Erityinen tietokirja Ellen Thesleffistä

Assyriologi palasi eilen muutaman päivän matkalta Münchenistä, juhlimasta: assyriologian tiedehistorian yksi suurimmista yhteishankkeista, hakuteos Reallexikon der Assyriologie und der Vorderasiatischen Archäologie (1928-2017) valmistui viimein liki 90n vuoden jälkeen. Minulla oli kunnia osallistua muutamalla artikkelilla, tärkein niistä oli hakusanan Tabal kirjoittaminen -- kun aloitin väitöskirjani kirjoittamisen yllämainitusta aiheesta, en kyennyt edes haaveilemaan, että moinen kunnia kirjoittaa juuri tuo teksti ikinä lankeaisi minulle.

 München on valtava taiteen kaupunki, ollut sitä jo vuosisatoja. En ehtinyt kaikkiin museoihin, gallerioihin, huutokauppoihin tai taidekirjoja pursuaviin kirjakauppoihin, ensi vuonna suunnittelen uutta matkaa. Taide-München kuitenkin linkittää minut tämän postauksen varsinaiseen aiheeseen eli Hanna-Reetta Schreckin syyskuussa ilmestyneeseen kirjaan Minä maalaan kuin jumala Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017), jonka julkaisutilaisuudessa kävin. Olin jälkeenpäin todella tyytyväinen, että pääsin tilaisuuteen, sain kirjan heti mukaani. Kiitos kutsusta ja kirjasta kustantajalle! Olen lukenut kirjaa hitaasti ja ajatuksella, siksi postaus tulee vasta nyt. 

Jotkut blogilukijoistani saattavat jo tietääkin, että olen erityisen kiintynyt sekä elämäkertakirjallisuuteen että taiteeseen. Siksi tällainen Ellen Thesleffin elämästä ja taiteesta kertova biografia on taas kuin minulle tehty. Tilaisuus perehtyä siihen, miten monet maalaukset, joita on museoissa ja näyttelyissä ihaillut ovat syntyneet, minkälaisia elämänvaiheita niiden taakse kätkeytyy. En ollut ennen julkaisutilaisuutta edes kuullut Hanna-Reetta Schreckin nimeä joten minulla ei ollut aavistustakaan kuka hän on tai mitä hän muuten tekee. Kävi ilmi, että Schreck on taidehistorioitsija ja jo pidemmän aikaa tutkinut Thesleffiä. Kirjoittaja teki oman työnsä esittelyssä vaikutuksen. Tutkija tunnistaa toisen tutkijan ja jos intohimoinen kiinnostus ja kunnianhimoinen lähestymistapa lähtevät puhujakatedrilta puikkelehtimaan tuolien lomista kuulijaan ja tarttuvat sinuun kiinni, olen minä myyty. 

Schreck kertoi hieman työskentelytavoistaan, siitä miten oli pyrkinyt saamaan käsiinsä kaiken mahdollisen materiaalin ja istunut vuosikausia Svenska Litteratursällskapetin arkistossa tavaamassa Thesleffin kirjeitä ja muistiinpanoja. Schreck on litteroinut tutkimustaan varten kaikki Thesleffin saatavilla olevat kirjeet ja myös kääntänyt käsikirjoitusta varten koko joukon. Tämä on ollut hyvin mittava hanke, sillä pitkään elänyt ihminen, joka on asunut pitkiä aikoja ulkomailla ja jolla on perheen lisäksi ollut lavea sosiaalinen verkosto, on noina aikoina tuottanut tolkuttoman määrän tekstimateriaalia. Käsiala on vaikeaselkoista ja tämä on todennäköisesti yksi niistä syistä, miksi Thesleffistä ei ole aikaisemmin julkaistu näin kattavaa elämäkerrallista teosta. Kirjassa Schreck myös antaa näytteitä siitä, millaisia kirjeitä Thesleff kirjoitti: niissä saattoi olla kolmekin eri kieltä iloisesti sekaisin. Näytteet paljastavat, miten vaikeaa niitä on tulkita, koska esim. Thesleffin saksan kieli ei ole kieliopillisesti lainkaan puhdasta. Se sinnikkyys millä Schreck on pureutunut haastavaan materiaaliinsa, päässyt sisälle Thesleffin ajatuksiin, tunnelmiin, ihmissuhdekuvioihin ja miten taiteilijan eletty elämä heijastuvat hänen taiteellisessa tuotannossaan, on oikeasti hatunnoston arvoinen suoritus. Ja samalla -- samantapaista arkistotyöskentelyä harrastaneena, sekä kotona että arkistoissa -- tiedän miten palkitsevaa ja koukuttavaa tällainen tutkimus on. Schreckin kirjasta näkyy oikeastaan jokaisesta sivusta, että hän on nauttinut työstään. Sitä tutkiminen parhaimmillaan on, aivan järjettömän hauskaa ja mielenkiintoista.

