Pari sanaa Iranin kulttuuriperinnöstä

Iranin kulttuuriperintö on ollut viime päivinä otsikoissa kun erään suurvallan johtaja uhkasi poliittisessa kriisissä iskeä nopeasti ja erittäin kovaa myös näihin kulttuuriperintökohteisiin. Ja vaikka hän muutama päivä myöhemmin oli pakotettu peräytymään sanojensa takaa, kävi ilmeiseksi ettei tällä johtajalla ole mitään käsitystä kansainvälisistä laeista tai edes siitä, että hän uhkauksillaan asettui samaan riviin kaikkien niiden kanssa, jotka ovat viime vuosina tuhonneet kulttuuriperintöä Lähi-idässä ja muualla. 

Välittömästi tämän suurvallan johtajan twiitattua uhkauksensa, some täyttyi tutkijoiden postauksista. Niissä jaettiin kuvia Iranin kulttuuriperintökohteista tunnuksella #IranianCulturalSites. Twiittejä seurasi erilaisten henkilöiden (esim täällä) ja instituutioiden lausunnot (esim. ICOM täällä), joissa yksikantaan tuomittiin tällaiset uhkaukset ja joissa korostettiin kulttuurikohteisiin iskemisen olevan sotarikos. Niillä ei ole tietysti mitään vaikutusta tämän suurvallan johtajan omiin asenteisiin, mutta tutkijoiden ja instituutioiden on selkeästi esitettävä se, että tämänkaltaiset uhkailut ovat alhaisia ja yksinkertaisesti väärin (puhumattakaan siitä, että se oli myös erittäin epäviisasta, lue Stephennie Mulderin mielipide täältä).

Itse mietin Irania ja sen kulttuuriperintöä autossa, palatessani Loppiaisena pohjoisesta takaisin etelään. Iran on yksi maailman rikkaimmista maista mitä tulee muinaismuistoihin ja kulttuuriperintöön, silti moni tietää maan historiasta tai kohteista vain vähän. Moni seikka nykyisessä poliittisessa ja tutkimuseettisessä tilanteessa on vaikeaa ja ristiriitaista. Oma suhteeni Iraniin alkaa jo varhain: vanhempani vierailivat siellä 1971 ja siksi olen jo leikkikouluikäisestä tiennyt tällaisen maan olevan olemassa. Opiskeluaikoina pääsin Iranin muinaiskulttuureita lähimmäksi silloin kun osallistuin Prof. Werner Gauerin seminaariin Phidias und die Perserkriege ja referaatissani kysyin oliko Phidiaan Parthenon-temppeliin suunnittelemat friisit ottaneet mallia Persepoliin reliefeistä. Näyttää siltä, että olin jo silloin kiinnostunut siitä, miten kahden "vihollisvaltion" välillä voi olla paljonkin kulttuurivaikutteiden vaihtoa poliittisista konflikteista huolimatta. Persialaiset käyttivät rakennustöissään mm. kreikkalaisia kivenhakkaajia ja kuvanveistäjiä, mutta säilöivät myös Persepoliin "aarrekammioon" taidetta/sotasaalista, esimerkiksi Gauerin Penelopeksi identifioiman korkealaatuisen veistoksen, jonka löytyminen Persepoliista on aiheuttanut päänvaivaa tutkijoille -- milloin ja miksi?

Olen päässyt itsekin kerran Iraniin -- siitä tulee keväällä tosin jo 15 vuotta. Se oli työmatka Suomen Lähi-idän instituutin säätiön asiamiehenä ja nyt minua harmittaa se, etten matkan luonteesta johtuen pystynyt valokuvaamaan muutamaa räpsyä lukuunottamatta. Arkeologisessa museossa Teheranissa oli ainakin silloin valokuvaaminen kielletty. Viime vuosina olen puolestani ollut hyvinkin kiinnostunut siitä miten erilaisia monumentteja ja patsaita ryöstettiin ja kuljetettiin sotasaaliina maantieteellisesti pitkiäkin matkoja. Elamilainen ja persialainen pääkaupunki Susa tuli 1900-luvun alussa kuuluisaksi kun ranskalaiset arkeologit löysivät sieltä Babylonian kuningas Hammurabin (1700-luku eaa) lakikiven, joka oli ennen ryöstöään seissyt Sipparissa jo useamman sadan vuoden ajan. Elamilaiskuningas Shutruk-Nahhunte I kunnostautui myös monien patsaiden kuljetukseen ja kaiverrutti usein oman piirtokirjoituksen ryöstämiinsä patsaisiin. Nyt nämä monumentit asustavat vieläkin kauempana alkuperäisestä sijoituspaikastaan  eli Pariisin Louvressa. Maailman museot ja yksityiskokoelmat ovat täynnä nykyisen Iranin maaperästä peräisin olevia muinaismuistoja, joiden eettisyys on kyseenalainen ja osittain esineistöä on viime vuosien aikana palautettu Iraniin, etenkin Yhdysvalloista (ks. esim. täällä,  täällä ja täällä)

