sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Mitä luin tänään: Tommi Kinnunen, Pintti


Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjansa, Tommi KinnusenPintin (WSOY 2018). Sain sen luettua aika nopeasti pyhien jälkeen Kuusamossa, mutta koska halusin liittää tähän "lasisia" kuvia, panttasin postausta loppiaisviikonloppuun, ennen kuin jälleen huomenna matkaan kuukaudeksi Berliiniin.

Olen lukenut Kinnusen aikaisemmat kaksi romaania Neljäntiensristeys (WSOY 2014) ja Lopotti (WSOY 2016) ja pitänyt niistä kovasti -- myös siitä syystä, että ne sijoittuvat paljolti Kuusamon maisemiin, missä vietin jonkin verran aikaa jo koululaisena tätini luona ja nyt aikuisiällä puolison perheen lomakiinteistöjen puitteissa. Kinnunen on mielenkiintoinen myös sen vuoksi, että hänen äitinsä on puolestaan kotoisin samasta eteläpohjalaisesta kylästä, jossa isäni syntyi ja kasvoi. Lopottia  saatan käsitellä jossain vaiheessa siinä esiintyvien esineiden tähden -- jatkan myös tänä vuonna tavarasuhteeni käsittelemistä. Nyt kuitenkin pari ajatusta Pintistä -- romaanista josta ammensin lukuisia juttuja näiden mainittujen lisäksi.

Pintti on kolmenpäivänromaani. Kolme sisarusta peilaa elämää lasitehtaan ympärillä suomalaisella pikkupaikkakunnalla siten, että epilepsiasta ja "vähämielisyydestä" kärsivä Jussi on äänessä juhannuksena 1949, sitten on vuorossa Helmi tammikuussa 1950 ja lopuksi oman näkökulmansa antaa Raili syyskuussa 1951. Ratkaisevia muutoksia tulee heidän elämäänsä runsaan kahden vuoden aikana, ja menneisyyttäkin käsitellään eri tasoissa, erityisesti sotien aikaa, johon ei ole vielä ehtinyt muodostua suurta ajallista etäisyyttä. Vaikka itse romaani sinänsä kiinnittyy historiallisesti aikaan ja paikkaan, on itse tekstissä jännittävä ajattomuuden tuntu. Jos vuosilukuja ja sotia ei olisi mainittu (tai jos lukija ei sattuisi tietämään, minä vuosina sodat tapahtuivat), voitaisiin pitkän matkaa kirjaa olla myös edellisellä vuosisadalla, koska oikeastaan mitään teknisiä laitteita ei mainita -- jopa auto vilahtaa vain muutaman harvan kerran. Kun tänään lähes kaikilla suomalaisilla on sähkö- ja älylaitteensa, on vaikeaa kuvitella, että sotien jälkeen monet ihmiset elivät materiaalisesti lähempänä "keskiaikaa" kuin me. En tiedä oliko tämä Kinnuselle tietoinen valinta, enkä tiedä ovatko muut lukijat kiinnittäneet tähän huomiota, mutta lopputulos on ainakin tämän suhteen äärimmäisen taidokas ja tyylikäskin.

Esineistöpuolella minua sykähdytti sisarusten äidin kuoleman jälkeen toimitettu perunkirjoitus, jossa vainajan koko vähäinen omaisuus kirjataan erikseen (ts. lasitehtaalta nyysittyjä kappaleita jätetään sen ulkopuolelle) (s. 26-28). Nykyään tällainen yksityiskohtaisuus olisi mahdotonta, koska monet tänään omistavat kymmenien esineiden sijaan kymmeniätuhansia. Ajattelen edesmenneitä appivanhempiani ja inventaariota heidän lähtönsä jälkeen. Ja ajattelen isoisoäitiäni, jonka jäämistöstä tehtiin juuri Pintissä kuvatun perunkirjan kaltainen, vaikka pientilallisella oli toki enemmän maataloustöihin liittyvää esineistöä.

Jussi potee ainakin epilepsiaa ja ilmeisesti myös jonkinasteista autismia. Hän kokee syvää toiseutta yhteisön muiden jäsenten kanssa ja joutuu päivittäin kamppailemaan syrjintää ja kiusaamista vastaan. Sisaret ja etenkin Helmin ranskalaissyntyinen lasinpuhaltajamies Grégory eli "Reko" yrittävät puolustaa ja tukea Jussia ja toisaalta tehtaan esimies on sitä mieltä, että isosta ruukista jokaiselle löytyy kyllä paikka (s.18), vaikka se toisinaan tuottaa haastetta. Erilaisuutta siis suvaitaan, "omista" pidetään edes jollain tavalla huolta -- siitäkin huolimatta, että Jussille ei makseta juuri mitään palkkaa ja sisaret konfiskoivat sen vähäisenkin tilipussin siksi, että yhteisössä on niitä, jotka yrittävät päästä rahoihin käsiksi lainaamalla. Jussi pakenee omaan maailmaansa: istuttaa maapalstan täyteen rikkaruohoa eli aurankukkaa, kerää ja järjestelee luonnosta löytämiään kiviä ja puunpalasia, huomioi niiden värit ja muodot. Hän kantaa niitä Rekolle, joka kehuu Jussia tarkkasilmäiseksi ja käyttää muotoja hyväkseen lasinpuhalluksessa. Kinnunen yhdistää hienosti sudenkorennon suomuiset ja valoa heijastavat siivet lasiin, kitinsiivet, joiden suonien kudos tuo mieleen sotkuisen kalanverkon (s. 46) Jussi haluaisi viedä sudenkorennon Rekolle, koska se yrittäisi tehdä samanlaista lasia, rikkonaista ja silti ehjää (s. 46).