Ihastuin valtavasti myös Schreckin sujuvaan tekstiin. Tarinallinen tietokirjoittaminen on pikkuhiljaa pulpahtamassa pinnalle ja Schreck vetää Thesleffin elämäkaaren vahvalla onnistuneella viivalla. En tuntenut Thesleffin elämää juurikaan ennen kirjan lukemista, päinvastoin kuin esimerkiksi aikalaisen ja naistaiteilija Helene Schjerfbeckin vaiheita. Thesleff näyttää olleen persoonallinen ja erittäin omintakeinen -- hän kulki jo 1800-luvun lopussa kapinallisen lyhyessä poikatukassa ja poseeraa kuvissa uhmakkaana suoraan kameraan katsoen (s. 66). Pohjan Thesleffin suorastaan emansipoituneelle elämänasenteelle ja taiteilijan eksistenssille loi varakas koti, jossa oltiin kiinnostuneita taiteista ja koulutuksesta ylipäätään (s. 57). Vanhempien asennoituminen ei ollut tuona aikana mitenkään itsestäänselvyys ja vaikka Thesleff ei ollutkaan isänsä kuoleman jälkeen enää taloudellisesti niin turvatussa asemassa, ei oikein missään vaiheessa voi sanoa, että hän olisi kärsinyt materiaalisesta kurjuudesta tai tunnustuksen puutteesta. Thesleff rakasti työskennellä Firenzessä, missä siihen aikaan eli runsaasti eurooppalaisia. Firenzessä saattoi nainen mennä yksin ravintolaan, Helsingissä se ei vielä ollut mahdollista.

Pidin myös erittäin paljon Schreckin tavasta aloittaa jokainen kirjan luku lyhyellä analyysillä jostain Thesleffin taideteoksesta. Koska tarina etenee kronologisesti, ovat työesittelyt samalla punainen lanka siihen tyylilliseen kehitykseen, jonka Thesleff koki pitkän uransa aikana. Enkä osaa sanoa mitään negatiivista kirjan taitosta -- itse tekstisivut on varustettu runsaalla valokuvamateriaalilla erilaisista arkistoista ja lehdillä Thesleffin muistikirjoista. Keskellä teosta on värikuvaliite -- Thesleffin tunnetuimmat teokset korkealaatuisina joskin pienehköinä kuvina. Paketti lähentelee täydellistä.

Kun syksyn mittaan nautiskelin tästä herkullisesta tietokirjasta, toivoin kovasti sen pääsevän  Tietofinlandia-ehdokkaaksi. Näin ei käynyt ja tämä on mielestäni aivan käsittämätöntä. Tämän vuoden ehdokkaat ovat ainoastaan toimittajien kirjoittamia "tietoteoksia". En ole lukenut niistä ainuttakaan (Alex kyllä lymyää esikoisen hankkimana jossain päin tätä huushollia, mutta en ole varma ylittääkö se kiinnostuskynnystäni riittävästi), mutta uskallan silti kyseenalaistaa ehdokkaat valinneen raadin arvostelukykyä tai sitten niitä kriteereitä millä he ovat suomalaiset tietokirjansa rankanneet. Jos raadin jäsenet eivät arvosta tekstin taakse kätkeytyvää tutkimustyötä ja sitä että sen tulokset on suollettu ulos mukaansatempaavana tekstinä ja että se tehdään suomeksi, vaikka sitä ei akateemisissa piireissä arvosteta juuri lainkaan (koska kaikki pitäisi julkaista vain englanniksi vertaisarvioiduilla foorumeilla), olen ymmälläni. Ehkä palkinnon nimi pitäisi vaihtaa "tietohömppäfinlandiaksi"? Minua lohduttaa vain se ajatus, että ensi vuoden ehdokkaat valitsee joku toinen raati, toivottavasti paremmilla kriteereillä varustettuna. 

Schreckin Thesleff-biografiaa ei voi muuta kuin suositella, erittäin lämpimästi. Se sopii mielestäni myös lukijoille, jotka saattavat ehkä arastella tutkijan kirjoittamaa kirjaa. Teksti on tietorikasta, antoisaa eikä lainkaan vaikeaa. Minusta se sopii myös mainiosti lukiolaisten käsiin ja ihan kaikille taiteen harrastajille. Kiitän myös kustantajaa täydestä sydämestäni: kulttuuriteko seuraa toistaan, Teos osoittaa että muista isoista kustantamoista poiketen se rohkenee vielä julkaista tietoteoksia, jossa on alaviitteitä ja kirjallisuusluettelo. Myös kirjan tyylikkääseen ulkoasuun on panostettu ja se ilahduttaa aina minunkaltaistani kirjaharrastajaa, joka rakastaa kauniita kirjoja.

Ja mikä ihaninta: Schreckin biografian lisäksi on luvassa lisää Thesleffiä: HAMissä valmistellaan suurta näyttelyä hänen tuotannostaan ja Pirkko Soiniselta ilmestyy ensi vuoden alussa romaani Ellen (WSOY). Maltan tuskin odottaa. 

Likaista lomalukemista: Jan Mårtenson, Elakt spel

Assyriologi on lomaltapaluun jälkeen tehnyt niin intensiivisesti töitä, että ehtii vasta nyt postata toisesta kirjasta, joka oli lomalukemisena Kreikassa. Hullujen päivien tarjouksista lähti alle kympillä mukaan Jan Mårtensonin uusin "Homandeckare" Elakt spel (Wahlström & Widstrand 2017).

Mårtensonin dekkarikonsepti on rakennettu antiikkikauppias Johan Homanin ympärille. Kustantaja luonnehtii Homanin persoonaa "hyväntahtoiseksi" ja periaatteessa kehykset on tehty juuri minunlaisiani lukijoita varten -- ovathan antiikkiesineet ja niiden ostamisen, myymisen, ryöstämisen ja väärentämisen ympärille kietoutuvat aiheet äärimmäisen mielenkiintoisia enkä nyt suoralta kädeltä pysty sanomaan mitään muuta dekkarihenkilöä, joka olisi antiikkikauppias (jos lukija tietää, olisin vinkistä kiitollinen!). Koska olen jo yhdessä postauksessani luonnehtinut konseptia, en tee sitä enää.

Edellisen Homan-dekkarista postatessani jäin miettimään mitä Mårtenson keksii seuraavaksi. Aihe on jälleen ajankohtainen -- natsien ryöstämien taideteosten jäljittämistä sekä monien päivänpolttavien yhteiskunnallisten aiheiden nivoutuminen antiikkikauppaan. Jos edellisessä Homan-dekkarissa ajakohtaisena elementtinä oli ISIS, niin tässä se on Panama-paperit, veroparatiisit ja se, miten taideostoilla voidaa myös pestä rahaa. Mårtessonin maalaama ajankuva on erinomainen ja hän näyttää välittömästi työstävän maailmantapahtumat dekkariensa näyttämöksi. Tulevaisuudessa nämä kirjat voivat hyvinkin toimia sosiologisen ja muun tutkimuksen materiaaleina -- mitkä tapahtumat puhuttivat, miten niistä puhuttiin ja miten eläkkeelle jäänyt diplomaatti tarkastelee aikana yhteiskuntaa romaanihenkilönsä silmin.

Tarinan keskiössä on tai tulisi olla itävaltalaisen maalarin Gustav Klimtin (1862-1918) maalaus, joka on toisen maailmansodan aikana anastettu juutalaiselta perheeltä ja päätynyt tukholmalaisen liikemiehen kotiseinälle roikkumaan. Homanin naisystävän ystävä, juutalaisen perheen jälkeläinen pyytää Homania jäljittämään taulun myöhempiä vaiheita, mutta varsinaista tutkimustyötä itse taulun suhteen ei kirjassa juurikaan tapahdu, vaan kaikkea muuta. Maalaus palaa kuvioon intensiivisesti mukaan vasta loppumetreillä. Tämä oli pieni pettymys, sillä juuri Klimtin maalaus oli se houkutin, jonka vuoksi kirjan ostin. Homan itse viittaa Klimtin varmaankin kuuluisampaan maalaukseen, Adele Bloch-Bauerin muotokuvaan, joka pitkällisen oikeustaistelun jälkeen palautettiin oikealle omistajalleen ja josta on tehty Helen Mirrenin tähdittämä elokuva Woman in Gold (2015). Mårtenson näyttää seuraavan taidepalautustarinoita, koska hän mainitsee juonessa myös nk. Cornelius Gurlittin tapauksen -- vuonna 2012 löytyi müncheniläisestä asunnosta suuri määrä taidetta, joka takavarikoitiin  ja osaa epäiltiin epäeettisin keinoin hankituksi. Henkilökohtaisesti Gurlittin tapaus kiinnostaa valtavasti, koska se sisältää niin paljon herkullisia aineksia joko romaaniin ja/tai elokuvaan. Kenties Gurlittista ja hänen taidekauppiasisästään kirjoitetaan paraikaa jossain kammiossa tai kahvilassa?

Jo edellinen Homan-dekkari jätti kontrastimakuja suuhun ja tämän kanssa kävi aivan samalla tavalla. Kun skandinaavisessa dekkarimaailmassa vallitsee tällä hetkellä vahva psykologisiin luonnekuviin ja hyvinvointiyhteiskuntien laidalla elävien kuvaukseen pureutunut suuntaus, ovat Homanin seikkailut niin siloiteltuja ja vailla väkivaltaa tai sosiaalisia ongelmatapauksia, että hattaran makeus tunkeutuu pakostakin makunystyröihin. Kaikki hahmot jäävät pinnallisiksi, Homan ei ikinä edes näytä yöpyvän naisystävänsä luona (eikä seksiin viitata lainkaan), suurin osa henkilöistä on koulutettuja, fiksuja, kauniita sekä rikkaita. Homan on todellakin hyväsydäminen luonne, mutta toisaalla ehkä liiankin hyväuskoinen ja yksinkertainen. Toivoisin enemmän särmää, koska liian sileä kuvaus päätyy väistämättä epäuskottavaan yleisilmeeseen. Lisäksi tarinassa on, minun mielestäni, aika karkeakin juonellinen virhe (väitetään että Homan olisi ollut viimeinen, joka olisi nähnyt erään murhatun, vaikka seuraavassa luvussa he tapaavat puutarhakutsuilla monen sadan ihmisen joukossa ja vasta sitten mies löydetään kuolleena toimistoltaan), mikä kielii myös kustannustoimittajan puolelta. Milloin saamme lukea sen Homan-tarinan, jolloin hänen luurankonsa kolisevat antiikkikaapista ulos? 

Suosittelen edelleen Homan-dekkareita kaikille taiteesta ja kulttuurista kiinnostuneille ja myös niille, jotka eivät pidä väkivaltaisista kuvauksista. Edelleen voimme myös Suomessa miettiä sitä kuinka paljon alkuperältään epämääräistä taidetta saattaa riippua kotien seinillä -- olihan Saksa jatkosodan aikana liittolaisemme ja kuljetusväylät pysyivät pitkään auki. Yhden tositarinan tiedän juutalaisilta konfiskoidusta tavaroista, jotka suomalainen osti Berliinistä ja jotka päätyivät Suomeen, mutta tuhoutuivat hieman myöhemmin Neuvostoliiton pommikoneiden toimesta. On todennäköistä, että tarina ei ole ainoa.

Itsestäni tuntuu kuitenkin siltä, että olen saavuttanut tietyn saturaatiopisteen Homanin kanssa. Seuraavan dekkarin aiheesta ja ilmestymisen ajankohdasta riippuu se, lankeanko jälleen kirjakaupassa vain kuljenko sitten yhtä välinpitämättömästi ohi niin kuin teen nykyään Donna Leonen tuotosten kohdalla? Samalla mietin mistä repisin aikaa näille antiikkiliike + keräilijätarinoille ihan myös tutkimuksellisella tasolla, myös omasta suhteestani esineisiin tahtoisin kirjoittaa.