sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Assyriologi kohtasi Assurbanipalin

Pakkohan se oli päästä katsomaan. British Museumissa oli viime syksystä viime sunnuntaihin asti esillä jo etukäteenkin paljon hehkutettu erikoisnäyttely I am Ashurbanipal king of the world, king of Assyria. Koska en ennen joulua mitenkään ehtinyt Lontooseen ja tammikuukin kului Berliinissä, ainoaksi mahdollisuudekseni kokea tämä spektaakkeli jäi ylipuhua puoliso ja peruskouluaan päättävä kuopus uhraamaan puoli hiihtolomaa tähän matkaan. Silmävaivojen ja pitkiksi venyneiden erikoislukusalisessioitten (tutkin assyriologien kirjeenvaihtoa erästä artikkelia varten) vuoksi postaus tulee vasta nyt kun näyttely on jo ohi. Halusin kuitenkin tutustua huolella myös paksuun näyttelykatalogiin ennen kuin kirjaan tuntojani näyttelystä ja kirjan teksteistä tähän. 

Kuka Assurbanipal? Assurbanipal oli Assyrian valtakunnan viimeinen "suuri" kuningas, hän hallitsi vuodesta 669 eaa noin vuoteen 630 eaa, mutta jo tämä seikka, että meillä ei ole tarkkaa tietoa siitä milloin hänen hallituskautensa päättyi tai missä/miten Assurbanipal kuoli, kertoo omaa kieltään imperiumista, jonka mureneminen oli todennäköisesti jo alkanut useammasta kuin yhdestä nurkasta. 
Miksi Assurbanipal? Miksi juuri tämä assyrialainen kuningas asetetaan valokeilaan, mitä näyttelykatalogin kansikin pyöreällä kuvarajauksellaan tekee? Assurbanipal on otollinen näyttelynaihe, koska hänet esitetään aikalaisdokumenteissa karismaattisena hallitsijana ja samaisissa dokumenteissa on myös välähdyksiä hänen persoonastaan. Assurbanipal yhdistetään myös muinaiskreikkalaisissa lähteissä esiintyvään assyrialaiskuningas Sardanapalukseen, myyttiseen hahmoon, joka 1800-luvulla nousi yhdeksi taiteiden suosikkihahmoksi.  Sardanapalus on prototyyppi elostelevasta despootista viettämässä hurjia orgioita ja tälläiset kuvat luonnollisesti siivittävät ihmisten mielikuvitusta. 
Edelleen Assurbanipal on näyttelynaihe, johon voi ajatella vain British Museumin tarttuvan. Tutkimushistoriallisista syistä johtuen liki kaikki Assurbanipalia käsittävä todistusaineisto on tällä hetkellä tämän museon seinien sisällä. Miten tämä on mahdollista, eikö aineiston kuuluisi olla nykyisessä Irakissa, jonka alueella muinaisen Assyrian pääkaupungit nykyään sijaitsevat? British Museum on yksi Euroopan ja koko länsimaisen sivilisaation vanhimmista museaalisista instituutioista. Museo osallistui aktiivisesti muinaisten Mesopotamian kansojen ja kulttuurien tutkimuksen pioneerityöhön 1800-luvun puolivälistä lähtien ja se onnistui rahoittamaan sellaisia muinaisen Assyrian eri pääkaupungeissa suoritettuja kaivauksia, joista löytyi hyvin suuri määrä sekä esineistöä että tekstilähteitä, pääasiassa nuolenpääkirjoitusjärjestelmällä kirjoitettua materiaalia. Arkeologiset kaivaustekniikat eivät 1800-luvulla olleet vielä kehittyneet ja monet ovatkin myöhemmin antaneet näille varhaisille tutkimuksille eräänlaisen " imperialististen ryöstökaivausten" leiman. British Museum ja sitä ylläpitävä säätiö ovat eräänlaisen kosmopoliittisen "universaalimuseoiden" ideologian suurimpia puolestapuhujia. Se kokee velvollisuudekseen kerätä ja ylläpitää sekä asettaa "kaiken kansan nähtäville" erilaisten kulttuurien esineistöä yhden katon alla. Tästä syystä se on tähän asti kieltäytynyt palauttamasta esimerkiksi nk. Elginin marmoreita Kreikkaan, koska se katsoo näiden marmoriveistosten kuuluvan kaikille "yhteiseen maailmanperintöön" ja koska se katsoo veistosten olevan paremmassa turvassa Lontoossa ja lisäksi niitä voi siellä kuka tahansa käydä ilmaiseksi katsomassa. 

Aivan viimeisimpinä aikoina etenkin etnografisten esineiden palautusvaatimuksia ja myös palautuksia on alkanut tapahtua. Tämä kehitys on erittäin tervetullutta ja palautusvaatimukset ovat pakottaneet museoinstituutioita päivittämään eettisiä ohjeistojaan. Monet museot ovat myös ilmoittaneet, että he eivät enää aio kartuttaa kokoelmiaan esimerkiksi muinaismuistojen osalta. Lähi-idän suhteen törmäämme tänään suureen ristiriitaan: Irakin sota 2003, Syyrian sisällissota vuodesta 2011 alkaen ja sen myötävaikutuksella ISIS (vain pahimmat mainitakseni) ovat kaikki aiheuttaneet suuria tuhoja muinaismuistoille, mutta länsimaisissa museoissa monet tärkeät löydöt ovat olleet tutkimushistoriallisten käänteiden vuoksi turvassa. Esineiden palauttaminen ei ole tällä hetkellä niiden säilyvyyden kannalta edes teoreettisesti järkevää, sen sijaan British Museum osallistuu huomattavilla summilla irakilaisten tutkijoiden kouluttamiseen, ja ajanmukaisten fasiliteettien luomiseen Irakissa sijaitseviin museoihin. Tätä taustaa vasten on loogista, että Assurbanipal nostettiin näyttelyaiheeksi. Näyttelyssä oli pantu esille mittava määrä sellaisia, etenkin pienesineitä, jotka normaalisti lymyävät varastoissa ja joita pääsevät ihailemaan korkeintaan tutkijat. Monet Assurbanipalin reliefeistä ovat myös tähän mennessä sijainneet sellaisissa gallerioissa, joita ei ole enää vuosiin pidetty yleisölle avoinna. Satun myös tietämään, ettei museo ilmeisesti aio avata näitä gallerioita yleisölle "enää koskaan", ainoastaan tutkijoille ja akateemisille opiskelijaryhmille tarjotaan siihen mahdollisuus. Voikin kysyä, aikooko British Museum palauttaa nk. Assurbanipalin puutarhareliefin takaisin Irakiin jos se ei aio täyttää sen suhteen velvollisuuttaan pitää reliefiä esillä kaikelle kansalle ja ilmaiseksi? Tämä olisi toivottavaa, sitten kun rauhallisemmat ajat koittavat.
Entä itse näyttely? Visuaaliseen kulttuuriin keskittyvänä assyriologina ja Lähi-idän arkeologina en oikein osannut asettua "tavallisen" näyttelyvieraan saappaisiin. Katseenvangitsijoina toimivat varmasti Assurbanipalin leijonanmetsästys ja sodankäynti elamilaisia vastaan. Reliefikohtausten raakuus vaikuttaa ja saattaa myös järkyttää katselijoitaan, näin kävi esimerkiksi Guardian-lehteen kirjoittaneelle taidekriitikolle, jonka mielestä leijonien lahtaaminen ja ihmisten nylkeminen kuuluvat vastenmielisimpiin kuviin ikinä. Minulle samat kuvat ovat taas niin tuttuja, että koen ne oikeastaan vain historiallisina dokumentteina. Vanha klisee on, että assyrialaiset olivat se väkivaltaisin ja brutaalein kaikista muinaisista suurvalloista. Tämä on kuitenkin todistusmateriaalin määrän luoma harha: tunnemme parhaiten juuri assyrialaisten kuninkaiden palatsit ja niiden rikkaasti koristellut seinät sekä kuvallisia esityksiä täydentävät historialliset annaalit, joissa taidokkain kielikuvin kerrotaan senaikaisen sodankäynnin realiteeteista. Assyrialaisten vastustajat varmasti käyttivät samoja raakoja keinoja hyväkseen -- he eivät vain dokumentoineet tekemisiään samalla yksityiskohtaisuudella kuin assyrialaiset. On myös mielenkiintoista, miten samankaltaisia nykyisten terroristijärjestöjen tuhoamistavat ovat assyrialaisiin verrattuna -- vihollisia kidutettiin, mestattiin ja paalutettiin, valloitetun kaupungin muurit ja rakennukset tuhottiin ja hallitsijapatsaat murskattiin. Monissa teksteissä toistetaan samaa lausetta (erinäisin pienin variaatioin): appul aqqur ina išāti ašrupkuv vapaasti suomennettuna: "hävitin, tuhosin ja tuikkasin tuleen".
Näyttelyn vahvuuksiin kuului ehdottomasti se, että esillä oli niin paljon sellaisia esineitä, joihin olen aikaisemmin kyennyt tutustumaan vain kirjojen kuvien perusteella. Muut kävijät saattoivat olla lumoutuneita suurista kivireliefeistä -- osaan niistä loihdittiin nykytekniikan avulla värejä!


Itse jäin usein tuijottamaan pienempiä esineitä, kuten pronssisia leijonanmuotoisia painoja. Näyttelyssä ei tosin kyennyt uppoutumaan esineiden yksityiskohtiin koska vierailijoita oli niin paljon, että mikäli yritti parkkeerata itsensä jonkin vitriinin ääreen liian pitkäksi aikaa, joku kyllä tuli tehokkaasti tyrkkimään sinut pois. Introvertille luonteelleni tämä on kauhistus, mutta ymmärsin olla tällä kertaa ärsyyntymättä liikaa: olin onnellinen ja tyytyväinen, että olin ylipäätään päässyt näyttelyyn ja tyydyin ottamaan sen irti mitä kykenin. 
Yksi parhaiten onnistuneista näyttelyteknisistä ratkaisuista oli korkea seinällinen Assurbanipalin kuuluisan kirjaston savitauluista. Koulutetut assyriologit pääsevät tutkimaan ja koskettamaan savitauluja ihan fyysisesti, mutta muille kiinnostuneille suodaan harvoin tilaisuus päästä katsomaan näitä tekstejä lähietäisyydeltä ja tästä kulmasta. Valtava lasivitriini antoi myös aavistuksen siitä dokumenttimäärästä, jonka Assurbanipal oli kerännyt kuuluisaan kirjastoonsa ja jonka kanssa erityisesti suomalainen tutkimusprojekti on työskennellyt 1980-luvun puolivälistä lähtien professori Simo Parpolan johdolla. Simo Parpolan ja projektissa työskennelleiden panos assyriologian saralla on siis huomattava. 
Henkilökohtaisesti yksi sykähdyttävimmistä asioista olivat ne Assurbanipalin reliefit, joissa kuvallista esitystä täydentävät lyhyet tekstit, joita assyriologit kutsuvat englanninkielisillä termeillä caption tai epigraph. Ne voidaan mieltää hieman samalla tavalla kuin kuvatekstit moderneissa kirjoissa tai sarjakuvien puhekuplat. Uutta ja assyrialaisittain ainutlaatuista näissä Assurbanipalin teksteissä on se, että niissä reliefeissä, joissa hän itse seisoo sotavaunuissaan tai tappamassa leijonaa tai suorittamassa uhritoimituksia, tekstit alkavat yksikön ensimmäisellä persoonapronominilla "anaku" = minä.


Olen viime vuosina tutkinut myöhäisheettiläisiä hallitsijapatsaita ja niissä esiintyviä hieroglyfiluuvinkielisiä tekstejä. Ne alkavat sanamerkillä, jossa ihmishahmo tai -kasvot osoittaa kädellään kohti kasvoja ja joka tarkoittaa sanaa "minä/minä olen". 

Myöhäisheettiläiset omaksuivat tämän aloitustavan myöhäisen pronssiajan viimeisiltä suurkuninkailta, jotka puolestaan näyttävät jäljittelevän niinikään British Museumissa "asustavan" syyrialaisen Idrimin autobiografisen kertomuksen alkua. Näistä luuvilaisista teksteistä tapa aloittaa kuninkaanpiirtokirjoitus sanalla "minä/minä olen" levisi puolestaan muihin kieliin ja kirjoitussysteemeihin, aina Assurbanipalille saakka. Olinhan minä huomannut tämän ilmiön jo aikaisemmin, ja aion kirjoittaa siitä pian myös tekstiäkin, mutta näiden reliefien ja tekstien näkeminen omin silmin oli minulle kuitenkin erittäin tärkeä asia.
Idrimi, Alalakhin hallitsija, jonka patsaseen on kaiverrettu autobiografinen teksti nuolenpäillä.
Sitten vielä yksi eettinen yksityiskohta. Näyttelyn sponsorina toimi öljy-yhtiö BP. Tästä voidaan ja ollaan oltukin montaa mieltä. Vain päivä oman käyntini jälkeen museo oli täyttynyt mielenosoittajista, tapahtumasta on uutisoitu mm. täällä. En lähde tässä ruotimaan sitä, kuinka pahassa eettisessä ristiriidassa British Museum on otettuaan vastaan miljoonien tukia tällaiselta vanhalta ja "kolonialistiselta" yhtiöltä. Ja oliko väärin käydä katsomassa näyttely jos BP on rahoittanut sitä? Museologia ja suhtautumisemme muinaiseen kulttuuriperintöön elää tällä hetkellä aika voimakastakin murrosvaihetta etenkin palautusvaatimusten vuoksi ja moni asia tulee varmasti muuttumaan. Aiheesta tulen todennäköisesti postaamaan enemmän tulevaisuudessa. Yhteenvetona totean: näyttely Assurbanipalista oli häkellyttävän monisäikeinen yhdistäen hyvin konservatiivista näytteilleasettelua ja uusinta tekniikkaa. Gareth Breretonin toimittama näyttelykatalogi on myös sekoitus hämmästyttävän surkeita ja toisaalla loisteliaita osuuksia, kirjoittajasta riippuen. Kumpaan suuntaan British Museum on menossa sekä henkisesti että näyttelyiden järjestäjänä? 

Assurbanipal oli elämys assyriologillekin -- sain sieltä monia pieniä kimmokkeita. Seuraava suuri näyttelyllinen kohokohta on toukokuussa Pariisin Louvressa. Olen kirjoittanut yhden tekstin katalogiin ja minut on kutsuttu puhumaan näyttelyn yhteydessä järjestettävässä seminaarissa toukokuussa. On kutkuttavaa nähdä miten nämä kaksi näyttelyä vertautuvat toisiinsa ja Lontoossa olikin jo esillä joitain veistoksia, jotka odotan tapaavani pian uudestaan.




1 kommentti: