Randomtutkijan vuosi 2019

Monet ovat ihmetelleet mitä assyriologille on tapahtunut, postaukset tyrehtyivät keväällä. Tauko blogin päivittämisessä ei tapahtunut suunnitelmallisesti vaan on ollut erittäin monen tekijän summa. Sanotaanko vaikka näin: elämä vei mennessään. Aikomuksia postata kaikennäköisestä hienosta ja mielenkiintoisesta oli hyvin usein, mutta aina tuli mukamas jotain tärkeämpää eteen. Myös energian riittävyyden kanssa on ollut ongelmia. En ole koko vuoden aikana kyseenalaistanut tahtoani jatkaa tätä blogia, mutta mitä pidempi aika kevään edellisestä postauksesta kului, sitä enemmän aloin miettiä ja suunnitella strategian vaihtoa -- kunhan olisi aikaa edes pohtia sellaista!

Postaaminen jäi, koska läheinen ja rakas ihminen sairastui vakavasti, parantumattomasti. Omat terveysvaivat esiintyvät tätä taustaa vasten naurettavina, vaikka tietenkin kaiken jaksamisen A&O on se, ettei laiminlyö omaa hyvinvointiaan. Olen todella surkea itseni hoitamisessa -- nuorena sillä ei ollut niin väliä, mutta tässä iässä se kostautuu hyvin pian :). Jokavuotinen kevätmasennukseni, joka yleensä helpottaa viimeistään vappuna, jäi päälle -- vire ei ollut eikä ole kenties vieläkään aivan entisellään. 

Postaaminen jäi, koska mielenkiintoiset työjutut oli asetettava etusijalle. Suomalaisten assyriologien tutkimushistoria on äärimmäisen kiehtovaa ja tein keväällä arkistoissa monia sellaisia "löytöjä", joita en itse ehdi millään käsittelemään. Runsas aineisto aiheuttaa informaatioähkyä. Tutkimushistorian lisäksi osallistuin toukokuun alussa Pariisin Louvressa avattuun näyttelyyn sekä kirjoittamalla katalogiin, että luennoimalla myöhäisheettiläisistä patsaista museon suuressa auditoriossa järjestetyssä seminaarissa. Kaikki meni hyvin paitsi että tekniikka oli pettää (lupauksista huolimatta) ja putosin korkeat kapeat portaat takaosassa kaksi minuuttia ennen luentoni alkua (olin iloinen ja helpottunut, että Prezi-esitykseni saatiin toimimaan ja siitä sekunnin tarkkaamattomuus...). Luennoin shokissa (vaikka kollegat kyllä väittivät sen menneen loistavasti), posttraumaattinen stressi iski vasta palattuani Pariisista Berliiniin.  Entisessä elämässäni koettu parisuhdeväkivalta & portaita alas vetäminen palautuivat mieleen ja toipuminen Louvren keikasta kesti sitten runsaan viikon. Onneksi en katkonut luitani tai saanut sydänkohtausta.

Postaaminen jäi, koska olen viettänyt intensiivisiä työskentelyperiodeja Berliinissä,  fellowna tutkijakollegiumissa. Työyhteisö "despoottivillassa" kuten opiskelijat työyhteisöä ja työskentelypaikkaamme kutsuvat, on ihanteellinen ja innostava. Kirjaprojektini on ottanut isoja harppauksia eteenpäin ja artikkeleitakin on tuloillaan. Berliinissä on mahdollisuus keskittyä näihin omiin juttuihin ja uppoudun tutkimukseen niin täysin että muille asioille jää vain vähän aikaa. 

