Joulupukki toi 2: Jukka Viikilä, Akvarelleja Engelin kaupungista

Finlandia-voittaja, Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016) oli toinen assyriologin joululahjaksi saamista kirjoista. (Kuulostaako vähäiseltä, että sain vain kaksi kirjaa joululahjaksi? Tämä johtuu siitä, että ostan kirjoja koko ajan ja myös puolisolla on vaikeuksia osaa minulle kirjoja, koska hänkään ei pysy perässä siinä mitä minulla jo on ja mitä ei... Teen siis täsmätoiveita.) Olisin halunnut postata kirjasta jo paljon aikaisemmin, mutta kaikenlaiset myöhäisheettiläiset leijonat, luentokurssin pitämiset ja muut työkiireet ovat koko ajan ajaneet edelle.

Finlandia-palkitusta romaanista on tietysti tähän mennessä kirjoitettu hurjasti arvioita, ylistystä ja blogipostauksia. Jo keväällä kun ensimmäiset postaukset tulivat, ja niitä luin, tiesin että tämä on "minun kirjani", tämän tahdon lukea. Enkä pettynyt. Nautin joka sivusta ja joka lauseesta. Nautin Viikilän runollisesta kielestä ja 1800-luvun alun helsinkiläismiljööstä. Kuinka herkullinen onkaan saksalaisen arkkitehdin hahmo, jonka kynästä lähtenyttä pääkaupunkimme monumentaalikeskustaa saamme yhä ihailla!

Viikilän tekstiä lukiessani mieleni alkoi maalata omia akvarellejaan. Talven valo, juuri nyt niin ajankohtainen:

Täällä pohjoisessa me rakastumme kylmään valoon, pakkasaurinkoon, joka ikkunasta tunkeillessaan mitätöi siivoojien työn ja lämmittää sydämen. Kesällä sydän on märkä ja auringon porotus vain läkähdyttää ja laiskistuttaa, talviauringon terävä veitsi sitä vastoin leikkaa ajatukset erilleen ja valaisee ne läpikotaisin kuin seinättömät huoneet (s. 68).

Johan Carl Ludwig Engelin (1778-1840) elämä Helsingissä ei ole aina kovin auvoista. Hän ikävöi Berliiniin, Helsinki on pahaista periferiaa, vaikka periferiassa arkkitehti saakin periaatteessa toteuttaa itseään. Usein tuntuu, että hän on suorastaan masentunut. Minunkaltaiseeni lukijaan tällainen melankolisuus kuitenkin uppoaa, samoin Engelin aivoitukset ja pienet huomiot:

Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdallalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä on koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto (s. 84).

Ja aivan kuin Viikilä olisi tiennyt, että rakastan romaaneja, joihin upotetaan jotain, mikä on minulle tuttua ja tärkeää. Mistä Viikilä tiesi, että huokailen ihastuksesta (?), kun käännän sivulle 124 ja luen:

Senffin yöpöydällä on kirja minun hyllystäni: Gedanken über die Nachahmung der griechischen Werke in der Malerei und Bildhauerkunst. Vaikka laina on luvaton, en voi moittia häntä siitä. Niin tärkeä se on lukea. 

Arkkitehtiharjoittelija oli luvatta nipistänyt Engelin kokoelmasta Johann Joachim Winckelmannin (1717-1768) ensimmäisen teoksen jossa itää sen uusklassisen tyylisuunnan siemen, jota Engel omassa rakennustaiteessaan niin sydänveriään myöten edusti. Viikilä jatkaa tätä aihetta (s. 131):

Otin taas esille vanhan Winckelmannin. Kirjoitan siitä ylös tämän viisaan mietteen: "Kauneus on moninaisuutta yksinkertaisessa: ..."

Huokaan siis uudestaan ihastuksesta -- tiedämmekö oliko Engelin kirjastossa todellakin Winckelmannin teoksia? Kansalliskirjaston kokoelmissa niitä on, suuri osa Monrepos'n kartanon kokoelmasta. Sen sijaan en arvosta sitä, että Viikilä on ottanut tekstiinsä suoran lainauksen Vesa Oittisen tekemästä Winckelmann -tekstin käännöksestä (Jalosta yksinkertaisuudesta. Kirjoituksia antiikin taiteesta ja arkkitehtuurista (1992) s. 91) mainitsematta lainaustaan romaaninsa päätteeksi "Kiitokset"-osiossa. Nyt syntyy vaikutelma, että Viikilä on itse kääntänyt kappaleen Winckelmannin alkuperäisteoksesta.

Myös Georg August Wallin (1811-1852) on ujutettu mukaan (s. 169):

Muistan arabivaatteisiin pukeutuneen uroksen patsastelemassa yliopiston valmistumisjuhlassa. Kaikesta näki, ettei hän uteliaiden piiritykseltä ollut edes huomannut rakennustani.

Beduiiniasuun pukeutuneen Wallinin muotokuva on yhä Helsingin yliopiston päärakennuksen opettajien lehtisalissa. Sinne oma isäni vei minut sitä katsomaan kun olin hyvin pieni tyttö, mutta muistan tapahtuman kuin eilisen päivän. Tämä huomautus Wallinin moukkamaisuudesta on kuitenkin Engelin kuvitteellisessa päiväkirjassa kirjattu 11. elokuuta 1833 alle eli se on täysin anakronistinen. Päärakennuksen valmistuessa Wallin oli vasta 21-vuotias ja ensimmäiselle Lähi-idän matkalleen hän lähti vasta 1843. Anakronismeista voidaan olla montaa mieltä, itse pidän siitä, että tietyt faktat ja varsinkin vuosiluvut pitävät jollain tavalla paikkansa. 

Kaikkinensa Akvarelleja Engelin kaupungista on hurmaava tarina. Se innostaa kovasti tutustumaan Engelin elämään ja siitä kirjoitettuun tutkimukseen, mietin vain milloin minulla olisi tähän kaikkeen kiinnostavaan ja kiehtovaan aikaa.

Käyn viikottain Kansalliskirjastossa. Yksi kauneimmista asioista mitä tiedän on kupolin ikkunoista heijastuva valo, etenkin näin kevättalvella. Se on huimaavan kaunista ja siitä meidän on kiittäminen Engeliä. Aurinko maalaa sinne oman akvarellinsa, aina kun sattuu paistamaan täällä kaukana pohjoisessa.