Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Pilatus

Kun assyriologi kolme vuotta sitten kirjoitti Asko Sahlbergin Herodes -romaanista, pomppasi postaus hyvin nopeasti blogini suosituimmaksi ja on pysynyt siellä tähän päivään saakka. Oli siis itsestäänselvää pyytää myös Sahlbergin uudesta antiikin Rooman valtakuntaan sijoittuva Pilatus (Like 2016) kustantajalta, olen vannoutunut muinaisuuteen sijoittuvien historiallisten romaanien ystävä. Luin Pilatusta hitaasti nautiskellen, se toimi juuri sellaisena "irtiarjesta!"-romaanina, jotka ovat minulle aivan ehdoton henkireikä tässä varjojen maassa, Tasavallan Presidenttiä lainatakseni.

Pilatuksessa Sahlberg palaa Herodeksen tapahtumapaikoille ja aihepiiriin eli ajanlaskumme alun Välimeren maihin. Rooman imperiumin prefekti Pontius Pilatus, joka vilahtaa myös Herodeksessa, nostetaan kertomuksen päähenkilöksi ja hänen uraansa sekä kasvukertomustaan luodataan nuoruusvuosista vanhuuteen saakka. Tarina maalaa kankaalle ensin Palestiinasta takaisin Roomaan matkanneen virkamiehen, joka alkaa kerrata elämäänsä hyvin perinteisin, mutta silti taidokkain kertomuksellisin keinoin. On  hispanialainen nuori mies, joka sijoitetaan Teutoburgin metsään Publius Quinctilius Varuksen sotajoukkoihin. Ja mitä sitten tapahtui, juonipaljastuksia tässä tekemättä. Pilatuksen historiallisessa hahmossa on erityistä se, ettemme tiedä tästä roomalaisesta virkamiehestä oikeastaan mitään muuta kuin sen, mitä Uusi Testamentti antaa ymmärtää. Pilatuksesta ei 1960-luvun alkuun saakka ollut säilynyt yhtäkään aikalaisdokumenttia -- hänen henkilönsä historiallisuutta ei voitu siis aukottomasti todistaa. Caesaerea Maritimasta löydetty kivipiirtokirjoitus kuitenkin tukee Uuden Testamentin kertomusta prefektistä, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan.

Kuvalähde: Wikimedia Commons/BRBurton

Koska emme tiedä Pilatuksen elämästä periaatteessa mitään, jättää se luonnollisesti kirjailijalle mitä otollisimman valkoisen maalauspohjan  -- kukaan muinaistutkija ei voi tulla sanomaan, ettei tuo tai tämä käänne sujunut näin. Kehykseksi ja autenttisen taustan aikaansaamiseksi Sahlberg käyttää kuitenkin kokonaisen patteriston muita roomalaisia, joista säilyneet kirjalliset lähteet ja niiden luova käyttö auttavat luomaan "uskottavan" miljöön. Aikakauteen ja tapahtumiin sukeltaa, eikä mikään pahempi anakronismi tai kauneusvirhe (ks. kuitenkin alla!) palauta lukijaa takaisin maanpinnalle. Mitä tulee Rooman keisareihin, pohjautuvat monet yksityiskohdat ja luonnehdinnat tunnettuihin antiikin auktoreihin, erityisesti Sahlberg näyttäisi lukeneen juoruilevaa Suetoniusta. Se että Suetonius ei varmaankaan anna meille todenmukaista kuvaa esimerkiksi Tiberiuksen irstaaksi väitetystä elämästä Caprin huvilalla, tuodaan ilmi Sahlbergille ominaiseen älykkään vihjailevaan tyyliin:

Orjaa seuratessani pälyilin uteliaasti ympärilleni. Kuljimme halki salien ja huoneitten, joissa ei ollut mitään ylellistä. Ne vaikuttivat päinvastoin karusti kalustetuilta ollakseen Rooman imperiumin hallitsijan koti. Paljon huhuttuja rivoja patsaita ei näkynyt missään, ja kun astuimme ulos ja ohitimme ison altaan, siellä ei polskinut yhtään keskenkasvuista poikalasta (s. 335).

Viehätyin suuresti myös siitä tavasta miten Sahlberg sitoo Pilatuksen aikalaisen Marcus Gavius Apiciuksen tarinaansa:

Seianus vei minut tapaamaan suojelijaansa Marcus Gavius Apiciusta. Hän osoittautui mieheksi, jonka nautinnonhalu uhosi hänen jokaisesta hyvinvoivasta rasvapoimustaan. Hän tarjosi meille palatsissaan suupaloiksi flamingonkieltä ja kertoi harras ilme kasvoillaan, miten hän oli alkanut lihottaa maatilansa sikoja kuivatuilla viikunoilla ja teurastuttaa ne juottamalla niille niin paljon hunajalla maustettua viiniä, että ne kaatuivat kuolleina maahan (s. 66).

