogannut vasta runsaan kuukauden ajan ja on hauska huomata, että sitä lukevat muutkin kuin fb-kaverini ja eräiden suurvaltojen tiedustelupalvelut (suomenkielisiä postauksia katsotaan ahkerasti Yhdysvaltojen ja Venäjän suunnalta, etenkin jos avainsanoina ovat Syyria ja/tai Aleppo...). 

Kiitos Kyösti!

Liebster Award-tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä ihmistä, jolta sait tunnustuksen.

2. Vastaa sinulle esitettyihin 11 kysymykseen.

3. Keksi 11 kysymystä.
4. Jaa tunnustus 11 blogille, joilla on alle 200 lukijaa.

Koska olen liikuskellut blogimaailmassa vain hyvin vähän aikaa, toteutan tästä haasteesta vain tuon vastauspuolen kun en usko, että saisin tältä istumalta revittyä nuo 11 uutta blogia kasaan, joille voisin antaa tunnustuksen. Saatan tehdä sen joskus myöhemmin. Ja koska on torstai ja deadline on Kyöstilläkin aina torstaisin, vastaan siis nyt välittömästi.

1. Jos jostain kummallisesta syystä tarvitset yksityisetsivän palveluksia, palkkaatko Philip Marlowen, Hercule Poirotin vai Kinsey Millhonen?

Kyllä kilauttaisin Poirotille -- Marlowea tai Millhonea en tunne lainkaan. 

2. Onko joku kirjallisuudenlaji tai alaheimo (dekkarit, trillerit, sci-fi, kauhu, romanttinen, goottinen jne) johon et koske kolmen metrin kepilläkään?

Olen aika monipuolinen lukija, mutta en pakota itseäni lukemaan mitään, mikä ei herätä kiinnostusta (usein myös kirjan kansi toimii houkuttimena). Tietyt lajit eivät vain tartu mukaan kirjakaupoista tai kirjastoista. Yhtään gootti-kirjaa en ole tainnut lukea ja fantasiaa ja sci-fiä jonkin verran ainoastaan siksi, että olen lukenut niitä yhdessä poikieni kanssa (mm. Taru sormusten herrasta, Harry Potterit jne.). Jätän kaikki sellaiset kirjat surutta kesken, jotka eivät innosta. Elämä on liian lyhyt "huonojen" kirjojen lukemiseen.

3. Luetko tietokirjoja huviksesi?

Kyllä. Jatkuvasti, montaa eri kirjaa samanaikaisesti. Tutkimustyöni on suurin huvini ja sen lisäksi luen myös muiden alojen tietokirjoja. Biografiatkin lasketaan tietokirjallisuuteen -- olen niiden ylen huvittunut suurkuluttaja.

4. Pitääkö romaanissa olla jokin sanoma?

Kaikissa romaaneissa on jokin "sanoma" -- lukijat tulkitsevat tekstin omalla tavallaan ja löytävät erilaisia sanomia.

5. Luetko romaania koskaan eräänlaisena matkakirjana, miljöön ja paikallisen kulttuurin ilmentäjänä?

Hyvin usein. Teen jatkuvasti virtuaalimatkoja eri aikoihin ja paikkoihin. 

6. Oletko koskaan matkustanut johonkin kaupunkiin tai kylään siksi että olet lukenut siitä kertovan romaanin?

Kyllä, mutta virtuaalisesti ehkä enemmän kuin fyysisesti. Usein luen kirjallisuutta paikoista, missä olen jo käynyt ja haluan tietää enemmän. Minua kiinnostaa mm. se, miten muinaisuuteen sijoittuvissa kirjoissa kuvataan jonkin paikan rakennuksia, monumentteja ja arkistakin elämää (eli kuinka hyvää taustatyötä kirjoittaja on tehnyt, tunteeko hän ammattikirjallisuutta ja jos tuntee niin miten hän käyttää esim. kirjallisia lähteitä tai arkeologisia löytöjä hyväkseen).

