perjantai 12. tammikuuta 2018

Mitä luin tänään: Pekka Matilainen, Miniatyyrimaalari



Assyriologi sai joululahjaksi toivekirjan, Pekka Matilaisen Miniatyyrimaalarin (Atena 2017). Matilaisen aikaisemmasta renessassin aikakaudelle sijoittuvasta "dekkarista" Kupoli (Atena 2013) postasin jo lähemmäs viisi vuotta sitten & jo tuolloin toin esille sen, että tunnen kirjailijan kohtuullisen hyvin vaikken viime vuosina olekaan kohdannut hänen kanssaan juuri lainkaan. Keväällä 2014 kun olin Roomassa juhlimassa upeaa suomalaista tiedeinstituuttiamme Villa Lantea, asui Matilainen juuri parhaillaan instituutissa ja ilmeisesti jo kirjoitti tai ainakin valmisteli Miniatyyrimaalaria. Juttelimme ja vaihdoimme kuulumisia Trasteveren varmaankin kuuluisammassa baarissa San Calistossa (esiintyy tässä kirjassa Caliston tavernana) ja tätä taustaa vasten toistan Kupolin postauksen toteamuksen: en ole kirjailijan enkä nyt varsinkaan tarinan päätapahtumapaikan Rooman suhteen täysin objektiivinen. Koska kuulun kirjan pääkohderyhmään, postaan tässä silti pari huomiota.
Kun syksyllä näin Matilaisen uusimman kirjan nimen, Miniatyyrimaalari, se assosioitui minulla välittömästi Orhan Pamukin (1952- ) romaaniin Nimeni on Punainen (Tammi 2000, turkkilainen alkuteos Benim Adım Kırımzı, suomennos Tuula Kojo). Pamukin murhamysteerissä vilisee 1500-luvun ottomaaniajan miniatyyrimaalareita ja juoni rakentuu pitkälti koko kirjankuvitustaiteen antomiaan ja filosofiaan -- periaatteessahan islamilaisessa taiteessa ihmis- ja eläinhahmojen kuvaaminen oli/on kielletty ja oikeastaan ainoa foorumi niiden esittämiselle oli tuohon aikaan käsikirjoitusten miniatyyrimaalaukset.
Matilaisen tarinan päähahmo on miniatyyrimaalari, joka kirjan alussa pakenee Baselista Roomaan ja päätyy sekä kopioimaan että kuvittamaan historiallisen henkilön Poggio Bracciolinin (1380-1459) eräästä sveitsiläisestä tai saksalaisesta luostarista löytämää roomalaisen filosofin ja runoilijan Lucretiuksen (n. 99-55 eaa.) teosta De rerum natura (Maailmankaikkeudesta). Juonessa on jännitystä ja joitakin yllättäviäkin käänteitä, mutta varsinaiseksi dekkariksi sitä on kuitenkin vaikeaa luonnehtia.  Nimen ja Pamukin romaanin perusteella ennakko-odotukseni oli, että Matilainen olisi enemmän (siis Pamukin lailla) käsitellyt miniatyyrimaalauksen saloja, sen suhteen teksti oli siis hienoinen pettymys. Miniatyyrimaalari Toni ei oikein pääse käsikirjoituksen kopioimisessa eikä etenkään kuvituksessa vauhtiin ja enemmän hän maalaa isoja seinäpintoja. Sen sijaan tykästyin kovasti siihen tapaan, millä Matilainen kuvaa renessanssin maalareita: harva oli "suuri taitelija", moni enemmänkin käsityöläinen, joka jatkoi seinäkoristelun tekoa siitä mihin kollega oli jäänyt.
Kopio Lucretiuksen Maailmankaikkeudesta vuodelta 1483, Girolamo di Matteo de Tauris,
kuvalähde: Wikimedia Commons
Muutoin viihdyin miniatyyrimaalarin matkassa mainiosti. Kun Kupolissa seikkailtiin Firenzessä, tässä kertomuksessa tuo renessanssin kaunein kaupunki jää taka-alalle paikkana, josta moni on kotoisin ja jonne kenties jollain tasolla koko ajan kaivataan (myös kirjailija itse?). Päänäyttämönä on Matilaisen toinen rakkauden kohde eli Rooma, tai itse asiassa yksi Rooman kaupunginosista eli Trastevere. Santa Maria in Trasteveren kirkko sattuu olemaan lempikirkkoni Roomassa ja pystyin hyvin seuraamaan miniatyyrimaalarin liikkeitä kaduilla ja toreilla Trasteveren ja Vatikaanin välissä, olenhan itse kulkenut niitä lukemattomia kertoja. Roomassa monet kadut noudattavat vanhoja linjoja, monet rakennukset ovat yhä pystyssä. Tuota Calisto-nimistä tavernaa (s. 183) ei tainnut silloin olla olemassa, mutta sen liittäminen tarinaan on hauska yksityiskohta, jonka kaikki Bar San Calistossa ja sen terassilla notkuneet vastaanottavat hymyssäsuin. 

Rakenteellisesti Matilaisen Miniatyyrimaalari ei ole kauhean kerroksellinen tai monimutkainen, mutta jos tekstiä lähestyy enemmän viihteellisenä kuin syvällisenä, niin kirja lunastaa odotukset erittäin hyvin. Minua miellytti myös huolellisesti tuntuisesti maalattu ajankuva -- en ole renessanssin erikoistuntija, mutta uskon, että materiaalinen kulttuuri ja muut yksityiskohdat ovat kirjassa tarkasti omilla paikoillaan. Heräsi taas halu perehtyä renessanssin maailmaan tarkemmin -- minua odottaa vielä Matilaisen tietokirja Muutoksen tekijät Renessanssin synty ja perintö (Atena 2016), toivon että löydän pian aikaa sen lukemiseen.
Vilpittömästi ja lämpimästi suosittelen Miniatyyrimaalaria kaikille, jotka arvostavat faktoiltaan täsmääviä historiallisia romaaneja. Kirja on myös kaikille, jotka rakastavat Roomaa, mutta myös niille, jotka vasta haaveilevat ikuisesta kaupungista, ja ehdottomasti niille, jotka eivät tiedä Roomasta mitään ja eivät sen vuoksi älyä sitä rakastaa. Toni ja kumppanit siirsivät minut Kuusamon lumisissa maisemissa taaksepäin omiin lukuisiin oleskeluihin Trasteveressä, mutta etenkin viime toukokuun loppuun, erityisiin, unohtumattomiin hetkiin. Aivan viimeisinä päivinä toukokuussa löysin eräästä vanhojen tavaroiden kaupasta tämän repron vanhasta valokuvasta, josta on tullut yksi suurimmista aarteistani. Sieluni ja sydämeni kaipaa taas sinne.


2 kommenttia:

  1. Minulla Matilaisen Firenze-kirja odottelee edelleen lukujonossa, mutta se ja tämä uusi, Miniatyyrimaalari, kiinnostavat kovasti edelleen. Mielenkiintoinen tuo assosiaatio Pamukin kirjaan. Ostin Nimeni on punainen -kirjan omaan hyllyyni jokin aika sitten, mutten ole vielä tarttunut siihen enkä oikein tiennyt sisällöstäkään, mutta nyt kyllä alkoi kiinnostaa kovasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pamuk ja Matilainen ovat hyvin erityyppisiä kertojia, mutta olen suuri Pamuk-fani ja Nimeni on Punainen kuuluu hänellä ehdottomasti lempiteoksiin, vaikka monet ovatkin pitäneet sitä outona ja vaikeana luettavana (murhatut ihmiset kertovat omaa puoltaan tarinasta jne.).

      Poista