Herkkusuu Apicius oli myöhäisantiikin aikana käsite -- hänen nimeään kantaa kokoelma ruokareseptejä, jotka löytyvät myös suomeksi käännettyinä kirjassa T. Elo/H. Laaksonen/E. Valjakka, Apicius, roomalainen keittokirja (SKS 2002). Tämä on erinomaisen kauniisti kuvitettu ja taitettu teos, jota jo ennen joulua yritin kotikirjastostani löytää -- olinhan puolisoni kanssa antanut sitä useamman kappaleen lahjoiksi... Järkytykseksi oli todettava, ettemme itse omistaneet Apiciusta! Helpotuksen tuskaan toi kirjan löytyminen joulun jälkeen anoppilasta Oulusta, emme ole siis aivan jääneet ilman roomalaista keittokirjaa!

Mutta millainen mies tämä Sahlbergin Pilatus sitten on? Pilatus ei ole sinänsä paha (vaikkakin itsekäs ja omahyväinenkin), eikä vallanhimoinen, toisin kuin ystävänsä Seianus, jonka kanssa hän joutuu moraaliseen ristiriitaan. Pilatus on surullinen ja traaginenkin hahmo, tahattomasti tapahtumien polttopisteeseen ajautunut -- hän suhtautuu myötämielisesti Jeesukseen, pitää häntä hieman hurahtaneena, mutta sinänsä harmittomana puuseppänä. Pilatus yrittää myöskin ymmärtää vaimoaan Claudia Proculaa ja vaimon kiinnostusta Jeesuksen oppeja kohtaan. Mikä symbolinen arvo on balsamipuisella vaatekaapilla, jonka Pilatus tilaa Jeesukselta?

Kun kaappi valmistui, se oli hyvänlaatuinen ja kaunis kapistus. Jeshua oli kaivertanut sen kulmalistoihin orjanruusureliefin ja oviin kaksi helleenien kirjainta, alfan ja omegan. Hän selitti, että nuo kirjaimet merkitsivät alkua ja loppua, mikä tuntui minusta tarpeettoman juhlavalta koristeelta kaapissa, jossa säilytettäisiin naisen hepeneitä... (s. 261-262).

Jäin miettimään kuinka paljon pilatuksia on omien aikalaispäättäjiemme keskuudessa? Ajopuina asemiinsa joutuneita, pieniä ja heikkoja sieluja, jotka yrittävät toimia parhaaksi katsomallaan tavalla, mutta jotka jälkeenpäin joutuvat pakenemaan virhearviointiensa ja huonojen päätöstensä aikaansaamia kalabaliikkeja. Vastuunkanto on näissä piireissä tuntematon käsite. Onnistuuko Pilatus pelastamaan oman nahkansa? Lukekaa kirja niin saatte vastauksen.

Koska rakastan Roomaa, en voinut olla huomaamatta sitä seikkaa, että Sahlbergin Pilatus vihaa sitä ja halusi sieltä pois. Tämä oli se syy, miksi Pilatus järjesti itselleen viran kaukaa periferisestä Palestiinasta. 

Rooma on valtava peto, jonka lonkeroon olet nytkin takertunut (s. 211).

Pilatuksen tekstin taso vaihteli vaikuttavasta taituruudesta hieman onnahteleviin suvantoihin -- jälki ei ollut niin viimeisteltyä kuin Herodeksessa. Ainoa suuri ärsytyksen aihe oli muutama maantieteellisen nimen kirjoitusasu: ei saa kirjoittaa Cilicia vaan pitää kirjoittaa Kilikia, Cappadocia on suomeksi Kappadokia ja tietysti Antiokia (eikä Antiochia)! Muutoin ei huomautettavaa, olen jälleen aika myyty. Sahlberg lunastaa paikkansa muinaisiin aikoihin sijoittuvan historiallisen romaanin kärkikirjoittajien joukossa, tästä ei ole enää pienintäkään epäilystä. Sahlbergin jälkeen voisin tarttua seuraavaksi Tatu Vaaskiven Yksinvaltiaaseen, on kiinnostavaa nähdä miten Tiberiuksen persoonaa käsiteltiin toisen maailmansodan aikana. Ja jälleen vieno toive Sahlbergille: lisää tällaista!

Kulttuurien dialogia muinaisessa Syyriassa (ja vähän tämän päivän Euroopassa)

Viikonlopun ajan assyriologi on jälleen intensiivisesti seurannut tilanteen kehittymistä Palmyrassa -- näyttää pahasti siltä, että terroristijärjestö Isis olisi jälleen saanut rauniokaupungin haltuunsa ja Syyrian muinaismuistohallinnon johtaja on antanut asiasta jo ensimmäiset epätoivoiset haastattelunsa. Nyt on mielenkiintoista nähdä herättääkö tämä maailman tiedotusvälineissä enää lainkaan samanlaista pöhinää kuin edellisillä kerroilla ja kykeneekö Isis vielä shokeeraamaan meitä tuhotöillään? Tuntuu hieman siltä, että suuri yleisö on väsynyt aiheeseen, olemme turtuneet ja vastaanottokyvyn rajat ovat tulleet ajat sitten vastaan.

Oma sydämeni huutaa sitä, että media ei kiinnitä tarpeeksi huomiota Aleppon kulttuuriperintöön. Koska Isis ei ole ollut Aleppossa moukaroimassa patsaita tai räjäyttämässä kohteita eikä varsinkaan ole levittänyt niistä näyttäviä tuhovideoita, ovat sodan muut osapuolet rauhassa saaneet vetää matalaksi ainutlaatuisen vanhankaupungin ja linnavuorella muinaisen säänjumalan temppelin reliefit ovat suuressa vaarassa. Aleppo on aivan yhtä tärkeä ja ainutlaatuinen kuin Palmyrakin. Onneksi Aleppostakin löytyy valopilkkuja, kuten yhden moskeijan seinässä sotaa uhmaava vanha piirtokirjoitus, josta hiljattain kirjoitin saksaksi tämän lyhyen artikkelin.

Koko Syyrian konfliktin ajan olen erilaisissa yhteyksissä yrittänyt painottaa yhtä asiaa: alueella on sodittu paljon, mutta jos luotaamme maan menneisyyttä taaksepäin, pinnalle nousee ihmisten rauhanomainen ja hedelmällinen kanssakäynti. Kuten tänään, muinaisessa Syyriassa eli ja vaikutti hyvin monia eri kansoja, Syyriassa puhuttiin lukuisia eri kieliä, kirjoitettiin erilaisilla kirjoitussysteemeillä ja harjoitettiin erilaisia uskontoja, voisiko sanoa että "suloisessa sekamelskassa"? Kielet, kulttuurimuodot ja ihmiset sekoittuivat toisiinsa, naapureilta opittiin uusia asioita (vaikka kyseessä olisi ollut valloittajat tai valloitetut), kauppaa käytiin myös kaukaisten maiden kanssa (jolloin tavaran mukana kulkeutui myös ihmisiä ja henkistä aineistoa). Osa länsimaisen kulttuurin juurista on suoraan johdettavissa Syyriaan. 

Näinä perin murheellisina aikoina olisi siis pidettävä mielessä se tärkeä: kulttuurien dialogi. Ilman sitä emme olisi tässä tänään. Syyria ei ole vain tätä karmaa sisällissotaa ja siitä kärsiviä ihmisiä. Siksi tarjosin keväällä Helsingin yliopistolle luentokurssia kulttuurien dialogista muinaisessa Syyriassa, aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Laitoksen huonosta rahatilanteesta johtuen tarjoukseen ei tartuttu heti, mutta nyt syksyllä minulta tiedusteltiin halukkuutta sittenkin pitää kurssi keväällä. Nyt on siis mahdollisuus kurkistaa muinaisen Syyrian rikkaaseen kulttuuriperintöön, ei pelkkiin monumentteihin tai esineisiin vaan kaikkeen siihen mielenkiintoiseen niiden taustalla.

Luennot pidetään (todennäköisesti) englanniksi, mutta ovat avoimia kaikille kiinnostuneille kuulijoille:

CULTURAL DIALOGUE in ANCIENT SYRIA

Wednesdays 10-12, 18.1.-3.5. 2017, U38 B 107 (no teaching 8.3. & 19.4.)

This course offers an overview to the political and cultural history of ancient Syria between the emergence of first agricultural settlements and cult sites in the 8th Millennium BC until the fall of the Persian Empire in 330 BC, but also giving a glimpse to the later Hellenistic and Roman periods (end of 4th c AD).  Through the millennia, there was intensive political and fruitful cultural exchange between Syrian states and its neighbours. Due to the on-going civil war in modern Syria, it is important to share information about its already destroyed or endangered heritage.

Program (preliminary)

18.1. Introduction : chronological and geographical frameworks

25.1. Research history, present streams of scholarship, present state of monuments & antiquities

1.2. Neolithic period (“international” obsidian trade)

8.2. Chalcolithic period (Halaf-, Ubaid- & Uruk –“phenomena” in Syria)

15.2. Early Bronze Age 1 (arrival of cuneiform writing to Syria)

22.2. Early Bronze Age 2 (palaces, temples and monuments)

1.3. Middle Bronze Age 1 (statue phenomenon)

READING WEEK

15.3. Middle Bronze Age 2

22.3. Late Bronze Age 1 (Hittites in Syria)

29.3. Late Bronze Age 2 (Eastern Mediterranean artistic koiné)

5.4. “Dark Ages” (Early Iron Age) (Arrival of “Sea Peoples” to Syria?)

12.4. Iron Age (Neo-Assyrian impact, interaction with Greeks)

EASTER BREAK

26.4. Persian and Hellenistic periods (= archaeologically almost invisible)

3.5. Roman period (cult continuities & mosaics)

Palatessani Pariisista runsas pari viikkoa sitten, matkalukemiseni -- Die Zeit-lehden Dossier-artikkeli Palmyrasta ja Asko Sahlbergin Pilatus (Like 2016) innostivat matkakumppanini Jacopo Brancatin avaamaan keskustelun erilaisista mielenkiintoisita asioista. Joulukuun alussa kävin puolisoni kanssa Kotkassa hänen valokuvanäyttelynsä avajaisissa -- mikä onkaan parempaa kulttuuridialogia kuin ulkomaalainen seuraamassa ja kuvaamassa omasta vinkkelistään historiallisen laivatelakan elämää?

Pilatuksesta postaan pian! Tänään iltapäivällä suuntaan kuitenkin humanistisen pamfletin julkaisutilaisuuteen -- humanistinen tutkimus on arvokasta!

Vastaus kolmen kirjan haasteeseen

Assyriologilla on pitänyt taas kiirettä kun viime viikon surullisen uutisen ja sunnuntain ihanan seesteisen aurinkopäivän jälkeen terroristijärjestö Isis tuhosi yhden Palmyran parhaimmin säilyneistä rakennuksista ja maanantaipäivä kului tähän ja tähän juttuun. Ja vaikka haastatteluihin ja kommentointiin ei mene paljoa aikaa niin tällaiset tapahtumat järkyttävät mieltä ja jäävät pyörimään päähän. Viime päivät keskittyminen ja paneutuminen ja etenkin työhön täysillä heittäytyminen ovat olleet vähäistä, jolleivat suorastaan hukassa.

Mutta selitykset sikseen. Jo heinäkuussa sain Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjalta "Kolmen kirjan haasteen", missä listataan kolme blogiaikana luettua kirjaa, jotka lukisi mieluiten uudestaan. Tämä oli minulle vaikea tehtävä ennen kaikkea siksi, että luen paljon kirjoja, joista en ajattelekaan postaavani. Siksi valitsinkin nyt kolme kirjaa niistä, joista olen postannut -- näin voin siis linkata postauksiini, ja laittaa tähän vain lyhyet perustelut miksi nyt loppujen lopuksi valitsin juuri nämä kolme.

Ensimmäinen oli päiväselvä: Asko Sahlbergin Herodes (WSOY 2013). Klassikko, tarina joka kestää useammankin lukukerran. Ja yhä edelleen ihailen Sahlbergin tietotaitoa, oivalluksia... miten ihminen harhailee usein elämässään kuin pimeässä labyrintissä ja miten haparoiden hänen päätöksensä syntyvät (s. 383). Vahva suositus edelleen.

Toinenkin kirja nousi pintaan suhteellisen nopeasti Merete Mazzarellan Att berätta sig själv (Schildts&Söderströms 2013), inspiraatiokirja autobiografiseen kirjoittamiseen. Ihminen on tarinoita kertova eläin ja tarinoiden kautta elämä saa merkityksen. Tähän kirjaan olen jo palannut useita kertoja ja viimeksi eilen mietin, että nyt kun pian aloitan elämäni toisen vuosisataispuoliskon, voisin tehdä sellaisen enemmän leikkimielisen "elämäni aakkoset" eli kirjoittaa kunkin aakkoskirjaimen alle asioita, mitä omasta menneisyydestäni tulee mieleen. Ja erilaisia elämäkertoja, erilaisissa muodoissa, on tullut luettua viime aikoina yhtä ahkeraan kuin ennenkin, voitte kurkata ylempänä olevaa kuvaa...

Ja kolmantena... Kolmanneksi kirjaksi en keksinyt ensin mitään. Ennen kuin tajusin, että olin vasta lukenut sen, ja postannut intoutuneesti. Tämäkään ei ole romaani, vaan tuo nimeltään hieman ärsyttävä "Jänis". Lempisanani kirjassa on bibelot, "pikku koriste-esine". Minua viehättää tällaiset patsaskojut, mutta yhtään en vapaaehtoisesti kotiini kantaisi. En yhtäkään... Näitäkin kerään virtuaalisesti, valokuvatiedostoihin.

En ole ollut kovin hyvä heittämään haasteita eteenpäin. Minusta olisi kuitenkin mielenkiintoista tietää, mitkä ovat olleet sellaisia kirjoja, joita olette lukeneet enemmän kuin kaksi kertaa, edes osia? Osaatteko jotain, esim. runoja, ulkoa?

Kirjamessujen anti: seitsemän kirjaa ja Sahlberg

Minun piti tänäänkin mennä ainakin aamupäiväksi kirjamessuille -- etenkin kuuntelemaan Vera Valaa, jonka Rooma- ja assyriologiaiheisesta dekkarista Kosto ikuisessa kaupungissa (Gummerus 2013) postasin kesällä. Nyt olen kuitenkin lievän flunssainen (kirjamessujen kosto?) ja koska luentoni tosiaan alkaa ensi viikolla, en voi riskeerata opetuskuntoani vaan jään tänään kiltisti kotiin.

Eilen kiersin ennen kaikkea antikvaarisia osastoja. Ensinnä haluan kiittää antikvariaatti Punaista Planeettaa: teiltä sain kutsukortin erään ystävän välityksellä vaikka minua ette tunnekaan. Kaunis kiitos! Tänä vuonna minua onnisti paremmin kuin normaalisti, löysin kolme kiintoisaa kirjaa, joita minulla ei ole vielä hyllyssäni. Itse asiassa olen kesästä lähtien omaan epäsystemaattiseen tapaani etsiskellyt Gustav Büscherin Ihmeiden Pikku Jättiläistä (suomennos Antero Manninen, toinen painos 1958), minua kun kiinnostavat ensinnäkin antiikin (seitemät) ihmeet ja etenkin miten niistä kirjoitetaan.

Eilisen todellinen löytö oli kuitenkin Alberto Albertinin romaani Kroisos (suomentanut J.A. Hollo, Suomen Kirja 1945). En tiennyt se olemassaolosta lainkaan ja nyt voi verrata sitä luonnollisesti Fredrik Långin Kroisos-romaaniin, josta postasin niinikään viime kesänä.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran osastolla viihtyy aina pitkään kun henkilökunta on niin mukavaa ja aina sieltä lähtee jotain mukaan niinkuin ylläolevasta kuvasta näkyy.

Yksi päivän kohokohtia oli kuitenkin kun Seppo Puttonen haastatteli Asko Sahlbergia Herodes-romaanin tiimoilta -- kirjasta postasin hullaantuneesti täällä.

Sahlberg kertoi työstäneensä romaania noin kymmenen vuotta ja mielestäni se näkyy huolitellussa tekstissä, myös taustatyön tarkkuudessa. Hyvää viikonloppua kaikille & uusia elämyksiä kaikille, jotka vielä viikonloppuna käyvät kirjamessuilla!

Mitä luin tänään: Asko Sahlberg, Herodes

"Ja mitä enemmän valtaa, sitä isompi kirous. Ajattele vain imperaattoreita. Heidän valtansa on naimisissa pelon kanssa eikä saa siitä avioeroa. Kaikki alkoi viimeistään Caesarista, joka surmattiin julmasti kuuriassa, niin kuin luonnollisesti tiedät. Sen jälkeen kaikki imperaattorit ovat olleet kaiken aikaa puolikuolleita pelosta". (s. 609).

Asko Sahlbergin Herodes (2013) oli toinen WSOYn romaani, josta (Supisen Säteen lisäksi) pyysin arvostelukappaletta. Suomeksi kirjoitetut muinaisuuteen sijoittuvat historialliset romaanit ovat nykyään harvinaista herkkua ja sen vuoksi olin erityisen ilahtunut nähdessäni sen listattuna syksyn kirjojen joukossa. Odotukseni eivät kuitenkaan olleet missään katossa, koska en ole lukenut Sahlbergin aiempaa tuotantoa enkä tiedä hänestä muutenkaan juuri mitään.

Kustantajan kotisivulla kirjaa luonnehditaan "modernin waltariaaniseksi". Tämä on erittäin osuva kuvaus, sillä tässä romaanissa oli paljon samaa henkeä suomalaisen historiallisen romaanin mestarin Mika Waltarin tavassa kirjoittaa pitkää mutta koukuttavaa kerrontaa. Sahlberg osaa myös samalla tavoin yhdistää historialliset henkilöt ja faktat omaan mielikuvitukseensa ja puhaltaa sellaisiin hahmoihin elämää, joista on olemassa vain vähän "kovaa tietoa". Samoin kuin Waltari, myös Sahlberg näyttää esittävän nykypäivän ilmiöitä muinaisuuden raameissa ja onnistuu osoittamaan sen, miten valta, valtaan liittyvä vastuu ja vallankäytön aiheuttamat syyllisyydentunteet ovat ajankohtaisia kaikkina aikakausina. Ja mikä kutkuttavinta: Waltarin tapaan Sahlbergin tarinassa on nainen, joka pettää päähenkilön... Waltarin Valtakunnan salaisuus (WSOY 1959) käsittelee samaa aikaa ja siinä esiintyy samoja hahmoja kuten Rooman prokuraattori Pontius Pilatus ja hänen vaimonsa Claudia Procula.

Antonio Ciseri, Ecce Homo (1871) Kuvalähde: Wikimedia Commons

Eroavaisuuksiakin on. Esimerkiksi seksin kuvaus ja henkilöiden tapa puhua seksiin liittyvistä asioista on paljon suorasukaisempaa kuin Waltarilla. Voi kuitenkin ajatella, että kenties Waltari olisi itse kirjoittanut ronskimmin, jos olisi elänyt meidän aikakaudellamme. Kaiken kaikkiaan Sahlberg jopa onnistuu ylittämään Waltarin tason, etenkin hienovaraisen ironian viljelemisessä. Suurinta osaa dialogeista luki nautinnolla, koska nimenomaan niissä Sahlbergin taito monitasoisen ja eri tahoille viittavan tekstin tuottajana tulee erinomaisesti esille.

Kirjan nimi johti minut ensin hieman harhaan -- ajattelin että romaani käsittelisi ajanlaskumme alun nk. Herodes suurta, Juudan hallitsijaa, joka tunnetaan lähinnä poikavauvojen julmana surmauttajana, vaikka näin arkeologin kannalta mielenkiintoinen on hänen vaikuttavat rakennusprojektinsa ajanlaskumme alun Palestiinassa. 

Kuvalähde: O. Visuri, Ylös Jerusalemiin (WSOY 1971) 42.

Sahlberg on valinnut päähenkilöksi kuitenkin Heroden suuren pojan, Herodes Antipas -nimellä kulkevan ruhtinaan, joka Rooman vallan alla hallitsi Galilean ja Perean maakuntia. Tarinassa liikutaan paljon Roomassa ja henkilögalleria on laaja keisari Augustuksesta Uuden Testamentin avainhenkilöihin, Johannes Kastajaan ja Jeesukseen saakka. Aikaisemmille sukupolville tämä Herodes oli paljon tutumpi kuin meille sotien jälkeen syntyneille -- vaikka Gustav Dorén piirroksilla varustettu suomenkielinen laitos Kuvaraamattua ei sisältänytkään kaiverrusta Salomesta vastaanottamassa profeetan irtihakattua päätä hopeavadilla niin Raamatun kertomukset osattiin paljon paremmin kuin tänään ja kuva-aihe oli ylipäätään erittäin suosittu. Herodes Antipas tiedettiin siis Johannes Kastajan surmaajana ja tämän tapahtuman ympärille myös Sahlbergin tarina rakentuu. En halua tehdä liikaa juonipaljastuksia, siksi otankin esille tässä vain pari eijuonellista seikkaa, joista erityisesti pidin.

Kuvalähde: Wikipaintings

Ensimmäisellä matkallaan Roomaan nuori Herodes tapaa keisari Augustuksen. Meistä jokainen muistaa varmasti jossain, joko historiankirjojen sivuilla tai museoissa nähneensä Augustuksen muotokuvia -- ehdottomasti tunnetuin on tämä vapaastiseisova nk. Augustus Prima Porta...

Sahlberg tuo mainiosti esille sen, miten vähän keisarit todellisuudessa muistuttivat muotokuviaan, vaikka nimenomaan roomalaiselle muotokuvataiteelle on modernin taidehistorian mukaan pyrkimys piirteiden realistiseen kuvaamiseen:

Olin vähällä pärskähtää. Isälläni oli Augustusta esittävä patsas, mutta penkillä kyyhöttävä kääpiö ei muistuttanut lainkaan veistoksen esittämää jäntevää ja uljasta hahmoa. Augustuksen posket olivat kuopalla, hänen huulensa olivat värittömät ja hänen silmänsä piileksivät syvällä kallon sisällä ja kätensä pistivät esille manttelin alta suonikkaina ja pieninä kuin vanhalla naisella. (s. 78).

Herodes itse on juutalainen ja heidän uskontonsa oli jo varhaisesta vaiheesta pitäen kieltänyt kuvien valmistamisen sekä jumalista että ihmisistä, mikä oli muinaisessa Lähi-idässä ainutlaatuinen ilmiö. Sen vuoksi meillä ei esimerkiksi ole olemassa aikalaisia muotokuvia Herodes suuresta tai hänen jälkeläisistään, vaikka molemmat uhmasivat juutalaisia pappeja ja pystyttivät "länsimaisia" kuvapatsaita Jerusalemin ulkopuolisiin kaupunkeihin kuten Caesarea Marittimaan ja Herodes Antipas omaperustamaansa Tiberiaakseen. Sahlberg osaa taitavasti ujuttaa tätä muotokuvateemaa useaan kohtaan romaanissa ja mainitsee myös herodiaanisten ruhtinaitten ainoan poikkeuksen -- Filippoksen, joka uhmasi lakeja lyömällä rahoja, joissa toisella puolella oli kuvattuna joko Rooman keisari tai hän itse ja toisella puolella Jerusalemin temppeli.

Kuvalähde: Wikimedia Commons

Patsaat mainitaan edelleen toisessa Augustuksen ja Herodeksen kohtaamisessa keisarillisen palatsin yksityishuoneessa:

Minä käännyin katsomaan luonnollista kokoa olevia patsaita, jotka kaikki näyttivät mulkoilevan ylimielisesti ohitseni.

"Nämä eivät ole suinkaan kopioita, vaan aitoja helleeneiltä ostettuja patsaita", Augustus sanoi hartiani takaa." Tietäisit vain millaisia summia minä olen niistä maksanut, vaikka olisin hyvin voinut ryövätä ne. Halusin maksaa niistä, koska se on muuan tapa kunnioittaa taidetta. Ja mitä tämä taide lopulta Roomasta kertoo? Meistä ei ole edes luomaan maailman parhaita veistoksia. Meidän aikamme on mennyt siinä määrin imperiumin laajentamisen ja turvaamiseen, että minua ei hämmästyttäisi vaikka meistä olisi tullut lukutaidottomia" (s. 187-188).

Voisin kirjoittaa lisäksi rivikaupalla siitä, kuinka hieno kohtaus on sekin kun keisari Caligula miettii ääneen Herodekselle sitä, että hän voisi hakkauttaa kaikilta Rooman patsailta pään pois ja laitattaa omansa tilalle, mutta en halua venyttää tätä postausta liian pitkäksi. Kumarran vain Sahlbergin edessä ihaillen hänen hänen taiturimaisuuttaan.  Olen myyty tämän kirjan edessä. Yksi asia täytyy kuitenkin vielä nostaa esille, Sahlberg nimittäin tarjoaa uuden teorian sille, miten Uuden testamentin evankeliumit saivat alkunsa: Herodes Antipas ehdotti Roomassa asuville alkukristityille Jeesuksen tekojen ja puheiden kirjoittamista ylös.

"Hyvä viesti? No, jos tosiaan haluatte levittää profeettanne oppeja, teidän kannattaisi ehkä kirjoittaa ne muistiin. Sama pätee tietenkin hänen elämäänsä, jos se on kerran tärkeää."

"Kirjoittaa? Sitä emme ole harkinneet."

"Siten viestit leviävät. Voittehan valita joukostanne jonkun, jolla on sanan lahja. Tai miksette kääntyisi sellaisen pätevän loruilijan puoleen, joka on valmis kuvailemaan sopivaa korvausta vastaan opetuksia, jotka eivät häntä sinänsä liikuta?" (s. 477)

Herodes itse kuitenkin epäilee ehdotuksensa vaikuttavuutta, painottaa etteivät alkukristityt odottaisi "eunageliosta" tulevan mikään suuri menestys.

Kuvalähde:Wikimedia Commos

Martti Ruokonen on suunnitellut kirjan päällyksen. Se on tyylikäs ja esteettisesti silmiä hivelevä, mutta vaikka siinä onkin valkoista marmoripintaa, sillä ei ole kunnon linkkiä itse romaaniin. Esilehdet ovat kauniin oranssit, mutta niihin olisi myös toivonut enemmän kustantajan panostusta ja varoja, kuten esim. Pekka Matilaisen Kupolissa on tehty.

