Firenze odottaa & Kevään opiskelijaekskursio Turkkiin!

Assyriologi pääsee ensi viikolla Firenzeen, ensimmäistä kertaa elämässään (ja tästä postasinkin aiemmin) -- sydämessä kihelmöi jo niin kovasti, että voi kohta pelätä sairastuvansa Stendahlin/Firenzen syndroomaan. Minulla on paljon Firenzeen sijoittuvia kaunokirjallisia teoksia, Michelangelosta ja Leonardo da Vincistä kertovia elämäkertoja sekä myös Anna Kortelaisen Hurmio -- oireet, hoito ja ennaltaehkäisy (Tammi 2009) mutta kun laskeuduin hetki sitten arkistohuoneeseen etsimään esim. E.M. Forsterin A Room With the View (1908), en näitä sitten tähän hätään löytänytkään. Löytyi kuitenkin Henry Jamesin The Portrait of a Lady (1881), missä Isabel tapaa tulevan miehensä juuri Firenzessä. Pekka Matilaisen Kupoli (Atena 2013) onkin vielä tuoreessa muistissa. Kiireitä on myös riittänyt, en ole ehtinyt kiertelemään antikvariaatteja löytääkseni jotain Firenzeen liittyviä aarteita -- vanhan matkaoppaan vaikkapa. Sellaista minulla ei vielä ole. Ehkä lauantaina ehdin hetkeksi haahuilemaan.

Assyriologilla on myös ilo laittaa tähän kaksi hakuilmoitusta. Suomen assyriologisen tutkimuksen säätiö jakaa jälleen assyriologian opiskelijoille apurahoja. Pienen mutta pippurisen säätiömme kotisivuja vasta muokataan parasta aikaa julkaisukuntoon, joten laitan hakuilmoituksen tähän:

Heettiläisten pääkaupungin Hattusasin sfinksiportti 

Ja sokerina pohjalla, koskien myös kaikkia opinnoissaan edistyneitä opiskelijoita: teillä on mahdollisuus päästä Suomen Lähi-idän instituutin (FIME) järjestämälle arkeologiselle ekskursiolle Turkkiin. Tässä hakuilmoitus ja hakuohjeet:

Hae Suomen Lähi-idän instituutin (FIME) järjestämälle arkeologiselle ekskursiolle Turkkiin 18.–26.52014

Ekskursion tarkoituksena on perehdyttää 10 maisteri- ja tohtoritason opiskelijaa Anatolian esi- ja varhaishistorian pääpiirteisiin painopisteenä heettiläisten valtakunta ja kulttuuri sekä niiden rautakautinen jälkivaikutus. Matkan aikana tutustutaan myös muihin aikakausiin, mm. Kappadokian varhaiskristillisiin luola-asutuksiin ja –kirkkoihin sekä roomalaisaikaiseen mosaiikkitaiteeseen. Moskeijoissa käydään vain rajoitetusti. Kohteina ovat sekä museot että kiinteät muinaismuistot maastossa.

Ekskursion ohjelmasta alustavasti:

Meno Ankaraan illalla 18.5.

19.–20.5 Ankara ja Ankaran ympäristö

21.–22.5. Kappadokia

23.5. Gaziantep

24.-25.5. Hatay

Paluu Helsinkiin aamupäivällä 26.5.

Kuka voi hakea?

Ekskursiolle voivat hakea kaikki suomalaisten korkeakoulujen opiskelijat, sekä myös ulkomailla opiskelevat Suomen kansalaiset (suomen kielen taitoa edellytetään). Opiskelijoilta vaaditaan joko HuK- tai FM-tutkinto tai vastaava.

Miten haetaan?

Lähetä ekskursion vetäjälle Sanna Aro-Valjukselle viimeistään 16.3. mennessä vapaamuotoinen hakemus jossa kerrot opinnoistasi ja miksi haluat osallistua ekskursiolle. Kerro myös lyhyesti (n. 300 sanaa) keitä heettiläiset olivat ja millaisia kirjoitusjärjestelmiä he käyttivät.

Liitä hakemukseen myös lyhyt CV, mistä käy ilmi:

1)   etenemisesi opinnoissasi

2)   jos olet jatko-opiskelija, kerro myös väitöskirjasi aihe.

3)   aiemmat matkasi Välimeren ja/tai Lähi-idän maihin

Mitä ekskursio maksaa?

