maanantai 11. elokuuta 2014

Viikonloppu vanhassa talossa

Assyriologi vietti viikonlopun puolisonsa perheen sukutorpassa Huissin lakian kupeessa. Viime kesänä päärakennusta korjattiin ja laajennettiin, jo silloin puutarha pääsi villiintymään. Tänä kesänä luonto on saanut niinikään enemmän tai vähemmän rehottaa vapaasti. Viinimarjasato jäi niukaksi. Sisällä talossakin on surumielinen tunnelma kun isäntäväki eli appivanhemmat, jotka hoitivat ja vaalivat paikkaa vielä viime syksynä, ovat nyt poissa.
Palattuani kotiin otin hyllystä Lassi Nummen Matkalla niityn yli (Otava 1986). Runosikermässä Talo lakeudella Lassi näyttäisi peilaavan tuntojaan vanhempiensa kodin purkamisen ajoilta, kun talo täytyy tyhjentää, tavarat kuljetetaan pois. Tyhjennys ei ole tämän torpan kohdalla onneksi ajankohtainen, tavarat saavat jäädä omille paikoilleen.
Ne vanhat ihmiset, jotka tässä asuivat ennen,
liikehtivät, joista pidin, rivakastikin niin kauan kuin voimia riitti,
sitten hauraammin, joita kaipaan, istuskelivat, keinutuoli narahti,
lähtivät taas liikkeelle, kyllä he olivat, ovat, kyllä olisi,
mukava vaihtaa pari sanaa, nauroivat, silmät siristyivät,
omana itsenään loppuun asti, jotka eivät nyt laskeudu portaita

ne vanhat ihmiset, jotka ennen, jotka
rakensivtä tämän, nyt poissa kokonaan
tavallaan, tai ei, jotakin on jäänyt, ehkä hengitys,
öiden levollinen huounta näihin seiniin,
tämän katon alle

ne vanhat ihmiset jotka asuivat,
mitä minun piti heistä, ei nyt tule

(Lassi Nummi, Matkalla niityn yli, Talo lakeudella 5. )
Pihassa oranssit tiikerililjat uhmasivat rikkaruohoja ja kastelijan puuttumista, nyt ukkoskuuro soi helpotusta.
Aamukävelyllä kuningas Mesilimin kanssa kuuntelimme kurkien hurjaa mesoamista -- koira tuota ääntä vieroksui. Saavuimme pellon laitaan, kaukana kaksi hahmoa.
Ja vilja oli kypsää.
Assyriologin ajatukset siirtyvät hitaasti kohti Turkkia, 18 päivää lähtöön...

2 kommenttia:

  1. Viljapellot ja kurjet ovat kuuluneet minunkin päiviini, kumpiakin olen ihaillut. Ja ymmärrän tuon haikeuden ja surun, kun rakkaat ovat poissa paikasta, jonne ovat aina kuuluneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Haikeus on tosiaan suuri, kaipaus ja jollain tasolla tunne, että he ovat yhä läsnä. Muistan lapsuudestani oman äitini, joka anoppinsa kuoleman jälkeen yritti mumman mökissä kesällä siivottuaan muistaa mihin järjestykseen räsymatot kuuluivat -- pelkäsi, että anoppi suuttuu jos matot ajautuvat epäjärjestykseen, kun oli tunne että hän oli läsnä, katsoi ja tarkkaili :).

      Poista