7. Saako kymmenvuotias lapsi lukea kaiken mitä kirjakaupasta löytyy?

Ei tietenkään -- onneksi kymmenvuotias ei kuitenkaan ymmärrä lähteä hakemaan tai lukemaan kirjakaupassa hänelle sopimatonta materiaalia, koska sarjakuvat jne. ovat niin paljon kiinnostavampia. Tämä pätee siis poikiin, joista minulla on enemmän kokemusta. Tässä ajattelen lähinnä pornografista materiaalia -- muutoin lapset saavat mielestäni lukea lähes kaikkia "aikuisten" kirjoja jos kiinnostusta riittää. Kotien kirjahyllyt saattavat olla potentiaalisesti "vaarallisempia" paikkoja -- sain lapsena rauhassa lukea ja selata kaikkia kirjoja kotona. Ainoa mistä äitini aikoinaan nikotteli oli Harri Sirolan Abiturientti, jonka isosiskoni sai abiturienttivuonnaan lahjaksi ja minä kolme vuotta nuorempana olisin kuulemma saanut lukea sen vasta omana abiturienttivuonnani. Ei minua kuitenkaan estetty sitä lukemasta ja tottahan toki kirja kiinnosti kun sitä pidettiin epäsopivana :).

8. Joidenkin mielestä romaani alkaa muuttua taiteeksi vasta kun kirjailija kuvaa päähenkilönsä vastenmielisessä ja luotaantyöntävässä valossa. Onko näin vai saako päähenkilössä olla myös ripaus romanttista sankaruutta?

Gilgamesh on mielestäni kohtalaisen romanttinen sankari. Toisaalla vastenmielisyys voi myös muuttua hitusen romanttiseksi -- jostain syystä pidän esim. Patricia Highsmithin luomasta Tom Ripleystä. Meillä kaikilla on möykkyjä ja kummallisuuksia sisuksissamme -- viehättäviä päähenkilöistä tulee silloin kun he ovat kaikessa luotaantyöntävyydessään särmikkäitä ja inhimillisiä.

9. Pidätkö kirjoista joissa tarina, ihmisten kohtalo jää auki, selittämättä?

Pidän ja en pidä -- riippuu täysin kirjan muista ansioista.

10. Kun valitset romaania luettavaksi (kaupassa, kirjastossa, kaverin hyllystä), tartutko teokseen jossa on alle 144 sivua?

Tartun kaikenlaisiin kirjoihin yleensä muun ulkonäön kuin paksuuden perusteella.

11. Romaaneista on tehty monenlaisia filmatisointeja. Tuleeko mieleesi joku erittäinen onnistunut tai mahdottoman huono elokuvasovitus?

Rakastan sekä Evelyn Waughin romaania Brideshead Revisited (Mennyt maailma) että siitä tehtyä 1980-luvun alun televisiosarjaa. Kaikki yksityiskohdat ovat kohdillaan eikä esim. dialogeja ole juurikaan typistetty. Myös Henry Jamesin Portrait of a Ladystä (Naisen muotokuvasta) tehty elokuva ei ollut huono ja muitakin on. Mahdottoman huonoja ei nyt juuri pulpahda mieleen -- eivät ilmeisesti muistamisen arvoisia.

Aurinkoista torstaita kaikille!

Assyriologi omilla kotikulmillaan

Asuin lapsuuteni Tapiolassa. Ympäristössä ei ollut Merituulentien toisella puolella sijainnutta nk. Sepän taloa (sotien jälkeen Steniusten Lauttasaaresta siirtämä puurakennus) ja 1. maailmansodan aikaisia vallihautoja lukuunottamatta mitään "historiaa", etenkään vanhoja rakennuksia. Inhosin Tapiolan modernia arkkitehtuuria, se ei puhutellut minua lainkaan ja mikään ei ollut ihanampaa kuin päästä esim. Helsingin keskustaan ihailemaan uusrenessanssi"palatseja". Maaseudulla rakastin puolestaan vanhoja puutaloja ja niiden lumoavaa tunnelmaa. Tuliko minusta Tapiolan "rumien" talojen vuoksi muinaistutkija?