Kurssimatka maksaa opiskelijoille 450 euroa. Hinta sisältää lennot, vaatimattoman majoituksen aamiaisineen 2 hengen huoneissa sekä ohjelman mukaiset vierailukäynnit ja retket. Osallistumismaksu kattaa noin kolmasosan kurssin kokonaiskustannuksista.

Valinnan jälkeen

Valinnasta kurssille ilmoitetaan 24.3. mennessä ja kurssimaksu on suoritettava 7.4. mennessä. Ekskursiolle hyväksytyt saavat kirjallista materiaalia, johon tulee perehtyä ennen ekskursion alkua. Ota tämä huomioon suunnitellessasi aikataulujasi! Ekskursiosta tulee antoisa vain, jos Sinulla on taustatietoa kohteiden kulttuureista ja historiasta.

Opintopisteitä?

FIME ei voi jakaa opintopisteitä, mutta jaamme osallistumisesta ja oppimispäiväkirjan pitämisestä todistuksen, jossa suosittelemme kolmen (3) opintopisteen korvaamisesta opinnoissasi. Sovi korvaavuudesta opettajiesi kanssa!

Lisätietoja antaa ja kysymyksiin vastaa ekskursion vetäjä:

Sanna Aro-Valjus, FT

Lähi-idän arkeologian dosentti (HY)

p. 050-5247312

sanna.aro-valjus(at)helsinki.fi

Zeugman mosaiikkimuseo Gaziantepessä

Ekskursion hinta on erittäin edullinen ja luvassa on varmasti runsaasti antoisia kokemuksia! Toiveenani olisi, että saisin matkaan eri alojen opiskelijoita, humanistien lisäksi arkkitehtejä ja taideteollisia opiskelijoita jne., -- ihmisiä, jotka innostuvat Turkin muinaisuudesta!

Mitä luin tänään: Kim Fay, Kadonneiden muistojen kartta

Joulupukki toi assyriologille kirjan, jota (toisin kuin Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofia) hän ei ollut osannut toivoa tai jonka olemassaolosta hän ei mitään tiennyt. Kim Fayn esikoisteos Kadonneiden muistojen kartta (Bazar 2013, suomennos Hilkka Pekkanen) kertoo kyllä aarteista, muinaismuistoista ja hitusen arkeologiastakin, mutta sijoittuu assyriologille täysin vieraaseen kulttuuriin ja maailmankolkkaan.

Tarinan sankaritar on nuori yhdysvaltalainen nainen nimeltä Irene ja tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1925. Takakannen tekstin mukaan Irene on toivonut saavansa Seattlen "itämaisen" taiteen museon kuraattorin paikan. Tässä kääntäjällä tai jollain muulla henkilöllä on mennyt hieman termit tai niiden vastaavuudet sekaisin: itämaisella taiteella (= Oriental Art) tarkoitetaan pääsääntöisesti Lähi-idän islamilaisesta aikakaudesta (n. 600 jaa) alkavaa taidetta kun taas Irene edustaa "aasialaisen" (= Asiatic Art) taiteen eli meille Kaukoidän taiteen tuntijaa. Minut takakansi johti harhaan. Irene lähtee Shanghain kautta Kambodzan sademetsiin etsimään khmerien muinaisia historiatauluja, joista saa vihiä erään 1800-luvulla eläneen lähetyssaarnaajan päiväkirjamerkinnöistä. Sponsorikin on omasta takaa -- rikas liikemies, joka haluaa taulut omaan kokoelmaansa Yhdysvaltioihin. 

Tämä on perinteinen huolellisesti kirjoitettu, silti viihdyttävä seikkailukertomus, joka sijoittuu ihanan romanttiseen  1920-luvun aikaan. Yllätyksellisiä juonenkäänteitä ei puutu ja kaikkinensa tarina kantaa alusta loppuun suhteellisen hyvin, vaikka tiettyjä maneerisia ratkaisuja olikin sekoitettu mukaan. Nautin kirjasta, siitäkin huolimatta, että khmerien muinainen kulttuuri ei juurikaan kiinnosta minua. Fay oli saanut klassisen romaanin sivuille mahtumaan myös hyvin paljon muinaistutkimuksellista eettistä ja moraalista pohdintaa. Irene lähtee etsintäretkelleen huolellisesti valmistautuneena ja hänen motiivinaan on ainoastaan oman uran pönkittäminen. Hän on teettänyt matka-arkun, jossa kirjoitustaulut oli aikomus nerokkaasti salakuljettaa Yhdysvaltoihin: En aio kätkeä historiatauluja yksityisgalleriaan. Aion perustaa niitä varten museon. Paikan jossa ne saavat ansaitsemansa arvon ja antavat minulle ansaitsemani arvon. Etkö ymmärrä miksi tarvitsen niitä? Miksi tarvitsen enemmän kuin pelkän veistoksen tai maljakon? (s. 60).