Ensin ajattelin myös naputtaa parista pienestä fakta- & epäloogisuuskömmähdyksestä. Ne eivät kuitenkaan millään tavalla haittaa tätä mahtavaa kokonaisuutta. Ihana, voimaannuttava lukukokemus, hyvää älyllistä viihdettä. Älkää lukijat pelästykö kirjan massiivisuutta vaan tarttukaa siihen rohkeasti, Herodes on tässä mainettaan sympaattisempi mies. Meduusa itkee hänen kohtaloaan...

Ghazi, Tarhunza, viljantähkät ja viini

Assyriologi kirjoittaa tällä hetkellä tutkimusta, valmistelee parin viikon päästä alkavaa kurssiaan ja nauttii vapaa-aikanaan Asko Sahlbergin historiallisesta romaanista Herodes (WSOY 2013). Kirjoitan Herodeksesta oman postauksen, kunhan saan luettua liki seitsensataasivuisen järkäleen loppuun. Voin nyt jo paljastaa, että nautin kovasti.

Syyskuisen Turkin-matkani valokuvasatoa on vielä runsain mitoin tietokoneeni kuvapankissa. Viime vuosina olen yhä enenevässä määrin alkanut kiinnittää huomiota niihin lukuisiin moderneihin hallitsijapatsaisiin, joihin Euroopassa ja joissain Lähi-idänkin maissa voi törmätä ja keväällä postasinkin jo tästä aiheesta. 

Turkissa ei juuri kohtaa monumentteja, joissa ei olisi tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin (1881-1938) muotokuvaa. Ghazi-arvonimenkin (=soturi) saaneen Atatürkin omnipresenssi ei jää keltään Turkkiin matkustavalta huomaamatta.

Ghazi Nerikin kaivaustalolla, joka toimii entisessä koulussa.

Konyassa, hotellilta museoon kävellessäni, kohtasin uudenlaisen Ghazin. Korkealla jalustalla hallitsija seisoi sotilaan uniformu ja viitta päällään, koppalakki päässä. Vasemmassa kädessä hän pitää käyrää miekkaa. Oikeasta, edelle asetetusta jalasta kasvaa viljantähkiä. Tätä jäin lumoutuneena tien toiselle puolelle katselemaan samalla kun käteni hapuili reppua ottaakseen kameran esille.

Olin haltioitunut koska tiesin mistä tämä kuva-aihe on peräisin. Konyasta itään, Ivrizin lähteellä on 700-luvun eaa. lopulta kallioreliefi, jossa on kuvattu paikallinen säänjumala Tarhunza ja Tuwanan kuningas Warpalawa häntä palvomassa.

Tarhunzaa palvottiin monissa paikoissa Anatoliassa ja Pohjois-Syyriassa sekä heettiläisaikana että sen jälkeen, mutta Keski-Anatolian kaakkoisosassa säänjumalalla oli myös hedelmällisyyden aspekti. Tarhunza vastaa ukkosesta ja sateesta ja sade puolestaan takaa runsaan vilja- ja viinisadon. Kaikissa reliefeissä, joissa Tarhunza tällä alueella esiintyy, hänet kuvataan samalla tavalla: hän pitelee käsissään viininoksaa ja viljatähkiä, jotka kasvavat hänen jaloistaan.

Ghazin viljatähkät eivät kasva niin korkealle, että hän voisi pidellä niitä kädessään.

Säänjumalan ikonografialla on vastineensa myös alueen piirtokirjoituksissa. Sultanhanista löydetyssä steelassa Sarwatiwara-niminen mies kertoo pystyttäneensä Tarhunzan kuvan viinitarhaansa ja kuinka vilja oli sitten kasvanut jumalan jalasta (J.D. Hawkins, Corpus vol. 2 463-472). Monumentissa ei ole reliefikuvaa joten Tarhunzan kuva tässä tapauksessa oli erillään seisova reliefi tai patsas.

Sultanhanin steela, Ankara, Anatolian sivilisaatioiden museo, Inv. 37 + 12132.

Piirtokirjoitus on kirjoitettu hieroglyfi-luuviksi kutsutulla kirjoitusjärjestelmällä. Usein etenkin sanamerkit ovat tunnistettavan näköisiä, kuten alla viinin merkki, joka on aivan selvä oksa viinirypäleineen.

Konyassa museon pihan sato on varmaankin nyt kypsynyt ja korjattu.