Kauneus tulee, arvona, ennen järkeä...: Matti Klinge, Palmyran raunioilla.

Assyriologi oli viime torstaina jälleen juhlimassa kirjaa: Siltalan sympaattisessa kustantamossa julkaistiin professori Matti Klingen Palmyran raunioilla. Päiväkirjastani 2015-2016 (Siltala 2016) ja samalla juhlittiin myös professorin syntymäpäivää (oikea päivä pari viikkoa sitten, elokuun viimeisenä ). 

Olen lukenut Klingen päiväkirjoja aikaisemminkin ja löytänyt niistä paljonkin mielenkiintoista ja innoittavaa. Palmyran raunioilla kiinnosti luonnollisesti jo pelkästään nimensä vuoksi. Mitä Klinge on pohtinut Palmyraan liittyen samaan aikaan kun itse olin kiireinen erilaisten haastatteluiden (esim. täällä ja täällä ja täälläkin) kanssa?

Asiantuntemukseni ja haastattelujen vuoksi minua ei kuitenkaan oltu kutsuttu paikalle, vaan puolisona. Professori kysyikin yllättävästi olinko koskaan ollut Palmyrassa. Tällaisesta ei pidä hämmentyä, tiedän että Klinge ei juuri katso televisiota tai seuraa sähköistä mediaa. Oli erittäin mukavaa saada päiväkirja heti tuoreeltaan, sen parissa kuluikin sitten eilinen lauantai sen jälkeen kun olin käynyt syyrialaisen ystäväkollegan kanssa kävelyllä, puolison kanssa ruokaostoksilla ja ruokkinut sitten perheen.

Palmyraa Klinge käsitteleekin melko seikkaperäisesti. On luonnollista, että hänen lähestymistapansa on toinen kuin assyriologilla ja/tai lähi-idän arkeologiaan erikoistuneella tutkijalla. Klinge kertaa Palmyran poliittista historiaa muttei mainitse kauppakaupungin (minun mielestäni) merkittävintä piirrettä eli monikulttuurisuutta (s. 56). Länsimaisen kulttuurihistorian kannalta ehdottomasti tärkeimmän "kuvateoksen" hän mainitsee nimeämättä opusta (ehkä sen vuoksi, että matkaajat ja kirjan tekijät olivat Brittejä?): Robert Woodin (1717-1771) The Ruins of Palmyra (1753) -teoksen piirroksilla oli valtava vaikutus erityisesti arkkitehtuuriin (lue esim. tämä ). Sen sijaan Klinge antaa erinomaisia vinkkejä Cornelius Loosin (1686-1738), Kaarle XIIn upseerin suuntaan, jonka Lähi-idän matkan piirroksista suurin osa tuhoutui, mutta joka kahden muun upseerin kanssa kävi Palmyrassa 1700-luvun alussa. 

Kuva: C.-F. Volney, Les ruines ou méditation sur les révolutions des empires (1791)

Ja sitten Constantine-François Volney (1757-1820) ja hänen teoksensa Les ruines ou méditation sur les révolutions des empires (1791)! Kuutamokävelyt ja raunioromantiikka -- huikean antoisaa pohdintaa, tällaisissa hän on parhaimmillaan. Olin myös ilahtunut siitä, että Klinge on löytänyt Google Earthin ja sen myötä rajattomat mahdollisuudet virtuaalimatkailuun. Se on ainoa tie tällä hetkellä päästä ihailemaan Palmyraa, sellaisena kuin opimme sen tuntemaan. Tänään rauniot antavat täysin erilaisen vaikutelman.

Mitä muuta professorin vuoteen mahtui? Paljon kiehtovaa ja ajatuksia herättävää. Tässä lyhyt lista niistä kohdista, jotka puhuttelivat minua, tai joista Klinge lausuu päteviä ajatuksia (jos listaisin kaikki, tulisi listasta pitkä):

