Mitä luin tänään: Jaakko Hintikka, Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka

Assyriologi luki Ahvenanmaan reissullaan filosofi Jaakko Hintikan pienoiselämäkerran Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY 2014), jonka puoliso toi kustantajan kirjakaupasta päivää ennen lähtöä. Heti ilmestyessään vuoden alussa teos poiki lukuisia otsikoita lehdissä (esim. HS Kuukausiliite 4.1. 2014 ), joissa sensaationhakuisesti kiinnitettiin huomiota vain yhteen sisällölliseen sivujuoneen eli Merrillin seksisuhteeseen J.F. Kennedyn kanssa.

Sinisen Linnan Kirjaston Marian arvion luettuanikaan en juuri innostunut, mutta Marjatan postaus sen sijaan herätti halun saada kirja, koska biografiat ja autobiografiat ja etenkin tieteentekijöiden omaelämäkerralliset teokset kiinnostavat ihan hillittömästi. Sain sellaisen käsityksen, että kirja sisältää runsaasti sellaisia elämäntarinan ja henkilökuvan konstruointiin sekä rakkauden kuvaamisen liittyviä kontrasteja, että se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Ja olihan se.

Kirjallisena tuotteena ja "kaupallisena" kokonaisuutena Hintikan teos on omituinen ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia, etenkin kirjoittajan ja kustantajan välisestä suhteesta. Hintikka on kirjoittanut englanniksi ja käsikirjoituksen on kääntänyt suomeksi Tarja Kontro ilman että käsikirjoitusta on (ainakaan tähän mennessä) julkaistu sen alkuperäiskielellä. Oliko näin tarkoitus tapahtua? Hintikan tyyli viittaisi siihen, että tekstissä laajasti viljellyt kliseiset ylisanat on kirjoitettu amerikkalainen yleisö takaraivossa kummittelemassa, mutta syystä taikka toisesta kustantajat siellä eivät ole innostuneet projektista tai sitten kustantajan/agentin kiinnostus on lopahtanut. Suomalainen kustantaja on puolestaan julkaissut mielellään käsikirjoituksen pienine puutteineenkin, koska Kennedyyn liittyvä anekdootti takasi medianäkyvyyden. Muutoin kirjan toimittamiseen saati kuvittamiseen on panostettu ilmeisen minimaalisesti.

Sisällöltään kirja on siinä mielessä rohkea, että reippaasti yli 80-vuotias mies kertoo ja analysoikin kuolleen puolison elämää ennen heidän tapaamistaan kuin myös intiimejä yksityiskohtia heidän rakastumisestaan ja suhteensa alkuvaiheista. Yleensä 1900-luvun alkupuoliskolla syntyneiden kynästä ei odoteta tämänkaltaista kuvausta. Ja kuitenkin, Hintikka taitavasti piilottaa ja jättää kertomatta enemmän kuin paljastaa. Merrill raiskattiin elämänsä aikana kaksi kertaa. Hintikka ei mene näihin tapauksiin sen syvemmälle vaikka naisena ajattelisin, että fyysinen väkivalta on jättänyt jälkensä myös Merrilliin. Omaa itseään Hintikka raottaa hyvin vähän -- etäännyttää itsensä tekstissä kolmanteen persoonaan eikä julkaise ainuttakaan omaa kirjettään tai äänikirjettään Merrillille. Myös kymmenestä avioliittovuodesta vaietaan suurimmaksi osaksi. Tämän suhteen kaikkein tärkein vihje on   tässä:

Ehkä Jaakko oli liian itsekeskeinen ja pidättyväinen pystyäkseen sulautumaan saumattomasti me-subjektiin (s. 146).

Monet kirjan lukeneet luonnehtivat filosofin tekstiä nimenomaan kliseiseksi ja Merrillin  ylenpalttista korokkeelle nostamista vaivaannuttavaksi. Lukijan täytyy kuitenkin tässä kohtaa nähdä Hintikan luoman henkilökuvan kahtiajakoisuus, jota ei tarvitse etsiä vain rivien välistä tai kysymällä mitä kirjoittaja jättää kertomatta, koska ylemääräisten kehujen väliin hän sijoittaa avainlauseita. Vaikka Merrill Hintikan silmissä onkin kaikkein älykkäin, verbaalisesti lahjakkain, empaattisin, sosiaalisesti taitavin ja ylivertaisen (= Hintikan lempisana) elämäntaitoinen jne. jne., niin Hintikka ei missään vaiheessa ylistä tai kehu Merrilliä "ulkoisesti" kauniiksi tai ulkonäöltään viehättäväksi. Hän toteaa vain:

On elämän tosiasioita, että fyysinen kauneus voi herättää helliä tunteita ja kaunis alaston vartalo on vahva afrodisiakiihoke. Ei ole yhtä ilmeistä, että henkinen kauneus voi samoin herättää rakkautta ja jopa intohimoa (s. 119).

Hintikka siis jättää Merrilin vaille "suurinta" kohteliaisuutta, minkä rakastunut mies voi naiselle antaa -- kehuu häntä (fyysisesti) kauniiksi, vaikka tuo kauneus olisikin vain katsojan silmissä. Merrillillä olisi edelleen Hintikan mukaan sartrelaisen elämänfilosofiansa ja ylivertaisen lahjakkuutensa vuoksi edellytyksiä ainoastaan onnistumiseen ja hyvään elämään. Karvaita pettymyksiä oli sekä läheisimmissä ihmissuhteissa että tieteellisellä uralla ja elämän suurin epäkohta Merrillille näyttääkin olleen, etteivät kaikki muut ympärillä olleet ihmiset aina nähneet tai ymmärtäneet hänen erinomaisuuttaan. Mutta kirjan keskeisin sanoma onkin juuri tässä: Merrillin parhaat puolet puhkesivat kukkaan hänen tavatessaan Hintikan ja mitä ilmeisimmin he ainakin suhteensa alkuvaiheessa kokivat suuren rakkauden ja se ilmeni myös heidän yhteisissä julkaisuissaan. Merrill ei kyennyt yksin tuottamaan tieteellistä tekstiä, mutta muiden kanssa hänen panoksensa näyttää yhtäkaikki olleen ainakin jollakin tavalla hedelmällinen. 

Henkilökohtaisella tasolla kirja herätti paljonkin ajatuksia ja tunteita. Siitä huolimatta että muut ihmiset kokivat Merrillin hyvin eri tavalla kuin Hintikka (esim. tässä Leena Rossin omaa kuvausta Merrillistä), ja siitä huolimatta että joku voisi vetää naisesta sellaisen johtopäätöksen, että oman tekstin tuottamiseen kykenemätön, työtön ja avioliitossaan karille ajautunut akateeminen nainen kalastaa itselleen menestyvän filosofin, saa hänestä elättäjän itselleen ja pääsee myös julkaisuissa ratsastamaan kuuluisan tutkijan maineella.  Oma elämäni ja tutkijan tieni ovat kulkeneet kovin toisin, voin kuitenkin ymmärtää monia seikkoja Merrilin elämässä, koska naisena on yhä vaikeaa lyödä itseään lävitse, oli sitten julkaisuluettelon pituus mikä tahansa. Tämän tyypin naisia pyörii yliopistojen liepeillä jonkin verran. Kahden tutkijan rakkaustarina välittää myös sanomaa siitä, etteivät filosofit välttämättä ole vain kammioissaa pölyttyviä tyyppejä vaan kiinnostavia ja kiehtovia persoonallisuuksia. Saska Saarikosken haastattelussa (ks yllä HSn linkki) Hintikka mainitseekin yhdeksi taka-ajatuksekseen halun inspiroida nuoria tutkijan uralle osoittamalla ettemme me tutkijat ole vain ajatuskoneita. Itseäni viehättää aika lailla ajatus rakkauden ja sielunkumppanuuden löytymisestä  -- Heidän onnensa ilmeni rakastelussa Merrillin sängyssä mutta yhtä merkityksellisesti myös aamuvarhaiseen jatkuneessa yhteisessä loikoilussa, jonka aikana he loputtomasti jakoivat toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan kaikista maailman asioista... (s. 133). 

Mitä luin tänään: Vera Vala, Villa Sibyllan kirous

Assyriologi jatkaa nyt tällä Italiaan sijoittuvien dekkarien linjalla, eli sai tänään luetuksi loppuun Vera Valan Villa Sibyllan kirouksen (Gummerus 2014). Viime kesänä oli jo ihan ammatillisessa mielessä pakko lukea Vera Valan edellinen Arianna-dekkari eli Kosto ikuisessa kaupungissa, siinä kun murhataan kollega, eli assyriologi. Tiesin jo etukäteen, että Villa Sibyllan kirouksessa tavalla taikka toisella käsiteltäisiin muinaisesta Lähi-idästä koko roomalaiseen maailmaan levinnyttä mysteerikulttia ja tottakai tällainen aihe kiinnostaa assyriologia. Sain arviointikappaleen kustantajalta sähköpostin lähettämisestä seuraavana päivänä -- tätä voisi kutsua erittäin hyväksi palveluksi.

Vala on Villa Sibyllan kirouksessa aika lailla samoilla linjoilla kuin edellisessä Arianna-tarinassa (ensimmäistä eli Kuolema sypressin varjossa en ole ainakaan vielä lukenut). Hän ratkaisee toimeksiannosta ensin uhkauskirjeiden lähdettä ja sitten myös murhaa ja joutuu ariannamaisesti useaan kiperään tilanteeseen. Tarinassa mukana on tuo muinaisroomalainen jumaluus Mithra ja sitä nykypäivänä palvovat ihmiset, mutta erityisen syvällisesti juonta ei punota kultin ympärille, enemmänkin Vala toistaa tutkijamaisen kliinisesti aiheesta lukemiaan kirjoja, ei sorru faktojen vääristelyyn eikä ole ymmärtänyt mitään väärin. Itse murhamysteerin asiat ja tapahtumat sotkeutuvat useastakin eri suunnasta Ariannan menneisyyteen ja nykypäivään. Lukija saa aika paljonkin lisää tietoa salaperäisestä el Lobosta, jonka pitäisi olla kuollut ja hänen suhteestaan Ariannan miesystävään Bartolomeoon. Lopussa jätetään taas Ariannan mentävä aukko seuraavalle tarinalle, jota lukija jää innolla odottamaan jos on tähän mennessä jäänyt koukkuun sankarittaren elämään ja edesottamuksiin.

Luettuani liki peräkkäin kaksi Italiaan sijoittuvaa dekkaria (ks. Firenzeen sijoittuva), aloin pohtia niitä genrenä ja kysyin itseltäni: miksi ihmeessä luen näitä? Eiväthän useimmat näistä ole kirjallisina teoksina kummoisiakaan. Luen Italiaan sijoittuvia dekkareita sen vuoksi, että minua kiinnostaa niiden miljöö -- olen mitä suurimmassa määrin ihminen, joka ei lue "epäkiinnostavaan" maailmankolkkaan sijoittuvaa kirjallisuutta. Siksi esimerkiksi Arianna seikkailemassa Etelä-Amerikassa tai Afrikassa ei kuuluisi lukemistooni lainkaan. Sen sijaan minua henkilökohtaisesti puhuttelevia maita ja kulttuureja käsittelevä jännitysromaani saa jopa aika paljon anteeksi kirjallisten ansioitten puutteesta jos kirjailija vain muutoin osaa asettaa kehykset ja yksityiskohdat taitavaksi kokonaisuudeksi.

Valan dekkareissa pidän siitä, että hän kuvaa roomalaisia kaupunginosia usein aika tarkastikin ja vaikka kuvaukset toisinaan maistuvatkin puisevan matkaopasmaisilta, on niissä myös mukana hänen omaa kokemustaan tilasta, puista, tuoksuista ja tunnelmasta -- ne muuttuvat teksteissä käsinkosketeltaviksi ja herättävät minussa jopa vihlaisevan ikävän Ikuiseen Kaupunkiin. Monet lukijat ja blogistit näyttävät ihastuvan mukaan ujutettuihin ruokaresepteihin ja herkullisilta kuulostaviin ravintola-annoksiin. Murha ja ruoka muodostavatkin erottamattoman yhdistelmän suurimmassa osassa dekkareita ja tämä villitys lienee saanut alkunsa Donna Leonen Venetsiaan sijoittuvista kirjoista. Niin paljon kuin aluksi rakastinkin komisario Brunettia, hänen Henry Jamesia lukevaa kirjallisuudentutkijapuolisoaan ja heidän kokkauksiaan, olen jo yli kymmenen vuotta sitten lopettanut Leonen dekkarien lukemisen. Brunettin hahmo ei kehity -- perhekuvio, murhat ja illallisateriat ovat jämähtäneet paikoilleen ja maistuvat edellispäivän uudelleenlämmitetyltä parsarisotolta. Brunetti märehtii Italian yhteiskunnan korruptoituneisuutta ja muita epäkohtia sivukaupalla, mutta muutaman osan jälkeen aihetta on käsitelty liiaksi ja hän alkaa toistaa itseään. Tästä syystä pidän Valan Ariannaa ja Ariannalle luotua kehyskertomusta ehdottomasti parempana -- Arianna ei ole ainakaan toistaiseksi jämähtänyt paikoilleen ja siksi tulen todennäköisesti myös jatkossa seuraamaan hahmon "elämää". 

Kirja loppuun Vala on liittänyt kiitokset sekä lyhyen luettelon taustatyössään käyttämiä tietokirjoja, joita hän suosittelee lukijoilleen. Tässä kohtaa hän ei ota huomioon sitä, että osa hänen lukijoistaan ei todennäköisesti ole innostunut lukemaan mithralaisuudesta englanninkielistä kirjaa (jota on esim. Helsingin yliopiston kirjastoissa vain yksi kappale, sekin lainassa). Mithrasta on kuitenkin saatavilla tietoa myös suomeksi, yllä oleva Wikipedia-linkki (klikkaa Mithra) antaa jo hyvän yleisen kuvan ja listaa myös suomenkielisiä teoksia aiheesta.

Villa Sibyllan kirouksesta on tähän mennessä kirjoitettu jo niin monta blogiarviota, etten jatka juuri tämän enempää, Vala on itse kätevästi listannut postaukset blogissaan. Kirjaesteetikkona rutisen tässä taas tylsästä ja mitäänsanomattomasta kannesta. Kokonaisuutena kustantaja olisi voinut huolehtia paremmin myös kielenhuollosta ja toimittamisesta yleensä. Olen huolissani siitä, että Valan kiistämätön suosio kolmen ensimmäisen dekkarin kohdalla saattaa johtaa paineeseen suoltaa markkinoille joka vuosi yksi uusi Arianna-dekkari. Sivuja Villa Sibyllan kirouksessa on runsaat neljä sataa -- normidekkariin verrattuna lähes kaksinkertainen määrä. Laatu voi kärsiä, karkottaa kenties lukijoita ja tässä on oiva paikka siteerata Maria Peuraa:

Tekstin laadusta näkee, minkä verran tilaa kirjailija taiteelliselle työlleen antaa. Keskeneräisyys paljastuu helposti. Jos ei ole maltettu muokata ja on ollut kiire julkaista, sekin näkyy armottomasti. Ei pidä olla liian tehokas ja tehdä liian paljon. On oltava rohkeutta ottaa niin paljon tilaa, että yhden työn tekeminen saa kestää vaikka viisi vuotta (Antaumuksella keskeneräinen, Teos 2010 s. 110).

Tämän laitan tähän sen vuoksi, että katson Valalla olevan lahjoja ja kapasiteettia korkealaatuisemmankin tekstin tuottamiseen ja arvostan häntä kirjailijana.

Kiitän jälleen Vera Valaa viihdyttävistä lukuhetkistä! Ja jos Arianna joskus eksyy Suomen Rooman-instituuttiin Villa Lanteen selvittäessään lisää kiperiä tapauksia (puoliksi suomalainen kun on :) ), hän luultavasti saanee runsaasti uusia lukijoita ja ihailijoita (vinkki vinkki...).

Mitä luin tänään: Marco Vichi, Death in Florence

Assyriologin on kevään ja alkukesän aikana enemmän kuin usein ajatuksissaan palannut Firenzeen -- sieltä tarttui mukaan niin paljon rakkaita muistoja, ettei ole ihme jos kirjakaupastakin hankin jossain vaiheessa kevättä Firenze-aiheisen dekkari: Marco Vichin Death in Florence (Hodder & Stoughton 2013, alkuperäinen teos Morte a Firenze, käännös Stephen Sartarelli). 

Vichi on italiassa ja muuallakin palkittu kirjailija, jonka poliisi Bordelli -sarja sijoittuu 1960-luvun Firenzeen, ei siis nykypäivään. Minun täytyy tunnustaa, että olen ilmeisesti viime kesänä mökillä Kuusamossa lukenut sarjasta toisenkin osan, mutta muistan jutun vain hämärästi. En muistanut Bordellin hahmoa enkä sitä, ettei hän tutki rikoksia meidän omassa ajassamme. On kuitenkin paljon mahdollista, että sekoitan juonen johonkin toiseen Firenzen nykyaikaan sijoittuvaan dekkariin, jota en nyt tähän hätään jaksa edes ryhtyä kaivamaan esille. Jätin kirjan mökin kirjahyllyyn, ja voin sitten tarkistaa asiaa sinne ensi kuussa palatessani.

Juoni on tarinassa päällisin puolin yksinkertainen: koulupoika katoaa eräänä sateisena päivänä ja löytyy kuolleena metsästä Firenzen lähistöllä. Bordelli etsii ensin poikaa ja ruumiin löydettyä pojan murhaajaa. Hämäävää ja jopa jossain määrin häiritsevää oli se, että itse juonenkäänteitä murhatapauksessa oli hyvin niukasti. Vichi kuvaa pääasiassa Bordellin arkea naimattomana, mentaalisesti vielä toisen maailmansodan ja sen jälkeisissä tapahtumissa elävänä vanhempana poliiisina, joka on ylipainoinen ketjupolttaja ja jonka alkoholin käyttöä pidettäisiin tänä päivänä sairaalloisena. Ensimmäisen n. 170 sivun aikana odotin jatkuvasti, että nyt alkaa tapahtua murhan selvittämisessä, mutta näin ei käy. Suurimmalla osalla tapahtumia tai yksityiskohtia ei ole mitään merkitystä murhan selvittämisessä. 

Tylsä Vichin juoni ei kuitenkaan ole -- se luo oivallisesti menneen ajan Firenzen tunnelmaa muistuttaen, että 1960-luvulla sodan kauhut ja kärsimykset olivat vielä kauniissa kaupungissa vielä konkreettisesti läsnä, niin fyysisesti kuin ihmisten traumoissa. Itse tapahtumat on taitavasti sijoitettu historialliseen tapahtumaan, nimittäin Arno-joen massiiviseen tulvimiseen vuonna 1966. Kokonaisuutena tarina on tummasävyinen, sataa jatkuvasti ja päätös ei ole todellakaan onnellinen.

Ruokaakin Bordelli nauttii suuret määrät, usein joko kantaravintolassaan tai sitten keittää jotain yksinkertaista pastaa kotonaan. Tässä suhteessa Vichi ei siis poikkea lukuisista muista Italian maisemista kirjoittavista, mutta antaa jollain tavalla realistisemman kuvan paikallisten ruokailutottumuksista. Bordelli lukee iltaisin, tai yrittää lukea, Herodotoksen historiateosta. Tämän assosioin välittömästi Donna Leonen luomaan komisario Brunettiin, joka lukee iltaisin antiikin roomalaisen Tacituksen annaaleja. En ole aivan varma ovatko italialaiset rikostutkijat näin sivistynyttä porukkaa kaikki tyyni vai onko Vichi kenties poiminut tämän idean Leonelta? 

Vichin dekkareita ei jostain syystä ole käännetty suomeksi.  Suosittelen Vichin Bordelli-sarjaa kuitenkin kaikille, jotka lukevat dekkareita englanniksikin, koska ne ovat sopivan erilaisia. Juuri nyt luen Vera Valan uusinta Villa Sibyllan kirousta, josta postaan pian. Siinä lisää Italiaan sijoittuvista dekkareista genrenä.

Lisää Ahvenanmaata

Assyriologi on jo palannut Ahvenanmaalta, vanhat luut täytyy kuitenkin vielä lämmittää jäisen tuulen jäljiltä. Täytyy tunnustaa, etten ihan saanut kerättyä paikasta sellaisia kokemuksia, että halajaisin nopeasti takaisin. Suurin osa ajasta kului tosiaan pallokentän laidalla tai autolla kenttien ja vuokramökin väliä suhatessa. Kuningas Mesilim toimi kisamaskottina.

Ahvenanmaa on siinä mielessä mielenkiintoinen, että suomalainen orientalisti Georg August Wallin (1811-1852) syntyi siellä. Tosin assyriologisesta näkökulmasta Wallin oli ennemminkin kiinnostunut oman aikansa arabialaisen aavikon asukeista ja rakastui beduiinien elämäntapaan -- muinaismuistot eivät niinkään kiehtoneet häntä. Hän lienee kuitenkin ainoa suomalainen tutkija, joka aikoinaan tapasi  yhden assyriologian tieteenalan perustajista, Henry Creswicke Rawlinsonin (1810-1895). Bagdadista hän kirjoittaa Gabriel Geitlinille: 

Bagdadissa seurustelin jalojen englantilaisten kanssa, ja muun muassa sain Rawlinsonin luona lukea, kuinka sunun persian kielioppiasi ylistettiin Journal Asiatiquessa. Hra Rawlinson on täkäläinen Englannin asianhoitaja, etevä orientalisti ja kuuluisa nuolenpääkirjoitusten tulkitsija (K. Öhrnberg (toim., Aavikon vaeltaja. G.A. Wallin elämä ja päiväkirjat Otava 2007 s. 551).

Eckerössä on Posti- ja tullitalo, itsensä Carl Ludvig Engelin kynästä 1828 valmistunut.

Talon pienen museon lisäksi on kahvilaa ja suklaapuotia...

Sekä Eckerön ja Hammarlandin pienet keskiaikaiset kivikirkot tekivät vaikutuksen.

Sekä sisältä että ulkoa ne ovat samankaltaiset, sisällä vanhat seinämaalaukset ovat osittain säilyneet.

Ja Hammarlandissa oli pakko jälleen harrastaa kattoselfien ottamista.

Kastelholman linnassa oli myös käytävä, se ei tosin tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta, kenties se vuoksi, että se oli minun makuuni liian "laitettu".

Hieno ja erityinen bibliofiilin assyriologin mielestä on kuitenkin Ruotsin kuningas Erik XIVn kalenteri, joka on esillä paikalla, jossa häntä pidettiin 1500-luvun lopussa vankina.

Ennen lähtöä vierailimme Marianhaminan keskustan viehättävimmässä kahvilassa.

Bagarstugan on vanhassa punaisessa puutalossa, sisustus hauskan vanhahtava ja leipomukset erinomaisia.

Tänne voisin tulla uudestaankin, kaikkia lajeja kun ei voi yhdellä käyntikerralla kokeilla...

Seuraavassa postauksessa taas kirjoja...

Assyriologi Ahvenanmaalla

Assyriologi on lauantaista lähtien oleskellut ensimmäistä kertaa elämässään Ahvenanmaalla. Tänne minut toi jalkapalloturnaus Alandia Cup, johon nuorempi poikani osallistuu. Sää on tähän mennessä ollut pääosin aurinkoinen, mutta tuuli on ollut osittain... jäätävä.

Peliohjelma on tähän mennessä ollut tiivis ja kentän laidalla kannustamisen lisäksi en ole ehtinyt juuri muuta tekemään, valokuvaaminenkin on jäänyt toistaiseksi vähäiseksi. Kuningas Mesilimin kanssa olemme kuitenkin aamuisin ja iltaisin tutkineet vuokramökkimme ympäristöä. Lampaat olivat aluksi pelottavia.

Kunnes koira ymmärsi, että parilla haukahduksella ne saa paniikin valtaan ja juoksemaan toiselle puolelle laidunta kasaan...

Saariston luonto näyttää myös elävän omaa tahtiaan -- kun kotona Espoossa kielot ja syreenit ovat jo lakanneet kukkimasta, täällä on metsä vielä täyttynyt ihanasta tuoksusta...

Ja ahomansikatkin kukkivat juuri nyt.

Merestä en ole nähnyt vielä kuin vilauksia, viileä tuuli ei ole juurikaan kutsunut oleilemaan ihan rannalle. Juhannus lähestyy, mutta untuvatakin mukaan ottaminen ei olisi ollut liioittelua vaan täysin suositeltavaa.

Eeva Kilpeä ja Merete Mazzarellaa anopin keittiössä

Assyriologi on palannut toiselta saattomatkalta kuukauden sisällä ja yöpynyt kodissa, joka ei ole enää oikein koti, sillä sen emäntä ja isäntä eivät sinne enää koskaan palaa. Kaikki kauniit esineet surevat omaa hiljaista suruaan ja ennen pitkää ne saavat sitten jostain uuden paikan tässä maailmassa, kantaen mukanaan muistoja näistä ihmisistä.

Menneiden viikkojen aikana olen lukenut kahta kirjaa, joihin halusin tutustua perheen kuolemantapausten vuoksi. Merete Mazzarellan Juhlista kotiin (Kirjayhtymä 1992) kertoo Mazzarellan äidin viimeisistä kuukausista. Olisin toivonut anopilleni yhtä armollista ja lempeää kuolemaa, näin ei vain hänen kohdallaan käynyt. Mazzarellan merkinnöistä löysin silti paljon samaa siinä, miten lääkärit sairaaloissa kohtelevat kuolemansairasta ihmistä ja esimerkiksi tämän kohdan olisin voinut minäkin muotoilla lähestulkoon samoin sanoin:

Eilen eräs hoitaja sanoi etteivät lääkärit puhu potilaan kanssa tämän ennusteesta ellei potilas itse kysy. Mutta miten ihmeessä potilas pystyisi kysymään? Jotta voisi kysyä, pitäisi kai olla niin terve että kykenisi nousemaan sängystä ja tarraamaan lääkäsin takinliepeeseen kierron aikana? Ja kuka sitä paitsi haluaisi kokonaisen ventovieraiden lauman edessä kysellä elämän ja kuoleman kysymyksistä ?(s. 56).

Eeva Kilven ajatelmien ja runojen kokoelma Kuolinsiivous (WSOY  2012) teki minuun suuren vaikutuksen. Olen lukenut verrattain vähän Kilven tuotantoa, tässä suhteessa minulla on runsaasti paikkaamisen varaa. Kilven lailla äitini oli karjalaisia evakkoja ja äitini rakasti ja ihaili Kilpeä suuresti. Lapsuuteni Tapiolassa hän asui aika lähellä ja muistelisin nähneeni hänet aika usein kävelyllä suuren mustan koiransa kanssa.

Erään toisen runon lisäksi rakastuin etenkin tähän:

Maaliskuu

Kun olen kuollut 

palata kerran vielä

kenenkään huomaamatta tänne mun suo

omalle paikalle

keittiön pöydän ääreen

äitini vanhan keittokirjan luo.

Tahtoisin vielä viimeiset hyvästit heittää

rakkaille resepteille joita en enää nää,

lehteillä sivuja joita siirappitahrat peittää

ja joilta muskotintuoksua leviää.

Tahtoisin vielä hiljaa lukea läpi 

kaikki ne reseptit joita en toteuttaneeksi tullut

kun turhat ja hullut

toiveet ja päähänpistot

minulta veivät 

ajan ja voimat,

ne eivät.

Kotona monet asiat jatkuvat pikkuhiljaa lähestulkoon entisellään. Kuningas Mesilim on päästetty esikoisen sänkyyn nukkumaan... Olen melkein saanut luettua yhden Firenzen maisemissa tapahtuvan dekkarin, josta meinaan postata seuraavaksi... Ja ensi viikon lopussa on tiedossa assyriologille aivan uudenlaisia maisemia.

Fragmentteja keväältä ja viime päiviltä

Sunnuntai, ensimmäinen kesäkuuta. Assyriologi ihmettelee mihin kevät katosi, vaikka toisaalta tietääkin sen kuluneen matkojen ohessa anoppilassa Oulussa, pendolinossa Helsingin ja Oulun välillä,  kahden sairaalan käytävillä ja huoneissa. Kuningas Mesilim on tyytyväinen, koska emäntä taitaa nyt ensi viikonloppua lukuunottamatta pysytellä muutaman kuukauden hänen lähettyvillään, eli kesän matkoille koiruus pääsee mukaan (vaikka seuraava matka Turkkiin onkin jo suunnitteilla). Ja ehkä väsymyskin pikku hiljaa pyyhkiytyy pois kasvoilta.

Pari päivää olemme kulkeneet tuttuja kävelyreittejämme. Perjantain sykähdyttävä kokemus oli rannan vanha omenapuu, joka vuosi sitten tuotti vain pari hassua kukkaa. Nyt se oli innostunut kukkimaan hulvattomasti.

Kirjoja olen lukenut harvakseltaan, aika ja keskittymiskyky ovat olleet kortilla, ja kirjoistakin vain harva on sellainen, josta innostuisin postaamaan. Yritin kovasti antaa Alice Munron novellikokoelmalle Kallis elämä (Dear Life, käännös Kristiina Rikman, Tammi 2013) mahdollisuuden, mutta jälleen kerran minun oli todettava, että lyhyet kertomukset eivät vain jostain syystä sovi lukijaluonteelleni. Lisäksi kertomuksessa Admundsen (s. 35-71) minulla oli tunne, että kaksi henkilönnimeä (Katy ja Mary) menivät iloisesti sekaisin, mutta saattaa tietysti olla, että lukemiseni herpaantui enkä oikeasti tajunnut jutusta juuri mitään. Olen myös erittäin huono lukemaan käännöksiä, teen sitä tätä nykyä ani harvoin -- on mahdollista, että Munron kauniiksi kehuttu kieli olisi puhutellut minua alkukielellä enemmän. Tänä keväänä olen lukenut yhden toisen englannista suomeksi käännetyn romaanin ja sain sen jopa luettua loppuun. Yritän postata siitä(kin) tässä kesän aikana.

Myös romaanien kiinnostavuus on minulla erittäin usein riippuvainen myös siitä miljööstä ja aikakaudesta minne tarina sijoittuu. Munron kanadalaismaisemat eivät kiehdo minua, kaikki eurooppalaiset, lähi-itäläiset ja turkkilaiset paikat sen sijaan sitäkin enemmän. Istuessani vaikkapa bussi- ja lentoasemilla, kulkiessani kujilla ja toreilla näen ihmisiä, joille pääni alkaa heti keksiä elämänkohtaloita ja kummallisia sattumuksia. Miksi yllä olevan kuvan turbaanipäinen herra oli Gaziantepessä astumassa lentokoneeseen?

Opiskelijaekskursion iloja oli nähdä oman opiskelijan innostuneisuus omaa tutkimusaihettaan kohtaan. Koko ryhmä oli motivoitunut ja reipas, tiukasta aikataulusta huolimatta. Tietääkö kukaan muuten romaania, jossa ollaan opiskelijoiden kanssa opintomatkalla? Vinkkejä otetaan vastaan.