Hieman paradoksaalisesti asun tällä hetkellä modernissa, alle kymmenen vuotta vanhassa talossa. Asuinalue sisältää kuitenkin rakennuksia monilta eri vuosikymmeniltä. Täällä on kohtalaisen viehättävää kerrostuneisuutta, vaikka vuosituhannet eivät olekaan läsnä jokapäiväisessä elämässä. Laurinlahdessa oli aikoinaan huvilayhdyskunta, joka jatkaa myös tänään asukasyhdistyksenä.

 Lempikävelyreittini kulkee Ristiniemen eli Korsnäsin rannan kautta. Myös tämä niemi on ollut aikoinaan suosittu huvila-alue, etenkin 1800-luvun lopussa. Siellä on paikkoja, joissa tarkkasilmäinen erottaa hoitamattomien "puistoalueiden" kulmista vanhoja piha-alueita -- taloista ei ole säilynyt kivijalkojakaan. Entinen "sivilisaatio" ilmenee vanhoina marjapensaina ja omenapuina. Näin keväisin yhteen paikkaan nousee sitkeitä narsisseja.

Ristiniemen venelaituri kunnostettiin viime vuoden keväällä ja nyt siihen pysähtyy Espoon vesibussi.

Kirjailija ja Suomen sotilaskotitoiminnan perustaja Katri Bergholm vietti lapsuutensa kesiä näissä maisemissa. Muistelmateoksessaan Kuultua ja Elettyä (Otava 1944) hän kertoo Helsingin seurapiirien huvielämästä Espoonlahdella ja kuvan yläreunassa näkyvässä saaressa: Metsolan muodosti kaksi yhteenkasvanutta kapean kannaksen yhdistämää saarta sekä vielä yksi erillinen pienempi saari. Näitä isompia ruvettiin nimittämään Englanniksi ja Skotlanniksi ja pientä erillistä Irlanniksi (s. 259).

Bergholm kertoo myös vastapäisestä niemestä ja sen asukkaista:

Lähinnä meitä Sandvikissä, jonka nimi sittemmin muutettiin Korsnäsiksi, asui ensimmäisinä kesinä täti Rosa Kiseleff ja hänen luonaan Ebba Tjepurnoff. ... Oli siellä välillä muitakin omistajia, joita nyt en muista, mutta viimeisinä kesinä omistivat Korsnäsin professori Oskar Heikel ja hänen vaimonsa Mathilda, josta äitini paljon piti (s. 268).

Agronomi August Bjelken talossa Thorsvikissä (ks. kartta, nykyinen Torsvik) asui kuulemma kesäisin Strandmannin perhe. Mielenkiintoinen on myös Bergholmin kuvaus siitä, miten eräänä kesänä tsaari Aleksanteri III seurueineen vieraili Espoonlahdella (s. 263-265). Seuraavana aamuna keisarinna soudatti itsensä Thorsvikiin missä hän itse osti munia Hanna Bjelkeltä puhuen äidinkieltään tanskaa niin "skandinaavisesti" ääntäen, että molemmat hyvin ymmärsivät toisiaan.

Alkuperäistä Villa Korsnäsiä eikä sen 1935 rakennettua uusversiota ei enää ole. Saunarakennus- ja uimalaituri ovat, mutta eivät enää kuulu kokonaan uudestaan rakennetun villan tontille. Nykyisen tontin ulkopuolelle sijoittuvat myös ylen vanhat lehmukset ja valtavaksi pöheiköksi villintynyt rhododendron -- niitä kuvaan & postaan sitten kun rhodo alkaa kukkia, säästöliekillä elävät lehmukset työntävät lehtensä esiin ja olen suotuisammalla valolla liikkeellä.