Irenen ajatusmaailma on kolonialismin aatteiden mukainen: länsimaisilla, taidetta ja historiaa arvostavilla ihmisillä on oikeus ryöstää alusmaiden taide-esineet omiin museoihinsa ja gallerioihinsa:

Kenelle esineet oikein kuuluvat, Irene kysyi. Sille joka saa ne ensimmäisenä haltuunsa. Eivät alkuperäisasukkaat niistä välitä. Heillä ei ole tietoa siitä, miten heidän muinaismuistonsa pitäisi säilyttää. Ajatelkaa vaikkapa Anghor Watin tilaa, kun Mouhot löysi sen. Täysin raunioina. Nyt ranskalaiset restauroivat sitä. Se pelastuu ranskalaisten ansiosta. Ja ranskalaiset sitten! He raahaavat Kambodzasta mahdollisimman paljon tavaraa Ranskaan kartanoihinsa ja museoihinsa. Taide ja taide-esineet eivät pysy paikallaan. Eivät ole milloinkaan pysyneet. Eivätkä pysy vastakaan. Rajat siirtyvät. Liittolaisuussuhteet muuttuvat. Ajatelkaa sotasaalista (s. 73).

Angkor Watin temppelikompleksi on yksi Unescon maailmanperintökohteista. J.A. Hammertonin kokoamassa Muinaisajan ihmeet -teoksessakin (WSOY 1935, suomalainen laitos I. Jäämaa ja M. Waltari) moititaan kerran vuodessa paikalle uhraamaan tulevia paikallisia: He saapuvat temppeliin tietämättä tai edes välittämättä mitään sen syntyperästä ja merkityksestä. Jos kysymme heiltä, kuka sen on rakentanut, he jäävät tylsästi tuijottamaan ja vastaavat: "Jumalat" (s. 235). Muinaisajan ihmeestä on myös postauksen hurmaavat mustavalkoiset valokuvat -- nykyään suomalaisillekin turisteille tutusta paikasta varmaan vilisee miljoonia kuvia sosiaalisessa mediassa. Itselläni ei ole suunnitelmissa matkata niin kauas, muutoin kuin virtuaalisesti.

Tapahtumien edetessä Irenen suhde muinaismuistoihin muuttuu. Silti hän yhä ajattelee: Jos esineitä ei olisi koskaan viety pois Kambodzasta, en tietäisi khmereistä mitään (s. 233). Tätä voin miettiä myös omalla kohdallani. Esimerkiksi British Museumin kaltaiset museot ovat olleet se kiinnostuksen ja innoituksen lähde minulle ja myös monille kollegoille, lapsille ja nuorille, joilla ei ole vielä ollut mahdollisuutta matkustaa kaukomaihin näkemään monumentteja ja esineitä paikan päällä.

Athenen synty: Linda Boström Knausgård, Helioskatastrofi

Sain joululahjaksi Linda Boström Knausgårdin romaanin Helioskatastrofi (Like 2013). Kiinnostuin kirjasta syksyn mittaan sen vuoksi, että monet kirjabloggarit (mm. Sara, Maria ja Marjatta) kirjoittivat siitä ja se näytti sisältävän viittauksia antiikin Kreikan mytologisiin kertomuksiin.

Tarina alkaa sillä, että 12-vuotias tyttö nähdään alastomana poistuvan yksinelävän Conrad -nimisen miehen talosta kun hänet haetaan ambulanssilla mielisairaalaan. Tyttö itse kuvaa syntymäänsä Conradin päästä: Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä (s. 7). Tässä on tyttö, joka ei tiedä mitä on tulla maailmaan äidin synnyttämänä, hän ei tiedä mitä on ollut uinua ja hiljalleen kehittyä leppeässä lapsivedessä. Täydessä kiiltävässä sotavarustuksessa hän astuu isänsä päästä: Minä en halua muuta kuin seistä näin yhdessä isäni kanssa ja tuntea hänen lämpönsä, kuunnella hänen sydämensä lyöntejä. Minulla on isä. Minä olen isäni tytär (s. 7).

Kreikan mytologian viisauden ja järjen jumalatar, Ateenan kaupungin suojelija syntyi juuri samalla tavalla isänsä ylijumala Zeuksen päästä. Ensimmäinen, joka kuvaa Athenen genesistä kirjallisesti on Hesiodos (n. 700 eaa) runoelmassaan Jumalten synty (Theogonia) (Päivi Myllykosken erinomaisesta suomennoksesta (Tammi 2003) on kirjoittanut Maijastina Kahlos täällä), ja sama aihe esiintyy kuvataiteessa 600-luvulta eaa lähtien. 

Tyttö kantaa mukanaan kypärää, jota hänen ympärillään pyörivät ihmiset eivät näe. Muu sotavarustus on piilossa Conradin talossa, eikä hän pääse niitä sieltä hakemaan. Tyttö sijoitetaan helluntaiseurakuntaan kuuluvaan perheeseen ja häntä aletaan kutsumaan nimellä Anna.  Kouluun häntä ei päästetä -- viisauden ja järjen jumalatar ei tietysti tarvitse mitään opetusta. Sen sijaan Annalla havaitaan kielillä puhumisen lahja (vaikka se olisikin vain kreikkaa) ja hän saa esiintyä paikallisen seurakunnan kokouksissa kunnes romahdus vie hänet hoitolaitokseen. Muitakin yhtymäkohtia Athene-jumalattareen on, kuten se, että Anna tekee kotona ristipistotöitä Athenen ollessa myös naisten käsitöiden suojelija. 

Romaani on tiivis ja teksti erittäin huolellisesti muotoiltu, kaikkiaan erittäin nautittavaa luettavaa. Mutta huolimatta siitä, että tiesin etukäteen etsiä yhteyksiä kreikkalaiseen mytologiaan, en usko että sisältö avautui minulle kokonaisuudessaan. Tätä kirjaa täytyy lukea useamman kerran, se kuvaa vaikuttavasti ainakin sitä, kuinka "jumalaisuus" ja mielisairaus ovat sielunveljiä ja kuinka herkät lahjakkuudet usein suistuvat henkisesti raiteiltaan jos heidän kykyjään käytetään väärin. Nerouden ja hulluuden välissä on veteen piirretty viiva, niinkuin asiantilaa on usein kuvattu.

Lopuksi muotoseikka: kirjoitetaanko jumalattaren nimi suomeksi Athena vai Athene? Molempia kirjoitusasuja näkee. Koska tämän hetken paras antiikin hakuteos, P. Castrén/L. Pietilä-Castrén, Antiikin käsikirja (Otava 2000) kuitenkin kirjoittaa nimen Athene, minäkin käytän sitä tässä.

Heettiläiset UNESCOn Memory of the World -teoksessa

Loppiaisena assyriologi haahuili pohjoisesta palattuaan Akateemisen kirjakaupan ALEssa. Sieltä tarttui mukaan UNESCOn maailmanperintöosaston julkaisema teos Memory of the World. The Treasures that Record our History from 1700BC to the Present Day (2012) vajaan kymmenen euron hintaan. 

Kirja koostuu UNESCOn "maailman muistiksi" listaamista kirjoituksista ja kartoista ja vaikken muutoin olekaan mikään tällaisten kirjojen ystävä, ajattelin että tästä voisi toisinaan nopeasti tarkistaa jotain faktoja tai sitten kirjaa voisi huvikseen selailla ja löytää jotain sellaista eksoottista ja inspiroivaa, jonka olemassaolosta ei aikaisemmin ollut mitään hajua. Ja koska julkaisija oli itse UNESCOn hyvämaineinen organisaatio, ajattelin saavani rahoilleni vastinetta.

Jo kotimatkalla autossa aloin selata kirjaa ja järkytys oli suuri kun heti ensimmäisen osuuden The Hittite cuneiform tablets from Bogazköy kohdalla huomasin kuvituksen, ts. kuvien ja kuvatekstien olevan täysin pielessä! 

Aukeaman vasemmanpuoleisella sivulla on kuva nuolenpääpiirtokirjoituksesta ja kuvateksti Ancient Hittite cuneiform script. No eihän tuo ole heettiläistä nuolenpääkirjoitusta lainkaan, vaan yksityiskohta persialaisesta kivipiirtokirjoituksesta (heettiläiset eivät koskaan kirjoittaneet nuolenpäitään kiveen, ainoastaan savitauluihin tai metalliin, ts. nuolenpäillä kirjoitettuja heettiläisiä tekstejä ei ole tähän mennessä löytynyt). Persialaiskirjoitus on assyriologille heti tunnistettavissa merkkien muodosta sekä siitä, että persialaiset ainoana nuolenpäitä käyttäneenä kulttuurina erottivat jokaisen tekstirivin toisistaan viivoilla. Kotona otin esille Shirazin lentokentältä aikoinani 20 dollarilla ostamani kahvipöytäkirjan, jossa on kauniita kuvia Persepoliista. Alle kahden minuutin löysin eräästä seinästä täysin vastaavan tekstinpätkän (persialaiset toistivat samoja tekstejä useitakin kertoja).

Eikä tässä vielä kaikki. Myös aukeaman oikeanpuoleisen sivun kuva ja teksti eivät täsmää. Kuvassa on Boğazköystä noin parinkymmenen kilometrin päässä olevan toisen heettiläiskaupungin (muinainen nimi tuntematon) Alaca Höyükin sfinksein koristeltu portti. Portti on heettiläinen, muttei kuvaa Hattusasin sfinksiporttia niin kuin kuvatekstissä väitetään...

Hattusas/Boğazköyn oma sfinksiportti näyttää restauroinnin jälkeen tältä (sfinksi on kopio nykyään Boğazköyn museossa seisovasta sfinksistä, joka pitkään asusti Berliinissä):

Kuvien lähteeksi kirja ilmoittaa ilmeisesti kuvatoimiston nimeltä "Images & Stories" (joka ei heti googlaamalla löytynyt). Näyttäisi siltä, että tämä pulju on onnistunut huijaamaan UNESCOa ja/tai HarperCollins -kustantajaa myymällä julkaisuoikeudet kuviin. Aukeaman tekstin sisältö on sinällään suhteellisen korkealaatuinen ja oikea (vaikka parista yksityiskohdasta voisikin keskustella). Siitä huolimatta voi vain ihmetellä miten UNESCOn, arvostetun ja laatukriteereistään erittäin tarkan organisaation kontrolli on pettänyt tällä tavalla? Kysymys on uskottavuudesta: jos minä heettiläisten asiantuntijana oitis bongaan tämänkaltaisia virheitä, voinko luottaa kirjan muihinkaan teksteihin ja kuvateksteihin, niistä minulla kun ei ole samanlaista tietoutta saatavilla.

Birger Kaipiainen & Harri Kalha, osa 2

Assyriologi palaa  vielä tämän viikon EMMAssa esillä olevaan näyttelyyn Birger Kaipiaisen keramiikasta sekä Harri Kalhan erinomaiseen, samettiseen kirjaan (SKS 2013). Sekä kirja että näyttelyn työt herättivät niin paljon erilaisia assosiaatioita myös muinaiseen esineistöön, että niitä on tuotava vielä muutama esille.

Kaipiainen taideteokset tuovat lohtua keskelle talven pimeintä pimeyttä -- kun kello kymmenen aamulla on oikeastaan ihan pimeää, sumuista ja tuhruista, niinkuin tänään. Kaipiainen itse luonnehti tuntojaan: Ikävä on minulle pysyvä olotila, joka voi hetkeksi kaikota, tullakseen uskollisesti takaisin (s. 50). Kalha tulkitsee puolestaan Kaipiaista: Teosten perusvireenä on aina kaipaus toisaalle -- kauniimpaan maailmaan, pois tästä hetkestä: irti arjen proosasta, rujoudesta runouteen (s. 50).

Teos, joka teki minuun joutsenen ohella suurimman vaikutuksen oli tämä istuva kaunotar. Se assosioituu päässäni lukuisiin muinaisiin patsaisiin, jotka on kuvattu istuvassa asennossa ja heettiläis-luuvilaisessa ikonografiassa juuri jumalattaret kuvattiin usein istuvina. Myös "kuolevaiset" saivat omia kivipatsaitaan, toisinaan miniatyyrimuodossa, kuten tämä Pohjois-Syyrialaisesta Tell Halafista löytynyt.

Istuvan naisen pää ja silmä ovat myös erittäin lähellä etenkin Tell Brakista löytyneitä nk. "silmä-idoleita" (eng. eye idols).

Kuvalähde: M. Fortin, Syria, Land of Civilizations (1999) s. 279

Äärimmäisen vaikuttavia olivat kuitenkin Kaipiaisen suloisen turhat "kukkapuut", joita oli EMMAssa esillä kolme kappaletta.

Näillä Kaipiaisen luomuksilla ei ole mitään muuta funktiota kuin olla koristeina. Minulle tuli niistä kuitenkin mieleen kaikenlaiset mesopotamialaiset kulttiparafernaliat -- erityisesti uusassyrialaiset suitsukeastiat, joita on kuvattu kaksin kappalein esimerkiksi kuningas Assurbanipalin (668-n. 627 eaa) kuuluisassa "puutarhareliefissä".

Kuvalähde: J. Reade, Assyrian Sculpture (1983) s. 68.

Nämä muinaiset suitsukeastiat eivät kuitenkaan läheskään aina olleet keramiikasta vaan metallista valmistettuja. Upeita kappaleita on löytynyt esimerkiksi nk. "lyydialaisesta aarteesta".

Kuvalähde: I. Özgen/J. Öztürk, Heritage Recovered. The Lydian Treasure (1996)  s.114.

Jos ette ole vielä näyttelyä nähneet, tämän viikon sunnuntaihin on aikaa! Käykää vaikuttumassa ja saamassa kontrastia ulkona vallitsevaan harmauteen!

Suomen Sveitsissä

Assyriologi on vaihtanut hetkeksi majapaikkaa Kuusamon rajojen sisäpuolella ennen kuin huomenissa on aika aloittaa kotimatka. Vesikelit kääntyivät pikkupakkaseksi ja järven jää valkoiseksi vähäisen lumisateen ansiosta. Valoa on silti erittäin vähän, koska taivas on ollut paksussa pilvessä.

Eilen järvimökissä selasin vielä sinne kertynyttä kirjallisuutta. Ilmeisesti appeni hankinta on Aaro A. Nuutisen Suomen Sveitsissä (WSOY 1932), vaasalaisen opettajan ja toimittajan matkakertomus Kuusamon maisemiin.

Kirja huokuu ajan henkeä kirjoitustyyleineen ja mustavalkoisine valokuvineen ja antaa kiehtovan kuvan Kuusamon ainutlaatuisesta luonnosta ja sen ihmisistä kahdeksan vuosikymmenen takaa.

Silloin ei Rukan rinteitä koristaneet valot ja hiihtohissit eikä nykyisen kaupungin keskustassa ollut juuri muuta kuin puukirkko.

Paljon ovat ajat muuttuneet -- muuttunut on Kuusamo myös viimeisten neljän vuosikymmenen aikana, joista minulla on tästä maisemasta muistoja. Tätini ja setäni toimivat rajakylässä opettajina ja koulutyttönä ajoin mm. postiautolla siskoni kanssa Oulusta Kuusamoon. Maitolaitureille jätettiin ja niiltä haettiin maitotonkkien lisäksi postit...

Matkailu on Kuusamossa kasvanut räjähdysmäisesti. Alue tarvitsee ja sen asukkaat ansaitsevat matkailutulot, mutta herkän luonnon suojeluun tulee myös kiinnittää huomiota. Kaivosteollisuuden uhat lymyävät taustalla. Toivottavasti Kuusamo säilyy sellaisena paratiisina, joksi lontoolainen oppi-isäni sitä aikoinaan kuvaili. Jo viime vuosisadan alussa Kitkajärvi oli etelän herrojen suosittu lohipaikka. Nuutisen kirjassa eräs etelän herra kuvaa tuntojaan:

Ja tiedätkö, hyvä veli, tämä Kitkajärvi, tämä Kuusamo kokonaisuudessaan, on minulle jo monena kesänä ollut jonkinlainen pakopaikka, pyhiinvaellusseutu, jonne olen aina vuosittain koettanut päästä joksikin kesäiseksi kuukaudeksi, tahi edes pariksi viikoksi, en suinkaan yksinomaan saalistuksen takian, vaan... niin, sinä kyllä ymmärrät ja tiedät miksi... Monesti pääsy on ollut hankalaa ja vastuksellista, mutta olen tullut vaikka "läpi harmajan kiven", kuten ainakin rakastunut armaansa luokse, sillä omnia vincit amor -- rakkaus voittaa kaikki (s. 158-159).

Myös minulle Kitkajärvi merkitsee pakopaikkaa hektisestä maailmasta, poissa kaikesta pahasta. Vaikka toisaalla olo on kuin pupulla, joka pistää päänsä pensaaseen. Piiloon ei tässä maailmassa oikein enää pääse. Ei edes menneisyyteen.

Jäähyväiset Kuusamon maisemille tällä kertaa. Kuningas Mesilim kävi testaamassa savusaunan ulkopenkin, kesän odotuksessa. Sitä ennen on tulossa monta matkaa sekä Italian maille, Turkkiin että Lähi-itään (joille koira ei kyllä pääse mukaan :).