Teheranissa, aikoinani, nappasin kuvan mutiloidusta pronssipatsaasta Sa'dabad-palatsin edustalla. Vasta myöhemmin kiinnostuin näistä, kaadetuista ja tuhotuista hallitsijapatsaista. Iranin 1979 vallankumouksen ja sen jälkeisen ajan melskeissä myös osa sen muinaismuistoista olisi voinut kokea saman kohtalon, tuhotuksi tulemisen. Mutiloidessaan 1900-luvun shaahien patsaita iranilaiset kuitenkin tuhosivat maansa tulevaisuuden kulttuuriperintöä (samoin kuin irakilaiset tekivät Saddam Husseinin patsaille), suojelevathan he tällä hetkellä museossaan esimerkiksi Dareios I:n patsasta, ja persialaiskuninkaiden muotokuvia moninaisissa reliefeissä. Jos/kun miellämme muinaismuistot usein "taiteeksi" ja lähdemme siitä, että kaikki muinaiset hallitsijapatsaat ovat taidetta ja sellaista kulttuuriperintöä, jota täytyy ehdottomasti suojella esimerkiksi ääriuskonnollisten ryhmien ikonoklasmilta, törmäämme näiden 1900-luvun diktaattoripatsaiden kanssa erikoiseen kaksoisstandardiin. Ovatko ne vain poliittista henkilöpalvontaa ja hirmuhallitsijoiden kuvat on ehdottomasti kaadettava, häväistävä ja tuhottava? Vai ovatko nekin tämän päivän taidetta, jota ihaillaan ja arvostetaan parin sadan vuoden päästä, kuten me vaalimme Assurbanipalin tai Konstantinus Suuren muotokuvia? Aihepiiri askarruttaa minua suuresti -- samoin kuin se, että hallitsijapatsaiden pystyttäminen ja niiden tuhoaminen poliittisissa konflikteissa on kulttuurejamme, sekä muinaisia että nykyisiä,  kuin itäisiä ja läntisiä, vahvasti yhdistävä piirre. Tällainen vuosituhantinen jatkumo on mielestäni hyvin kiinnostavaa. 

Nyt kun maailman huomio edes hetkeksi kääntyi Iranin rikkaaseen kulttuuriperintöön, olisi hyvä jos kiinnitettäisiin huomiota myös siihen, miten poliittiset jännitteet myös tässä kohtaa vaikeuttavat tutkijoiden työtä. Arkeologisen tutkimuksen osalta Iran on 1970-80 -lukujen taitteesta lähtien erittäin vaikeapääsyinen, vain harva tutkimusryhmä on saanut esimerkiksi kaivauslupia. Iranilaiset tutkijat puolestaan joutuvat työskentelemään hankalissa olosuhteissa ja he ansaitsisivat kaiken tuen kansainväliseltä yhteisöltä. Iranilaisten museoiden varastoissa on tiettävästi paljon tärkeää, julkaisematonta materiaalia. Poliittisesti puolueeton tutkimusyhteistyö olisi olennaista ja se auttaisi kansainvälistä yhteisöä paremmin kantamaan yhteisvastuuta "maailmanperinnöstä", 

UNESCOn hengessä. 

Paluumatkalla pohjoisesta etelään jäin viimeiseksi miettimään sitä, onko minunkaltaisteni randomtutkijoiden töistä mitään hyötyä? Muistoista nousi klassillisen arkeologian ordinarius Werner Gauerin hahmo Tübingenissä ja ylempänä mainittu tutkimuksensa Persepoliin "aarrekammiosta" löytyneestä kreikkalaisesta patsaan torsosta, hänen intohimoisesta suhtautumisestaan tutkimuksiinsa ja etenkin vahvasta vakaumuksestaan "minulla on oikeus tutkia sitä mikä on mielestäni kaunista".  En ikinä unohda hänen spontaania keskustelunaloitustaan "Übungsraumissa" eräänä viikonloppuna kun hän tahtoi muutaman opiskelijan kanssa pohtia "kanonin merkitystä" nappaamalla nurkasta karttakepin ja nojaamalla siihen ensin täysin hiljaa useamman minuutin ajan. Sodasta ja julmuuksista, valtioiden välisistä sodista huolimatta ihmiset, tieto, ideat, taidesuuntaukset ja tavarat liikkuivat muinaisessa maailmassa -- muinaistutkijat voivat myös jakaa tietoa kaikesta tästä kulttuurin rajat ylittävästä liikkuvuudesta ja sen hedelmällisyydestä. Ihmiskunta on kehittynyt monessa suhteessa, esimerkiksi kulttuuriperinnön suojelussa, sitten persialaissotien. Kansainvälisten sopimusten mukaan enää ei ole ok sotatilanteessa tuhota vihollisen monumentteja (eikä omiaan), enää ei ole ok myöskään uhkailla sellaisella. Monisyisiä ongelmia riittää vielä ratkaistavaksi omistajuuden ja muiden eettisten kysymysten osalta, mutta tehkäämme töitä niitten eteen.