1) antikvariaateissa ja muissa paikoissa haahuilu, kirjojen löytäminen (lukemisen ja kirjoittamisen ohella parasta mitä tiedän)
2) kasvienkeräily (koululaiset joutuvat taas töihin kesälomillaan!)
3) muistin mysteerit
4) vai kirjoittiko Johanneskin kreikaksi?
5) pengotaanko arkistoja? (toimittajat vähättelevät tutkijoiden työtä ja aikaansaannoksia)
6) maahanmuuttajat opetetaan englanninkielisiksi (totuus on kuitenkin se, että Syyriassa vain ylen harva osaa enää ranskaa, heistäkin suurin osa vanhemman sukupolven ihmisiä).
7) niukkuus pakottaa luovuuteen
8) Maarit Tyrkön Tyttö ja nauhuri ("Hyvin hienosti ja hienovaraisesti formuloitu!")
9) Historia -- muistettava vai unohdettava?
10) oletus: "tuskinpa meille on jäljellä ainoatakaan ehjänä säilynyttä kreikkalais-roomalaista temppeliä" (s. 67) : Baalbekissa on yksi, joka lähentelee tätä, sitäkin voi varmaan käydä ihastelemassa Google Earthin avulla.
11) opiskelijat kieltävät osaavansa "pakkoruotsia", vain suomea ja englantia osataan (tämä on niin totta!)
12) tutkijoiden "kesälomat" (minulle aineistonkeruumatkat ovat henkistä lomaa kotioloista, vaikka teenkin ankarasti töitä)
13)Aku Ankan maailmanhistoria (kuuluu myös meidän poikien lukemistoon...)

Huolimatta siitä, että pidän hyvin paljon Klingen esseistisestä kirjoitustyylistä, olisi hienoa jos hän hieman enemmän raottaisi riveillä omaa elämäänsä. Henkilökohtaiset merkinnät ovat hyvin vähäisiä vaikka pieniä väläyksiä kyllä silloin tällöin tulee. Kirjan parhaimpiin lauseisiin kuuluukin: kauneus tulee, arvona, ennen järkeä... . Lukekaa Klingen Palmyran raunioilla niin saatte tietää, missä kontekstissa hän näin toteaa, suosittelen lämpimästi!

Mies jolla on meripihkan väriset silmät (Aila Meriluodon päiväkirjoja)

Jo vuosi sitten assyriologi löysi kirjakaupassa haahuillessaan Aila Meriluodon (1924- ) Tältä kohtaa. Päiväkirja vuosilta 1975-2004 (Siltala 2010). Vaarallista kokea (WSOY 1997), päiväkirjat Meriluodon varhaisemmista vaiheista, luin pian niiden ilmestymisen jälkeen ja se osui aikoinaan suoraan hermoon. 

Elämänvaiheeni (= väitöskirjan synnytystuskat ym.) oli silloin sellainen, että löysin noista päiväkirjoista paljon jonkinlaista vertaistukea. Ihailin monen muun lailla Meriluodon rohkeutta tuoda syvimpiä tuntojaan, erikoisia suhdekuvioita ja sielunkipuiluja esille. Naisen elämä, ei koskaan suoraviivaista, mutta kiehtovaa. Ja koska olin suloisesti missannut tämän "jatko-osan" julkaisun muutama vuosi sitten, otin päiväkirjat tietysti oitis mukaan. Jonkinlainen johdatus pisti minut sitten valitsemaan juuri tämän kirjan laajasta lukemattomien kirjojeni kokoelmasta petilukemiseksi jo muutaman päivän päästä kirjan hankinnasta. Ja luettuani päiväkirjamerkintöjä jonkin aikaa ymmärsin, että kirjan hankkiminen juuri silloin ei ollut silkkaa sattumaa. Voiko näin käydä kenellekkään oikeassa elämässä? Löysin Meriluodon tekstistä henkilön, johon olin tutustunut vain  parisen viikkoa aikaisemmin. Mies jolla on meripihkan väriset silmät. Tämä postaus tulee vasta nyt, kun kirja oli viime vuoden kiirastorstaista viime perjantaihin saakka lainassa eräällä ystävällä. 

Mutta ensin pari sanaa Meriluodon päiväkirjoista sekä omasta rakkaudestani päiväkirjoihin. Pidän itse päiväkirjaa, tosin kohtalaisen sporadisesti. Kansakouluaikainen, myrkynvihreämuovikantinen (keskellä valkoinen sydän + tietysti lukko!), jossa muistan olleen tekstin lisäksi tussipiirustuksia perheemme airedalenterrieristä, oli minulle teini-iässä niin tuskallinen todistuskappale omasta "rumuudestani" (joka tiivistyi myös muovikantisen päiväkirjan rumuudessa fyysisenä esineenä) että hävitin sen. Myöhemmin olen lukemattomia kertoja aloittanut uuden päiväkirjan ajatellen, että se auttaisi minua pääsemään uuteen alkuun, mutta kovin säännöllisesti en ole tosiaan jaksanut niitä päivittää. Nyt olen useamman vuoden ajan pitänyt yhtä muistikirjaa kerrallaan, johon tulee "kaikki"-- muistiinpanot lukemistani kirjoista, henkilökohtaista vuodatusta, ostoslistoja, museossa valokuvaamieni esineiden katalogia ja kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. En ota enää stressiä, vaikka henkilökohtaisia merkintöjä olisikin vain vähän.

Rakastan myös lukea erilaisten ihmisten julkaistuja päiväkirjoja. Meriluodon päiväkirjat ovat genrensä aatelia, ne tarttuvat lukijaa kädestä ja vievät suoraan sisälle runoilijan elämään. Lukijana myötäelää ilot ja innostuneisuuden, myös tuskat ja epätoivon. Olen samaistunut jonkin verran -- tutkijana joutuu kokemaan samanlaista apuraharumbaa, itsetunto on usein koetuksella. Mielenkiintoisinta on kontrasti Meriluodon runojen ja päiväkirjojen välillä, päiväkirjat eivät kuulosta runotyttömäisiltä, ne kurkistavat runoilijan runottomaan arkeen. Vain toisinaan häivähtää, arkirealismin rivien välissä:

Ulkona on myrsky. Ikkunoissa natisee. Joulu on mennyt — mikä joulu? Ilmaan piirretty kuvio jota tuli kipeä haikea ikävä sinä aamuna kun Tytti lensi tiehensä (Vaarallista kokea, s. 133).

Aamu, Jouko nukkuu vielä, minä rupesin ajattelemaan yhtä sun toista ja uni vetäytyi pois. Minne uni menee? Sisään kuin hämähäkin lanka pakenevaan hämähäkkiin (Tältä kohtaa, s. 190).

Entä mies jolla on meripihkan väriset silmät? 

Vähän häritsee mieltä myös se meripihkasilmäinen Marco joka täällä on käynyt pariin otteeseen. Eilen tuli huima idea: Italian nykylyriikkan kääntäminen. Marco lupasi opettaa minulle kielen basiksen (jotainhan siitä tiedän ennestäänkin) ja väitti että työn kuluessa oppii lisää. Tänään on antikliimaksi: liekö bluffia koko mies. Salaperäinen kumminkin. Sopisi Italia-jännäriin! (s. 42). 

Yksi erikoisimpia lukukokemuksiani ikinä oli lukea Meriluodon päiväkirjaa 1970-luvun lopulta ja yhtäkkiä huomata, että hän kuvaa ihmistä, johon itse olin törmännyt vain vähän aikaisemmin, erään taidenäyttelyn avajaisissa. Meriluoto oli muuttanut hänen nimensä, mutta kirjan henkilöluettelossa annettu tieto: "MARCO (nimi muutettu), italialainen taidekustantaja" ja se tosiasia, että tapaamani henkilö on julkaissut Meriluodon merkinnöissä mainittuja runokokoelmia, ei jättänyt erehtymiselle mahdollisuutta. Ja meripihkasilmät, tietty. 

Tässä kohtaa täytyy myöntää, että minäkin olin hetken aikaa lumoutunut. Salaperäinen ja viehättävä vanha herra. Halusi lahjoittaa kustantamiaan kirjoja. Puhui syvällisiä taiteesta ja muista esteettisistä asioista. Hän sai mielikuvitukseni värähtelemään -- jos ei ideoita Italia-jännäristä niin vähintään romaanista, jossa on intohimoinen mutta äärimmäisen omituinen taidekeräilijä, mies joka ei halua tulla valokuvatuksi, verhoaa itsensä mystiseen piilotteluun. Mutta samalla vanha mies, joka janoaa huomiota ja virallista tunnustusta, aina pateettisuuteen saakka. Molto strano, sanoisivat italialaiset. Pääsin kuitenkin lumouksesta irti, etenkin kun ystävällä oli kertoa myös oma tarinansa meripihkasilmästä. Hänen elämänsä on ollut erittäin jännittävää seikkailua ja minäkin huomasin taas ettei koskaan voi tietää mitä seuraavaksi tulee vastaan. 

Isis Unveiled ja muita kirjamessujen elämyksiä

Assyriologi vietti perjantai-iltapäivän kirjamessuilla. Tarkoituksena oli kuunnella Matti Klingeä, häneltä kun on ilmestynyt muistelmien toinen osa, mutta olin jostain syystä katsonut ohjelmaa väärin ja esitys oli jo ohitse... Sain kuitenkin hankittua Siltalan osastolta Klingen muistelmien ensimmäisen osan Kadonnutta aikaa etsimässä, sitäkään en ole vielä ehtinyt nimittäin lukea -- jouduin palauttamaan lainaamani kopion jo siinä vaiheessa kun olin vasta ehtinyt ihailemaan kirjan taittoa ja graafista ulkoasua...

Elämäkerrallista viihdyttävää jutustelua riitti kuitenkin Jörn Donnerin ja Nalle Nybergin seurassa, aivan täydelle katsomolle. Vakavampaa keskustelua käytiin hieman myöhemmin Aatos Erkon (1932-2012) elämästä Janne Virkkusen ja Aatoksesta kirjan kirjoittaneen Leena Liukkosen kesken. Aatoksen elämä kiehtoo minua valtavasti -- luin joskus kauan sitten haastattelun, jossa hän sanoi, että häntä olisi kiinnostanut opiskella mm. arkeologiaa. Miten onnekas olenkaan kun minulla on ollut mahdollisuus sekä opiskella että tehdä tutkimusta juuri niistä asioista, jotka ovat minua eniten kiinnostaneet. 

Antikvaariset osastot ovat kirjamessuilla kaikkein kiehtovimpia -- uusia kirjoja lähinnä katselen ja teen mielessäni listoja toivomuksista joulupukille, niitä ei lähdetä raahaamaan kassikaupalla kirjamessuilta. Tällä kertaa hankin vain viisi kirjaa itselleni.

Isis Unveiled -- Helene P. Blavatskyn teosofinen pääteos jökötti erään osaston pöydällä -- kirjan nimi assosioituu luonnollisesti täysin eri tavalla tänä vuonna kuin 1800-luvun lopun ilmestymisvuonna...

Ja sitten: papyrofiili ja muistikirjariippuvainen sortui ostamaan taas uuden muistikirjan, vaikkei juuri nyt tarvitsekaan yhtäään uutta.

Marianne Thun-Ericsson tekee käsin ja myös tilauksesta aivan ihastuttavia muistikirjoja, myös sisäkannet on erittäin kauniita.

Kirjamessuilla törmää ja tapaa myös ystäviin ja tuttaviin -- oli herttaista nähdä miten kaksi hiljattain leskeytynyttä ihmistä oli ilmeisimmin löytäneet toisistaan uuden kumppanin. Ilahduttavaa oli niinikään eri säätiöiden ja kulttuuri- & tiedeinstituuttien vahva läsnäolo. Villa Schildt oli paikalla, samoin Suomen Rooman instituutti ja Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit ry

Paul Osipow sykähdyttää aina, asuimme Villa Lantessa yhtäaikaa hänen kanssaan joskus 1990-luvun alussa.

Mikä on sivistysvaltion tunnusmerkki? Kulttuuri- ja tiedeinstituutit, humanistisen tutkimuksen tärkeyden ymmärtäminen. Ruotsin uusi hallitus uhkaa lakkauttaa maansa oman välimerelliset instituutit Roomassa, Ateenassa ja Istanbulissa. Allekirjoittakaa protesti tähän listaan!

Hemmetin hyvä Paperiperkele

Assyriologi on palannut Kuusamon huimaavan kauniin keskiyön auringon alta takaisin työpöytänsä ääreen.

Palaan nyt menomatkaan -- pohjoiseen ajettaessa kävimme pistäytymässä Mäntässä Serlachiuksen museoilla. Taidemuseo on tänä vuonna laajennuksen vuoksi vielä kiinni, mutta ensi vuonna sinne taas ilmeisesti pääsee. Molempia Serlachiuksen taidesäätiön ylläpitämiä museoita johtaa tällä hetkellä Pauli Sivonen (FT), jonka tunnen vuosien takaa Suomen Rooman-instituutin eli Villa Lanten siipien suojasta. Lantessa (niinkuin me siellä asuneet taloa tuttavallisesti kutsumme) asuneilla ja siellä yhtä aikaa työskenneillä on oma erityinen yhteytensä ja niinpä muutama vuosi sitten Mäntässä vierailessamme Pauli ystävällisesti esitteli meille museoita. Olin jo silloin äärimmäisen vaikuttunut sekä hänen aikaansaannoksistaan että Serlachiuksen taidesäätiön viisaudesta antaa Paulin kaltaisen pätevän henkilön toteuttaa uudenlaisia museologisia ja didaktisia lähestymistapoja. 

Säätiö käyttää varojaan korkealaatuiseen museo- ja näyttelytoimintaan ja heitä ei voi kuin kiittää ja ylistää. Mänttään kannattaa siis ehdottomasti mennä ihan käymällä käymään, vaikka me tällä kertaa aikataulusyistä vain piipahdimme.

Taidesäätiön Gustaf-museo sijaitsee paperitehtaan entisessä pääkonttorissa. Se on puhdasta funkistyyliä. Jos Hercule Poirot -dekkarisarjan jokin osa olisi sijoittunut Suomeen, tämä rakennus olisi varmasti valittu kuvauspaikaksi.

Jussi Mäntysen Ilves-veistokset vuodelta 1935 koristavat pääkonttorin pääsisäänkäyntiä.
Myöhäisheettiläiset olisivat laittaneet tälle kohtaan leijonat.

Mielenkiintomme kohdistui tällä kertaa erityisesti Paulin ja työryhmän "näyttelyyn" Paperiperkele -- Kauppaneuvos G.A. Serlachiuksen värikäs elämä ja uhkarohkeat afäärit. Työryhmä sai innoituksensa Teemu Keskisarjan Serlachius-biografiasta Vihreän kullan kirous -- G.A. Serlachiuksen elämä ja afäärit. "Näyttely" onkin eräänlainen matka läpi Paperiperkeleen elämän ilman autenttisia esineitä. Kävijä saa kuulokkeet ja "nauhurin" ja astuessaan huoneisiin & lähestyessään (paperimassaisia?) hahmoja, ne alkavat puhua ja kertoa tarinoitaan.

Seinille heijastuu erilaisia tehosteita.

Dramaturgisesti tarina oli loistava ja loppuun saakka hiottu. Tekstit eivät olleet liian pitkiä vaan kouluikäiset pojatkin jaksoivat kuunnella kaikki alusta loppuun saakka ja oppivat varmasti yhtä sun toista mielenkiintoista. Erityisen mielenkiintoinen oli omasta mielestäni Sissi Serlachiuksen muotokuvaa maalaava Gallén-Kallela, missä maalauksen eri työvaiheet vaihtuivat.

Näyttelyn jälkeen haahuilimme vielä tovin museon kaupassa sekä päärakennuksen vanhassa kahvilassa, jonka funkistyylin tuolit ja pöydät ovat vielä jäljellä.

Seinällä on valokuva siellä kahvittelevista herroista, Poirotin voi kuvitella sinne keskelle, tosin hänellä olisi puvun takki tiukasti päällä.

Tällaisen kahvikupin haluaisin omakseni...

... ja voisin jopa maksaa siitä jotain jos saisin siitä näin kauniisti käsinkirjoitetun laskun!

Museokaupasta tarttui mukaan apteekkarin salmiakkia ja palapeli sadepäivien varalle.

Näyttelyssä kiersi ennen meitä eräs kuuluisa elokuvaohjaaja -- uskon myös hänen pitäneen Paperiperkeleestä.

Kiitokset Paulille ja Serlachiuksen säätiölle elämyksistä ja palaamme varmasti ensi vuonna!