Postaaminen jäi, vaikka olin jälleen elo-syyskuussa matkalla Turkissa ja sieltä olen usein postannut ainakin kuvia. Olen matkustanut tänä vuonna, paljolti taiteen perässä, myös esimerkiksi Mäntässä, Tukholmassa ja Pietarissa -- kaikista niistä olisi voinut tehdä useampia postauksia. Gaziantepessä ihailen ystävättäreni pyörittämän naisten kooperatiivin toimintaa: vähäosaiset naiset, myös syyrialaisia pakolaisia, valmistavat käsitöitä ja muita tuotteita, joita myydään erilaisilla messuilla ja muissa tapahtumissa. Naisilla on hyvä yhteishenki ja asenne. Toivoisin voivani auttaa heitä enemmän kuin tällä hetkellä teen -- jos minulla olisi talo samoilla kulmilla, voisin osallistua konkreettisemmin. Unelma talosta elää, elämässä pitää olla unelmia.

Postaaminen jäi, koska... Kun uppoutuu tutkimukseen, muu elämä jumittaa. Kun olen Berliinissä, kodinraivausprojekti ei edisty, kodinvaihtoprojektista puhumattakaan. Teen yhä elämän ilotarkistusta, pohdin suhdettani materiaan, erityisesti esineisiin. Olen löytänyt iloa taiteesta ja Berliinissä ollessani olen alkanut ostaa kaikenlaista kirjallisuutta, mikä liittyy myös nykytaiteeseen ja etenkin taiteen keräämiseen. Kesällä luin ahnehtien Hans-Ulrich Obristin kirjan Ways of Curating (Penguin 2015), sain siitä monta ideaa parantaa omaa elämänlaatuani vaikken ammattimainen taidekuraattori olekaan. Aina välillä päätän tarmokkaasti, että en anna elämän vaikeiden asioiden musertaa vaan teen sitä, mikä tuottaa nimenomaan iloa, toteutan innostavia asioita. Tutkin ja harrastan DIY-taidehankkeita. Yksi niistä on kaikkien Anselm Kiefer-taidekirjojen hankkiminen, jotka suinkin sattuvat tielleni. Sain myös yhden opuksen lahjaksi syksyllä. Niille hankin oman kirjahyllyn (kunhan oikea sattuu kohdalle, ts. teetän niille omalaisen), näin kokoelmasta tulee oma taideinstallaatio.

Toinen DIY-taidehankkeeni nimi on Taidekoti Valjus. Esikoinen muutti syksyllä Ouluun ja hänen opiskelijakämpässään on nyt "eka ripustus" taidetta, jota katselemaan ja siitä keskustelemaan kutsuttiin joulun alla oululaiset sukulaiset ja ystävät. Ekaa ripustusta varten hankimme uuden työn, johon totaalisesti hurahdin lokakuussa Helsinki Contemporarylla käydessäni (Heli Rekulan fotogravyyri Doggie Paws). En vielä tiedä mihin päin tulen Taidekoti Valjusta viemään, mutta yksi vaihtoehto voisi olla järjestää kesäisin pop-up -näyttelyitä taiteilijoille ja valokuvaajille, jotka etsivät vaihtoehtoista (ja maksutonta) foorumia asettaa joitain töitään esille. 

Kolmas DIY-taidehankkeeni ei liity ainoastaan kuvataiteeseen. Jatkan tämän blogin pitämistä, koska tästä tulee nyt osa Randomtutkijan päiväkirjaa. Pari vuotta sitten Marko Erola ei kestänyt parissa postauksessa ja myös Twitterissä esittämääni kritiikkiä hänen yhdessä taidekaupparikoksista ehdottomaan vankeuteen tuomitun Jouni Rannan kanssa kirjoittamastaan kirjasta Vilpitön mieli (Tammi 2017). Niipä hän Twitterissä (ennen kuin esti minut) äityi haukkumaan minua "randomtutkijaksi". Olin niin huvittunut tästä nimityksestä, että päätin heti omia sen (#randomtutkija) ja nyt aion käyttää sitä kirjoittaessani päiväkirjaa, joka risteilee autobiografian ja autofiktion sekavassa välimaastossa (vihaan sanaa "rajapinta", siksi en käytä sitä :) ). Randomtutkija pitää blogia, jota reflektoi päiväkirjassaan. Blogipostauksista tulee ensi vuonna luultavasti lyhyempiä, mutta toivottavasti niitä on tähän vuoteen verrattuna enemmän. Katsotaan mihin tämä kaikki johtaa ja mistä elämänilo löytyy.

Toivotan kaikille onnellista Uutta Vuotta 2020, paljon hyviä asioita ja kauneutta. Halatkaa rakkaitanne, se on elämässä kaikkein tärkeintä. Otan uuden vuoden vastaan jälleen kuusamolaisissa maisemissa. Tänne eivät paha maailma ja ahdistus yllä.

Assyriologi tekee matkoja ja arkistolöytöjä

Assyriologi on ollut taas jonkun aikaa hiljaa. Toisinaan matkat ja tutkimukset vievät niin mennessään, että blogipostausten kirjoittaminen jää, vaikka sopivia aiheita olisi jonossa tusinoittain. Toisinaan myös vähemmän suotuisa terveydentila vie energiaa -- tämä on ollut viime viikkoina niinikään osasyy hiljaisuuteeni. 

Runsas viikko sitten palasin Asconasta, "Totuuden vuorelta", jossa järjestettiin eksklusiivinen tutkijatapaaminen. Aiheena olivat "ne" myöhäisheettiläiset, joita olen intensiivisesti tutkinut viimeisten 25 vuoden ajan. Keskusteluiden anti ei ollut mitenkään ylen suuri, mutta olin iloinen siitä, että tutustuin muutamaan sellaiseen kollegaan, joiden kirjoituksia olin kyllä lukenut, mutta joita en ollut tavannut vielä in persona. Kokouksen päätyttyä vierailin erään vuosikymmenten takaisen ystävän luona -- me tunsimme ja olimme tekemisissä toistemme kanssa oikeastaan vain ensimmäisen Tübingenin syksyni ajan (v. 1986) ja löysimme toisemme uudelleen vasta muutamia vuosia sitten FBn kautta. Hän asuu perheineen Asconan lähellä, viehkossa satoja vuosia vanhassa talossa, talouteen kuuluu myös kolme kiinalaista mamu-kissaa. Tapaaminen oli merkittävä siinä mielessä, että molempien elämä on mennyt aika lailla eri tavalla kuin ajattelimme aikoinamme vähän yli 20-vuotiaina. Kertomuksia reflektoidessani syntyi tunne, että olen sittenkin ollut aika onnekas.

Matkalla Milanoon ja Milanossa, missä oli tarkoitus viettää iltapäivä ja ilta, satoi vettä. Osittain rankastikin. Ei tehnyt mieli tutustua nähtävyyksiin.

Sen sijaan haahuilin kirjakaupoissa ja kahvilassa, ostin "muutaman" kirjan ja vetäydyin niiden kanssa suosiolla hotellihuoneeseeni loppuillaksi. Kiefer-kokoelmani sai uuden opuksen.

Kokousmatka keskeytti tutkimushistoriallisen artikkelin kirjoittamisen. Aiheena ovat suomalaiset assyriologit eräässä tutkimushistoriallisessa kokoomateoksessa. Koska olen julkaissut "perustietoa" suomalaisista kollegoista jo muissa paikoissa, päätin lähestyä aihetta suomalaisten ja kansainvälisen assyriologiyhteisön verkostoitumisen kannalta ja osoittaa yhteyksien merkityksen tutkimukselle. Suomalaiset assyriologitkaan eivät ole menestyneet tyhjiössä, ja heidän yhteyksiään ulkomaille voi tutkia esimerkiksi säilyneen kirjeenvaihdon kautta.

Viikot ennen ja jälkeen Sveitsin ja Italian matkan olen ollut jonkinlaisessa tutkimuseuforisessa tilassa.  Oman isäni kirjeenvaihdon ja autobiografisten tekstien lisäksi (joihin olen perehtynyt jo aikaisemmin), olen käynyt läpi olennaista materiaalia helsinkiläisissä arkistoissa. Arkistoon kun astuu, vievät kirjeet lukijan tuhansille aikamatkoille ja mielen täyttää löytämisen vimma.

Kirjeiden läpikäyminen on ollut antoisaa, koska niiden avulla ymmärtää paremmin tutkijoiden julkaisuja. Taustalla vaikuttaa aina ihmisiä, inhimillisiä tragedioita, akateemista juonittelua, sattumia -- koko ihmiselämän kirjo. Myös historiallisilla ja poliittisilla tapahtumilla on suuri vaikutus. Ja arkistoissa tekee aina löytöjä, niitä minulle on kertynyt näillä etsintäkerroilla ylenmäärin. Viime viikkojen aikana olen myös vahvasti oppinut ymmärtämään sen, että verkostojen kannalta merkittävät ihmiset eivät aina ole itse tutkimusten ja/tai julkaisujen kannalta katsottuna profiloituneimpia.  Kirjoittaessani lyhyttä englanninkielistä kuvausta Assyriological Studies in Finland, kirjoitin Harri Holmasta (1886-1954) suhteellisen niukasti, koska hän ei ensimmäisen maailmansodan jälkeen, valitessaan leipätyökseen diplomaattisen uran, enää julkaissut assyriologista tutkimusta samassa mitassa kuin akateemiset tutkijat. Verkostojen kannalta Holma on kuitenkin useammassa käänteessä tärkeässä ja ratkaisevassa roolissa, etenkin henkilönä joka välitti runsaasti myös "prosopografista" tietoa kollegoista opettajalleen Knut Tallqvistille (1865-1949). Nykypäivän assyriologeille Holma on miltei täysin tuntematon hahmo.

Jo pari vuotta sitten kun tutkin suomalaisten assyriologien savitauluostoja esitelmää varten, törmäsin arkistoissa sellaisiin kirjeisiin, joissa käsiteltiin 1930-40 -lukujen antisemitismiä ja orientalisteja. En silloin ehtinyt jäädä lukemaan ja käsittelemään tätä aihetta, vaikka se kovasti kiinnostikin. Nyt viikolla eteeni lankeaa A. Leo Oppenheimin (1904-1974) ja hänen puolisonsa 1930-40 -luvuilla kirjoittamia kirjeitä. Oppenheim on yksi 1900-luvun assyriologisen tutkimuksen voimallisimpia hahmoja. Hän onnistui pakenemaan vaimonsa kanssa Wienistä Ranskan kautta Yhdysvaltoihin mutta hänen vanhempansa kuolivat holocaustin uhreina. Kirjeistä ilmenee, että Holma auttoi Oppenheimeja saamaan tarvittavia viisumeita ollessaan Suomen suurlähettiläänä ensin Pariisissa ja sitten Vichyssä. Kaksi assyriologia, joiden ei uskonut olleen missään henkilökohtaisessa kosketuksessa toisiinsa, ovatkin olleet näin yllättävässä vuorovaikutuksessa keskenään. Kansainvälinen assyriologia olisi sotien jälkeen ollut jotain aivan muuta jos Oppenheim ei olisi selviytynyt Yhdysvaltoihin.

A. Leo Oppenheim Chicagossa 1952 (Eila ja Jussi Aron kotiarkisto)

Pelastiko Holma siis Oppenheimin hengen? Oppenheimin puolison muisteluiden perusteella kyllä, ne tukevat Holman arkistoissa säilytetyistä kirjeistä saatavaa tietoa. Tieto on merkittävä senkin vuoksi, että Kirsi Houryn vuonna 2006 valmistuneessa pro gradu-työssä "Yllätysten virvatulta" Harri Holma Suomen Vichyn-lähettiläänä (Turun Yliopisto) ilmeisesti esitetään Holman olleen antisemitisti. En ole vielä tuota gradua päässyt lukemaan, toivottavasti lähiaikoina, mutta kykenen myös muun materiaalin avulla todistamaan, että Holma (joka ei kenties ollut maailman miellyttävin persoona) EI ollut antisemitisti, vaan päinvastoin pyrki auttamaan juutalaisia orientalisteja. Mutta näistä yksityiskohdista lisää siis tulevassa artikkelissani, jota nyt siis innolla kirjoitan. 

Aika kuluu Berliinissä nopeammin

Aika on mystinen ja käsittämätön juttu. Assyriologi operoi päivittäin tutkimuksissaan vuosituhansia vanhoja tekstejä, tapahtumia ja esineitä, ja ajan mittaamiseen on nykyään kaikenlaisia hyvin tarkkoja laitteita, on ajan kulumisen tunne vain ja ainoastaan yksilöllinen, usein myös ristiriitainen. Tammikuinen tutkimusjaksoni Berliinissä meni ohitse niin nopeasti, etten "ehtinyt" hyvästä tahdosta huolimatta postaamaan yhtään mitään. Toisaalta taas vuoden alkamisesta tuntuu olevan pieni ikuisuus: kun on kaikki aika ja rauha keskittyä vain ja ainoastaan omaan tutkimukseensa, luo se uskomattoman ajallisen syvyyden. Kun tekee kirjojen ja artikkelien lukemisen ja oman kirjoittamisen kautta aikamatkoja moniin eri suuntiin, tuntee (ja taas käytän tätä samaa verbiä) eläneensä pidempään ja intensiivisemmin. 

Seuraava Berliinin-periodini sijoittuu toukokuulle. Tammikuussa vahvistui entisestään tietoisuus siitä, kuinka onnekas olen. Kiitokseni kohdistuvat siis tutkimuskollegioon Rethinking Oriental Despotism, jonka "despoottivillassa" minulla on työtila ja loistava tutkimusyhteisö sekä myös liki ainutlaatuiset fasiliteetit tehdä omaa tutkimustani koskien muinaisen Lähi-idän hallitsijapatsaita. Täällä kotona elämäni pirstaloituu erilaisten asioiden ja velvollisuuksien vuoksi ajallisesti pieniin yksikköihin. Introverttinä luonteena tarvitsen kuitenkin pidempiä häiriöttömiä jaksoja tuottaakseni "kunnollista" tekstiä. Siksi koen suuren onnen potkaisseen minua, myös siksi, että en kotitilanteeni vuoksi voi työskennellä Berliinissä pitempiä jaksoja. Minun annetaan kuitenkin tulla ja mennä juuri näitä kuukauden pituisia jaksoja. Ja vaikka kuukausi kuluu, kuten totesin, hirvittävän nopeasti, ehdin siinä ajassa kuitenkin tehdä paljon ja edistää töitäni tuntuvasti. 

Tutkimus on intohimoni ja rakastan uppoutumista muinaisiin asioihin. Toisille kollegoille riittäisi tämänkaltainen pöytä ja tuoli ja kirjat (nykyään usein digitaalisena, suuri fyysinen tutkimuskirjasto on alle sadan metrin päässä kuvassa näkyvien puiden takana), minä taas kaipaan myös "kontaktia" itse tutkimusmateriaalin kanssa. Siksi käytän myös aikaani museoissa haahuiluun. Museoissa työ- ja vapaa-aika sekoittuvat, en erota niitä juuri muutenkaan toisistaan. Aina Berliinissä ollessani minun on pakko päästä katsomaan muinaisen Lähi-idän kokoelmaa Pergamon-museoon, vaikka tällä hetkellä museota laajennetaan ja remontoidaan ja tämä vaihe tulee kestämään vielä useita vuosia. Valokuvat ovat minunlaiselleni tutkijalle hyviä ja välttämättömiä, mutta mikään ei voita sitä, että pääsee omin silmin näkemään esineitä ja piirtokirjoituksia. Nyt tammikuussa pyörin siis vaikka ties kuinka monennen kerran kuningas Assarhaddonin (681-669 eaa) steelan (monet käyttävät myös suomeksi steele -kirjoitusasua...) ympärillä. Aina saan uusia ideoita ja näen näissä monumenteissa jotain uutta.

Tämä monumentti löytyi 1888 nykyisen Turkin kaakkoisosasta, Zincirli-nimiseltä rauniokummulta. Assyrian kuningas Assarhaddon pystytti sen alamaiskaupungin portille, todennäköisesti paikkaan ja ehkä myös samalle jalustalle, jolla oli ennen valloitusta sijainnut Sam'alin kaupunkivaltion oman hallitsijan patsas. Monet yksityiskohdat tekevät tästä steelasta erityislaatuisen: koko (liki 3,5 m), Asarhaddonin kertomus siitä, miten hän kukisti egyptiläisten kapinan ja miten kaksi kukistettua kapinoitsijaa on pakotettu polvilleen Assarhaddonin eteen ja kuningas pitelee kädessään ketjuja, jotka on puolestaan renkaalla kiinnitetty vihollisen huulesta. Pystytettikö Assarhaddon steelansa varoitukseksi sam'alilaisille -- näin heillekin kävisi, jos ryhtyisivät vastustamaan Assyrian mahtavaa voimaa?

Kun Assyrian valtakunta puolestaan hajoaa noin 60 vuotta steelan pystyttämisen jälkeen, meille (ainakin toistaiseksi) tuntematon taho hajottaa Assarhaddonin monumentin palasiksi ja se hautautuu odottamaan saksalaisia pioneeriarkeologeja kaivamaan se ylös, kokoamaan uudestaan ja pystyttämään Assarhaddon uudestaan keisarinsa museoon. 

Joka kerta on myös tervehdittävä Babylonin leijonia, näitä värikkäitä ja ikonisia petoja, jotka vartioivat aikoinaan kaupungin Ishtarin porttia. Heidän äärellä ihailen ja ihmettelen saksalaisten sinnikkyyttä koota ja täydentää tuhansista emaljoiduista tiilifragmenteista tällainen kokonaisuus. Miltä alkuperäinen portti on mahtanut näyttää?

Aurinkoisena sunnuntaina retkeilin Potsdamissa -- kesällä jäi Fredrik Suuren (1712-1786) rakennuttama kesäpalatsi Sanssouci näkemättä sisältäpäin. Vaikka sisätiloissa ei kykene kulkemaan omaa tahtiaan osittain aika rankastikin restauroitujen salien lävitse, olin siitä huolimatta vaikuttunut ylitsepursuavasta rokokoo-tyylistä.

Kuninkaan kirjastoon pääsi kurkistamaan vain ovesta, lasin lävitse...

Päivän päätteeksi katsastin vielä Museum Barberinin näyttelyt. Olen tykästynyt tähän taidemuseoon ja alan varmaankin käydä siellä myös aina kuin mahdollista.

Kun päivä on täyttynyt auringosta, kauneudesta ja taiteesta, tunsin saaneeni erittäin paljon uutta energiaa ja myös tuoreita ajatuksia. Mieletön, pakahduttavan kaunis päivä.

Eräänä sateisena ja pimeänä lauantaina käväisin puolestaan tutustumassa kirjakauppoihin. Löysin taidekirjarakastajan taivaan, Bücherbogenin. Sieltä matkaani tarttui useampi kirja, päälöytöinä kuitenkin kaksi uutta kirjaa Kiefer-kokoelmaani. Selattuani Hall -säätiön kokoelman katalogin kirjoitin puolisolle s-postin, jossa oli linkki tänne -- s-postin aiheeksi laitoin: tahtoo tänne!

Berliiniä, museoita ja Kieferin katalogi

Kun elämä on täynnä pieniä ja suuria asioita, ei assyriologi malta istua postaamaan blogissaan. Koko marraskuun olin Berliinissä. Elin neljä viikkoa epätodellisessa tilassa: sain uppoutua omiin juttuihin eli tutkimiseen. Tutkijakollegium, jonka vieraana käyn tulevaisuudessa vielä useammankin kerran, tarjoaa minulle optimaaliset olosuhteet. Oma työtila samassa huoneessa mukavien kollegoiden kanssa -- kollegiumilla on kokonainen villa omassa käytössään, aivan Freie Universitetin humanistikampuksen vieressä. Kampuksen kirjasto on loistava ja tämän ensimmäisen tutkimuskuukauteni aikana vietinkin runsaasti aikaa haahuilemalla hyllyjen välissä ja lukemassa kaikennäköisiä kirjoja ja artikkeleita, joita en ole aikaisemmin onnistunut saamaan käsiini. Kirjastoon ei ole kuitenkaan aina pakko lähteä -- kollegiumilla on myös käytössä opiskelija-apulaisia, jotka käyvät lainaamassa kirjoja puolestasi tai skannaavat tekstejä pdf-tiedostoiksi. Maanantaisin kollegium kokoontuu kuulemaan jäsenten tutkimuksista ja keskustelemaan niistä. Rikastutan tutkimusyhteisöä visuaalisella lähestymistavallani muinaisen Lähi-idän hallitsijoihin ja hallintoihin, etenkin hallitsijapatsaiden rooliin vallan ilmentymänä. Runsaan vuoden kokeilun jälkeen olen hiljalleen oppinut tekemään PowerPoint-esitysten sijasta Prezi-pohjia. Kuvaihmisenä Prezin monipuoliset mahdollisuudet inspiroivat minua tavattomasti. 

Viikonloppuisin kävin ammentamassa uusia ideoita museoista. Berliinissä en ikinä väsy käymään museosaarella ja vaikka olisi nähnyt joitain vanhoja monumentteja kuinka monta kertaa, löytää aina jotain uutta. Ihan aina. Nyt kävin esimerkiksi vahvistamassa sen muistikuvan, että Berliinin Neues Museumissa on pompeijilaiseen tyyliin maalattuja pylväitä. Pompeijilaisen esikuvan näin kesällä Napolin arkeologisessa museossa ja jäin miettimään, että olen nähnyt juuri samanlaisen jossain muualla.

Koska olen lyhyiden Berliinin-visiittieni aikana aina käynyt museosaarella, ovat muut museot jääneet vähemmälle. Siksi käyntini nykytaidetta esittelevällä Hamburger Bahnhofilla oli ensimmäinen, muttei varmaankaan viimeinen. 

Näyttelyissä on tällä hetkellä esillä suuresti rakastamani ja ihailemani Anselm Kieferin (1945- ) teos Lilith am Roten Meer 1990. Pari vuotta sitten hurahdin Kieferin taiteeseen Mäntässä. Kieferin tapa yhdistää teksti ja kuva -- myös monet aiheet sivuavat runoutta ja muinaista Lähi-itää -- iskee tällaiseen bibliofiiliin muinaistutkijaan hyvin syvälle.

Tuo fyysinen ensikohtaaminen minun ja Kieferin taiteen välillä Mäntässä jätti myös jälkeensä valtavan kaipuun saada käsiini Serlachiuksen näyttelyn katalogi: se myytiin nimittäin loppuun juuri tuona samana päivänä kun kävin Mäntässä, ennen kuin ehdin lunastaa itselleni kappaleen sitä ihanaa kirjaa. Yli kaksi vuotta olen nyt epätoivoisesti etsinyt sitä, etenkin antikvaarisista kirjakaupoista. Koska en löytänyt tuota nimenomaista katalogia, tyydyin kesän lopulla erääseen toiseen ja ostin sen korvikkeeksi. Berliinissä minua onnisti: museon kirjakaupassa oli vielä selailukappaleen lisäksi yksi ostettavassa kunnossa oleva kappale! Ja koska toisessa Anselm Kiefer -kirjassa oli ystävän lempiteos, oli lopputuloksena se, että en päässyt tästä kaupasta ulos ostamatta kahta Kiefer-kirjaa. Onneksi kotona on suvaitsevainen puoliso, joka ei protestoi tällaisia kirjaostoksia. Syntyi halu myös saada Kieferin taidetta omaan kokoelmaan -- se jäänee kuitenkin vain haaveeksi, Kieferin teoksista maksetut hinnat kun ovat päätähuimaavia. Mutta voisin kerätä Kiefer-taidekirjakokoelman, kattavan sellaisen. Kolme kirjaa muodostavat nyt tuon kokoelman ytimen ja keräilyhän tekee ihmisen onnelliseksi. Jos joku tahtoo välttämättä päästä omasta Kiefer-kirjastaan eroon, otan myös lahjoituksia vastaan :).

Joulukuun olen kotona, tammikuuksi takaisin Berliiniin. Ennen paluuta koetan löytää aikaa postaukseen, jossa taas juttua taideväärennöksistä. Olen kuluneen vuoden aikana lukenut useamman teoksen, joista haluan kirjoittaa, mutten ole vielä ehtinyt sinne asti. 

Frankfurt, Mainz, Mänttä...

Frankfurt, Mainz, Mänttä... Tällä akselilla assyriologi on liikkunut pääsiäisen jälkeen. Ikivanhan läppärin kuvaohjelma reistailee ja matkojen antia tulee vasta nyt. Frankfurtissa kukkivat mangoliat ja muita kukkapuita. Sää oli pääosin sateinen, mutta se ei toisaalta haitannut kun päivät kuluivat suurimmaksi osaksi esitelmiä kuunnellessa.

Perjantai-illansuussa lintsasin ja pistäydyin Städel-museossa. Silloin aurinko paistoi Main-virtaan.

Matka jatkui pariksi päiväksi Mainziin. Katedraalin hämyssä oli monta ihmeellistä asiaa, ennen kaikkea huikaisevan kaunis valo.

Mainzissa kukkivat puolestaan kirsikat.

Eilisen päiväretken kohteena oli puolestaan Mänttä ja sen upeat Serlachius-museot. Olen tainnut jo useammassa postauksessa hehkuttaa sitä, että tämä on lempimuseoni Suomessa. Aivan ehdottomasti. Nyt oli päästävä katsomaan Anselm Kieferin töitä, niin kauan kuin se oli vielä mahdollista. Olin kiinnostunut Kieferistä, mutten saattanut arvata, että monet työt tekisivät ajankohtaisuudellaan niin suuren vaikutuksen. Ja sitten sain kokea karsaasti myöhäisen kävijän kohtalon: näyttelykirja oli loppuunmyyty! Olisin ehdottomasti halunnut sen!

Der Fruchbare Halbmond (2009) -- Hedelmällinen puolikuu oli suorastaan järisyttävä -- osaan tiilistä oli kirjoitettu muinaisten ja nykyisten kaupunkien nimiä. 

Tämänkertaisesta museoelämyksestä teki erityisen se, että meillä oli mukanamme syyrialainen kollegani, josta on tullut nyt hyvä ystävä. Serlachius-museot & johtaja Pauli Sivonen lahjoittivat hänelle Museokortin! Tämä ele merkitsee hänelle hyvin paljon, koska hän on kuulemma yrittänyt käydä kotikaupunkinsa Espoon EMMAssa aina kun sinne on vapaa pääsy. Museokortti avaa hänelle monia uusia ovia ja mahdollisuuksia. ISO KIITOS, minunkin puolestani.

Vaikka Frankfurtissa ja Mainzissa ei ollutkaan valittamista, niin menkää ihmiset Mänttään -- pala kansainvälistä korkeatasoista taidemeininkiä ihan meillä koti-Suomessa!