Randomtutkijan vuosi 2019

Monet ovat ihmetelleet mitä assyriologille on tapahtunut, postaukset tyrehtyivät keväällä. Tauko blogin päivittämisessä ei tapahtunut suunnitelmallisesti vaan on ollut erittäin monen tekijän summa. Sanotaanko vaikka näin: elämä vei mennessään. Aikomuksia postata kaikennäköisestä hienosta ja mielenkiintoisesta oli hyvin usein, mutta aina tuli mukamas jotain tärkeämpää eteen. Myös energian riittävyyden kanssa on ollut ongelmia. En ole koko vuoden aikana kyseenalaistanut tahtoani jatkaa tätä blogia, mutta mitä pidempi aika kevään edellisestä postauksesta kului, sitä enemmän aloin miettiä ja suunnitella strategian vaihtoa -- kunhan olisi aikaa edes pohtia sellaista!

Postaaminen jäi, koska läheinen ja rakas ihminen sairastui vakavasti, parantumattomasti. Omat terveysvaivat esiintyvät tätä taustaa vasten naurettavina, vaikka tietenkin kaiken jaksamisen A&O on se, ettei laiminlyö omaa hyvinvointiaan. Olen todella surkea itseni hoitamisessa -- nuorena sillä ei ollut niin väliä, mutta tässä iässä se kostautuu hyvin pian :). Jokavuotinen kevätmasennukseni, joka yleensä helpottaa viimeistään vappuna, jäi päälle -- vire ei ollut eikä ole kenties vieläkään aivan entisellään. 

Postaaminen jäi, koska mielenkiintoiset työjutut oli asetettava etusijalle. Suomalaisten assyriologien tutkimushistoria on äärimmäisen kiehtovaa ja tein keväällä arkistoissa monia sellaisia "löytöjä", joita en itse ehdi millään käsittelemään. Runsas aineisto aiheuttaa informaatioähkyä. Tutkimushistorian lisäksi osallistuin toukokuun alussa Pariisin Louvressa avattuun näyttelyyn sekä kirjoittamalla katalogiin, että luennoimalla myöhäisheettiläisistä patsaista museon suuressa auditoriossa järjestetyssä seminaarissa. Kaikki meni hyvin paitsi että tekniikka oli pettää (lupauksista huolimatta) ja putosin korkeat kapeat portaat takaosassa kaksi minuuttia ennen luentoni alkua (olin iloinen ja helpottunut, että Prezi-esitykseni saatiin toimimaan ja siitä sekunnin tarkkaamattomuus...). Luennoin shokissa (vaikka kollegat kyllä väittivät sen menneen loistavasti), posttraumaattinen stressi iski vasta palattuani Pariisista Berliiniin.  Entisessä elämässäni koettu parisuhdeväkivalta & portaita alas vetäminen palautuivat mieleen ja toipuminen Louvren keikasta kesti sitten runsaan viikon. Onneksi en katkonut luitani tai saanut sydänkohtausta.

Postaaminen jäi, koska olen viettänyt intensiivisiä työskentelyperiodeja Berliinissä,  fellowna tutkijakollegiumissa. Työyhteisö "despoottivillassa" kuten opiskelijat työyhteisöä ja työskentelypaikkaamme kutsuvat, on ihanteellinen ja innostava. Kirjaprojektini on ottanut isoja harppauksia eteenpäin ja artikkeleitakin on tuloillaan. Berliinissä on mahdollisuus keskittyä näihin omiin juttuihin ja uppoudun tutkimukseen niin täysin että muille asioille jää vain vähän aikaa. 

Postaaminen jäi, vaikka olin jälleen elo-syyskuussa matkalla Turkissa ja sieltä olen usein postannut ainakin kuvia. Olen matkustanut tänä vuonna, paljolti taiteen perässä, myös esimerkiksi Mäntässä, Tukholmassa ja Pietarissa -- kaikista niistä olisi voinut tehdä useampia postauksia. Gaziantepessä ihailen ystävättäreni pyörittämän naisten kooperatiivin toimintaa: vähäosaiset naiset, myös syyrialaisia pakolaisia, valmistavat käsitöitä ja muita tuotteita, joita myydään erilaisilla messuilla ja muissa tapahtumissa. Naisilla on hyvä yhteishenki ja asenne. Toivoisin voivani auttaa heitä enemmän kuin tällä hetkellä teen -- jos minulla olisi talo samoilla kulmilla, voisin osallistua konkreettisemmin. Unelma talosta elää, elämässä pitää olla unelmia.

Postaaminen jäi, koska... Kun uppoutuu tutkimukseen, muu elämä jumittaa. Kun olen Berliinissä, kodinraivausprojekti ei edisty, kodinvaihtoprojektista puhumattakaan. Teen yhä elämän ilotarkistusta, pohdin suhdettani materiaan, erityisesti esineisiin. Olen löytänyt iloa taiteesta ja Berliinissä ollessani olen alkanut ostaa kaikenlaista kirjallisuutta, mikä liittyy myös nykytaiteeseen ja etenkin taiteen keräämiseen. Kesällä luin ahnehtien Hans-Ulrich Obristin kirjan Ways of Curating (Penguin 2015), sain siitä monta ideaa parantaa omaa elämänlaatuani vaikken ammattimainen taidekuraattori olekaan. Aina välillä päätän tarmokkaasti, että en anna elämän vaikeiden asioiden musertaa vaan teen sitä, mikä tuottaa nimenomaan iloa, toteutan innostavia asioita. Tutkin ja harrastan DIY-taidehankkeita. Yksi niistä on kaikkien Anselm Kiefer-taidekirjojen hankkiminen, jotka suinkin sattuvat tielleni. Sain myös yhden opuksen lahjaksi syksyllä. Niille hankin oman kirjahyllyn (kunhan oikea sattuu kohdalle, ts. teetän niille omalaisen), näin kokoelmasta tulee oma taideinstallaatio.

Toinen DIY-taidehankkeeni nimi on Taidekoti Valjus. Esikoinen muutti syksyllä Ouluun ja hänen opiskelijakämpässään on nyt "eka ripustus" taidetta, jota katselemaan ja siitä keskustelemaan kutsuttiin joulun alla oululaiset sukulaiset ja ystävät. Ekaa ripustusta varten hankimme uuden työn, johon totaalisesti hurahdin lokakuussa Helsinki Contemporarylla käydessäni (Heli Rekulan fotogravyyri Doggie Paws). En vielä tiedä mihin päin tulen Taidekoti Valjusta viemään, mutta yksi vaihtoehto voisi olla järjestää kesäisin pop-up -näyttelyitä taiteilijoille ja valokuvaajille, jotka etsivät vaihtoehtoista (ja maksutonta) foorumia asettaa joitain töitään esille. 

Kolmas DIY-taidehankkeeni ei liity ainoastaan kuvataiteeseen. Jatkan tämän blogin pitämistä, koska tästä tulee nyt osa Randomtutkijan päiväkirjaa. Pari vuotta sitten Marko Erola ei kestänyt parissa postauksessa ja myös Twitterissä esittämääni kritiikkiä hänen yhdessä taidekaupparikoksista ehdottomaan vankeuteen tuomitun Jouni Rannan kanssa kirjoittamastaan kirjasta Vilpitön mieli (Tammi 2017). Niipä hän Twitterissä (ennen kuin esti minut) äityi haukkumaan minua "randomtutkijaksi". Olin niin huvittunut tästä nimityksestä, että päätin heti omia sen (#randomtutkija) ja nyt aion käyttää sitä kirjoittaessani päiväkirjaa, joka risteilee autobiografian ja autofiktion sekavassa välimaastossa (vihaan sanaa "rajapinta", siksi en käytä sitä :) ). Randomtutkija pitää blogia, jota reflektoi päiväkirjassaan. Blogipostauksista tulee ensi vuonna luultavasti lyhyempiä, mutta toivottavasti niitä on tähän vuoteen verrattuna enemmän. Katsotaan mihin tämä kaikki johtaa ja mistä elämänilo löytyy.

Toivotan kaikille onnellista Uutta Vuotta 2020, paljon hyviä asioita ja kauneutta. Halatkaa rakkaitanne, se on elämässä kaikkein tärkeintä. Otan uuden vuoden vastaan jälleen kuusamolaisissa maisemissa. Tänne eivät paha maailma ja ahdistus yllä.