Vain tähän aikaan keväästä laiturien ja rannan vahnat kivirakenteet ovat näkyvillä. Kuvittelen aina mielessäni veneet ja 1800-luvun lopun herrasväen vaaleissa kesävaatteissaan oleskelemassa laitureilla ja nauttivan elämästään. Rannan kaislikko ja vanhat puut kuiskivat tarinoita menneistä ajoista. Tässä osaa rantatietä alan aina suunnitella dekkaria...

Ristiniementielle puolestaan näkyy tämä betonikivijalka silloin kun kasvillisuus ei peitä sitä.

Olemme ihmetelleet sen käyttötarkoitusta ja mielikuvituksemme on ristinnyt sen "vartio/vakoilutorniksi" -- ennen kuin puut tien toisella puolella olivat yhtä korkeat kuin nyt, tornista olisi ollut vapaa näkyvyys Porkkalanniemelle, i.e. Neuvostoliiton vuokra-alueelle. Tarkkailtiinko täältä vaivihkaa vuokralaisten toimintaa?

huippuprofessori Murrayta kuuntelemassa

Tänä aamuna, lauantaista huolimatta, nousin aikaisin aamulla ja laittauduin yliopistolle kuuntelemaan oxfordilaisen huippuprofessori Oswyn Murrayn esitelmää. Murray on antiikintutkimuksen huippunimiä ja hänen kirjoittamaansa klassikkoteosta Early Greece luimme Tübingenissä 1980-luvulla saksankielisenä käännöksenä Das frühe Griechenland.

Tilaisuus oli  FiDi-Prof. Robert Rollingerin IHANE-projektin vuositapaaminen, johon liittyi esitelmiä eilen perjantaina ja siis tänään aamupäivällä. IHANE on Suomen Akatemian rahoittama ja FiDi-professuurin perimmäisenä ajatuksena on se, että Suomeen saadaan viideksi vuodeksi ulkomaisia huippututkijoita antamaan piristysruiskeita suomalaiselle tiedeyhteisölle ja tutkimukselle.

Opiskeluaikoinani Tübingenissä vierailuluennot olivat aina tervetullut vaihtelu yliopiston ja instituutin normaaliin opetus- ja esitelmärepertuaariin. Kaikkia vierailijoita tuli kuulemaan suuri joukko yliopiston väkeä sekä muita kiinnostuneita. Muistan elävästi Filippo Coarellin ja David Ussishkinin tässä vain pari nimeä mainitakseni. Uusia kaivauslöytöjä, uusia tuulahduksia ulkopuolisesta maailmasta. Sekä opiskelijat että yliopiston opettajat eivät jättäneet näitä tilaisuuksia väliin, koska aina oppi jotain uutta tai sitten vierailijoita vain kunnioitettiin läsnäololla, mutta kunnioitettiin joka tapauksessa.

Näin ei valitettavasti ole ainakaan enää Helsingin yliopistossa. Enää eivät -- tai ylen harvoin--  kirjoita kaupungin tai maan ykköslehdet vierailevista professoreista lehtiuutisia, mutta valitettavaa on etteivät edes yliopistolaiset vaivaudu osallistumaan kaikille avoimiin esitelmätilaisuuksiin. Eilen perjantaina paikalla oli projektin ulkomaalaisten kutsuvieraitten lisäksi vain muutama IHANE-projektin "omaa väkeä" sekä muutama "ulkopuolinen" kuulija.

Lauantaiaamulla paikalle ei raahautunut ainuttakaan IHANE-projektin jäsentä Rollingeria lukuunottamatta ja "vieraita" oli vain kolme -- allekirjoittaneen lisäksi professorit Heikki Solin ja Mika Kajava. 

Tämä on todella surullista, sillä etenkin Murray ja eilen esiintynyt Kurt Raaflaub olisivat ansainneet suuremman yleisön. Kun suomalaisten varoista maksetaan huippututkijoita puhumaan Helsinkiin, olisi toivottavaa, että käyttäisimme tilaisuudet hyväksemme ja hyötyisimme henkisesti. Vaikka Murray ei omalla kohdallani kertonut mitään mullistavan uutta kreikkalaisesta symposiumista ja juomatapojen välittymisestä idästä länteen, oli siitä huolimatta nautinnollista ja antoisaa kokea hänet "livenä". Moni muu olisi varmasti oppinut jotain uutta ja näiden aiheiden olisi kuvitellut kiinnostavan muitakin helsinkiläisiä antiikintutkijoita kuin edellämainitsemiani professoreita. Vaikuttaa etenkin siltä, että opiskelijat eivät ymmärrä vierailuluentojen hyödyllisyyttä.

Omakohtaisesti suurin harmini ja menetykseni oli se, että suuresti ihailemani prof. Irad Malkin vain johti yhden perjantain istunnoista muttei itse puhunut omista tutkimuksistaan varhaisten kreikkalaisten verkostoitumisesta Välimeren piirissä. Eräänlainen pareontas apeinain vastakohta: paikalla mutta poissa...

Auditorio XVIn ikkunasta kuvattuna pari minuuttia vaille 9 aamulla, romanttinen sumu häilyy vielä torin ja Aleksanteri IIn patsaan yllä. Professori kuvaa patsasta...

Kurkkaa kirjahyllyyni

Tämä on vastaus la petite lectrice -- blogin postaukseen, jossa kurkattiin bloggaajan kirjahyllyyn. Kodissamme on paljon kirjahyllyjä -- melkein joka huoneessa. Kylppärissä ja vessoissa säilytetään vain lelukatalogeja. Meillä on myös nk. arkistohuone, missä säilytetään suurta määrää omia ja perikunnan kirjoja, taidetta ja arkistoitua paperidokumenttia.

Omistan kaksi koivupuista, isältäni perittyä kirjahyllyä.

Yläkerran työhuoneessa on uudempi, ostettu versio. Se pitäisi siivota, enkä kehdannut ottaa siitä tällä hetkellä kuin lähikuvia -- lupaan uuden järjestyksen myötä näyttää myös sen ihastuttavat limittäiset hyllyt, joista saa mosaiikkimaisen vaikutelman.

YLE, antiikki ja arkeologia = Babylonin riippuvat puutarhat

Olen jo pidemmän aikaa mielenkiinnolla seurannut suomalaisten tiedotusvälineiden uutisointia Välimeren alueen muinaisuudesta. Pakko tunnustaa, että menneisyys ja arkeologiset löydöt muilla alueilla kiinnostavat minua huomattavasti vähemmän -- ihan kaikkeen ei assyriologinkaan motivaatio ja/tai asiantuntemus veny. Mutta Syyrian tämänhetkisten tapahtumien lisäksi seuraan siis kaikkea sitä mitä antiikista ja etenkin uusista löydöistä kirjoitetaan, sekä painetussa että sähköisessä mediassa. Kuljen tässäkin harrastuksessani isäni jalanjälkiä sikäli, että hän sekä jonkin verran kirjoitteli juttuja (esim. Uuteen Suomeen) että leikkeli niitä lehdistä talteen, tosin ilmeisen satunnaisesti.

Maailmalla -- etenkin sähköisessä mediassa monenlaista ja -tasoista uutisointia arkeologisista löydöistä on lähes päivittäin. Suomessa vain harvat jutut näyttävät ylittävän uutiskynnyksen ja usein ne näyttävät olevan siitä sensaatiomaisesta päästä. Huhtikuussa YLE uutisoi Turkista löytyneestä "helvetin portista" ja eilen pääsi käännöksenä otsikoihin useissa brittilehdissä julkaistu ennakkomainos oxfordilaisen assyriologin Stephanie Dalleyn kirjasta The Mystery of the Hanging Garden of Babylon. Etenkin sähköisessä versioissa julkaistavien tekstien otsikko on olennaisen tärkeä: otsikkoon on pantava jotain, joka vangitsee selailijan mielenkiinnon niin että hän klikkaa itse juttuun. Tekstin sisällöllä ei sitten olekaan juuri väliä, niin kuin faktojen ohuus tuossa Hierapoliksen "helvetin portissa"osoitti. Tämän jutun otsikossa väitetään, että brittitutkija "todistaa" Babylonin riippuvien puutarhojen sijainneen toisaalla. Todistaako hän tosiaan?

Antiikkia koskevien uutisten käännöksistä huomaa usein, että käännöksen/muokkauksen tehneellä toimittajalla ei ole minkäänlaista käsitystä muinaisista kulttuureista tai nykytiede arkeologiasta. Babylonin riippuvien puuatarhojen kohdalla Jussi Nurminen on selviytynyt tehtävästä lähes kiitettävästi -- hän on ottanut mm. selville sen, että assyrialaiskuningas, jonka englanninkielinen kirjoitusasu on Sennacherib, kirjoitetaan suomeksi Sanherib. Dalley on kuitenkin hänen mukaansa tutkinut "veistosten kaiverruksia" millä hän tahtoo sanoa, että Dalley käyttää todistusketjussaan hyväkseen Sanheribin pojanpojan Assurbanipalin palatsista löydettujä seinäreliefejä.

Dalley on kehitellyt teoriaansa Babylonin riippuvien puutarhojen sijainnista Ninivessä jo parinkymmenen vuoden ajan ja hänen aikaisemmat julkaisunsa ovat hyvin tunnettuja sekä assyriologiyhteisössä (mm. Iraq 56, 1994, 45-58) että puutarhaharrastajien (Garden History 21, 1993, 1-13) keskuudessa. Dalley oli mukana myös BBCn dokumentissa, jossa pyrittiin todistamaan se, että 7. vuosisadan eaa aikaista teknologiaa käyttäen oli mahdollista valmistaa veden nostamiseen tarvittavaa hydrauliikkaa (katso myös tämä). Mitään jutun väittämiä "pitäviä todisteita" hänellä ei silti yhä ole teorialleen ja aihepiiri on kiistelty. Kuvaavaa on se, että Michael Seymour kuvaa keskustelua British Museumin näyttelyn Babylon Myth and Reality (2008) oheiskirjassa näin:

It has sometimes been suggested that the gardens described by the Greek authors were not located in Babylon at all, but in Nineveh to the north, identifying them with the work of Senncaherib. Most writers stick to Babylon itself, an have offered a variety of possible -- and some improbable locations. The most likely candidates have been in or near to Nebuchadnezzar's Southern Palace. (s. 109).

Myös Dalley odottaa kirjalleen jakautuvaa vastaanottoa ja tiedeyhteisössähän tämäntapaisista asioista keskustellaan jatkuvasti.

Babylonin riippuvat puutarhat ja yleisesti antiikin seitsemän ihmettä ovat "suureen yleisöön" uppoavia aihepiirejä, joista on kirjoitettu kasoittain sensaatiohakuista, mysteereihin kietoutunutta kirjallisuutta ja vain vähän luotettavaa tutkimusta. Olen esitelmöinyt ja kirjoittanut niistä lyhyen jutun vuosia sitten Villa Lanten ystävien ROMA -vuosikirjaan (VII, 2008, 132-145).

Muinaisuutta ja arkeologisia löytöjä käsittelevien uutisten kohdalla on havaittavissa selkeä ilmiö: uutiset ovat viihdettä. YLEn linjaus tuntuu olevan se, että vetäviä otsikoita revitään jonkinlaiseksi täytteeksi ja tekstien sisältö ja/tai todellinen uutisarvo ovat toissijaisia. Muinaistutkijana tietysti toivon, että alamme aiheet ovat näkyvästi esillä mediassa ja herättävät keskustelua. Olen myös vakuuttunut siitä, että muinaisilla kulttuureilla ja siitä tehdyllä tutkimuksella tulee olla myös jonkinasteinen "viihdearvo" -- muinaisuus ja arkeologia ovat kiehtovia ja myös ei-ammattilainen voi saada niistä paljon innostusta ja virikkeitä mitä erilaisimpiin asioihin. Uutisoinnissa tulisi kuitenkin osata esittää lukijalle selkeästi se, mikä on oikeasti faktaa (= mitä voimme todistaa) ja mikä on tutkijan ehdotus, mikä on kiisteltyä jne.  Ongelmallisena näen etenkin sen, että esim. YLE kopioi ulkomaisten lähteiden tekstejä sen sijaan että tuottaisi aiheista omaa sisältöä. Myös suomalaiset tutkijat tekevät runsaasti mielenkiintoista tutkimusta, josta kannattaisi uutisoida.

Assyriologi pallokentän laidalla

En tiedä mitään jalkapallosta mutta toisinaan assyriologikin joutuu seisomaan kentän laidalla ja seuraamaan peliä. Tänään kävelin EPSn tekiksille Ristiniemen rannan kautta. Soukanpohjan kaunis puinen kartano tuhoutui pahoin tulipalossa pari talvea sitten, eikä mustille raunioille ole toistaiseksi tehty mitään. Liian surullinen kohde valokuvattavaksi. Kartanon liepeillä on paljon vanhoja puita, tässä hyvin iäkkäitä koivuja.

Aurinko paistoi vain osittain ja mereltä puhalsi viileä tuuli.

Vielä täytyy odottaa, että lehdet puhkeavat puihin. Viileä tuuli mereltä muistuttaa Istanbulista, vasta pari viikkoa on paluustani, kuvat yhä tuoreina mielessäni ja tietokoneeni työpöydällä.

Esikoispojan peli sujui tänään hyvin. Vastustaja oli kova, mutta pojat puristivat hyvällä asenteella 3-1 voiton EPSn 99-joukkueelle. Henkilökohtaisesti en ole kiinnostunut pallon potkimisesta, mutta valmentajien ja vanhempien kielenkäyttö kentän laidalla on toisinaan aika mielenkiintoista kuultavaa. Retorisissa taidoissa on eroja ja tällä alueella kuulee jutut usein myös på svenska. Toisinaan valmentajat sortuvat asiattomuuksiin, toisinaan he osaavat erinomaisesti käyttää henkistä painostusta vastustajaa kohtaan.

Suurimmalle osalle jonkinasteinen koulutus sanasäilän käytössä tulisi kuitenkin tarpeeseen.

Kesää odotellessa, mansikoista haaveillessa...

Firenze La Bella

Sain kutsun Firenzeen pitämään esitelmää. Assyriologin elämään kuuluu aika paljon matkustelua eivätkä kaikki reissut suinkaan ole tylsiä tai kärsimystä täynnä. Sielultani olen roomalainen, Suomen Rooman instituutin Villa Lanten kasvatti ja totuus on, etten vielä koskaan ole ollut Firenzessä -- jos ei lasketa niitä kymmenminuuttisia, joina yöjuna Saksasta Roomaan pysähtyi n. klo kuusi aamulla Firenzen juna-asemalla ja jolloin pakahduttava ilo täytti jo sydämen: parin tunnin päästä olen Roomassa!

