keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Axel Munthen Capri


Oi näitä aikoja! Berliinin jälkeen assyriologi on viettänyt aikaa Roomassa ja Caprilla (myös hetken Napolissa). Ei ihme että postaukset ovat jääneet vähäisiksi, visuaalinen ja henkinen ähky on viime viikkoina ollut aika vakavaa. Puoliso oli järjestänyt matkan juhlistamaan nyt neljännesvuosisadan kestänyttä avioliittoa. Muutama päivä Caprin saarella Napolinlahden edustalla muodostui ikimuistoiseksi ja pääsin vihdoin tutustumaan Axel Munthen (1857-1949) villa San Micheleen. Puoliso oli varannut huoneen samasta hotellista, jossa myös Euroopan kuninkaalliset aikoinaan asuivat kun saapuivat Caprille (tänään he yöpyvät varmasti jossain muualla...). Siitä oli vain parin sadan metrin kävely Munthen villalle.
Vielä viitisentoista vuotta sitten Capri mahdollisena matkakohteena olisi jättänyt minut joltisenkin kylmäksi. Olin ajatellut, että paikka on täysin turismin pilaama enkä siksi tuntenut sinne minkäänlaista vetoa. Tilanne muuttui kymmenisen vuotta sitten kun isäni päiväkirjojen kautta löysin Axel Munthen autofiktiivisen romaanin Huvila meren rannalla (englanninkielinen alkuperäisteos The Story of San Michele John Murray 1929, suomennos J. Hollo). Jokin aika sitten kirjoitin päiväkirjamerkinnöistä täällä Maria Salosen kirjan yhteydessä.

Munthen elämä ja autobiografinen romaani ovat kiinnostaneet minua enemmän kuin minulla on ollut aikaa syventyä niihin. Kiehtova on edelleen Ruotsin kuningatar Victoria (1862-1930), hänen rakkautensa koiriin, valokuvausharrastuksensa ja suhteensa henkilääkäri Muntheen (yksi elämä ei riitä kaikkeen mielenkiintoiseen...). Tällä hetkellä kaksi puolta Munthessa nousee erityisesti pinnalle: hänen hieno tapansa konstruoida itselleen "elämä" autofiktiivisen kirjan kautta ja sitten tietysti hänen aitojen antikviteettien sekä kopioiden kokoelmansa, joista iso osa on upotettuina San Michelen seiniin ja muureihin sekä ripoteltu pitkin sisäpihoja, pergolaa ja puutarhaa.

Munthe oli tunnettu mies aikansa seurapiireissä ja hänellä oli kuninkaallisten lisäksi paljon muitakin sen ajan "julkkisystäviä". Näihin lukeutui esimerkiksi lordi Carnarvon (1866-1923), joka rahoitti arkeologisia kaivauksia Egyptissä yhdessä Howard Carterin (1874-1939) kanssa löysi maailmankuulun Tutankhamonin haudan. Kun Munthe vieraili Kuninkaiden laaksossa haudan löytymisen jälkeen, pääsi hän katsastamaan muinaisen faaraon muumiota. 

Munthesta oli aikoinaan ja on vieläkin paljon juttuja ja juoruja joiden todenmukaisuutta on vaikeaa todentaa, aineistoa on aika paljon, mutta kriittisissä kohdissa todisteet puuttuvat. Hän onnistui kirjoittamaan elämästään "oman version" satiirisella tyylillään, jota isäni ihaili ja lukija voi joko uskoa tai olla uskomatta kertomusta. Myös San Micheleen rakennettu villa (jossa hän ei itse asiassa juurikaan viettänyt aikaansa, asui enemmän muissa caprilaisissa taloissa) on erityinen taideteos ja tapa luoda oma maailma huikean kauniiseen paikkaan, konstruoida unenomainen tila. San Michele tekee vaikutuksen jokaiseen kävijään, mutta kätkee taakseen sen mitä Munthe todellisuudessa oli. Voisi ajatella, että hänen elämänsä oli todella kadehdittavaa. Kun katson valokuvaa, missä Munthe istuu talviaurinkoisella seunustalla monien koirien kanssa ja paistattelee päivää, valtaa minut kaipuu päästä samaan paikkaan ja tunnelmaan. Munthe kuitenkin itse kärsi monista vaivoista, unettomuudesta, aroista silmistä, päänsäryistä. Hänen avioliittonsa taisivat olla aika onnettomia. Kontrasteja siis riittää ja juuri ne tekevät hänestä niin mielenkiintoisen.
Munthen taidekokolemassa on jotain pysäyttävää. Ei siksi että sen esineistö olisi jotenkin hienoa vaan siksi, että sen syntyhistoria on täysin hämärän peitossa. Munthe kertoo löytäneensä antiikkiesineitä kaivaessaan talolleen perustuksia, mutta vain pieni osa esillä olevista on todennäköisesti samalta tontilta ja murto-osa edes Caprin saarelta. Munthen on täytynyt olla monien antiikkikauppiaiden uskollinen asiakas, mutta näistä ostoista ei näytä säilyneen juurikaan tietoa tai sitten hänen keräilijäluonnettaan ei ole tutkittu tarpeeksi. Agneta Freccero on julkaissut pienen kirjasen Romersk marmor. Axel Munthes konstsamling i Villa San Michele, Capri (2003), mutta siinä ei pureuduta kysymyksiin siitä, miksi Munthe näyttää ostaneen enimmäkseen pieniä fragmentteja ja oliko hänellä keräillessään jotain erityistä agendaa. 
Mistä Munthe hankki itselleen sen punaisen graniittisen egyptiläisen sfinksin, joka yhä tänään katsoo merelle kappelin terassilta, on myöskin arvoitus. 
Kuvasin Caprilla paljon, mutta näin vielä enemmän. Huumaavaa ja henkeäsalpaavaa. Kaikkea kaunista ei pidä yrittää ängetä yhteen postaukseen. Yllätyin positiivisesti saaren tunnelmasta -- vaikka turisteja onkin päiväsaikaan paljon, hiljentyi Anacapri iltaisin. Ei ollut jumputtavia diskoja, ei hotellikolosseja eikä vesipuistoja. Nyt ymmärrän, että niin moni on menettänyt sydämensä tälle pienelle paikalle suurella maapallolla. 
Koska matka Caprille tuli heti Berliinin reissun jälkeen ja eräällä tavalla yllätyksenä (vaikka olinkin tästä toiveestani jo joskus vihjaillutkin), aikaa ei jäänyt yhden asian kunnolliseen valmisteluun. Olisin nimittäin tahtonut ottaa etukäteen selville, missä suomalainen assyriologi ja diplomaatti Harri Holma (1886-1954) oleskeli Caprilla eläköidyttyään. Hänet on myös haudattu saarelle, siellä olisin tahtonut käydä. Tämä kuitenkin antaa hyvän syyn palata Caprille pian. Erityisen koskettavana pidän Holman ystävän Mika Waltarin kuvausta Holman kuolemasta (Uusi Suomi 8.10. 1964).
Kiitos Capri. Kiitos puoliso. Arrividerci & grazie!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti