torstai 17. toukokuuta 2018

Häiden alla Monarkian murusia


Assyriologi kutsuttiin tämän vuoden alkupuolella mielenkiintoisiin kirjajulkkareihin. Kaisa Haatanen ja Sanna-Mari Hovi julkaisivat silloin erilaisen tietokirjan Monarkian muruset (Johnny Kniga 2018). Paikalla oli suuri joukko lähinnä naisihmisiä (eräs miesystäväni valitti, ettei Hovi ollut kutsunut HÄNTÄ!!), mm. kovasti ihailemani todellisen elämän kuningattaret Ella Kanninen ja Marjukka Havumäki

Sain kutsun varmaankin sen vuoksi, että Kaisa Haatanen ja minä olimme kollegat Akateemisessa kirjakaupassa kultaisella 1980-luvulla ja viime vuosien ajan olemme olleet somekavereita -- emme tapaa juuri muuta kuin sattumalta, mutta Kaisaa on aina riemastuttavaa tavata ja tavatessa halataan. Sanna-Mari Hovi minulla oli kunnia kohdata ihan ensimmäisen kerran. Koska en ollut varma ehdinkö ja jos, niin milloin, postata tästä kirjasta, ostin kirjan ihan itse julkkaritilaisuudessa. Nyt prinssi Harryn ja Meghan Marklen häiden aattona on sopiva tilaisuus ottaa aihe esille ja muistella samalla omia monarkian murusiani, etenkin kun Kaisa toimii saamieni tietojen mukaan toimii YLEn suorassa häälähetyksessä kommentaattorina! Eli kaikki lauantaina iltapäivällä jonkin ruudun tai näytön ääreen, itse en halua missään tapauksessa missata tätä.

Monarkian muruset on tietokirja, mutta tavallisuudesta sitä ei todellakaan voi moittia. Kirjaan on valikoitu edustava valikoima historiallisia ja tämän päivän kuninkaallisia ja heistä kerrotaan hengästyttävä määrä faktaa, mutta jutun juoni on: mitä faktaa ja millä tavalla. Jos haluat perehtyä kuninkuuden ideologiaan tai kuninkaiden saavutuksiin sotatantereilla tai maidensa hyvinä/pahoina hallitsijoina, tämä ei ole sinun kirjasi. Jos sen sijaan haluat tietää monarkkien inhimilliset luonteet, hyveet ja paheet, onnelliset ja onnettomat kohtalot -- et tule pettymään. Tyylilaji on humoristinen ja usein piikittelevä. 

Jos tässä kirjassa kehutaan monarkkeja niin silloin usein nostetaan esille miesten komeus, naisilla tyyli tai älykkyys. Voit myös kirjoittajien matkassa ihmetellä sitä, miten monarkiat ovat yhä hengissä 2000-luvun muuttuneessa maailmassa -- onhan se hurja saavutus etenkin eurooppalaisten perustuslaillisten monarkioiden viidakossa, missä valta on haihtunut aikaa sitten taivaan tuuliin, mutta kansalaiset (ainakin osa) on yhä valmis maksamaan näiden ylen kalliiden pr-edustusrouvien ja -herrojen ylöspidosta. Kun lukee Monarkian murusista yhden sun toisen kuninkaallisen kulmakarvoja nostattavista toilailuista, tämä onkin yksi aikakautemme suurista mysteereistä.

Tykkään tästä kirjasta ihan sikana. Jos lähestyisin sitä muinaistutkijana, joka tänään olen, alkaisin kenties urputtamaan yhdestä jos toisesta seikasta. Assyriologin näkökulmasta katsottuna tällainen kirja on surkea, jos ei edes nimellä mainita maailmanhistorian ensimmäisiä kuninkaita. Jokaisen historiaa sivuavan tietokirjalilijan pitäisi tietysti mennä ad fontes ja kertoa lukijoilleen, että (tiettävästi) ensimmäinen mesopotamialainen LUGAL -titteliä käyttänyt henkilö oli Enmebaragesi (noin 2500 eaa) ja että assyriologin romanialainen rescue-koira on saanut epävirallisen nimensä sumerilaiskuningas Mesilimin mukaan (virallinen nimi on Messi). 

Egyptissä oli tietysti (yhtä) varhaiset faaraot, ne olisi voinut ottaa ihan tasa-arvon nimissä mukaan. Muinaisista kuninkaallisista yksi lemmikkiusurpaattoreistani on luonnollisesti Lyydian Gyges, jonka eroottisesta makuuhuone-episodista itse historiankirjoituksen isä Herodotos kirjoittaa ihan keltaisen lehdistön malliin. Tämä kohta maailmanhistorian ensimmäisessä teoksessa on sittemmin noussut suureen suosioon Englantilainen potilas -elokuvan (1996) myötä. Gyges olisi niin hyvin sopinyt Monarkian murusten konseptiin, hän oli röyhkeä ja ilmeisen aktiivinen makuuhuonepuuhissa. Komeudesta on paha mennä sanomaan, Gygesistä ei ole säilynyt yhtäkään patsasta tai pystiä.

Mutta miksi siis tykkäsin sikana? Sen takia, että olin itse koulutyttönä jonkinsortin monarkisti. Olin kiinnostunut uudemmasta Euroopan historiasta, sellaisesta, joka nimenomaan vilisee komeita prinssejä, kauniita prinsessoja ja mahtavia kuningattaria. Tänään kävin kaivamassa kotini "arkistohuoneesta" todisteita harrastuneisuudestani. Suurin intohimoni aikoinaan olivat Romanovit

Venäjän tsaareista kiinnostuin luultavasti sen vuoksi, että lapsuudenkodissani lojui heitä käsittelevä kirja, jota jo kansakouluaikoinani aloin lukea. Osasin kirjan kutakuinkin ulkoa ja äitini uskalsi esittää epäilyksensä siitä, että tunsin Romanovit paremmin kuin omat sukulaiseni. Romanovit-innostukseni muistin hyvin (ja tästä postaan joskus toiste enemmän), mutta löytäessäni arkistojen uumenista mm. kansion ja vihon, hämmennyin aika lailla. Voi ei! Mitä kaikkea ihminen ehtii alle puolessa vuosisadassa unohtaa tekemisistään, myös sellaisista, mihin on investoitu aikaa ja vaivaa. Miten ihminen voi unohtaa jotain, mikä on ollut erittäin tärkeää ja merkityksellistä? Ja ennen kaikkea, miten  paljon muistoja palaa silmänräpäyksessä takaisin kun näkee ja koskettaa menneisyytensä esineitä. Tällaista parafernaaliaa ei missään tapauksessa saa heittää pois -- niiden avulla voi tehdä aikamatkoja vanhaan minuuteensa ja niiden kautta voi myös oppia jotain sellaista itsestään, mitä ei vielä tiennyt tai ymmärtänyt.

Ensimmäinen tuntoni, selatessani kansioita ja vihkoa lävitse, oli siis hämmennys. Vuosien ajan keräsin erilaisia lehtileikkeitä. Vuosien ajan ihailin kuninkaallisia, ahmin juttuja heistä ja liimasin joitain vihkoon. 1970-luvulla ei ollut saatavissa mitään Monarkian muruset -tyylistä kirjaa. Sellaisen olisin heti pyytänyt joko joulu- tai syntymäpäivälahjaksi ja harrastuneisuuttani tukenut isäni (joka osti minulle mm. yhden hienon Nikolai IIn perheestä kertovan kuvakirjan saatuaan jonkun kirjoituspalkkion) olisi tämänkin eittämättä minulle hankkinut. Tänään herää kuitenkin kysymys: minkä ihmeen takia? Riittääkö selitykseksi se, että olin kiinnostunut historiasta ja sen kautta myös ihmisistä? Vastatakseni tähän kysymykseen minun tulee varmaan lukea lehtileikkeitä huolellisemmin lävitse ja tutkiskella asiaa sydämessäni. Nyt tavarasuhdettani jonkin aikaa työstäneenä minulla on kuitenkin yksi teoria selitykseksi. Lapsuuteni materiaaliset puitteet olivat niin ankeita, että se ajoi myös tällä saralla etsimään kauneutta. Kuninkaalliset asuvat linnoissa ja palatseissa, heillä on upeita saleja, upeita huonekaluja, upeita käyttö- ja koriste-esineitä, rikkauksia ääretön määrä. Kun 1970-luvun koulutyttö kerää lehtileikkeitä suoraan sanottuna, ja nyt pyydän sanavalintaani jo etukäteen anteeksi, paskanväriseen muovikansioon (koska muunlaista ei ole kotona ja/tai kaupan valikoimissa ole ollut saatavilla ja/tai ei ole ollut varaa hankkia kauniimpaa) voin vain tänään lohdullisesti ajatella, että nuo ajat ovat ohitse ja tänään voin ympäröidä pitkälti itseni vain omasta mielestäni kauniilla kansioilla, muistikirjoilla, kirjoilla ja taiteella. Tähän on tultu ja olen elämälle siitä kiitollinen.

Kaivettuani kansioni ja leikevihkoni arkiston uumenista, jäin sitten illalla lukemaan etenkin naistenlehdistä saksittuja pikku-uutisia. Olin tikahtua nauruun, koska 1970-luvun toimittajien tekstit ja Monarkian muruset näyttävät kuuluvan samaan genreen -- niissä leikitellään taitavasti sanoilla ja tanssitaan akrobaattisen ammattimaisesti ihailun ja ironian nuoralla. On prinssi-ressua, kuningatar Julianan kullannuppua, ja söpöjä lapsia liian niukassa tukkamuodissa. Kuningatar Silvia on hillityn kuninkaallisesti muodistanut kampaustaan. Löydän samanlaista verbaalista ilottelua Monarkian murusista ja etenkin sen mariginaaleihin lisätyistä kirjoittajien kommenteista. Ne inspiroivat lukijaa myös tekemään omat sivuhuomautuksensa joko omaan tai samaan tyyliin! Nämä lisäykset ovat kirjan ehdoton suola, ja antavat viehkon lisän muutoinkin onnistuneeseen taittoon ja formaattiin. Samalla jään kuitenkin miettimään Monarkian murusten kohdeyleisöä. Olisinko koulutyttönä kuitenkaan osannut arvostaa ironista lähestymistapaa tai edes ymmärtänyt sitä? Rohkenen epäillä kypsyyttäni vastaanottaa edes hienostunutta kritiikkiä ihailemieni kuninkaallisten elämäntapaa kohtaan. Koulutyttöjä iäkkäämmän naiset saattavat olla ehkä vielä konservatiivisempia sen suhteen missä sävyssä heidän ihailun kohteistaan kirjoitetaan. En silti epäile, etteikö Monarkian muruset ole löytänyt lukijakuntaansa toisaalla, mutta nämä eivät ole niitä ihmisiä, joiden ehkä lähtökohtaisesti olettaisimme nauttivan kirjan sisällöstä.

Siitä huolimatta juuri Monarkian muruset saa lukijan pohtimaan syvemmin juuri ihailemisen ilmiötä. Miksi me "tavikset" ihailemme kuninkaallisia ja miksi me seuraamme heidän elämäänsä lehtijutuista, kirjoista ja televisio-ohjelmista? On luonnollista, että monilla nuorilla ja vanhoillakin on esikuvia, ammatillisia tai urheilullisia, esimerkiksi, joita voidaan jopa suorastaan palvoa, koska he ovat saavuttaneet jollain elämän saralla jotain "suurta", sellaista mikä ansaitsee kunnioituksemme. Mutta että ihailemme ihmisiä, jotka ovat asemassaan joko syntyperänsä tai naimakaupan ansiosta? Ja että suomalaiset saattavat fanittaa jotain ulkomaalaisia kuninkaallisia? 

Tapaus noin 15 vuotta sitten on jäänyt mieleeni kun elimme vanhanaikaisten diojen viimeisiä aikoja ja vein erästä esitelmää varten valokuva-albumin yliopiston AV-keskukseen saadakseni yhdestä valokuvasta dian. Noutaessani albumia takaisin ja diaa keskusesta, tilauksia vastaanottava vanhempi rouva silitti albumin sinisiä kansia ja huokaili vilkaistessaan vielä Persian vallastasyöstyn shaahin, shaahittaren ja kruununprinssin muotokuvia. Hän kysyi pieni kateuden värinä äänessään että mistä olin tällaisen albumin saanut käsiini. Vanhempani kutsuttiin 1971 Iraniin shaahin ökyjuhliin ja olivat päässeet myös kättelemään hallitsijaparia.

Tänään Monarkian muruset oli minulle piristävä lukukokemus ja suosittelen sitä siksi kaikille, jotka kaipaavat piristystä elämäänsä. Haudanvakava elämä on taatusti tappavaa ja hersyvät naurut ovat aina välillä tarpeen. Itse pääsin kosketuksiin kuninkaallisten kanssa toukokuussa 2002, jolloin jouduin ex tempore järjestämään parin viikon varoitusajalla jordanialaisen prinssin ja prinsessan epävirallisen vierailun Helsingissä ja toimimaan heidän seuralaisenaan muutaman päivän ajan. Olisi liian pitkä juttu kertoa, miten tähän jamaan jouduin, mutta jälkeenpäin katsottuna kokemus oli sekä mielenkiintoinen että hyvin opettavainen. Sain prinssiltä vierailun jälkeen käsinkirjoitetun kiitoskirjeen, joka on kyllä säilössä mutten tiedä missä. Prinssi ja prinsessa olivat silloin nuoria, kouluttautuneita, fiksuja ja myös erittäin sympaattisia. Prinsessa on kuvista päätellen yhä kaunis. Monarkian murusissa Jordanian kuningashuoneesta on aika vähän informaatiota ja se jättää kertomatta yhden olennaisen yksityiskohdan: sukuun on naitu useampiakin eurooppalaisia naisia, esim. yksi södertäljeläinen ja yksi islantilainen. Meillä jokaisella on siis periaatteessa mahdollisuus päästä kuninkaalliseksi, jos siis sellaiseksi tahtoo. Omat ambitioni ovat aina olleet jossain ihan muualla. Ja jordanialaisten kuninkaallisten korkeuksien emännöinti osoitti myös sen, että kultainen häkki on yhä todellisuutta monarkeille, koulutuksesta ja muutoin moderneista elämäntavoista huolimatta. Lähtöpäivänsä aamuna prinssi ja prinsessa toivoivat voivansa viettää aikaa ihan kahdestaan ja käydä shoppaamassa tuliaisia lapsilleen. Kun tulin iltapäivästä hyvästelemään heidät hotellille, kertoivat he innostuneena ostaneensa evästä ja syöneensä lounaan Espan puistossa. Se vaikutti olleen yksi vierailun kohokohdista -- he pystyivät tekemään Helsingissä jotain sellaista, mikä kotonaan olisi ollut täysin mahdotonta. 

Tämän postauksen lopuksi aloin miettimään sitä, kuinka paljon kuninkaallisista hahmoista on kirjoitettu draamaa ja romaaneja, vaikka sellaista maailmankirjallisuuden lempihahmoa minulle ei nyt äkkiseltään tule mieleen. Voimme kaikki miettiä ketä ne voisivat olla, olisi kiinnostavaa kuulla kuka kuninkaallinen ja mikä romaani on tehnyt teille tällä saralla vaikutuksen. Ja tosiaan, nykypäivänä kuninkaallisten elämää voi seurata myös somessa. Tämän kevään omakohtainen yllätys oli kun Dubain kruununprinssi alkoi seurata minua Twitterissä. Elämä on yllätyksiä täynnä. 

7 kommenttia:

  1. Kekkosen kans kasvoin, kyllä prinsessoja kivempi katella, onhan vielä joku traditio, ettei kaikkea kumottu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinhän se menee Hannele :). Ja tosiaan, en minäkään ole sitä mieltä, että kaikki kuningashuoneet tulisi lakkauttaa. Tosin näin ei-kuninkaallisen valtion kansalaisena minun on huono sanoa aiheesta mitään.

      Poista
  2. Norja juhlii kuninkaallisesti tänään ❤️

    VastaaPoista
  3. Voi Sanna, olet kyllä ollut pieni tiedenainen jo koululaisena!

    Lauantain häät pitää katsoa ilman muuta.

    Ihanimmat telkkarista seuraamani kuninkaallisten häät ovat olleet Victorian ja Danielin häät. Se Danielin puhe häntä alhaaltapäin liikuttunmeena ja kiitollisena katsovaan Vickaniin oli kyyneleet nostattava. Daniel kehui Victorian huomaavaista luonnetta ja lopetti:"Vickan, jag älskar dig så."
    Tarja Halonen sanoi näistä häistä palatessaan, että siinä oli pari, jonka rakastuneisuus näkyi ja säteili ympärille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, nyt kun katson noita leikevihkojani ja kansioitani niin onhan niissä varmaankin jotain viitteitä siitä mitä tuleman piti :). Ja totta: kielitaidoton kuntosaliyrittäjä piti kaikkia liikuttavan puheen, mutta niin se on silloin kun puhutaan rakkauden kielellä -- se osaavat vain ne, jotka ovat oikeasti rakastuneita.

      Poista
  4. Melkein tulen kateelliseksi tuosta nuoruutesi kuninkaallis-intohimosta. Kyllä nuorena on hyvä löytää tuollaisille kauneuden ja onnen lähteille. Isoäitini seuraili aina Vecko-Journalenista kuninkaallisten touhuja, mutta pieni sukumme on edellisessä sukupolvessa ollut aika riitaisa ja isoäidin touhuille naureskeltiin selän takana. Että luulee olevansa niin hieno...
    Onnittelut seuraajastasi Twitterissä, Dubain prinssi, aikas vaikuttavaa :) Niin ja melkein tekisi nyt mieli lukea tämä, kuvatekstit ovat mainioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Leena, mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin eihän minun lapsuudessani ollut juuri mitään kadehdittavaa :). On kuitenkin jännittävää todeta, että tuo kauneuden kaipuu on lapsissa ja aikuisissakin "sisäänrakennettuna" ja miten kauneuden tavoittelu kuitenkin usein koetaan turhamaisuudeksi, vaikkei se sitä välttämättä ole.
      Twitter on maailma, josta en ymmärrä mitään -- siellä voi tapahtua kummallisia asioita, mutta niistä ei välttämättä kannata vetää yhtään mitään johtopäätöksiä :).

      Poista