Mentaalisesti olen tietysti ollut Firenzessä usein, olen lukenut niin monia Firenzeen sijoittuvia romaaneja ja paljon muutakin. Kutsun saadessani päällimäiseksi mieleen nousi kuitenkin Hermann Hesse ja hänen rakkautensa Firenzeä ja ylipäätään Toscanaa kohtaan. Liki parikymmentä vuotta sitten hankin Hessen kootut Italia-aiheiset kirjoitukset (Hermann Hesse Italien, Suhrkamp Taschenbuch 1996) -- kirja, johon olen yhä uudestaan ja uudestaan palannut. Romaaniensa ohessa Hesse kirjoitti runsaasti Italiaa koskevia esseitä ja muita kirjoituksia ja julkaisi niitä esim. sanomalehdissä. Kirjassa on myös otteita kirjeistä ja postikorteista sekä hänen omia valokuviaan. Minua viehättää erityisesti kappale, jossa Hesse jakaa italianmatkailijat kolmeen luokkaan:

Es gibt in der Hauptsache drei Typen von Italienwanderern. Die einen sausen von Lugano oder Bozen bis Neapel durch und werden rasch fertig. Die andern saugen sich an einer der größeren Städte, meistens an Rom, für immer fest, kehren immer wieder dahin zurück und nehmen sich zwar immer wieder vor, nun bald auch diese oder jene andere Stadt und Provinz zu besuchen, kommen aber nie dazu. Wieder andere, und zu diesen gehöre ich selbst, haben zwar wohl das Ideal, Italien ganz kennenzulernen, fressen sich aber aus Trägheit und Behagen im einzelnen so langsam durch den Kuchen durch, daß sie niemals fertig werden. So ist es mir gegangen, der ich bald zehnmal in Italien war und Rom noch nicht gesehen habe, obwohl ich schon zweimal ein Billett nach Rom in der Tasche hatte (s. 335-336).

Niille jotka eivät lue saksaa, tässä lyhyt yhteenveto: ensimmäinen matkustajatyyppi matkaa nopeasti Italian läpi ja luulee nähneensä kaiken. Toinen tyyppi juuttuu yhteen kaupunkiin (useimmiten Rooma) eikä pääse sieltä koskaan pois & palaa sinne aina uudestaan. He suunnittelevat käyvänsä muualla, mutteivät koskaan selviydy -- esim. Roomasta Firenzeen saakka. Kolmas tyyppi tutkii Italiaa niin tarkkaan, ettei koskaan pääse Roomaan asti. Hesse itse tunnustaa olevansa tätä kolmatta tyyppiä. Kahdesti hänellä kuulemma oli jo Rooman junalippu taskussa, muttei kymmenestä Italian matkasta huolimatta koskaan nähnyt Roomaa.

Ja vaikka kuulunkin tyyppiin kaksi niin aion nyt vanhoilla päivilläni rikkoa tämän taian ja matkustaa Firenzeen. Ehkä tällä onkin ollut tarkoitus, sillä itse V.A. Koskenniemi oli sitä mieltä, että kauneutta voi "ymmärtää" -- ja sitä todella rakastaa -- vasta kun on tullut niihin elämänvuosiin, joissa iän mukana lisääntynyt tarve epäillä ja arvostella antaa esteettiselle valinnalle välttämättömän tukensa (Etruskien haudoilta nykypäivien Italiaan WSOY 1939 s. 130) ja jatkaa sitten hieman myöhemmin: Lähes kolme vuosikymmentä sitten olin elänyt kolmisen kesäistä viikkoa Firenzessä -- kuinka paljon syvemmän kauneusvaikutelman välittivätkään minulle ne kolme syksyn päivää, jotka sain siellä viime matkallani viettää! (s. 131)

Ehkä en ole tätä aikaisemmin ole ollut vielä valmis vastaanottamaan Firenzeä kaikkine esteettisine elämyksineen... Firenze on kuitenkin -- Rooman ohella -- kulkenut kanssani pitkin Lähi-itää, nimittäin Fabrianon (http://fabriano.com/p/en/) ihanien muistikirjojen muodossa. Tunnustaudun papyrofiiliksi, ihmiseksi, joka tulee onnelliseksi paperin hypistelystä ja ennen kaikkea paperiin raapustetuista muistiinpanoista. Fabriano on jonkin aikaa myynyt muistikirjoja, joissa on italialaisten kaupunkien karttoja. Vasemmalla Rooma (myös Gianicolo & Villa Lante), oikealla Firenze: