sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Assyriologi Armas Salosen syntymästä sata vuotta

Eilen lauantaina, 17. tammikuuta, sata vuotta sitten, kaukana Japanissa, syntyi Armas Immanuel Salonen (1915-1981), yksi merkittävimpiä suomalaisia assyriologeja. 
Tapasin Salosen pikkutyttönä oletettavasti jonkun kerran. Silti minulla ei ole hänestä mitään selkeää muistikuvaa. Vain häilyviä, hetkellisiä välähdyksiä, joita tukevat varmaankin ne valokuvat, joita olen hänestä nähnyt. Kaikissa kuvissa hän esiintyy mirri kaulassa, hänestä ei voi erehtyä. Armaksen tieteellisiin saavutuksiinsa olen tutustunut kirjoittamalla hänestä yllä linkitettyyn Suomen Kansallisbiografiaan sekä tähän lyhyeen englanninkieliseen katsaukseen suomalaisista assyriologeista.
Vielä viime vuosisadan puolella tutkijoiden elämästä jäi pääsääntöisesti erittäin runsaasti kaikenlaista ei-tieteellistä aineistoa. Kun alkaa ottaa selvää tutkijanurasta, esille nousee myös se ihminen, joka on kaiken tieteellisen tuotannon takana. Kirjeistä ja oppilaiden jälkeenjääneistä muisteluista käy hyvin ilmi, että Armas oli hyvin särmikäs persoona, särmikkäät ovat mielestäni äärettömän mielenkiintoisia, vaikka monet varmasti myöntävät, ettei heidän kanssaan aina ole helppoa elää. Isälläni Jussi Arolla (1928-1983) oli opettajaansa kohtaan aika ristiriitaisia tunteita, se tulee selväksi useastakin autobiografisesta tekstistä sekä kirjeenvaihdosta ja päiväkirjoista. Ristiriitaisia tunteita on kuitenkin jokaisessa opettaja-oppilassuhteessa eikä Aro koskaan unohtanut Salosen hänelle uran alkutaipaleella antamaa varauksetonta tukea -- sitä ilman hän ei olisi päässyt assyriologisessa yhteisössä eikä etenkään Helsingin yliopistossa eteenpäin. Erityisellä lämmöllä muistellaan 1950-luvun alun assyriologikongresseja, jonne Salonen ja Aro matkustivat yhdessä Euroopan lävitse laivalla ja junalla. Silloin Armas oli ollut erityisen viehättävä matkakumppani. 

Assyriologisen tiedeyhteisön lisäksi Armas tunnettiin erittäin hyvin Helsingin kulttuuriseurapiireissä, hän oli ahkera kirjoittamaan lehtiin ja popularisoimaan tieteenalaansa. Antikvariaateissa Salosen teoksia ei saa ihan muutamalla eurolla, niille ilmeisesti riittää kiinnostuneita ostajia. 
Sata vuotta sitten syntyneen assyriologin ääntä ja mielenkiintoisia radioesitelmiä voi kuunnella YLEn elävästä arkistosta, tässä hän kertoo miten itämailla poltettiin hashista ja mässäiltiin...

8 kommenttia:

  1. Hienoa. Kunhan saan kesken olevat kirjat luettua, voisin juhlavuoden kunniaksi lukea tuon hyllyssä lojuneen Kaksoisvirranmaan.

    Tällainen maallikko ei tietenkään osaa sanoa, kuinka kuranttia vanha tietokirjallisuus enää on. Toisaalta, tällainen maallikko lukee historiaa ehkä enemmän tarinoiden kuin vesitiiviin argumentaation vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eihän tuo 70 vuotta sitten ilmestynyt Kaksoisvirran maa enää ajan tasalla ole, etenkään kun se kuvaa enemmänkin tuota materiaalista kulttuuria ja Lähi-idän arkeologia on mennyt sitten sotien huimia askelia eteenpäin.
      Suosittelen kuitenkin lämpimästi: kirjassa huokuu hurmaavaa ajan henkeä, kuvat ovat tuhruisia ja paperi huonoa -- silloiset suomalaiset janosivat tiedettä ja kulttuuria ja kustantajat kustansivat tämänkaltaisia teoksia. Tuota tarinaa siinä nimenomaan on!

      Poista
  2. Sinulla on kyllä rikas ja viehättävä tausta, tarkoitan tällä tuollaista sivistynyttä, lukenutta perhetaustaa. Olet varmasti saanut kuulla todella mielenkiintoisia tarinoita ja olet tavannut lahjakkaita ihmisiä lapsuudessasi. Aika hienoa sanoisin.

    Ja vielä huikkaan, että Haahtela on yksi suosikkini, ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noh, niin juuri -- materiaalista rikkautta ei ollut, mutta ennen kaikkea koti, jossa kävi paljon kaikennäköisiä vieraita suurlähettiäistä opiskelijoihin ja rahattomiin pakolaisiin ja nuorisorikollisiin, kaikenvärisiä, erilaisiin uskontokuntiin kuuluvia, monia eri kieliä puhuvia. Lahjakkaita ja lapsenmielisiä... Romaninaiselle ja "veitsenterottajamiehelle" tarjottiin aina kahvia tai ruokaa. Kirjoja meillä tosiaan oli, niin paljon ettei ahtaaseen rivitaloon mahtunut piano jota olisin sydämenpalavasti tahtonut soittaa. Tarinoita tusinoittain, niitä kertoi usein libanonilainen runoilija. Paras perintö on suvaitsevaisuus!

      Poista
  3. Upea postaus.

    (Itseäni on ihmetyttänyt into uusia oppikirjoja aihepiireistä, joiden tietosisältö ei muutu. Ymmärrän, että karttakirjoja uusitaan, ja virheitä korjataan, mutta moni vanha oppikirja kävisi pidempäänkin. Turussa yläkoulussa samat kirjat kiertävät, mutta lukiossa opiskelijat ostavat itse kirjansa. Oman perheenkään sisällä ei voi kirjoja kierrättää, jos oppikirjoja vaihdetaan tai painos muuttuu paljon).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitit tämän kommentin varmaan tuohon toiseen postaukseeni...
      Ja kyllä, esim. Simo Parpolan Mesopotamia 1980-luvulta Otavan suuressa maailmanhistoriassa osoittaa, että hyvin kirjoitettu teksti kestää aikaa, vaikka toki tutkimus menee eteenpäin, painotukset muuttuvat jne. Niitä voisi sitten päivittää. Ennen vanhaan samoja kirjoja luettiin vuosikymmeniä, kuten Topeliuksen Maamme-kirjaa, joka kuului koulujen lukemistoihin todella kauan...

      Poista
  4. Kiitos hienosta blogista Armas-enosta. Hän oli ilman muuta särmikäs. Muistan hänet hyvin! On muistettava, että myös häneen sota jätti traumoja: Armas taisteli Raatteen tiellä ja oli niitä "ohiammuttuja". Suomalainen kansallisjuoma, viina, teki jossain vaiheessa tehtävänsä, mutta hän on ilman muuta niitä suuria suomalaisia! Tuntuu hyvältä kuunnella Armaksen ääntä taas pitkästä aikaa Ylen elävältä arkistolta. Terveisiä pohjoisesta, Ilmari Schepel. Armaksen siskonpoika ja Simon serkku.

    VastaaPoista