Sisarusten isä on lähtenyt Amerikkoihin ja lähettää sieltä Jussille joka syntymäpäiväksi kirjeen. Ymmärrän jo alkumetreillä mistä on kysymys, tosin en arvaa, kuka tämän toiminnan takana on. Kaikki miehet, jotka palasivat sodasta, eivät oikeasti palanneet. He eivät selvinneet raakuudesta ja kauheuksista "hengissä" vaikka ruumis saattoi olla elossa vielä pitkäänkin. 

Romaanin nimi on Pintti. Lasitehtaan ympäristö on täynnä sitä, lasimurskaa epäonnistuneista ja rikkimenneistä kappaleista. Kaikki pintti ei näy, koska kasvusto on peittänyt sen alleen, mutta ruukin alueella asuvat tietävät ja tiedostavat sen läsnäolon. Helmi pyörittelee hohtavan kirkasta maljaa kädessään. Ei uskoisi, että kaikessa lasissa on pinttiä mukana, hienoimmassakin kristallissa (s. 162). Tähän lauseeseen taitaa tiivistyä osa romaanin sanomasta, ja sen voi tulkita monella tavalla. Itse ymmärsin tämän näin: kannamme kaikki menneiden sukupolvien pinttiä geeneissämme ja muistoissamme. Meidän on tiedostettava elämän pinttikerrostumat jalkojemme alla, mutta myös se, että pintistä voi myös muovata hohtavaa ja kaunista kristallia.

Ja taas kerran käy näin: toivoisin voivani kirjoittaa kappaleen tai pari lasista, ja sen valmistuksesta muinaisina aikoina tai kaivaa tuon isoisoäitini perunkirjan arkiston uumenista. Aika loppuu aina kesken ja nyt on lähdettävä pakkaamaan Berliinin laukkuja, lähtö ensimmäisellä koneella aamusta. Lasinteko ja lasinpuhallus ovat ylen kiehtova aihe ja ihmiset niiden takana tietenkin yhtä mielenkiintoisia. Pintti oli minulle yksi vuoden 2018 vahvimpia lukukokemuksia. Kinnunen on sanataituri, joka loihtii eteemme kirpaisevia ihmiskohtaloita ja mahduttaa kolmeen päivään syvälle pintin alle luotaavia perspektiivejä. Niinku loisteliasta suomalaista kirjallisuutta.

4 kommenttia:

  1. Minulle tuli tätä lukiessa myös tarve etsiä pari perunkirjaa laatikosta, jossa säilytän isäni kuoleman jälkeen löytyneitä kiinnostavia asiakirjoja. Muistaakseni toisessa lyhyessä taavaralistassa on mainittu mm. "kaksi aivinaista raitia", eli pellavalakanaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, tavaramääristä voi lukea myös sen, miten elintasomme on noussut — usein kahden-kolmen sukupolven aikana. En edes uskalla ajatella mitä isoisoäitini tai isoäitini olisivat ajatelleet minun materiaalisista kulttuuristani :).

      Poista
  2. Arvoisa Assyriologi, kirjoitatte "Kaikki miehet, jotka palasivat sodasta, eivät oikeasti palanneet. He eivät selvinneet raakuudesta ja kauheuksista "hengissä" vaikka ruumis saattoi olla elossa vielä pitkäänkin.".

    Tuo on erittäin kauniisti sanottu siitä kovasta todellisuudesta, johon isäni poikana synnyin ja siinä kasvoin. Isä oli hyvä, hellä ja leikki aina lastensa kanssa, mutta ne öiset pelot, jotka purkautuivat esim. ampu tulee huutoina muistan elävästi.

    Ainoa toivo hänellä oli, että me lapset emme käytä minkäälaisia aseita, ei leikkiseitakaan, sillä hän oli käyttänyt perheen asekiintiön jo lastensakin puolesta.

    Kiitos kainiista ja hienosti muotilusta ajatuksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Teille! Oma ukkini ei käsivamman vuoksi ollut rintamataisteluissa mukana, vaan oli ensin vankeinkuljetuksessa, myöhemmin jonkin ylemmän sihteerinä. Hän ei koskaan suostunut kertomaan sodasta mitään, vaikka joskus kysyttiin. Mutta muita tarinoita elinikäisistä traumoista on paljon ja sodan jäljet vaikuttavat yhä meihin, jotka olemme syntyneet alle neljännesvuosisata sen päättymisestä.

      Poista